Aina saa kärsiä ja hävetä

(Harvinaisen onnistunut kuva paloautosta ja moottorisahamiehestä)


No niin, siis minähän sanoin sinne hätäkeskukseen, ettei ole mitään kiirettä. Ei niin mikäänlaista, ja että hoitakaa vaan tärkeämmät ensin. Ei mitään hätää ollenkaan, minä jatkoin. Se on puhelinjohto eikä se ole kenellekään vaaraksi. Hätänainen vastasi, että asia selvä.

No eikö jumankauta sieltä pyyhällä paloauto vilkut päällä puoli kymmenen aikaan, niin että varmaan sininen valo välkkyi jokaisen tienvarren talon ikkunassa. Sieltä ne naapurit kilvan juoksivatkin yöpaitasillaan koloistaan kurkkimaan kun palomiehet puuta sahasivat.

Ja kaikenlisäksi se oli sähköjohto. No hupsis.














Ja tässä osa siitä puunraadosta

Kun kansallissankari osoittautuu tampioksi

Lopultakin hollywoodilaisten oma kansallissankari, kyltymättömän huomionkipeä Britney Spears on lukuisten pillunpaljastelujen ynnä muiden äärimmäisten tekojensa jälkeen viety hoitoon. Toivottavasti kaikki käy hyvin ja media unohtaa Britneyn edes vähäksi aikaa. Meillähän on ollut oma veteranisoitunut poikabritneymme jo vuosikausia, median jahtaama esimerkillinen Matti, joka hänkin päätyi lopulta alapäänsä paljastusten tielle ja pääsikin sitten rikkaisiin naimisiin. Matti nousee montusta joka kerta ylös kuin vieteriukko ja pitää suomalaista lööppilehdistöä yllä luotettavammin kuin toimittajat itse.

Suomalaisten rakkaimmat julkkikset ovat perinteisesti olleet urheilijoita. Kun urheilija tekee jotakin epäilyttävää, media teilaa tekosen jo niin valmiiksi, ettei selittelyille enää tilaa jää. Vaikea se on enää kenenkään uskoa, että pukinpartainen Jere Karalahti puhuisi totta, paitsi siltä osin, mikä on totta. Aivan varmasti ryyppäsi vapusta juhannukseen. Varsin hauska on vinosti myhäillä myös sille entiselle suloiselle naapurin likalle, mutta nykyiselle tyhymälle ämmälle, joka ihan epona meitä kaikkia rehtejä Suomen kansalaisia meni petkuttamaan.

Kun kansallissankari osoittautuu tampioksi, saa suomalainen kaikkivoipaisuudessaan tuntea sen hetken olevansa helvetin paljon parempi, vaikka koulujenvälisessä tulikin jäätyä keihäänheitossa viimeiselle sijalle ja karsiinnuttua pikajuoksufinaalista. Eihän sinne hei kaikki edes päässeet. Minäkin tulin korkeushypyssä kolmanneksi tuloksella 153 cm. Tämän muiston siivittämänä meikäläisellä on varaa. Kun maha pullollaan makaa sohvalla ja vetää pari bisseä palan painikkeeksi sipsin murut rinnuksilla, olo on röyhtäisyn jälkeenkin vielä niin raskas, että kun urheilija kusee silmään, ainahan se pahalta tuntuu. Kyllä se vihlaisee, kun kansallissankari vetää toistamiseen dopingia tai ratkeaa ryyppäämään ja ryhtyy kerta toisensa jälkeen rattijuopoksi. Vähän pahemmalta tuntuu, kun sankari menee ja toilailee kännissä puukon kanssa ja jopa osuu sillä ihmispoloonkin. Se vasta vihoviimeisen kurjaa on, kun jääkiekkoilija istuu joidenkin helvetin enkeleitten kerhotalossa ja sanoo luuriin monta kertaa vittu. Siis kerrassaan niin selvästi rikollinen, ettei sitä enää voi millään erottaa lasipöydällä lojuvasta valkoisesta jauheestakaan. Täysi kriminaali koko jätkä ja olikin onni, että media pelasti meidät diileri Karalahden Huumevälitys Oy:n lonkeroilta.

Suomalainen yleisö pystyy silmänräpäyksessä sivuuttamaan urheilijoitten entiset saavutukset ja ohittamaan sen kaiken työn ja tuskan, jota kansallisurheilijamme ovat uransa eteen tehneet ja kokeneet. Ajatelkaa nyt vaikka Myllylän Mikaa siellä suolla rämpimässä. Kuka tuota vapaaehtoisesti edes katselee saati siellä sitten vielä rämpii? Hullujahan ne ovat valmiiksi, mutta niin rakkaita, että maailmamme pysähtyy, kun jotain tällaista tapahtuu. Urheilija voikin lohduttautua sillä, että entisten ja nykyisten rokkitähtien, artistien, taiteilijoitten ja kirjailijoitten rikokset, kähminnät, seksuaaliset häirinnät, kamanvedot, umpikännit ynnä muut perustouhut hädin nousevat edes otsikoihin. Kun tuhti ja parrakas bestsellermyyntiin yltävä veijarikirjailija istuu espoolaisessa kantakapakassa ja joutuu veriseen tappeluun joka ilta, media ei puhu siitä sanallakaan. Tarjoilija soittaa sedälle tapansa mukaan taksin ja kuski ojentaa nenäliinan, jolla kirjailija pyyhkii sydänverensä ohimoiltaan. Ketä kiinnostaa? Tai kun valtakunnan iskelmäkunkku leuhottaa kelsiturkki auki kylänraitilla ja liftaa harva se ilta ärrälle kaljanhakuun. Sen verran fiksu tyyppi, ettei sentään itse istu auton rattiin. Enpä silti tuotakaan tietäisi, jos en itse olisi nähnyt. Kirjoittamaton sääntö on myös se, että suomalaisen promillekusen noustessa artistin nuppiin, pitää telkkarinkin lentää hotellihuoneen ikkunasta. Tapauksen voi korkeintaan nähdä seurapiiriuutisten kuvatekstissä. Jessejanina pääsi viime viikolla heittämään television saksalaisen hotellin ikkunasta. Tie tähtiin on auki. Bändin uusin biisi on Saksan latauslistalla kolmosena.

Entä mitenkähän lie on suomalaisten rokkareiden huumebusinesten laita? Onkohan tuo edes olankohautuksen arvoinen ajatus. Monet parhaat biisitkin ovat vähintään kännissä väännettyjä ja parhaat kirjalliset tuotokset tervomaisesti krapuloissa aikaansaatuja. Sai Tolosen Jukkakin ihan uhrilta Jeesuksen oppien mukaan anteeksi, vaikka huumehöyryissään lävisti naisystävänsä keuhkon. Sitä paitsi sehän oli mustasukkaisuuksissaan tehty puukotus. Kaikkihan me sen ymmärrämme, että kun ihminen rakastaa toista niin kovasti, jotain tällaista aina tapahtuu. Näissä taiteilijoitten tapauksissa suomalaisen ymmärrys on ylitsevuotavaa. Meistä ikään kuin huokuu rakkaus ja suvaitsevaisuus eikä sydämiemme suuruudelle näy minkäänlaisia esteitä. Ja kun suomirokkarista on kyse sydämemme vain paisuu paisumistaan niin että pitkään tukoksissa olleet kyynelkanavatkin aukeavat.

En tiedä perustuuko taiteilijoitten syrjiminen tässä tapauksessa kunnioitukseen vai kateuteen. Ehkä suomalaiset ovat niin realistista porukkaa, että tietävät mihin niistä itsestä on ja mihin ei. Jokainenhan voi ryhtyä urheilijaksi, kaikki on vain halusta ja motiivista kiinni, mutta taiteilijoita pidetään niin kovin syntymälahjakkaina, että pienet valuviat ovat aivan harmittomia ja sellaiset voi helposti antaa anteeksi. Ne jopa kuuluvat asiaan. Itse asiassa ne kuuluvat jokaisen suomalaiseen, paitsi jos satut olemaan urheilija.

Viimeinen messupäivä

Tänään olikin oikein julkimoitten esiinmarssi. Ei tiennyt mihin olisi silmänsä pannut, ettei olisi sattumalta tuijottanut julkkista, jotka tunnetusti häiriintyvät kyttäämisestä. Ei se mitään. Niin meidän murkkuikäinenkin, joka messukahvilassa parahti, että "eei älä kyttää mua. Mä inhoon kun joku kyttää mua." Joka tapauksessa tuttuihinkin törmäilin. Prospero joutui toimimaan periskooppina, kun Louhi-lavaa ei meinannut millään löytyä ja J-P Koskinen ynnä muut olivat siellä jo alkaneet jorista myyteistä ja antiikin tarujen perinnöistä. Kertoo messuhallin järkyttävästä koosta aika paljon, että kartta se oli, hemmetti soikoon, lopulta kaivettava esille ja suunnistettava sen avulla oikeaan suuntaan.

Tänään oikeastaan vasta tajusin, että kun vain lukee kirjoja ja blogeja, on varsin mukava välillä kuulla ihmisten ääniä. Ihan siis oikeaa puhetta. Toisaalta ihmetellä pitää, miten paljon kirjailijoilla on vielä kirjojen kirjoittamisenkin jälkeen sanottavaa. Ja toimittajilla sitä juttua vasta riittääkin. Minulle jäi mieleen myös joitakin irrallisia lauseita.




















Minun pitää ajaa itseni nurkkaan, ennen kuin voin kirjoittaa. - Snellman-Orma














Saan parhaat kicksit siitä kun lause loksahtaa. - Jarkko Tontti
Kustantamon kostea päiväuni. Papinniemi Tontista















Miehet ovat äärettömän kiinnostavia otuksia. - Kirsti Ellilä









































Niin ovat.















Naiset ovat kaiken pahan alku. - J-P Koskinen (kuvassa oikealla)




















Mitähän se nyt Koskinen miettii?




















Kirstiä nauratti oman esiintymisensä otsikko.















Kuopus soitti, ettei kestänyt enää olla yksin. Oli ollut ehkä kymmenisen minuuttia. Ei muuta kuin junalla kiireesti kotiin.
__________________________________________________________________

Messutapaaminensivupalkkikysely tuotti viisi olutta, 16 älä unta nää -vastausta ja 8 ihme tyyppiä.

Runomarkkinoilla

Eilisille Runomarkkinoille oli Helsingissä tunkua. Lasipalatsin takapihalla Herra Harakka julisti markkinat avatuksi lähes täydelle katsomolle.





Äänentoisto ei jokaisen runoilijan kohdalla yltänyt viereiselle Mbarin terassille asti. Joko esiintymiskoroke oli sijoitettu väärin, tai olimme SusuPetalin kanssa sijoittuneet väärin. Mutta voiko runoutta kuunnella ilman juotavaa?
Kuvassa Jyrki Heikkinen, Kristiina Wallin, Helena Sinervo ja Sanna Karlström.


Helsingistä löytyi noin 50-70 innokasta runouden kuuntelijaa. Lastentuntia oli kuulemassa kymmenkunta aikuista. Kuvassa Jukka Itkonen, Helena Sinervo sekä Hannele Huovin ja Soili Perkiö.




Taivas synkkeni hetkittäin Helsingin yllä. Vettä ripautti silti vain muutaman pisaran.






Tuttujakin nähtiin. Prospero oli hyvällä tuulella.








Tästä porukasta sen sijaan lähti ääntä, joka kajahti kuuluvasti terassillekin asti. Esiintyjinä Henry Lehtonen,Teemu Hirvilammi, Tapani Kinnunen ja J.K. Ihalainen.




Tunnistatteko tämän henkilön?










Aivan. Se Sukkahousupää! Tapani Kinnusen esitys oli varsin vaikuttava.










Syksy tulee. Ilma viileni iltaa kohden, mutta Karri Kokon aurinkoinen olemus valaisi koko terassin.

Terveisiä keskeltä ei mitään

Tässä kyläpahasessa ei ole nähty koskaan niin paljon porukkaa kuin tänä aamuna, kun junankuljettaja tyhjensi puolen kilometrin peruuttamisen jälkeen koko lastin tuohon meidän seisakkeelle. Kyllä oli vihaista porukkaa. Konnarit olivat saaneet jo junassa kuulla kunniansa, ikään kuin se olisi heidän vikansa, ettei juna liiku. Ja kun kerrankin kuulutukset tulivat välittömästi ja asia selitettiin niin kuin se oli: Juuri saamani tiedon mukaan rantaradan ohjausjärjestelmä on kaatunut. Eteenpäin ei pääse ja peruuttaa en voi, koska en tiedä onko takana muita junia, enkä uskalla ottaa riskejä, jotta ihmishenkien menetykseltä säästyttäisiin. Ja kun lupa peruuttamiseen tuli, siitäkin kuljettaja ilmoitti heti ja kehoitti soittelemaan jo takseja ja lupasi soittaa itsekin taksikeskukseen ja pyytää mahdollisimman monta autoa paikanpäälle. Siinä seisakkeella kyytiä odotellessani monet ihmiset sähisivät, koska heidät oli jätetty "keskelle ei mitään". Ai että minä loukkaannuin henkisesti. Miten niin keskelle ei mitään?

Siis jos joku ei ole kuullut, niin junien ohjausjärjestelmä oli kaatunut koko rantaradalta Turkuun asti, eikä Hyvinkään suunnastakaan päässyt mihinkään. Itse sain naapurilta kyydin Helsinkiin, enkä juurikaan myöhästynyt töistä. Olihan se kokemus nähdä Länsiväylän aamuruuhkakin. Tiedänpähän nyt varmaksi, etten kuuna päivänä haluaisi kulkea työmatkaa autolla. Mielummin kuljen kaatumatautisen VR:n kyydillä. Tämähän on melkein mainos.

Surullista

Joku (nuori nainen) jäi juuri sen junan alle, jolla olin tulossa kotiin. Matka katkesi Espoon keskukseen. Junassa oli ollut kuuma, todella kuuma. Tömähdyksen jälkeen juna pysähtyi ja sisällä kylmeni ihan tyystin. Hiki kuivui otsalta sekunnissa. Kiukutteleva äiti alkoi marmattaa, että tietenkin, kun just piti hakea lapsi hoidosta, niin käy näin. En osannut sanoa siihen mitään. Joku sentään jäi junan alle. Kovasti väkeä kertyi katselemaan ja vastaan tuli kalman kalpeita poikia. Eräs muori päivitteli päivittelemistään, miten näin voi käydä. No mitenköhän.

Kun sairas suomalainen tapaa rehdin romanialaisen

Olen taas sairaslomalla. Ei oikeastaan edes hävetä enää. Osasyy voi olla tietty se, että hengittäminenkin tuottaa tuskaa ja otsalohkot sekä nenänympärys ovat pullistuneet. Näytän muuten ihan rypyttömältä. Luonnon oma botoxi, siis lima. Lääkkeet on kyllä. Omituinen flunssa, kun hyökkäsi suoraan onteloihin. Virukset kai etsivät nykyisin yhä enemmän heikkoja kohtia, joihin jäävät suoralta kädeltä muhimaan, sen sijaan että vaivautuisivat hyökkäämään koko ruumiseen. Ehkeivät pärjäisi ja tietävät sen kyllä. Flunssavirusten olisi nimittäin ihan turha tunkea aluksi meikäläisen pohkeisiin.

Näiden saikkujen määrä puolestaan alkaa kai jo turruttaa. Voisi helposti ajatella, että pärjäävät siellä muutenkin ihan hyvin ilman minua, paitsi jos eivät soittelisi heti aamukahdeksalta ongelmineen, esimerkiksi unohtuneine avaimineen miettimään, miten pääsisivät kauppaan sisälle. Otin kyllä töitä kotiinkin. Panen palkkalaskelmat kesä- ja heinäkuun ajalta ajantasalle. Jos jaksan. Nukkuminen on niin pirun vaikeaa.

Toissa yönä
olin jo sängyssä puolen yhdentoista aikaan, kun kuulin jonkun hiippailevan meidän pihassa. Koirakin kuuli ja aloitti hirveän haukkumisensa. Nousin sitten katsomaan, mikä helvetti siellä hipsii ja löysin esikoiseni ulko-oven takaa pyöreän naisen! Kysyin sitten, että milläs asioilla siellä tähän aikaan liikutaan? Nainen laahusti luokseni ja pyöritti päätään. Ei se osannut suomea, tai ei se ainakaan puhunut mitään. Sitten nainen ojensi vaaleanpunaisen paperin, jossa oli pienen pojan kuva ja vieressä teksti (pikaluettuna ja huonon muistin varassa): Olen 3-vuotias romanialaispoika. Minulla on leukemia, eikä meillä ole rahaa kalliisiin hoitoihin. Ole hyvä ja anna 5 €, jos haluat auttaa. Siinä samassa muistin Sun äitis kirjoituksen heinäkuulta. Se tuli kuin salamana: huijari, perkele. Katsoin lappua, katsoin naista, vilkuilin olkani taakse, milloin koira tulee ovesta läpi ja katsoin taas naista syvään huokaisten ja päätäni pudistaen.
- Tämä ei ole oikea tapa kerätä rahaa, minä sanoin. Nainen nosti lappua uudestaan ylemmäksi ja toljotti kysyvästi silmiini.
- Ei, sanoin ja ahtauduin oven raosta sisälle.




















Ensinnä siis kello puoli yksitoista sunnuntai-iltana ei ole minusta ollenkaan soveliasta tulla pummaamaan rahaa ovelta ovelle. Toisekseen minussa heräsi välittömästi epäluulo, että joukko romanialaisia mölyäviä viiksiniekkoja istuu parhaillaan valkoisessa ruosteenkukkaisessa Ladassa tuolla isolla tiellä, ja odottaa mamman suursaalista, jonka se on hyväsydämisiltä suomalaisilta saanut huijattua. Eikä siinä vielä kaikki, ajattelin myös, että romanialaisen roistojoukon mamma tarkastaa samalla tämän suhteelliseen harvaan asutun omakotialueen hiljaiset ja valottomat talot, jotka mölyävät viiksiniekat käyvät sen jälkeen ilakoiden putsaamassa. Ajatuksineni olin onnellinen siitä, että meillä on koira, joka pitää kamalaa metelia silloin, kun joku hiippailee pihassa.

Sen jälkeen puin takin yöpuvun päälle ja lähdin koiran seuraamaan mamman touhuja. Vein muka roskia. Kyllä vain se mamma jatkoi laahustamistaan ovelta ovelle ja kello alkoi lähennellä jo yhtätoista. Silloin minun mieleeni tuli soittaa poliisille. Entä jos se todella oli niin, kuin olin epäillyt. Entäpä jos ei. Jospa Romaniassa todella olisi pieni poika, jolla on leukemia ja joka tarvitsee rahaa. Joo, aivan varmasti. Käsittääkseni siellä on niitä yhtä paljon kuin muuallakin, mutta näiden matkaajien mukana ne rahat tuskin sellaiselle päätyisivät. Koska en kuitenkaan kehdannut päivystysnumeroon tätä asiaa soittaa, yritin ihan suoraan lähimmän päivästyvän poliisin tiskille, ja koska ne eivät vastanneet, asia jäi siihen.