Ihme touhua

Puckia pisti ampiainen alahuuleen - olipahan muuten näköinen. Harvinaisen hapannaamainen otus. Ja heti kohta lahkeestani pujahti sisään kusiainen, joka puolestaan tietenkin kusaisi jalkoväliini. Pimpan poskea polttaa vietävästi. Jotakin sentään. No, ei siinä mitään. Vaihdoin verkkarit shortseihin ja lähdin koirien kanssa pihalle. Jätkät veti mut oikopäätä nokkospuskaan, niin että jalkojakin polttelee. Mikäs täsä on ollesa. Kesääkin vielä jäljellä.

Ääääääääää!

Nyt meinaa hermo mennä. Olen löytänyt lattialta pari punkkia, sängystä löysin myös yhden nymfin... ja koiristakin olen niitä kuvotuksia pitkin kesää pinseteillä irti kierrellyt. Onhan se melko tyydyttävä tunne, kun verenimijän leuat vihdoin antavat periksi ja pääsen nitistämään kunkin punkin hengiltä. Lopuksi huuhdon ne vessanpöntöstä alas. Hei hei. Tänään ulkoa tullessa ja siinä Jeevesiä kaikessa rauhassa katsellessa jokin häikkäsi vasenta puolta päästäni. Hosuin siinä aikani ja lopulta jostakin hiuspehkoni perukoilta käsivarrelleni pöllähti hirvikärpänen. Oliolla oli sentään vielä siivet selässään. En ehtinyt tappaa sitä, kun se lensi jonnekin lymyilemään, helvetti sentään. Olen kontannut nyt lippis päässä olohuoneessa viimeisen tunnin ajan. Hulluksi tässä tulee. Kutittaakin joka paikasta. Tulisipa talvi ja peittäisi lumeen kaikki saatanan taudinkantajat, verenimijät ja munanlaskijat.

Puolessa välissä lomaa

Samalla tahdon nöyrimmin kiittää saamastani huomiosta ja toivon vielä joskus olevani tuon merkin arvoinen. Nythän tämä on aivan onneton blogi. Mahakin kasvaa, mansikoita ja herneitä on tullut vedettyä niin että napa paukkuu. Mutta asiaan: Koska merkki on jälleen ehtinyt kiitää läpi Blogistanian, annan sen seitsemälle briljantille blogarille, joka sen ansaitsee, mutta on harmikseen jäänyt ilman.

Kuka minä olen ja miksi?

"Tarvitsemme laatutakeita, pitää tuoda ilmi, kuka kirjoittaa [blogeja] ja miksi" sanoi Viron europarlamentaarikko Marianne Mikko Helsingin Sanomissa eilen ja jatkaa: "Jotta blogimaailma pysyisi rehellisenä, pitäisi bloggaajien taustat ja motiivit olla paremmin selvillä.

Ihan oikeasti, ketä meikäläisenkin taustat ja motiivit kiinnostaa?

Miksi on tietenkin ydinkysymyksenä hyvinkin pohdinnan arvoinen. Siinähän on mukana myös eksistentialistista paatosta. Itse aionkin nyt vetäytyä loppukesäksi filosofisiin sfääreihin miettimään kuka minä oikein olen ja miksi, jotta voin sitten vastata, jos joku sitä minulta alkaa tivata.

Euroopan parlamentin sivuilla mietintöluonnos aiheesta

Espoonlahden luonnonsuojelualueella

Kotiinpaluu

Lomareissu on tehty. Se oli lyhyt ja sateinen. Matka Jyväskylän mummolan synttärikemuista saareen, noihin kauhistuttaviin ääriolosuhteisiin ilman mukavuuksia (eli ilman mopoa ja nettiä) ei teinixiä kiinnostanut. Asiaa ei yhtään auttanut taivaanrannan yli vöryvät sadepilvet. Valkamassa odotti vene täynnä vettä, josta kiitokset edelliselle kävijöille, sedälleni ja tädilleni. Kun läpimärkinä, viluisina ja nälissämme vihdoin pääsimme saareen, siellä odotti tyhjä kaasupullo, josta erityiskiitokset serkulleni. Koska olin välttämättä halunnut mökille, polkenut sen eteen jalkaa ja itkenyt, olin valmis myös kaasupullon täyttöreissulle. Muut perheenjäsenet olivat vähän sen näköisiä, että oltaisiin voitu ajaa samantien 250 kilometriä kotiinkin. Tavaroiden roudaaminen vesisateessa takaisin autolle olisi teinixin mielestä ollut sen arvoista. Sain esteistä huolimatta tingittyä esikoiselta yhden yön mökillä. Haettiin kaasupullo, syötiin pussipastaa, lämmitettiin sauna, kuivattiin vaatteet, ja silloin pari päivää jatkunut sadekin lakkasi. Aamulla heräsin kuikan huutoon ja aurinko lämmitti.

Mutta teinix halusi yhä kotiin. Ymmärrän hyvin. Olen itsekin aikoinani - itse asiassa muutaman vuoden nuorempana - karannut samaisesta saaresta velipojan ja serkkulikan kanssa. Suunniteltiin karkureissu tarkkaan ja laskettiin rahat. Kovin pitkälle ei tietenkään päästy. Vaikka me ei tunnettu ketään, kaikki tunsivat meidät (siis niin kuin kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään -juttu). No, tilattiin mantereelta kilometrin päästä taksi eräästä maalaistalosta, mutta talon isäntä kävi sillä aikaa hälyttämässä porukat saaresta hätiin. Jouduttiin maksamaan taksi ja kävelemään vanhusten perässä päät painuksissa takaisin mökille. Mummo heilutti edellä vitsaa kädessään ja pappa mulkoili meitä vähän väliä. Sen jälkeen piti anoa anteeksiantoa, kitkeä ja kastella kasvimaa sekä syödä rusinasoppaa murisematta.

13-vuotiaana eräänä juhannuksena pari vuotta vanhemman serkkupojan kanssa soudettiin ensin järven yli ja käveltiin kymmenen kilometriä (yhteensuuntaan) kaljanostoon kauppaan, jossa meitä ei tunnettaisi, eikä papereita kyseltäisi. Olutta siis oli. En tiedä mikä vitsaus siihen aikaan oli syödä aromisuolaa. Se oli jollakin tavalla autuaaksitekevä keksintö. Kaadettiin sitä purkista kämmenelle, nuolaistiin ja juotiin kaljaa päälle. Sen jälkeen oksensin vatsan tyhjäksi ja rojahdin sänkyyn. Äiti ihmetteli, mikä minua oikein vaivasi. Nukuin kammottavan olon pois ja vaadin päästä kotiin Jyväskylään heti aamusta. Olin kai niin surkean näköinen, että lupa heltisi ja rahaakin tuli. Sen jälkeen en olekaan syönyt aromisuolaa.

Jyväskylässä liftasin sitten kaverin kanssa tanssilavan suuntaan ja päästiin Sleepy Sleepersien kyytiin. Keikkabussin pimut tarjosivat koskenkorvaa raakana ja ne myös meikkasivat minut. Hopeanväristä meikkiä luomiin ja paksulti maskaraa. Ai ett olin hieno. Päästiin keikalle ilmaiseksi. Oli tylsää. Haahuilin pitkin tanssilattiaa ja kävelin aamuyöstä tympeänä kotiin parikymmentä kilometriä, missä kotikylänpojat pelasivat rannalla korttia ja polttivat nuotiota läpi yön.

Sightseeing

Helsingissä Susun kanssa tänään.

Päätöntä haahuilua päivästä toiseen

Minulle alkaa valjeta loman perimmäinen tarkoitus. Se on hajaannus; ajatusten levähtäminen ympäri päätä. Juuri kun saan jostakin aiheesta kiinni, se piiloutuu seuraavan aivopoimun taakse ja suostuu tulemaan sieltä esiin vain omia aikojaan, yhtäaikaa muiden sekavien ajatusten kanssa. Ne hyökkäävät kuin kirkuvat aaveet ja tulevat uniin. Minä todella ilmeisesti tarvitsen työtä, jotta ajatuksillani, muistoillani, huolillani, tulevaisuuden suunnitelmillani ei olisi aikaa sekoittaa päätäni. Paitsi jos loman tarkoitus on juuri päätön haahuilu päivästä toiseen, pitkät aamu-unet, netin välttely, uppoutuminen elokuviin tietämättä edes mistä elokuvasta on kyse, tai ylipäätään matkan katkeaminen keittiön ja makuuhuoneen välillä johonkin, milloin mihinkin. Ennakoimattomaan.

Rutiineista irtautuminen tuntuu karusellilta. Sen kyydissä on vaikea napata kiinni mistään, tärkeästä tai vähemmän tärkeästä. Tekemättömät työt odottavat yhä tekijäänsä, tenttikirjoille on varattava lisää laina-aikaa. Minulla on ollut liikaa aikaa murehtia sitä, miten lapset vähitellen erkanevat. Tytär lähti sunnuntaina anopin kanssa Viroon kylpylälomalle, terminaalissa käyttäydyin kuin äiti, jonka lapsi on menossa anopin kanssa ulkomaille... Myös kuopus kulkee naapureitten mukana kaikkialle, kauppoihin, vesipuistoihin, pelaamaan, mansikoita poimimaan... Se keräsi jo kolmantena kesänä ämpärillisen. Kuopus tulee ja menee pitkin päivää, ja lopulta illalla myöhään valittaa, kun kukaan ei jaksa valvoa hänen kanssaan yli puolen yön. Enhän minä jaksa valvoa, kun olen koko päivän kytännyt kelloa ja miettinyt, kuinka kauan uimassa muka voi mennä. Tänään allekirjoitin luvan myös esikoisen mopokorttiin, sillä ehdolla, että se lupasi moposta huolimatta lähteä vielä tänä kesänä saareen ja kalastaa kanssani ainakin yhden hauen. Toisaalta olen moposta onnellinen ison lapseni puolesta. Kalpea mörökölli on viettänyt ihan liikaa aikaa virtuaalissa ja melkein kadottanut värinsä ja otteensa sosiaaliseen elämään. Nyt se saattaa saada ne takaisin, tai sitten ei. Voi luoja, miten pelkään mopoja. Ne eivät enää edes näytä mopoilta. Vatsaani on sattunut jo pari päivää.

Eilinen soitto töistä tuntui nipistykseltä, ei, ehkä pikemminkin puraisulta. Voiko tilata tarroja lisää vai ei. En todellakaan olisi halunnut ajatella sellaista kesken loman. Luulen, että ne tekivät sen tahallaan. Siinä minä seisoin, vasta heräänneenä, kukallinen yöpuku päälläni ja tukka pystyssä, luuri kädessä kesken aamukahvinkeiton ja ajatukset unen jälkeen vasta leijailemassa ympäri taloa, kun piti yhtäkkiä osata vastata, pitääkö tilata tarroja vai ei. Voiko turhemmalla asialla lomalaista vaivata? Sanoin, ettei niiden tilaamisesta voi olla kovinkaan suurta vahinkoa. Mitä ne oikein ajattelivat? Olisinko lomalta tullessani saanut heparin joistakin tarrojen tilaamisesta? En muista koskaan saaneeni heparia minkään muunkaan tilaamisesta, miksi nyt joidenkin euron tarrojen tilaamisesta? Olen ilmeisesti tosi naisten kanssa tekemisissä.

Laittaisin kännykkäni kiinni, jos lapseni eivät olisi ympäriinsä. On kai ostettava toinen puhelin, jonka numeron annan vain pesueelleni. Tuntuu omituiselta, että kännykkä on ajanut ihmiset ahdinkoon. Niin paljon hyvää, mutta niin paljon huonoakin. Auta armias meitä tulevaisuudessa joutumatta kytköksiin muiden ihmisten kanssa aina ja kaikkialla 24h/vrk.

Kesämuistoja ainakin osa 1

Pienenä tyttönä poimin kerran mummolle kukkakimpun. Ei saareen niin moni laji vielä ollut ehtinyt. Nyt siellä on kieloa ja lupiinia, silloin päivänkakkaroita ja harakankelloja ja kuin ihmeenkaupalla tuo kuvan valkoinen kaunokainen, joka kasvoi varjoissa. Sen minä poimin siihen kimppuun ja kiikutin mummolle.

- Tyhmä tyttö! Mitä sinä olet mennyt tekemään? Tämä on rauhoitettu kukka. Lehdokki, ymmärrätkö. Älä enää koskaan poimi tätä kukkaa. Nyt se on mennyttä.

En muista lapsuudestani kovin paljon. Minulle ei kasvanut minuutta missään vaiheessa. En tiennyt kuka olin ja miksi olin tänne syntynyt. En edes ajatellut sitä. En edes tiennyt miksi minun olisi pitänyt sanoa vastaan tai kasvattaa kiukkua. Minä vain olin olemassa. Vasta nyt tänä kesänä kun näin tuon lehdokin saaressa, muistin yhtäkkiä koko tapauksen. Sitä en muista itkinkö ja oliko minulla käsitystä siitä, kohdeltiinko minua oikein vai väärin.

Joka tapauksessa minut ja veljeni vietiin joka kesä saareen mummon ja papan luokse. Mummo oli harras raittiusihminen ja pappa kirjoitti vintillä juttujansa. Vintin ikkuna oli auki, ja sieltä kuului ainainen kirjoituskoneen naputus. Pappaa ei saanut häiritä. Minä kitkin kasvimaan, kastelin sen peltisellä suurella kastelukannulla, jonka olin järvessä täyttänyt. Söin raakoja retiisejä, mitä raaempia sen parempi, vaikka vesi tuli silmistä. Muut serkut väittävät, että olin mummon kanssa niin läheinen, että siksi hän pisti juuri minut tekemään kaikki työt muiden noustessa pedeistään suoraan yöpaitasillaan rantaan. Minun piti sijata petini aina, vaikka se oli yleensä vintin pimeimmässä sopessa. Rullasin aamuisin makuupussini ja laitoin sen pussiin. Varmaan siinä toivossa, että minut haettaisiin sieltä minä hetkenä hyvänsä, tai siinä pelossa, että jos joku tulee vielä, minut siirrettäisiin vieläkin pimeämpään soppeen. Sellainenkin oli. Siellä kun hautautui makuupussiin kokonaan, eivät hämähäkit päässeet munimaan korvaani tietämättäni, eivätkä hiireet tulleet nuuskimaan hiuksiani. Muistan myös mummon limaisen rusinasopan ja tunkkaiset talkkunajauhot, ne kamferitipat ja jodin, jolla hän paransi huonoa omaatuntoaan sivelemällä sitä ranteisiini iltaisin. Että pysyisin terveenä.

Hieman vanhempana ihastuin sokeasti kaikkiin. Ei siihen mitään syytä ollut. Ehkä siihen riitti yksi katse. Jos joku huomasi minut, sydämeni läkähtyi. Seurasin ihastukseni kohteita kuin noiduttuna. Joskus epäilen, onko minulle kasvanut edes aivoja. Ei minulla mitään sanottavaa koskaan ollut, jos sitä olisi kukaan kysynyt. Ei minulla ollut mielipidettä edes minusta.

Seurasin jotakin ihailemaani kovista jonakin yönä Viitaniemen rantaan ja se heitti hollannikkaani järveen. Etsin sitä kenkää tyynestä vedestä pitkään. Hollannikas oli ruskea ja niin oli vesikin. En muista, että olisin hätääntynyt, vaikka tiesin, että olisin joutunut kävelemään kotiin varmastikin kymmenen kilometriä ilman toista kenkää. Se vain oli asia, joka osui kohdalle. Istuin sitten takaisin rantaan ja heitin toisenkin kenkäni järveen, koska en minä olisi sillä yhdellä kuitenkaan enää mitään tehnyt. Uteliaisuuttani menin sitä järvestä hakemaan. Se oli pudonnut toisen hollannikkaan päälle.

Samana yönä istuin Savelan Esson yöbaarissa ja pelasin pajatsoa. Kovis ja sen kaveri nauroivat, eikä minulla ollut mitään tietoa siitä, mille ne nauroivat. Minulle tietenkin. Olin vasta kaksitoista, vaikka näytinkin muutaman vuoden vanhemmalta. Se onkin petollista, kun ihminen ei ole vielä lähellekään kokonainen sisältä, mutta näyttää päältä päin siltä kuin olisi, mitä tahansa voi tapahtua. Ja tapahtuikin vähän myöhemmin, mutta ei vielä sinä yönä. Ostin tupakkaa voittorahoilla ja kysyin taksikuskilta neuvoa, miten pääsen kaupunkiin, koska kovis ja sen kaveri vain nauroivat, kun kysyin minne päin minun pitäisi lähteä. Vähän matkaa käveltyäni aloin tunnistaa rakennuksia, paloaseman, Voionmaan koulun, yliopiston. Kadut olivat autiot ja aurinko värjäsi lehmukset vihreimmiksi. Kaupungista osasin jo kotiin. En minä muista, että olisin herätessä ollut millänikään. En usko, että edes kykenin tuntemaan itseäni loukatuksi. Silloinhan minä olisin ollut joku.