Näytetään tekstit, joissa on tunniste loma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste loma. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, heinäkuuta 21, 2008

Lomaelämyksiä ja sydämentykytyksiä

Sarjassamme "vanhempana 2000-luvulla" saa jälleen jatkoa. Kesälomajärjestelyt on pitänyt sopia siten kuin ne teinixin pirtaan parhaiten ovat käyneet, ja hänhän ei siis suostu liikkumaan mihinkään, ja jos me muut liikummekin, niin ihan omalla vastuulla. Eli kaveri pysyy "kotona" ja vanhempien tehtävänä on luoda kompromisseja, jotta toiset pääsevät edes kotipihaa ja Vitträskin rantaa pidemmälle.

Pienemmällä porukalla on päästy käymään Jyväskylässä ja Vilppulan mökilläkin oltiin riskillä yksi yö siten, että teinix ja tyttöystävä jäivät kaksistaan kotiin. Siinä sateen uhkaamalla iltanuotiolla Suomen koleassa suvi-illassa istuskellessa ja kesän ainoata tulisella sinapilla höystettyä makkaraa järsiessä mikään muu ei niin ota pattiin kuin se, että junnu ei vastaa puhelimeen koko päivänä, ja pistää sitten vielä kännykänkin kiinni, eivätkä tyttöystävällekään lähetyt tekstiviestit tuota tulosta. Sitä vaan pitäisi siinä olla luottavaisin mielin ja mutustaa makkaraansa huolta vailla sekä uskoa, että kotona kaikki on ok, sillä edes kerran vuodessa pitää nauttia kesäillasta tuhansien ahnaiden hyttysten inistessä korvaan ja tunkiessa imukärsäänsä vaatteidenkin läpi. Niin nälkäistä porukkaa harvoin näkee, ikään kuin olisimme olleet ainoat veriateriat saarella koko kesänä ja koko hyttysten suvun jatkuminen olisi ollut meistä kiinni. Ehkä olikin. Niille kelpasivat kaikki. Ainoastaan järveen sukeltamalla sai olla hetken rauhassa. Koiratkin olivat niin pahoilla paukamilla, että piti viedä ne hetkittäin mökkiin päiväunille. Vaikka vaikeaahan niiden on sisällä olla. Mac rakastaa vettä ja kahlaisi rantavesiä taukoamatta. Aluksi myös Puck ryntäsi Macin perässä järveen, mutta siellä vedessä vatsaansa myöten ollessaan vasta tajusi kastuneensa, ja hölmistynyt ilme ruttuisella naamallaan se sitten kahlasi rantakalliolle eikä enää toiste järveen mennyt. Istua nökötti kivennokassa rantavahtina ja yritti juoda järveä tyhjäksi, kun muut Mac mukaan lukien olivat uimassa.















Myös lähiseudulla ollaan lomailtu ja ajeltu matkapahoinvointisina ökyrikkaiden formulakuskien ja jääkiekkosankareiden renkien pystyttämien sähköaitojen reunustamia mutkaisia teitä meren rantaan. Päivä Porkkalassa oli tietenkin elämys. Meri tuoksui, koirat säntäilivät hihnoissaan sinne tänne, nilkat muljahtelivat, käärmeet pulikoivat rantavedessä ja venäläiset telttailivat kallioiden koloissa.
































Mutta siihen teiniin. Tänään se päätti lähteä viimeiselle mopoajelulleen ennen viikon pituiselle maalivahtileirille lähtöään ja muutenkin, mikä se mopo nyt enää 16-vuotiaalle on, kun kevarinkin kuljettamiseen ikä riittäisi. Ollaan isännän kanssa keplottelemalla ja tekosyillä toisensa perään saatu pitkitettyä koko kesän teinixin autokouluun lähtöä, sillä kyllä se sydämestä riipaisee ajatuskin junnusta ja moottoripyörästä, vaikka prätkäjätkiä on ollut suku täynnä, isänsä mukaan lukien.

No, olin siis tässä, selailin blogeja ja lueskelin uutisia, kun kuulin ikkunan takaa hälytyssireenin äänen. Henki salpaantui hetsilleen, sydän tykytti kuin viimeistä päivää ja vatsalaukku kääntyi ympäri samantein, kun se sireeni hiljeni tuohon kotitien risteykseen. Olin jo ihan varma, että nyt se poika retkottaa tiedottomana verilammikossa. En tiedä mikä järki on aina ajatella pahinta. Ei kai mikään. Se vaan tulee ennen kuin ehtii ajatella yhtään mitään. Kauhu ja paniikki iskee niin kuin moukarilla lyötäisiin palleaan. Säntäsin tästä käsillä päätäni pidellen ensin keittiöön ja sitten takaisin. Sen jälkeen pyörin vähän aikaa aivan mieltä vailla, kunnes ymmärsin soittaa pojan kännykkään. Joo, täs mä olen. Postilaatikoilla. Poliisit otti kiinni.

Luojan kiitos!

Poika oli päästellyt jatkuvasti hokemastani aja varovasti-mantrastani huolimatta mopolla viidenkympin rajoitusalueella runsasta ylinopeutta, mikä ei tietenkään ole edes mopolla ajaen mahdollista. Mopedillahan saa Suomen lain mukaan päästellä 45 km/h. Ja jos sillä pääsee yli kuuttaviittä, niin kyseessä on moottoripyörä. Turha tässä on siis selitellä. Ei kai se enää mikään mopo ollutkaan, kun siitä oli ne kuristimet otettu pois mopon hyydyttyä aina ylämäkeen.

Jäimme junnun kanssa risteykseen odottelemaan, kun hyvä poliisi kävi kehä kolmosella asti mopoajelulla ja paha poliisi mittasi tutkalla, että paljonko kulkee. Toivottiin junnun kanssa, että moposta loppuisi bensa, mutta niin ei tietenkään käynyt, vaikka poliiseilla meni touhuihinsa ainakin puoli tuntia. Kävivät ehkä jossakin kaffella. Mittaustuloksen tultua ilmi, lähtivät sekä kortti junnulta että kilvet moposta. Kevytmoottoripyörällä kortitta ajosta ja ylinopeudesta tulleiden 84 euron sakkojen lisäksi isompi lasku tulee perästä uudelleenrekisteröinti- ja vakuutusmaksujen muodossa. Tämä silti lienee parasta, mitä pojalle on sattunut. Vaikka nämä nyt kohdalle sattuneet poliisit olivat viimekertaiseen reiluun ja mukavaan virkavaltaan verrattuna jäykkiä ja epäystävällisiä yrmyjä, jopa tarpeettoman töykeitä, ajokielto ja lykkäys kevarikortista tulivat mitä parhaimpaan saumaan. Loppuipahan se piikkikortin vinkuminen vähäksi aikaa.

perjantaina, heinäkuuta 18, 2008

Puolessa välissä lomaa




Samalla tahdon nöyrimmin kiittää saamastani huomiosta ja toivon vielä joskus olevani tuon merkin arvoinen. Nythän tämä on aivan onneton blogi. Mahakin kasvaa, mansikoita ja herneitä on tullut vedettyä niin että napa paukkuu. Mutta asiaan: Koska merkki on jälleen ehtinyt kiitää läpi Blogistanian, annan sen seitsemälle briljantille blogarille, joka sen ansaitsee, mutta on harmikseen jäänyt ilman.

torstaina, maaliskuuta 27, 2008

Loma-anomus

Ei tästä tule yhtään mitään. Miehet juoksevat hiiriä karkuun kalsareissaan ja tekevät vauvoja. Kilpikonnatkin vetävät röökiä. Pakko pitää lomaa. Tästä.

torstaina, helmikuuta 21, 2008

Suur-päre Suur-Jyväskylälle















Jyväskylä, tuo urbaani lähiö syvällä Suomen sisuksissa, on nyt Jyväskylän, Jyväskylän maalaiskunnan ja Korpilahden kuntaliitosten toteuduttua vihdoinkin Suur-Jyväskylä. Satuin paikalle Jyväskylän kamaralle juuri tuolla historiallisella hetkellä, kun entisestä kyläpahasesta kasvoi kertaheitolla kilpailukykyinen city, joka voi nyt ylpeänä haastaa Turun ja Tampereen sekä karistaa kiireesti kannoiltaan sellaiset tuppukylät kuin Kuopion ja Lahden. Suurkaupunkinsa uudesta imagosta hurmioituneena näitä businesshenkisiä lausahduksia päästelivät suustaan niin kaupunginjohtaja itse kuin tavallinen kaduntallaajakin. Erityisen ylpeitä kaikki ovat olleet siitä, että Jyväskylä on nyt asukasluvultaan Oulun kokoinen suuryritys.


Pienen kirpaisun suurjyväskyläläisten ylpeydelle aiheuttaa kuitenkin sinnikäs Muuramen kunta, joka ei ole vielä kynnysmatoksi Jyväskylän ja Korpilahden välille suostunut. Nythän Jyväskylä on muodoltaan kuin reunastaan kerran puraistu reikäleipä. Ulkopuolelle jäi myös Riihivuoren saavuttamaton laskettelukeskus (kuvassa).


Tuon kaikin puolin historiallisen kosintaretken on blogiinsa taltioinut Erkka, joka urheasti kaikkien maalaiskunnan valtuuston kokouksesta ulosjääneiden puolesta asteli paikalle, veti kännykkänsä esiin ja näytti muille mallia, miten kansalaisjournalisti tarttuu tekniikan kehityksen h-hetkeen.


Kuntaliitoksesta innostuneena olen minäkin pohtinut Jyväskylälle uutta nimeä, joka kuvastaisi parhaiten sen uudistunutta, ylöspäin töröttävää mahti-imagoa. Kylä ei nimittäin alkuunkaan sovi tälle innovatiiviselle ja kehityksen kärjessä kengät kopisten ja prässit suorassa dynaamisin askelin etenevän Jyväskaupungin imitsiin. Nyt tarvitaan jotain uutta. New siihen alkuun ainakin. Ja kyllä se kuulkaa on niin, ettei jyväksestäkään mieleen tule mitään muuta kuin kaurahattu, joten muotoillaan se Jyväs uuteen uskoon. Ensin tietenkin heitetään ään pisteet hemmettiin. Ei ole äätä Tampereessa eikä Turussakaan. Ei edes tuppu-Kuopiossa eikä Lahdessakaan. Miten voi olla kilpailukykyinen ään kanssa, kysyn vaan. Miten ulkomaalaisenkaan suuhun edes sopii Jyväskylä? Ikämme olemme saaneet hävetä rallikansan suussa tuntemattomaksi vääntynyttä juuvvaasskhulaa. Sille on tultava loppu. Eli New Jyvas, mutta koska j-kirjain yyn edessä on aika turha, otetaan sekin pois. New Yvas. Vaan sekään ei vielä riitä. Jyväskylähän on erityisesti addiktoitunut teiden rakentamiseen ja kulttuurimaiseman tuhoamiseen kilpailukykyä hanakasti hakiessaan, joten tuo loppu yvas voisi luontaisesti vääntäytyä muotoon yways. New Yways. Tältä pohjalta Jyväskylä voisi suuruudenhulluuksissaan haastaa ihan jo maailman metropolejakin, eikä jäädä kansallisella tasolla taistelemaan asukasluvuista ja työttömyysprosenteista pikkukaupunkien kanssa.


Kävin päivän kestäneellä valokuvausmatkalla sekä Jyväskylässä että Jyväskylän maalaiskunnassa, joissa olen molemmissa asunut monet kerrat siitäkin huolimatta, että olen maalaiskuntaa vierastanut aina. Maisemallinen yleistunnelma maalaiskunnan rajan ylityksen jälkeen muuttuu mielestäni synkäksi. Tiet ovat kallioon louhittuja, eikä aurinkoa paljoa puilta näy. Jyskän turvevoimalan nokipäästöt värjäävät ilman mustaksi, eikä pyykin kuivattaminen ulkona ole kovin viisasta. Taisivat Pandan suklaatehtaankin myydä jo ulkomaalaisille, joten Vaajakoski taitaa olla enää liikenneympyrä Jyväskylän maalaiskunnan ja muun maailman välillä. Liikenneympyröitä on Jyväskylässä muuten enemmän kuin missään muualla. Siellä voisi ihan päivänkin pyöriä liikenneympyröissä, jos muutakaan tekemistä ei ole. Niitä löytyy sellaisistakin paikoista, joissa saattaa käväistä jopa muutama auto päivässä.


Mutta Jyväskylän maalaiskunta, tuo vihoviimeinen Suomen maalaiskunta ja nimellinen häpeäpilkku ulottuu myös Jyväskylästä länteen, mistä avautuu liki asumaton ja kolkko Vesanka. Nyt Jyväskylällä onkin oiva tilaisuus rakentaa lisäkaistoja Keuruuntielle ja kaavoittaa järvitonteille tornitaloja heti kun Lutakon seutu on saatu niitä niin täyteen, ettei Jyväsjärvestä (Ywayslake) ole jäänyt jäljelle kuin se typerä suihkulähde, josta sen ainoa suihku sojottaa sinne päin, minne milloinkin sattuu tuulemaan.


Tein myös henkilökohtaisen Muistojeni Jyväskylä -retken ja kuvasin jokaisen talon, jossa olen kaupungissa ja maalaiskunnassa asunut. Joihinkin niistä taloista en olisi halunnut millään palata, mutta kuvaaminen onnistui, kun en ajatellut mitään. Tunnetta ei siis voi kuvailla mitenkään nostalgiseksi tai haikeaksi kuin paikoin. Keljolla on aina erityinen paikka sydämessäni ja syntymäkodistani Kauppakadun Vanhasta Tiilitalosta olen kirjoittanut jo aiemmin. Muista en taida jaksaa. Loppujen lopuksi sain Jyväskylän matkalta mustan silmänkin. Liukastuin autoon mennessä ja törmäsin Daihatsun oveen. Onneksi on lomaa vielä pari päivää.


sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008

Lomalle


















Moi, ajattelin vain keskeyttää tämän mitäänsanomattomuuden sanomalla, etten vieläkään aio sanoa mitään. Lähden nimittäin ihan Jyväskylään asti pariksi päiväksi lomamatkalle. Junalla komiasti tyttären kanssa matkustetaan. Nyt kattokaas repäisen oikein kunnolla.

Voi herranjumala.

Toivotaan nyt, että päästään perille.

sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2007

Työmatka

Voi helvetti. Huomenna taas.

tiistaina, heinäkuuta 17, 2007

Kotiinpaluu

Lomareissu on tehty. Se oli lyhyt ja sateinen. Matka Jyväskylän mummolan synttärikemuista saareen, noihin kauhistuttaviin ääriolosuhteisiin ilman mukavuuksia (eli ilman mopoa ja nettiä) ei teinixiä kiinnostanut. Asiaa ei yhtään auttanut taivaanrannan yli vöryvät sadepilvet. Valkamassa odotti vene täynnä vettä, josta kiitokset edelliselle kävijöille, sedälleni ja tädilleni. Kun läpimärkinä, viluisina ja nälissämme vihdoin pääsimme saareen, siellä odotti tyhjä kaasupullo, josta erityiskiitokset serkulleni. Koska olin välttämättä halunnut mökille, polkenut sen eteen jalkaa ja itkenyt, olin valmis myös kaasupullon täyttöreissulle. Muut perheenjäsenet olivat vähän sen näköisiä, että oltaisiin voitu ajaa samantien 250 kilometriä kotiinkin. Tavaroiden roudaaminen vesisateessa takaisin autolle olisi teinixin mielestä ollut sen arvoista. Sain esteistä huolimatta tingittyä esikoiselta yhden yön mökillä. Haettiin kaasupullo, syötiin pussipastaa, lämmitettiin sauna, kuivattiin vaatteet, ja silloin pari päivää jatkunut sadekin lakkasi. Aamulla heräsin kuikan huutoon ja aurinko lämmitti.



Mutta teinix halusi yhä kotiin. Ymmärrän hyvin. Olen itsekin aikoinani - itse asiassa muutaman vuoden nuorempana - karannut samaisesta saaresta velipojan ja serkkulikan kanssa. Suunniteltiin karkureissu tarkkaan ja laskettiin rahat. Kovin pitkälle ei tietenkään päästy. Vaikka me ei tunnettu ketään, kaikki tunsivat meidät (siis niin kuin kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään -juttu). No, tilattiin mantereelta kilometrin päästä taksi eräästä maalaistalosta, mutta talon isäntä kävi sillä aikaa hälyttämässä porukat saaresta hätiin. Jouduttiin maksamaan taksi ja kävelemään vanhusten perässä päät painuksissa takaisin mökille. Mummo heilutti edellä vitsaa kädessään ja pappa mulkoili meitä vähän väliä. Sen jälkeen piti anoa anteeksiantoa, kitkeä ja kastella kasvimaa sekä syödä rusinasoppaa murisematta.

13-vuotiaana eräänä juhannuksena pari vuotta vanhemman serkkupojan kanssa soudettiin ensin järven yli ja käveltiin kymmenen kilometriä (yhteensuuntaan) kaljanostoon kauppaan, jossa meitä ei tunnettaisi, eikä papereita kyseltäisi. Olutta siis oli. En tiedä mikä vitsaus siihen aikaan oli syödä aromisuolaa. Se oli jollakin tavalla autuaaksitekevä keksintö. Kaadettiin sitä purkista kämmenelle, nuolaistiin ja juotiin kaljaa päälle. Sen jälkeen oksensin vatsan tyhjäksi ja rojahdin sänkyyn. Äiti ihmetteli, mikä minua oikein vaivasi. Nukuin kammottavan olon pois ja vaadin päästä kotiin Jyväskylään heti aamusta. Olin kai niin surkean näköinen, että lupa heltisi ja rahaakin tuli. Sen jälkeen en olekaan syönyt aromisuolaa.

Jyväskylässä liftasin sitten kaverin kanssa tanssilavan suuntaan ja päästiin Sleepy Sleepersien kyytiin. Keikkabussin pimut tarjosivat koskenkorvaa raakana ja ne myös meikkasivat minut. Hopeanväristä meikkiä luomiin ja paksulti maskaraa. Ai ett olin hieno. Päästiin keikalle ilmaiseksi. Oli tylsää. Haahuilin pitkin tanssilattiaa ja kävelin aamuyöstä tympeänä kotiin parikymmentä kilometriä, missä kotikylänpojat pelasivat rannalla korttia ja polttivat nuotiota läpi yön.

tiistaina, heinäkuuta 10, 2007

Sightseeing

Helsingissä Susun kanssa tänään.

keskiviikkona, heinäkuuta 04, 2007

Päätöntä haahuilua päivästä toiseen













Minulle alkaa valjeta loman perimmäinen tarkoitus. Se on hajaannus; ajatusten levähtäminen ympäri päätä. Juuri kun saan jostakin aiheesta kiinni, se piiloutuu seuraavan aivopoimun taakse ja suostuu tulemaan sieltä esiin vain omia aikojaan, yhtäaikaa muiden sekavien ajatusten kanssa. Ne hyökkäävät kuin kirkuvat aaveet ja tulevat uniin. Minä todella ilmeisesti tarvitsen työtä, jotta ajatuksillani, muistoillani, huolillani, tulevaisuuden suunnitelmillani ei olisi aikaa sekoittaa päätäni. Paitsi jos loman tarkoitus on juuri päätön haahuilu päivästä toiseen, pitkät aamu-unet, netin välttely, uppoutuminen elokuviin tietämättä edes mistä elokuvasta on kyse, tai ylipäätään matkan katkeaminen keittiön ja makuuhuoneen välillä johonkin, milloin mihinkin. Ennakoimattomaan.

Rutiineista irtautuminen tuntuu karusellilta. Sen kyydissä on vaikea napata kiinni mistään, tärkeästä tai vähemmän tärkeästä. Tekemättömät työt odottavat yhä tekijäänsä, tenttikirjoille on varattava lisää laina-aikaa. Minulla on ollut liikaa aikaa murehtia sitä, miten lapset vähitellen erkanevat. Tytär lähti sunnuntaina anopin kanssa Viroon kylpylälomalle, terminaalissa käyttäydyin kuin äiti, jonka lapsi on menossa anopin kanssa ulkomaille... Myös kuopus kulkee naapureitten mukana kaikkialle, kauppoihin, vesipuistoihin, pelaamaan, mansikoita poimimaan... Se keräsi jo kolmantena kesänä ämpärillisen. Kuopus tulee ja menee pitkin päivää, ja lopulta illalla myöhään valittaa, kun kukaan ei jaksa valvoa hänen kanssaan yli puolen yön. Enhän minä jaksa valvoa, kun olen koko päivän kytännyt kelloa ja miettinyt, kuinka kauan uimassa muka voi mennä. Tänään allekirjoitin luvan myös esikoisen mopokorttiin, sillä ehdolla, että se lupasi moposta huolimatta lähteä vielä tänä kesänä saareen ja kalastaa kanssani ainakin yhden hauen. Toisaalta olen moposta onnellinen ison lapseni puolesta. Kalpea mörökölli on viettänyt ihan liikaa aikaa virtuaalissa ja melkein kadottanut värinsä ja otteensa sosiaaliseen elämään. Nyt se saattaa saada ne takaisin, tai sitten ei. Voi luoja, miten pelkään mopoja. Ne eivät enää edes näytä mopoilta. Vatsaani on sattunut jo pari päivää.

Eilinen soitto töistä tuntui nipistykseltä, ei, ehkä pikemminkin puraisulta. Voiko tilata tarroja lisää vai ei. En todellakaan olisi halunnut ajatella sellaista kesken loman. Luulen, että ne tekivät sen tahallaan. Siinä minä seisoin, vasta heräänneenä, kukallinen yöpuku päälläni ja tukka pystyssä, luuri kädessä kesken aamukahvinkeiton ja ajatukset unen jälkeen vasta leijailemassa ympäri taloa, kun piti yhtäkkiä osata vastata, pitääkö tilata tarroja vai ei. Voiko turhemmalla asialla lomalaista vaivata? Sanoin, ettei niiden tilaamisesta voi olla kovinkaan suurta vahinkoa. Mitä ne oikein ajattelivat? Olisinko lomalta tullessani saanut heparin joistakin tarrojen tilaamisesta? En muista koskaan saaneeni heparia minkään muunkaan tilaamisesta, miksi nyt joidenkin euron tarrojen tilaamisesta? Olen ilmeisesti tosi naisten kanssa tekemisissä.

Laittaisin kännykkäni kiinni, jos lapseni eivät olisi ympäriinsä. On kai ostettava toinen puhelin, jonka numeron annan vain pesueelleni. Tuntuu omituiselta, että kännykkä on ajanut ihmiset ahdinkoon. Niin paljon hyvää, mutta niin paljon huonoakin. Auta armias meitä tulevaisuudessa joutumatta kytköksiin muiden ihmisten kanssa aina ja kaikkialla 24h/vrk.

maanantaina, kesäkuuta 18, 2007

Nyt viitataan kintaalla















Juhannus vasta tulollaan ja töissä ajatukset pitää olla jo elokuussa ja koulujen alussa. Kesäalekin on jo käsitelty ja se alkaa tuota pikaa. Elokuussa on ajateltava jo marraskuuta ja heti perään joulua, ja kun joulu tulee, ajatukset ovat jo tammialessa, pääsiäisessä, äitienpäivässä... Elä tässä nyt sitten hetkessä kiinni. Joskus tuntuu siltä, ettei oikein pääse enää juhlatunnelmaankaan, kun ne bileet ovat jotenkin aina jo ohi, silloin kun ne ovat käsillä.

Moni on ehkä aiheellisestikin huomannut, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa. Minustakin tuntuu siltä. Kyllä silti siis kuulkaa hitusen sisuksissa kihisee, älkää peljästykö. Luen ja imen kaikenlaista kiinnostavaa, ajoittain ilmeisen tahallistakin ja ansiokkaasti suoraan tännepäin suunnattua provokaatiota sisuksiini, mutta mitään ei vain tule ulos. Nytkin pyörittelen päätäni tässä ja voivottelen, voi voi. Kunpa en olisi niin ärsyttävä. Oi. Olo on kuin sillä vieterilehmällä kirjahyllyssä, jonka pää jää mykkänä heilumaan, kun sitä vähän koskettaa. Se on sen verran parahultainen olotila, että annan sen olla.

Autuasta juhannusta.

tiistaina, heinäkuuta 18, 2006

Kesämuistoja ainakin osa 1




















Pienenä tyttönä poimin kerran mummolle kukkakimpun. Ei saareen niin moni laji vielä ollut ehtinyt. Nyt siellä on kieloa ja lupiinia, silloin päivänkakkaroita ja harakankelloja ja kuin ihmeenkaupalla tuo kuvan valkoinen kaunokainen, joka kasvoi varjoissa. Sen minä poimin siihen kimppuun ja kiikutin mummolle.

- Tyhmä tyttö! Mitä sinä olet mennyt tekemään? Tämä on rauhoitettu kukka. Lehdokki, ymmärrätkö. Älä enää koskaan poimi tätä kukkaa. Nyt se on mennyttä.

En muista lapsuudestani kovin paljon. Minulle ei kasvanut minuutta missään vaiheessa. En tiennyt kuka olin ja miksi olin tänne syntynyt. En edes ajatellut sitä. En edes tiennyt miksi minun olisi pitänyt sanoa vastaan tai kasvattaa kiukkua. Minä vain olin olemassa. Vasta nyt tänä kesänä kun näin tuon lehdokin saaressa, muistin yhtäkkiä koko tapauksen. Sitä en muista itkinkö ja oliko minulla käsitystä siitä, kohdeltiinko minua oikein vai väärin.

Joka tapauksessa minut ja veljeni vietiin joka kesä saareen mummon ja papan luokse. Mummo oli harras raittiusihminen ja pappa kirjoitti vintillä juttujansa. Vintin ikkuna oli auki, ja sieltä kuului ainainen kirjoituskoneen naputus. Pappaa ei saanut häiritä. Minä kitkin kasvimaan, kastelin sen peltisellä suurella kastelukannulla, jonka olin järvessä täyttänyt. Söin raakoja retiisejä, mitä raaempia sen parempi, vaikka vesi tuli silmistä. Muut serkut väittävät, että olin mummon kanssa niin läheinen, että siksi hän pisti juuri minut tekemään kaikki työt muiden noustessa pedeistään suoraan yöpaitasillaan rantaan. Minun piti sijata petini aina, vaikka se oli yleensä vintin pimeimmässä sopessa. Rullasin aamuisin makuupussini ja laitoin sen pussiin. Varmaan siinä toivossa, että minut haettaisiin sieltä minä hetkenä hyvänsä, tai siinä pelossa, että jos joku tulee vielä, minut siirrettäisiin vieläkin pimeämpään soppeen. Sellainenkin oli. Siellä kun hautautui makuupussiin kokonaan, eivät hämähäkit päässeet munimaan korvaani tietämättäni, eivätkä hiireet tulleet nuuskimaan hiuksiani. Muistan myös mummon limaisen rusinasopan ja tunkkaiset talkkunajauhot, ne kamferitipat ja jodin, jolla hän paransi huonoa omaatuntoaan sivelemällä sitä ranteisiini iltaisin. Että pysyisin terveenä.

Hieman vanhempana ihastuin sokeasti kaikkiin. Ei siihen mitään syytä ollut. Ehkä siihen riitti yksi katse. Jos joku huomasi minut, sydämeni läkähtyi. Seurasin ihastukseni kohteita kuin noiduttuna. Joskus epäilen, onko minulle kasvanut edes aivoja. Ei minulla mitään sanottavaa koskaan ollut, jos sitä olisi kukaan kysynyt. Ei minulla ollut mielipidettä edes minusta.

Seurasin jotakin ihailemaani kovista jonakin yönä Viitaniemen rantaan ja se heitti hollannikkaani järveen. Etsin sitä kenkää tyynestä vedestä pitkään. Hollannikas oli ruskea ja niin oli vesikin. En muista, että olisin hätääntynyt, vaikka tiesin, että olisin joutunut kävelemään kotiin varmastikin kymmenen kilometriä ilman toista kenkää. Se vain oli asia, joka osui kohdalle. Istuin sitten takaisin rantaan ja heitin toisenkin kenkäni järveen, koska en minä olisi sillä yhdellä kuitenkaan enää mitään tehnyt. Uteliaisuuttani menin sitä järvestä hakemaan. Se oli pudonnut toisen hollannikkaan päälle.

Samana yönä istuin Savelan Esson yöbaarissa ja pelasin pajatsoa. Kovis ja sen kaveri nauroivat, eikä minulla ollut mitään tietoa siitä, mille ne nauroivat. Minulle tietenkin. Olin vasta kaksitoista, vaikka näytinkin muutaman vuoden vanhemmalta. Se onkin petollista, kun ihminen ei ole vielä lähellekään kokonainen sisältä, mutta näyttää päältä päin siltä kuin olisi, mitä tahansa voi tapahtua. Ja tapahtuikin vähän myöhemmin, mutta ei vielä sinä yönä. Ostin tupakkaa voittorahoilla ja kysyin taksikuskilta neuvoa, miten pääsen kaupunkiin, koska kovis ja sen kaveri vain nauroivat, kun kysyin minne päin minun pitäisi lähteä. Vähän matkaa käveltyäni aloin tunnistaa rakennuksia, paloaseman, Voionmaan koulun, yliopiston. Kadut olivat autiot ja aurinko värjäsi lehmukset vihreimmiksi. Kaupungista osasin jo kotiin. En minä muista, että olisin herätessä ollut millänikään. En usko, että edes kykenin tuntemaan itseäni loukatuksi. Silloinhan minä olisin ollut joku.