Sunnuntaisin syömättä klo 12-18

No niin. Kyllähän se on selvää, että järkipuheesta huolimatta (heh) rahamiehet saavat kauppojen ympärivuotisten sunnuntaiaukiolojen kanssa tahtonsa läpi ja pienet myyjättäret siellä PAM:n päämajassa niiaavat nätisti niin kuin aina. Se ei ole yllätys. Mutta se on, että työstään vieraantuneet liiton johtajattaret vaativat kauppojen sunnuntaiaukioloiksi kello 12-18.

En tiedä tajuaako tätä kukaan, mutta ihan kokemuksesta voin sanoa, että vähänkin pienemmissä kaupoissa tuon ku(u)situntisen työajan hoitaa tasan yksi ihminen kusematta ja syömättä. Se on sillä tavalla, ettei se omistaja- ja johtajataho kyllä usealle myyjälle sunnuntaipalkkaa maksa. Pitempi sunnuntaiaukiolo takaisikin edes kaverin päästämään toisen tauolle inhimillisen ajan puitteissa.

Kyllä minulla jo sielusta ottaa, kun johtaja käskee, että yksi ihminen sitten sunnuntaisin pienemmässä puljussa riittää. Minusta se on ihan törkeää hyväksikäyttöä, mutta tällainen on jo käytäntö kaikissa erikoisliikkeissä niissä ostareissa, jotka kesäsunnuntaisin ovat avoinna vain klo 12-18. Jotkut myyjät kehtaavat kuulemma ajaa asiakkaat ulos ja sanoa, että nyt on tauon paikka ja on pakko päästä pissalle. Ihan jokaiselta nuorelta myyjältä se ei kyllä luonnistu, varsinkaan kun yksikään asiakas ei sellaisesta ulosajopalvelusta ole kovinkaan ilahtunut.

Alkoi niin hirvittää omien työntekijöitteni puolesta, että panin PAMiin viestiä, josko kävisivät itsekin joskus sunnuntaisin töissä tekemässä kenttätutkimusta ja katselemassa jalat ristissä kassalla työskenteleviä myyjiä. PAM kun on kokonaan unohtanut hoitaa järjestönsä jäsenille lainmukaiset tauot. Ehdoissa on vain suositus siitä, että tauolle olisi päästävä kohtuullisessa ajassa. Voin taata, että kohtuullinen aika kasvaa työnantajalla kovin pitkäksi, kun siitä joutuu jotain maksamaan.

Katsotaan nyt, vastaavatko sieltä PAMista mitään. Jos eivät vastaa, niin ehkä otan yhteyttä myös Kaupan liittoon. Jos sieltäkään eivät vastaa, niin ehkä tämä rouva ottaa yhteyttä johonkin järkevään toimittajaan, joka pystyy ajattelemaan jotain muutakin kuin rahaa. Toivottavasti jostain vielä sellainen löytyy.

Loma loppui

No niin. Lähdin aamulla töihin ihan hyvillä mielin, mutta tulin huonolla takaisin. Tätä tämä kai sitten on seuraavaan lomaan asti.

Risuja ja ruusuja

Parnassossa oli tässä joku päivä sitten juttua itävaltalaisen kirjailijan Peter Handken närkästyneestä tokaisusta, ettei hän ole koskaan tavannut kirjakauppiasta, joka olisi lukenut hänen kirjojaan. Tämä on Handken mielestä suuri ongelma, koska kirjakauppiaiden pitäisi osata suositella asiakkailleen kirjoja. Parnasson kommenteissa muutama pasuuna siellä julisti samaa asiaa: Niin, jos haluaa keskustella kirjakaupassa myyjän kanssa kirjallisuudesta, on mentävä anktikvaariseen kirjakauppaan (Tapsa P).

Ei sitä voi nauramatta tuollaista lukea. Tervetuloa vaan. Lisäksi muistuttaisin vielä niistä nimikemääristä, jotka voi tarkistaa tilastokeskuksen erikoistutkijan Rauli Kohvakan tutkimuksesta. Onhan se pöyristyttävää, etteivät kirjakauppiaat lue niitä 2000 kaunokirjaa vuodessa, joita kirjailijat liukuhihnalta syytävät. Ei millään pahalla herra Handke, mutta maailmassa tosiaan on muitakin kirjailijoita.

Handken jäännöskirjoja on muuten ollut pitkään kahdella eurolla myynnissä eräässäkin kirjakaupassa, mutta eivätpä ole kovin monelle kelvanneet. Nyt sitten kipin kapin vain hakemaan Handken Jukeboksista tai Riisuttu epäonni ja lukemaan siitä sitten.

***

Ruusuna säväytti ihanasti J-P Koskisen alulle panema adressi Blogisanomien henkiin herättämiseksi. Lämmöllä ajattelen itsekin sitä lärpykkää yhä. Tosin - miten tämän nyt sanoisi - adressin osanotto ei ehkä ole ylittänyt kaikkia odotuksiani, mutta ajatus oli kaunis. Siitä kiitos myös kaikille peesaajille ja niille yhdeksälle allekirjoittaneelle.

Blogisanomien viimeisen numeron perään on kertynyt nyt liki 700 kommenttia, joista suurin osa on spämmejä. Ongelma on kuulkaa siinä, että olemme Kirstin kanssa unohtaneet salasanan.

Paskin viikko ikinä

Viime viikko oli kokonaisuudessaan aivan kamala. Vartijoita on pitänyt soitella yhtenään. Sieltä on tullut ovesta jos jonkinlaista hyypiötä kirja"ostoksille". On tullut sekopäitä ja nistejä, juopuneita ja totaalisen stressaantuneita ihmispaholaisia. Tavaraa on kahmittu kirjakaupalla kainaloon, varkaille ovat myös kelvanneet kaikenlaiset tilpehöörit avaimenperistä maisemakortteihin. Porukkaa on talutettu pihalle, pitkäkyntisiä on seurattu ja pahalla silmällä kytätty. En muista näiden vuosien varrella ainuttakaan viikkoa, joka olisi ollut näin rauhaton. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Onko Helsinki sulkenut kaikki avohoitopaikat vai onko ilmasto saanut ihmiset sekoamaan? Eikö nyt pitäisi olla talven kylmin viikkokin. Tämän jälkeen ei muuten sitä lunta kannata enää edes odotella, että eiköhän vain siirrytä suoraan syksystä kevään odotukseen.

Mutta niistä töistä. Eräs pitkän kokemuksen alkoholin kanssa hankkinut haiseva mieshenkilö huomasi kassalla, ettei käteinen yllättäen riittänytkään kahden euron kirjaan. Sanoi menevänsä pummaamaan rahat jostakin, ja eipä aikaakaan, kun hampuusi palasi kirjansa hakemaan. Kyllähän nyt kulttuuriharrastuksia pitää tukea. Varmaan siellä on pummattavaa naurattanut sen verran, että sydän on heltynyt, kun kaveri on matalasti kähissyt, että heitäs mulle kuule pari euroo, kun pitäis saada yks kirja tosta kulman takaa.

Eräältä extralta oli kassalta käyty tupakkaakin ostamassa. Mutta kun ei ollut mistä myydä, oli denso tietty mörissyt, että mikä vitun kirjakauppa tämä on, kun ei tupakkaa myydä, saatana. Eräs mummelikin sai raivarit, kun korttitelinettä täytettiin just silloin, kun hän kiireisenä eläkeläisenä sattui kaupassa asioimaan.
- Mitä hiivattia tämä teline tekee tässä? Eihän tästä mitään voi ottaa, se karjui ja paineli ulos.
Ihan siis kiusallaanhan me tehdään työaikana töitä.

Tulipa ovesta myös hyvin asiallisesti pukeutunut keski-ikäinen naishenkilökin, punaiset karvapampulat kaulassaan ja baskeri päässään. Sanoi sitten ostostensa yhteissumman ja laski tavarat kassapöydälle, josta nostin ne hyppysiini, että alan laskea kortit ja vetää lukijalla muut ostokset. No siitähän se riemu syntyi.
- Älä sinä koske niillä saastaisilla käsilläsi minun tavaroihini.
- Onhan minun nämä laskettava.
- Ei ole. Sinä et kyllä minun korttejani töhri.
- Kyllä ne nyt vaan on laskettava ja lyötävä tänne kassaan.
- Minähän sanoin paljonko ne maksaa. Älä sinä kuule ala yhtään siinä.
- Ei sitä niin voi kassaan lyödä. Pitää lyödä tuotteittain ja kappalemäärät. On ne pakko laskea.
- Sinä se et näköjään tiedä asiakaspalvelusta mitään. Noin surkean myyjän pitää vaihtaa alaa.
- Vai niin.
- Äläs siinä kuule innostu nyt.
- Kylläpähän minä taidan nyt innostua. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
- Haista sinä kuule. Minulle ei aleta yhtään tuota niin metsä vastaa hokemaan.
- No just.
- Haista sinä vittu.
- No niin, tämä riitti! Nyt ulos, äläkä tule tänne haistattelemaan enää yhtään kertaa!
- Äläkä tule sinäkään paskamyyjä!

Tämmöisiä meillä. Olen siis sitä mieltä, että haistattelussa menee raja. Sitä minä en vain asiakkailta siedä. Voi olla, että johdon kanssa olen tästäkin eri mieltä, mutta ei sitä vain voi ottaa huomioon jokaisen asiakkaan omituisia neurooseja. On tosin sitten käynyt sellaista korostuneesti kohteliastakin väkeä ja tokihan siinä mielenkiinnon pitäisi säilyä, kun ei koskaan tiedä tuleeko sieltä hyvän päivän toivotukset vai vitun haistattelut. Onneksi sentään voittopuolisesti ihmiset ovat varsin mukavia, nuoret hämmästyttävän kohteliaita ja mummotkin mukiinmeneviä, papoista nyt puhumattakaan.

Käräytä pomosi -kampanja alkaa

Mäkkärillä oli viime yönä karmea pierutauti. Se on sikäli hankala vaiva, että Mac säikkyy jokaista peräpäästään tulevaa äänähdystä ja pierun tullen säntää kauhuissaan ylös ja katsoo häntäpäätään hämillään, vaihtaa rauhallisempaan paikkaan ja sama uudestaan. Koko yön. Olen sen verran herkkäuninen, että herään jokaiseen kynsien rapinaan. Ja nyt rapisi yön läpensä. Käytin koirat aamuyöstä pihallakin, josko helpotusta tulisi, mutta ei, ilmaa se vain oli. Viideltä sitten lopullinen herätys ja myrskyä päin. Sitten töihin.

Töissä on ollut viime päivinä kiirettä, kun kirjaa myydään taas halvalla ja liki jokainen myyjä on ollut sairaslomalla. En mää, mutta muut. Sitä on alkanut miettiä jo työolosuhteita, että miten niitä voisi parantaa, kun selkävaivaa on yhdellä jos toisellakin. Kassan takana ei kuitenkaan saa olla minkäänlaista jakkaraa, niin on kovin 50-lukulaista meillä. Patriarkka voimissaan vielä näinäkin päivinä. Asiakkaat eivät kuulemma tykkää, kun kassalla välillä piipahdetaan istuksimassa. Niiden mielestä se näyttää laiskalta. Niinhän se näyttääkin, jos siltä kantilta katsoo, että asiakas tulee, on paikalla viisi minuuttia eikä näe kokonaisuutta. Tuskin monellekaan asiakkaalle tulee mieleen, että ne myyjät tosiaan seisovat ja kävelevät koko päivän. Olenhan muistanut retostella niillä 12 000 askeleella, jotka kuormapäivinä askelmittariin kertyvät. Kyllä siinä niin tekisi mieli perse painaa jakkaraan vähäksi aikaa ja antaa välilevyn pullistusten valtoimenaan hetken pullistella. Se tekee hyvää. Saadaanhan me kyllä vessanpöntöllä istua sen aikaa, mitä nyt ihminen istuakseen ja asioimiseensa tarvitsee.

On siellä takahuoneessa se puujakkara, johon voi asiakkaiden herkästi häiriintyviltä silmiltä suojassa käydä pakaransa painamassa, jos oikein alkaa jalkoihin ottaa ja jos aikaa on. Harvoin on. Töitäkään siellä takana ei voi tehdä, kun takahuoneet mitoitetaan nykyisin siten, ettei siellä kukaan viihdy pitempään kuin on pakko. Valehtelematta meidänkin sosiaaliset tilat ovat peräti kolme neliötä. Ja nekin järjestetty pitkittäin. Neliön vie vessa, joka samalla toimii myös myös siivouskomerona. Vessaan päästäkseen on siirrettävä puujakkaraa. Ja jos siinä sattuu joku silloin istumaan ja samalla jotain napaansa vetämään, niin siitä on vain siirryttävä, jos toisella on kovin pissahätä. Siinä sitä sitten istutaan vierekkäin imurin kanssa vesihanan valuessa, kun ei millään viitsisi viedä toisen ruokahaluja.

No, samankokoisia ne tekevät nykyisin kaikista myymälöiden takahuoneista. Olen nähnyt ihan pohjapiirutukset erään vuonna 2011 valmistuvan kauppakeskuksen myymälöistä. Myyjien taukotiloista ei nimittäin turhaan vuokraa makseta, siinä kun menee kallista myyntitilaa hukkaan. Erikoista on kyllä, että arkkitehdit todella toteuttavat nämäkin markkinamiesten toiveet ilman, ettei kukaan eväänsäkään väräytä. Ehkä se on kovin haasteellista saada kolmeen neliöön mahtumaan astiakaappi, tiskiallas, roskakaappi, jääkaappi sekä vessanpönttö ja lavuaari. Sen lisäksi siellä roikkuvat myös myyjien ulkovaatteet, kengät ja kassit, mutta sehän ei ole kenenkään muiden kuin meidän murhe.

Tästäpä tuli sitten mieleen se, että Gigantissa ja Markantalossa ovat pistäneet oikein käräytä työkaverisi -kampanjan pystyyn (KSML), jotta kaikki epätoivotut, epäkorrektit ja epäluotettavat työntekijät saadaan kiinni. Kampanjan tarkoituksena on saada selville työpaikan ilmapiiriongelmat ennen niiden kärjistymistä. Just siitä se ilmapiiri varsin paranee. Milloinkahan meistä myyjistä löytyisi sen verran munaa, että alkaisimme käräytellä kaikkia mulkvistipomoja, jotka näitä kaikenlaisia työpaikan todellisia ilmapiiriongelmia aiheuttavat. En usko, että siihen menee enää kovin pitkään, vaikka saatanan sitkas olenkin.

Missäs minä oikein olen ollut?

Tarinan mukaan aidosta lapin jäästä (uskoo ken haluaa) kyhätty muutaman neliön Ice Bar löytyy Helsingin Kluuvista. Siellä voi 10 asteen pakkasessa nauttia ruotsalaista Absolut Vodkaa eri variaatioilla. Olinkin jo unohtanut millaista on ryypätä pakkasessa. Idioottimaista touhua. Siinä hommassa taisi nuoruudessa kuolla tuhatkertainen määrä aivosoluja sisätiloissa ryyppäämisen sijasta. Lienee siinä ollut sormillakin muutaman kerran kuolio lähellä. Kuset nyt on vähintään lirahtanut housuun. Ja nyt sitä pitää ihmisen näin ilmastonmuutoksen ja nostalgianosteen kulta-aikoina maksaa siitä, että pääsee palelluttamaan varpaansa johonkin helvetin pakkashuoneeseen. Kaupan takatiloissa sai niissä olla kyllä ennen vanhaan ihan ilmatteeksikin. Ei vaan ollut niin eksoottista sisustusta. Kyllä turisteja viedään taas kuin poroa.





















Ryhmäteatterissa käytiin katsomassa Ulla Tapanisen Lava-ammuntaa III - stay home -komiikkaa ja kuultiin konsertti samalla kertaa. Ulla Tapaninen on täysin kahjo, hulvaton ja hullu. Olen tunnetusti tosi tylsää yleisöä. Istun kuin intiaanipäällikkö. Minuun ei tee vaikutusta mikään. Saatan syrjäkarein vilkaista ääneen nauravaa yleisöä ja nyrpistää nenääni. Moukkia. Mitä nauramista tuossa nyt muka oli. Siksi en yleensä käy teattereissa. Olen tylsä ja pilaan muidenkin ilon. Mutta nyt oli pakko mennä, kun väkisin vietiin työn puolesta. Okei, pysyin ensimmäisen vartin aika hyvin intiaanikuosissa. Sitten alkoi vähän silmäkulmasta nykiä. Ja on pakko kyllä myöntää, että lopulta ihan oikeasti nauroin ääneen. Tapaninen muuten pisti kossupullonkin yleisöön kiertämään. Korkillisen sai ottaa. En kyllä ottanut.





















Julkkis nojaa liikennetolppaan.














Virgin Oilin tupakkaterassilta on ihastuttava näkymä, mutta ruuissa ei ole kehumista. Olen pari kertaa käynyt. Viimeksi perunat olivat outoja, öljyisiä lohkoja ja nyt pyöreitä kumipalloja. Söin kalaa, koska jo päivällä lounas oli aika raskas ja maha oli ihan pullollaan kaikenlaista. En tainnut joulunakaan syödä niin tuhdisti kuin eilen. Juomaan ei juuri pysynyt. Vatsassa ei illalla ollut tilaa kuin yhdelle oluelle.
















Tänä aamuna säntäsin kameran kanssa myyntikokoukseen Hotelli Vaakunan kymmenenteen kerrokseen.

Samperin jouluporsaat

Siis mikä ihmisiä vaivaa? Ei minulle ainakaan tule mieleenkään painella johonkin kauppaan viskomaan tavaroita miten sattuu. En edes kehtaisi. Hemmetti kun meikä selkänsä kääntää, niin jälki on tämän näköistä. Ei siinä mitään, se on sitten aina palvelusta pois, kun näitä hyllyjä saa jouluporsaiden jäljiltä järjestellä ihan loputtomasti. Kierroksen voi aloittaa heti toisesta päästä uudestaan.

Pahin ohi?

Helvetillistä elämää. Kun yksinhuoltajaviikolla (isäntä työmatkalla) aamuneljän herätykset eivät yksinään vielä riitä, siihen lisätään heti maanantaina PMS, koirien lenkittämiset, kaupassa käynnit, ruuan laitot, kahden juniorin lätkätreeneihin kuskaamiset ja hakemiset siihen aikaan kun pitäisi jo vetää unta palloon täyttä päätä. Kaiken tämän lisukkeeksi vielä opettajan yhteydenotto kesken jumalattoman pitkän kassajonon ja ylitöiksi venyneen päivän jälkeen myöhästynyt soitto takaisin junasta kotimatkalla. Eihän se siinä kassalla hirveästi hymyilyttänyt, kun oli juuri saanut kuulla, että lapsi oli lintsannut koulusta koko viikon, mutta viisaammat tietää, että hymyillä siinä pitää.

Teinix käytti siis meikäläisen väsymyksen ja olemattoman huomiokyvyn aivan sumeilematta hyväkseen. Siellä se on maannut päivät perse homeessa sängyn pohjalla valvottuaan kaiket yöt. Ja niin kuin tästä on puhuttu. Varmaankin se on neljältä pistänyt koneen kiinni ja mennyt sänkyyn esittämään nukkuvaa, koska siellä se aina oli, peiton alla, kun kävin sanomassa heihei ja hauskaa päivää ja ole varovainen, niin kuin joka aamu kaikille lapsille ja koirille. Miten minä voin huomata, jos lapsi lintsaa, kun töissä oli vuoden karmein kiire (joulukortit eivät muuten tee sen enempää kuolemaa kuin mikään muukaan paperille painettu aines). Ne jotka puhuvat perheen ja töiden yhteensovittamisen loistavasta onnistumisesta ovat kyllä aivan hanurista. Sehän on mahdotonta. Jommassakummassa päässä homma ei toimi.

No, nyt on ehkä pahin ohi ja hengissä ollaan. Sillä aikaa Blogoslavian tärkeimmät bloggarit ovat ehtineet käydä hs.fi:n kutsuilla ja ryhtyneet kilvan todistelemaan ulkopuolisuuttaan. Ovat näemmä useimmat pöllähtäneet paikalle ihan pystymetsästä ja äimän käkenä. Ei hyvältä näytä. Olisi hyvä, jos nämä tärkeimmiksi rankatut nyt sitten toimisivat arvolleen osoitetulla tavalla ja pystyisivät vuosien kokemuksen jälkeen muodostamaan myös jonkinlaisia mielipiteitä.

Lopputili häämöttää

Olipa hyvä, että se tarjoilija oli niin lahopäinen, ettei muistanut tuoda toista kierrosta. Eikä se muistanut sitten kahviakaan. Ruuan se muisti ja laskunkin, kun Susun kanssa muistutettiin. Pyysi se anteeksi ja antoi alennustakin. Olut jäi siis yhteen ja hyvä kun jäi. Pääsee huomenna paremmin töihin. Kahdeksasta extrasta ei yhdellekään taas sopinut paikata sairastunutta kaveriaan. Otan taas lopputilin ihan kohta.

Homehtunut tilanne

Viime yön olen kieriskellyt homeisten leipien seassa ja koettanut nyppiä niistä jotakin syötävää. Varmaan jonkinlainen muutos olisi tarpeen, sillä sitä syötävää ei juurikaan enää löytynyt. Taitaa koskettaa aika montaa elämänaluetta tämäkin uni.

Eilen käyttäydyin esimiehenä todella huonosti, mutta kyseessä oli se viimeinen pisara, joka taittoi kamelin selän. Ei joka vuosi voi olla sama juttu, ettei kukaan extroista halua tehdä jouluna töitä. Ylityönakki lankeaa aina vakituisille, vaikka jo työhöntulohaastattelussa olen alkanut extroilta udella, että ovatko aikeissa lähteä jouluksi matkoille. Eivät kuulemma ole, eivät ne silloin tietenkään ole, mutta kun joulu lähestyy, yllättäen jokaisella on matka jonnekin, parhaimmillaan Kiinaan asti. Viime jouluna oli sama juttu. Ja sitä edellisenä. Olen vieläkin niin vihainen, että kädet tärisevät. Meillehän ei nimittäin ylitöistä makseta mitään, vaan ylityöt tehdään sitten vapaina pois, kunhan joskus ehditään. Eihän se hirveästi ketään motivoi, eikä oikein ole mielekästä vaatia ketään joulunajaksi töihin näillä ansioilla. Niin että hyvää joulua vaan kaikille lapsettomille työntekijöilleni. Minä menen töihin.

Toisekseen on myös sellainen olo, että tämä bloggaaminen on tosiaankin homeen seasta nyppimistä. Jutut ovat vanhoja ja toistavat itseään. Kaukana ovat ne ajat, kun kommenttiosiossa käytiin kiihkeitä keskusteluja.

Ja kolmannekseen täällä kotonakin alkaa taas paikat homehtua. Joka suhteessa.

... mutta kun läskit pursuaa!

Valokuvatorstain aiheena portaat.

_________________________________________________________________

Hyvät hyssykät sentään. Lupasin vaikka mitä bloggauksia ja blogihäiriköintejä eilen ja jooh, tämän illan olen tuijottanut itseäni peilistä. Tämä ei ole mikään korkealentoinen kielikuva, kuulkaa, vaan niin on raijattu kaapista ulos kaikki vaatteet, eikä mulla ole mitään päällepantavaa! Huomenna pitäisi mennä töihin ihmisten ilmoille, ihan siis messuille illaksi ja vielä lauantaiaamupäiväksikin, mutta kun LÄSKIT pursuaa! Mihin minä nyt enää ehdin ne tunkea, mitä? Ja ihmisten ilimoille tässä, herranjumala. Siis montako tuntia tässä tuli puljattua? Mitä? Neljä! Kyllä on ihanaa, kun on aikaa taas itsellekin. Että näin onnellisesti. No nyt jää taas bloggaaminen sitten ties mihin asti.

Olisi pitänyt ruveta huoraksi

"...on aika arveluttavaa niputtaa sairaanhoitajat ja lastentarhanopettajat samaan ryhmään kassojen ja siivoojien kanssa. Kassat ja siivoojat, samoin kuin monet vastaavat miesvaltaistenkin alojen duunarit, saavat pientä palkkaa, koska he eivät ole opiskelleet vuosien ajan vaikeita asioita ja heidän työnsä on perustason suorittamista, joka ei valtavasti henkisiä voimavaroja vaadi"

" [sairaanhoitajilla] vastuu on huomattavasti suurempi, stressi ajoittain kova ja työ hyvin vaativaa - sitä ei voi vain suorittaa ja lähteä sitten kotiin keittämään perunoita."

"isojen kihojen mielestä hoitajien, lastentarhanopettajien ja kirjastonhoitajien pitäisi motivoitua siitä, että heille maksetaan yhden päivän ruokakauppareissun verran isompaa palkkaa kuin niille, jotka eivät koskaan halunneet opiskella pitkään ja rankasti." Pazi-J-Dog Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seura, Kirjailijan häiriöklinikalla.

Ei kyllä tosiaan ihmetytä, miksi myyjät suomessa eivät ole niin palvelualttiita kuin muualla maailmassa. Suomessa on sen sortin asiakkaat, ettei noilla kommenteilla kehenkään edes kannata ammattitaitoaan tuhlata. Niin metsä vastaa ja niin edelleen. Sellaiset myyjät kuin asiakkaatkin. Huoriakin arvostetaan tässä maassa korkeammalle kuin myyjiä tai siivoojia.

Nuo Kirjailija Jääskeläisen kommentit ovat asiayhteydestään irrotettuja, eli kyseessähän on siis puolustuspuhe sairaanhoitajien palkan nostamiselle. Se tienesti kun ilmeisesti on lähes yhtä huono kuin myyjillä. Ilman muuta se on väärin. Sairaanhoitajien pitää saada parempaa palkkaa ja uskoakseni näin onkin. Tarkalleen en edes tiedä paljonko hoitsut tienaavat, mutta 8 - ääretöntä vuotta myyjänä ollut saa kuukaudessa 1629 euroa, oli se sitten tradenomi tai merkonomi, kouluttamaton tai alalla 40 vuodessa työkokemuksensa hankkinut. Siis se aivoton haulipää, joka ei koskaan halunnut pitkään ja rankasti opiskella ja joka sen jälkeen illalla iloisena on sit vaan hipsinyt töistä kotio pottuja keittelemään, vailla stressiä tai mitään muitakaan oireita siitä, että päässä tapahtuisi jotakin.

Kovin on vaikeaa naisvaltaisille aloille arvostusta saada. Kuusi vuotta kevyitä siivoojan hommia tehnyt höpöliini tienaa peräti 1800 euroa, jos palkkataulukkoon on uskominen. Tuskin niin anteliaita työnantajia kuitenkaan on olemassa, ja kahjoja on muutenkin niin helppo höynäyttää, mutta paremmin ne tienaavat kuin myyjän pahvipäät joka tapauksessa. Se on kyllä hyvä, että pidetään tästä pöljyydestä kiinni, niin ei tartte naisvaltaisten alojen palkkoja nostellakaan. Mitäs ovat niin päästäneet itsensä niin vähällä tässä elämässä.

Nykyisin kyllä myyjiäkin koulutetaan, koulutettiin muuten yli 20 vuotta sittenkin. Mutta pikku juttu se on. Pari vuotta menee nopeasti ja se plaaplaa-jaaritus valuu päästä saman tien pois niin vesi hanhen selästä. Myyjäksi nyt voi kuka tahansa tuulihattu kouluttautua, sillä koulutus on hyvin kevyttä ja helppoa, eikä se vaadi mitään erityistä aivotyöskentelyä. Eikä se työkään mitään vaadi. Palkka tietty maksetaan sen mukaan.

Pomo on poissa

Hilpeä pappi tuli tänään ostoksille ihan liperit kaulassa ja osti keltaisen kyltin, jossa luki mustilla tikkukirjaimilla, että Pomo on poissa. Kyllähän minä tiedän, ettei Se pomo ole paikalla, mutta että pastori itte. Olin aika hölmistynyt; katsoin kylttiä ja katsoin pappia ja vielä kerran kylttiä ja taas pappia, joka lähti hykerrellen tiehensä.

Kuskaa puskiin, kiitos

Eilinen työpäivä oli hajuntäyteinen. Grillit savusivat Lasipalatsin aukiolla ja auringonpaisteessa muhinut kusi haisi oven pielessä. Kun läpivetoa ei voinut käryn takia laittaa, ilma oli sisällä kuuma ja ummehtunut. Päätin sitten pestä retkujen väkevät virtsat ja nakkasin muutaman ämpärillisen tolulla terästettyä vettä ovensuuhun. Norot juoksivat Mannerheimintielle turistien ihmeteltäviksi. Oletin, että joku Helsingin keskustan sydänasiakseen ottanut ympäristöaktivisti tulee asiasta huomauttamaan, mutta eipä tullut. Onneksensa. Olisin köyttänyt sen siihen kusenhajuiseen oveen muutamaksi tunniksi. Seuraava kännikala, jonka näen losottavan oven pieleen, lähtee kikkeli kourassaan ja lujaa niiltä main. Viimeksi ehdin vasta heputtamisvaiheessa huomaamaan. Tyyppi kai luuli pissivänsä salassa, tajuamatta, että siinä se kuseskeli näyteikkunaan ja että sisällä kymmenkunta ihmistä toljotti suoraan sen rupsahtanutta nupin päätä.

***

Niin, sain Celialta tämän napin, ja kainosti tiedustelisin, kenellä ei vielä tätä ole?

Voi näitä aamuja

No jo on. CoComments ei ole päästänyt minua kommentoimaan tänne sitten eilisen. Kirjoitin niille ilkeän b-luokan kirjeen. Oli tunti ylimääräistä aikaa. Pyysin lopettamaan koko tilin, koska en puolessa tunnissakaan löytänyt mitään nappia, jolla voisin räjäyttää oman CoComments-tilini palasiksi.

Olin tänä aamuna juuri suihkusta tullut, kun maanpäällisestä kaupasta soitettiin asiakkaan kertoneen, ettei maanalaisessa ole ovet auki, eikä valojakaan ole. Paniikki iski. Junan lähtöön oli vartti. Seuraava lähtisikin sitten vasta tunnin päästä. Yritin soittaa sille tyttelille, jonka töihin olisi pitänyt tänä aamuna mennä, mutta vaikeahan se on kuulla puhelinta, jos nukkuu ja varsinkin jos puhelin on äänettömällä... Pakkasin kassin ja olin tukka märkänä ja ilman aamupalaa menossa junalle ja tekemään ensin maanalaiseen aamuvuoron ja sen jälkeen maanpäälliseen sairaustapauksen takia iltavuoron, kun ihmeherätys tapahtui. Nyt siellä on kai ovet jo auki.

Tässä sitä nyt ihmetellään ylimääräisen puolen tunnin kanssa tuota CoCommentsin touhua. Tuskin pääsen kommentoimaan tänne vielä tänäänkään. Mutta aika kuluu töissä muutenkin mukavasti. Takapihalla on kuulemma pallogrillauksen SM-kisat.

Työmatka

Voi helvetti. Huomenna taas.

Kotikylä

Päiväni papukaijana

- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Onks ne ollu siinä koko yön?
- Ei kai. Oli ne siinä jo, kun tulin töihin puoli kahdeksan.
- Hmph.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Jaa jaa.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Hulluja.

















- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Jaa, ei sitä vaan ennen vanhaan.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Eiks o liikuttavaa?


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Hirveä meteli!
- Niin no.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Voi reppanoita.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Mitä? Mikä bändi?
- Joku japanilainen.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Mitä?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Mitä?
- Bändi! Nimmareita!
- Mitä?
- Nimmareita.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Typerää. Eikö ne yhtään ajattele, että tässä menee ihmisiä.

...

Raskaan työn robotti

Onkohan kukaan ynnännyt, kuinka paljon työpaikkoja Suomesta on kadonnut kertarysäyksillä parin viime vuoden aikana. Uusimpana irtisanojana Nokia Siemens. Lainaan vieläkin sitä Tietoyhteiskuntaraporttia, koska se ei näytä oikein ketään kiinnostavan. Olenkin ottanut tämän missiokseni, ja jankutan asiaa niin pitkään, että se menee jokaiselle jakeluun: Varovaisen arvion mukaan tietointensiivisten palvelutehtävien automatisointi vapauttaa Suomessa ensi vuosikymmenen loppuun mennessä noin 10 % palvelusektorin työpaikoista eli 160 000 työpaikkaa (Matti Lehti). Hyvään suuntaan ollaan siis menossa. Se on aina positiivista, kun työpaikkoja sillä tavalla vapautetaan... jostakin. Siis ahdistuuhan se työpaikkakin jo siitä, että sen on oltava aina olemassa.

Kyllähän tässä alkaa mietityttää, että josko se oma työ olisi sittenkin arvokas. Vähän niin kuin ennen vanhaan, siis silloin kun minä olin nuori, niin työpaikka oli ihme. Ja kohta se on sitä jälleen. Eli jos jotain hyvää tästä voisi uumoilla, niin luulisi nuoremman sukupolven ainakin pikkuhiljaa alkavan ottaa työnteon tosisssaan. Josko se meikäläisenkin elämä siitä helpottuisi.

Tiedän, että olen valittanut työasioista ihan liikaa, mutta kyllä se joka kerta ihmetyttää, kun saa soitella perään, että missä sitä taas viivytään vai ollaanko unohdettu, että tänään olisi työpäivä. Eilen viimeksi. Itse asiassa se alkaa olla ihan rutiinitoimenpide perjantaisin, että soittelen porukan läpi ja kyselen, muistavatko viikonlopun työvuoronsa ja onko avaimet. Tuuri sentään kävi sen onnettoman tapauksen vuoksi, kun työntekijää ei koskaan töihin tullutkaan. Muuttuu se mieli joillakin joskus toiseenkin suuntaan ja työt alkavat äkisti kiinnostaa, kun rahapula iskee. Eli toistaiseksi viikonloput ovat minullakin vapaina.

Yksi vaihtoehto tietty olisi, että kauppoihin alettaisiin ottaa robotteja töihin. Minä sitten siellä komentelisin niitä terminarttuja ja -naattoreita, jotta käyttäytyisivät eettisten sääntöjen mukaan. Mutta kyllä tosiaan kun robotit Etelä-Korean perässä meilläkin yleistyvät, palvelusektorilta alkaa syystäkin päitä putoilla. Robotti jaksaa seistä koko työpäivän syömättä ja pissimättä. Vähän vaseliinia niveliin vaan ja kuormalavoja hulluna purkamaan. Eivätkä ne koskaan sairasta. Ehkä. Eikä niille tarvitse maksaa palkkaa kovin paljon, mitä nyt ylläpitokustannukset ja sen sellaista. Eli ei paljon eroa meikäläiseen.


Joka tapauksessa se on asiakkaillekin
hyvä juttu, sillä robotin voi ohjemoida
hymyilemään aina vaan.
(Kuva Reuters-TV)




Minäkin hymyilin perjantaina kassalla neljä tuntia putkeen. Ihan totta. Robottivaihde päällä olin oikein aurinkoinen ja puhelias, mutta ei se mitään pelastanut. Kyllä oli taas monenlaista kyykyttäjää liikenteessä. Se on ihan sama miten niitä palvelee, kun on se jokin vaje siellä itsetunnossa, että sitä on nostettava muiden kustannuksella. Ei se minua haittaa. Minulta kyllä riittää itsetuntoa vaikka muille jakaa. Itse asiassa pitäisi ottaa siitä jo pikkuhiljaa maksu, koska kyllä se imu neljässä tunnissa alkaa tuntua. Ainakin tupakkaa alkaa tehdä mieli niin paljon, että takaraivossa humisee. Päivän pelastus olikin postikortti, jonka postimies siihen kassalle minulle ojensi. Kiitos lähettäjälle.

Vappuvaikerrusta

Viime päivien kiire on imenyt minut kuiviin. Sormenpäät ovat halkeileet. Pieniä tulehtuneita haavoja on joka sormessa, niin ettei näpeissä pysy enää mikään. Kolikoiden kaivaminen kassalaatikosta pistää vaikertamaan ja kirjat karkaavat otteestani lattialle putoillen. Tietokoneen naputtelua ei ole voinut enää vapaa-ajalla edes ajattella. Ruokakauppojen kassoilla näyttävät nykyisin pitävän hansikkaita. Kaipa sitä pitää alkaa vakavasti harkita tai ainakin kokeilla.

Samalla kun tekemättömien töiden suma purkautuu toisesta päästä, ne alkavat kasautua toisaalle. Uuden tytön piti huomenna aloittaa työt, mutta eilen se laittoi sähköpostia, ettei tulekaan. Positiivista oli sentään se, että edes ilmoitti. Hommasin kyllä jo uuden ihmisen kesäkuun alusta töihin. En jaksa alkaa kysellä ympäriinsä, kuka nyt näin lyhyellä varoitusajalla töihin pääsisi heti huomenna. Kaipa se on ruvettava tekemään seitsemänpäiväistä työviikkoa itse nyt toukokuun ajan, kun ei tähän hätään ehdi ketään enää opettamaankaan. Omat opiskelutehtävätkin ovat kasautuneet suureksi pelottavaksi möykyksi, jolloin niiden aloittaminen vaatii yliluonnollisia ponnistuksia. Ehkä en enää koskaan ehdi bloggaamaan, mikä näillä postauksilla ei liene suuri vahinko.