Pitäisi tehdä läksyjä ja lukea mielummin kirjoja, kuin blogeja tai lehtiä. Kaikkein typerintä mitä tässä vaiheessa on tehdä, on kirjoittaa päre, mutta kun jokin alkaa vaivata, sitä ei näköjään enää osaa käsitellä itsensä kanssa kahden, vaan se pitää kirjoittaa ylös.
Olen viime päivinä kiinnittänyt erityishuomiota siihen, miten media suhtautuu rakastumiseen. Onhan se valtavan hienoa, että joku on joskus rakastunut. Mutta yhtä hienoa näyttäisi olevan se, kun on ottamassa eroa ja aikoo kieriskellä pari viikkoa tuskissaan syvän masennuksen vallassa - enempää aikaa ei anneta, koska julkkis menettää nopeasti mielenkiintonsa. Eihän tänne sentään kärsimään ole tultu. Elämähän on pelkkää ekstaasia, kuten varmasti Nigerissäkin ajatellaan. Pian julkkis onkin siis ottanut uuden suunnan elämässään ja tänään hän näyttää jälleen kauniilta ja elämä on ihanaa. Vanha sai jäädä, mirkku tai markku on taas rakastunut.
Tällaista nopean rakastumisen kykyä pidetään erinomaisen vitaalina toimintonta. Sitä seuraava eroprosessi on myös mainiota ainesta, ajan hengen mukaan pitää napakasti siirtyä tunteesta toiseen. Syvästä, noin kaksi viikkoa max. kestävästä surusta saa pureskeltavaa sopivan annoksen. Sen jälkeen on jo kyllä annettava todiste siitä, ettei tunnepuolella tai jalkovälissä ole tapahtunut mitään pysyviä vaurioita. Uudet rakastumiset odottavat niin julkkista kuin lukijaakin. Ja tämä kaikki on olevinaan ihan helvetin jeesmeininkiä.
On siis vallan mainiota, että uimaripoika viihtyy erotragedian jälkeen avoimesti missin seurassa, kun tuleva ex-vaimonsa on juuri potenut pohjattoman masennuksen idolsidolin kainaloisena. Uimarilla seisoo vielä, vaikka hyljeksitty vaimoparka taisi julkisesti muuta väittääkin. Oliko niillä muuten lapsia? Koko perhe on pian poispyyhkäisty uusien ihanien rakastumisien alta. Mitään ei ole ollutkaan, paitsi haluttavuus ja kyky rakastua aina uudestaan ja uudestaan. (Siis minähän olen vain katkera ja kateellinen, se on totta, mutta siitä huolimatta asiassa voi olla jotakin perää.)
Myös avioliittojen myötä-ja vastamäet käydään salamana läpi. Myllylän Mikan vaimonkin piina päättyi kuukaudessa. Mika meni, Mika tuli, Mika meni taas ja vihdoin muutaman viikon juoppouden jälkeen Suvi-vaimo sai Mikansa takaisin kotiin. Siis minkä tyyppinen alkoholiongelma kestää juoppoputkineen ja hoitokausineen kuukauden?
Ylipäätään nykymenoisen trendiperheen idylliin kuuluukin kauniisti sisustetun omakotitalon, 1,3 lapsen, koiran ja kesämökin lisäksi myös syvä avioero, masennus, uusi rakastuminen, uusi omakotitalo, uusi sisustus, yksi kappale uusia lapsia (koska entiset ovat lakanneet olemasta). Ei siinä oikeastaan ole mitään uutta, julkkiksilla on kaikki niin kiihkeää ja nopeaa muutoinkin, mutta kun se näyttää tarttuneen jokaiseen tavikseenkin, joista parhaiten asian sisäistäneet ehtivät käydä nämä ruljanssit läpi ennen niitä lapsia. On kannattavaa potea parin viikon masennus ihan ilman ylimääräistä taakkaa, jotta sitten taas on voimia uuteen, jo nurkantakana odottavaan rakkauskoitokseen. Tämä kaava alkaa näkyä myös blogeissa. Toisten vilpittömyys on tietenkin silmiinpistävää ja toisten taas läpinäkyvämpää, tai sitten todellakin on menossa jokin kollektiivinen petturuus- ja erovaihe, ja täytyy nyt vain olla tarkkana siellä sekä täällä, että milloin se oma mies tai vaimo on kapsahtanut jonkun uuden pelastavan rakkauden kaulaan. Joka tapauksessa jengi on hengessä mukana kuin huumattuna. Tämä kansa on mediansa ansainnut.
(En aio tänäänkään linkata niitä kaikkia blogeja ja lehtiä, joista tämä juttu sai alkunsa, jo ihan pelkästään siitäkin syystä, että se on joissakin blogeissa erikseen kielletty.)
How to Survive November 2024 – 14
12 tuntia sitten
Tekstit
103 kommenttia:
Instant-elämää instant-ihmisille.
Tai sitten ihmiset vain ovat päättäneet, että elämää ei kannata tuhlata suremiseen, rypemiseen ja katkeruuteen???? Max. kaksi viikkoa sitä lajia ja eteenpäin.
Joo, samaa mieltä. Paljon.
Pysähtyminen on pahasta. Joillekin. Siltä välillä näyttää.
Siis samaa mieltä sinun kanssasi, Saara, ei noiden instant-ihmisten. Jessus.
Hehe... no jessus, niin.
Tuo instat sopii kyllä hyvin kuvaamaan tätä touhua. Siitä tulee mieleen kahvi ja eihän pikakahvi ole yhtään niin täyteläistä kuitenkaan kuin se oikea kahvi. Pannukahvi on kyllä melko hyvää, ja se säilyy kuumana pidempään. Suodatinkahvissa ei sentään ole niin paljon poroja seassa, eikä tosin pannukahvissakaan, kuin vasta ihan pohjalla, jos sen antaa kunnolla seisahtua.
Ja nykyisin on niitä kaikenmaailman maustekahveja ja latteja, joilla yritetään tuoda suodatinkahviin myös makeampaa sisältöä. Hmm.
Ja instant-kahvia saa kerta-annospakkauksissa.
Latte mitään kahvia olekaan.
Tuo instant-määritelmä ei ole mitään haukkumista, tuli mieleen sanoa, se on tapa elää ja kokea, ihmiset ovat erilaisia. Ihmisten temperamentit ovat erilaisia, jollekin suuret tunteet -koko skaalassa-ovat yhtä tärkeitä kuin hengittäminen, ne ovat osa ihmistä.
Eivät kaikki ole yhtä tylsiä kuin minä. Onneksi.
Perussuodatinkahvia. Boooring!
Lähinnä ajattelisin, että se on yksi malli kuinka elää ja kokea. Kulttuurikasvatusta, jonka manipulaation kohteena me kaikki olemme. Minusta malli ei ole kovin hyvä, varsinkaan, kun sekään ei ota huomioon lapsen asemaa.
Varmaan mallikin, mutta kuinka hyvin se malli tarttuu ihmiseen, voisi johtua esim. temperamentista.
Tällaiseen tasapaksuun suodatinlaatuun ei tartu mikään.
Tai sitten se on tämä ikä, joka vaikuttaa suodattavasti.
Niin, tekisi mieli kyllä purkaa sieltä päästä, miten tähän tilanteeseen on tultu, että nämä yllä olevat esimerkit ovat tulleet niin tärkeiksi ja niin monelle. Enää se temperamentti ei oikein tunnu kovin uskottavalta, mikä on aika pahakin asia, jos ei miellä itseään instantiksi ja yrittää kutienkin elää sen vaatimalla tavalla niin että aitaa kaatuu ja puskat rytäjää. Eli mikä on se syy, miksi ihmisiltä vaaditaan tällaista nopeaa rakastumisen kykyä. Ja onko se edes mahdollista. Rakastuvatko ihmiset itse asiassa enää ollenkaan vai luovatko itselleen kaikki rakastumisen elementit tai jotain. Menipäs tämä nyt... oh.
Yritän tehdä samalla VR:stä swot-analyysiä. Voisikohan joku tehdä sen mun puolestani, niin pääsisin paremmin paneutumaan tähän kiinnostavampaan rakastumisaiheeseen.
SWOT-analyysia VR:stä en aio puolestasi tehdä ; )mutta jatkan instant-ihmisistä.
Pelkään pahoin itsekin olevan jonkinlainen instant-ihminen, Onneksi oikeassa elämässä on yksi pitkä parisuhde, jossa on ylä- ja alamäkiä ihan kohtuullisesti, vaikkei niitä iltalehdissä revitelläkään. Kuka nyt meistä olisi oikeasti kiinnostunut - hermunjee sentään! - kun on uimaripariskuntia sun muita myyvempiä aiheita.
Se instanttisuuteni näkyykin blogimaailmassa. Nureksin, kun kukaan ei muista minua. Kuitenkin samalla itse en jaksa kirjoittaa muille. Luulenkin, että aika moni potee jonkinlaista syysväsymystä blogimaailmassa. Kaikki-mulle-heti onkin osa instanttiutta. Hävettää tuollainen pinnallisuus, kun huomaan sitä itsessäni.
Niin, ja olen minäkin nuorempana luullut, että pitäisi yrittää olla vielä enemmän instant, mutta ei se luonnistu ainakaan blogimaailman ulkopuolisessa elämässä. Onneksi, sanon nyt vanhempana ja viisaampana.
Sievisillä lapsia on kaksi, poikia, isä on valmentanut niitä uimareiksi vissiin kaksi -vuotiaasta lähtien.
Voi Louhi, olist ny tehnyt sen analyysin. Tää maistuu puulta!
Ja muuten, sitä instanttia ei kyllä sun blogistasi huomaa. Kaikki-mulle-heti-tänne-NYT olisi tietty toimiessaan mainio minullekin, mutta kun se antamispuoli alkaa olla vähän heikoissa kantimissa nykyajan ihmisillä, että ei oikein ole keltä vaatia :). Tärkeintä olisi tosiaan saada itse mahd. paljon mahd. nopeasti, mikä on joillakin bloggareilla ihan verissä. Se on niin epistä, kun nuo toiset vaan saa niiltä, jotka jotain sentään jaksavat vielä antaa (tässä yhteydessä tahdon kiittää omia ahkeria kommentaattoreitani ja ihailla heidän ymmärrystään sen suhteen, etten ehdi itse antaa just mitään), mutta edelliseen liittyen, harvoinpa niitä todellisia nurisijoita muissa blogeissa käy kommentoimassa, poikkeuksena tietenkin ne keskustelut, joissa puhutaan niistä itsestään.
Ja sinä, Louhi, et kyllä kuulu tuohon nurisijoitten kategoriaan. Eikä moni muukaan. Se syysväsymys on yleismpi syy ja mulla myös kamala kiire estää sitoutumisen keskustelualueille. Olen niin kuuliainen, että jos jostakin alan höpöttää, höpötän siitä sitten hamaan loppuun asti.
Voihan swot.
Kiitti, Karpalo. En enää yhtään muistanut. Missähän ne pojat muuten ovat nyt, kun molemmat vanhemmat viettävät ihanaa aikaa uusien rakkaittensa kanssa.
Uimarin tulevaa ex-vaimoa oli syytetty liiallisesta bailaamisesta ja viininjuonnista ja siksipä olikin korkea aika todistaa nämä puheet perättömäksi. Toinen poika pykälään ja seiskan maksamalle matkalle Espanjaan "kohua pakoon" ja "rauhoittumaan". Kuvissa äiti ja lapsi riemuitsevat aurinkorannalla ja käyvät katukahviloissa(pojalla jäätelöannos, äidillä kahvikuppi)todistamassa, että tässä nyt vietetään laatuaikaa. haastattelussa äiti kertoo, kuinka lapset on tärkeintä, mutta seuraavaan hengenvetoon jo räyhääkin siitä, että hän ei ole koskaan ollut mikään kodinhengetär ja tykkää mennä ja bailata, eikä ole eroavasta pariskunnasta ollut se, joka siellä kotona olisi lasten kanssa odotellut, vaan omaa elämää on eletty, perkele!
Kun pakollinen loma-avautuminen on hoidettu pois alta ja rahat kääritty taskuun, tilataan idols-kulta myös Epsanjaan ja sitten tintataankin jo viiniä. Minä olen nimittäin seiskani lukenut ja katsonut paparazzi-kuvat hyvinkin tarkkaan(tietenkin vain tällaisen kansalaisjouralistin ominaisuudessa).
Välillä on aina ollut tarkoituksena blogata näistä julkkisten ristiriitaisista tilityksistä, mutta sinä Saara ehdit taas ensin!
No, teet sen kuitenkin paremmin ja napakammin kuin minä, joten en sulle siitä suutu.
Hienoa, muuten, miten jaksat muistuttaa aina niistä lapsista, lasten puolien pitäminen on tärkeintä.(Julkkuja kritisoivia tahoja on paljon, mutta lapset unohdetaan aina niistä jutuista)
-minh-
ja minä muuten juon pikakahvista tehtyä lattea, mutta olen silti kanssasi samaa mieltä! Eli ei kahvi naista pahenna jollei nais kahvia...vai mitä wittua...?
-minh-
Jessus mikä Leelioitteen lepokoti kun Madame itte ja Susu piäsöö rakkauvesta lorottaan. Minen usko kyllä kun pakastamiseen, ja ikkuista on vuan pakkaus. Ja latte on vittu kyllä kahvia kun ei oo liikoo lattea. Tätä en kyllä voe jättee poes ku uimareista puhutaan: Uimaseuran narut narisevat uidessa. Nih!
Minh, kyllä tästä riittäisi juttua useammallekin ja niin, sulla näyttää olleen taustatyötkin paremmin tehtynäkin! Hitsi. Mitään tiennyt tommosesta lavastetusta laatuajastakaan. Se olisi ollut tärkeä pointti.
Niin kun musta tosiaan on alkanut tuntua, että "lapset ovat tärkempiä" ei itse asiassa merkitse enää yhtään mitään. Kyllä ne sitä hokevat minkä ehtivät, mutta se on sama kuin laulaisi pieni nokipoika vaan...
Olen muuten huomannut, että lapsien puolustaminen ei ole kovin mediaseksikästä, eikä niiden puolestapuhujia ole sen vuoksi kovin paljon, tai sitten ne ovat vähän hiljaisempaa sorttia.
... jos ei nais kahvia... hehe.
Hienoa, S. Liuhto! Minäkin aina yllätyn, jos olen väärässä. Ja kiitos.
Niin se kerta-annos pakkaus voi ollakin ikuinen. Ongelmajätteitä niistä instanteista tosiaan tulee. Juhlamokka-paketista saa sentään tehtyä vaikka pannunalusen. Tai kassin. Oletteko muuten nähneet? Voi vihannes, miten kamalia.
"Kerta-annos pakkaus".
Mitähän kaikkea muuta jännää meikä on taas tänään kirjoitellut tässä swotien lomassa. Kannattaa varmaan jättää huomiseksi sen tarkistaminen. Mussa on kyl nyt jokin komponenttihäiriö.
No, ei ole mikään ihme, että kärsit komponenttihäiriöstä. Sentään swot VR:stä tekeillä.
Mitä siellä sun koulussa oikein ajatellaan, kun pistetään ihmiset tekemään analyysia Valtion Rautateistä? Onko tarkoitus karsia jyvät akanoista ihan heti alkuunsa?
(Minä kai kuuntelen liikaa omia päänsisäisiä nurinoitani, kun luokittelin itseni instantiksi. Luulen vielä, että muutkin kuulevat ne ; D)
Hehe,
jyvät kyllä eroteltiin akanoista jo ensimmäisessä tehtävässä, jossa piti esitellä viestinnän koulukuntia ja oppihistoriaa vaikutuksen näkökulmasta. Siitä ei vielä ole tullut arvosanaa, joten en tiedä kumpi olen, jyvä vai akana.
Nyt on pakko pukkaa tulemaan tätä analyysiä, kun tulee töissä niin hektiset ajat, etten vähään aikaan pysty opiskelemaan ja tehtäviä tekemään. Haaveilin kyllä neljän kirjan tenttimisestä marraskuun alussa, mutta ei siitä tule mitään. Pakko vetää hätäjarrua ja tenttiä pienemmissä osissa, vaikka jouluruuhkat painaa päälle ja tentit osuvat silloin yhtä pahaan, elleivät jopa pahempaan saumaan. Mutta kun nämä tehtävät ovat todella haasteellisia. Neljäs tehtävä tosin on sellainen, jota oikein odotan. Siinä pitää pohtia, miten joukkoviestinnän luonne ja sen yhteiskunnalliset funktiot muuttuvat siirryttäessä media- tai tietoyhteiskuntaan. Miten viestinnän luonne muuttuu mm. Internetin takia ja millaisiksi julkisuudet muodostuvat (jihuu, kansalaissurinalismia...)ja miten vastaanottajan rooli ja yhteiskunnan funktiot muuttuvat ja millä tavalla poliittisen ja taloudellisen vallan suhde joukkoviestintään muuttuu...
Vähänkö tulee olemaan vaikeaa saada nuo asiat 10 000 merkkiin.
Waude, vähänkö on kiinnostava tuo sun neljäs tehtäväsi. Sen minäkin haluaisin tehdä. Saanko tehdä sen sinun puolestasi? Saara, saanhan ; D
Hih, joo kaikki saavat tehdä ja minä valitsen sitten niistä sen parhaimman :), jos tulee kovinkin kiire...
Mää vähän jo arvelinkin ettei se ole hyvän edellä kun käydään Tampereella. Ja kuinkas kävi, tamperelaisuudesta tuli kuin tulikin sinulle Saara kosketus- tai pisaratartunta: meillä ei ole enää siis mahdollisuuksia kasvaa ihmisinä?
Mutta onneksi Jani Sievinen ei ole uinut Tampereelle:
" Jani lyö kätensä ensimmäisenä altaan päätyyn ja katsomo räjähtää suosionsoituksiin. Aika, 1.58,16, on uusi loistava maailmanennätys. Kultamitali ja maailmanmestaruus! Katsomossa jännittäneet Janin isä ja valmentaja Esa Sievinen sekä Uimaliiton valmennuspäällikkö Kari Ormo ovat revetä ilosta. Palkintokorokkeelle nousee Maamme-laulua kuuntelemaan onnellinen nuori mies."
"Ihailen Janin tapaa päästä pettymysten yli", toteaa hänen kilpakumppaninsa, Australian kultamitalitoivo Matthew Dunn, joka tietää, kuinka raskaalta tappio vuosien harjoittelun jälkeen tuntuu."
Niin, kyllä on nyt kysyttävä Saara: eikö voisi ajatella, että mies joka lyö kätensä päätyyn ajassa 1.58,16, myös rakastuu ja lyö hotellihuoneessaan päätyyn käden lisäksi jo ehken vähän jalkaakin, ajassa alle 1 vrk, puheineen päivineen, voi kasvaa ihmisenä ja jalkana niihin mittoihin ja vaatimuksiin, joihin hän Suomen urheilevan kansan, tulevien missien ja uimahousuvalmistajan silmissä on aina totuttu näkemään kasvavan? Eikö meidän olekin ihailtava hänen tapaansa päästä pettymysten ja avioliittojen yli?
Kysyn vaan.
PS. Kävin Saara putiikissasi - sikäli kun täällä blogissasi esitetyn tosisseikaston nojalla kykenin päättelemään olevani oikeassa putiikissa, Saaran putiikissa - ja paikalla oli toki viehättävä myyjätär, kuitenkin ilmeisestikin joku muu kuin sinä.
Vai niin, Tappinen. Mitenkähän tämä nyt pitäisi ottaa? Tahallasi tietenkin menit, kun tiesit, että olen Tampereella. En ikinä olisi lähtenyt, jos tuon olisin etukäteen tiennyt, olisin esittänyt vaikka kuollutta, että olisin saanut jäädä töihin.
Viehkoja ne ovat kaikki muut paitsi minä. Se onkin voinut olla kuka vain.
Vaan pistitpä taas pahan. Tosiaan. Eikö meidän olisikin ihailtava tuota. Jaa-a. Eihän se nopeus muutenkaan aina ole tärkeintä, vaan se liike, hei. :)
Minusta olisi kyllä paljon imartelevampaa, jos minusta eroon pääseminen veisi hieman enemmän aikaa kuin kaksi viikkoa. Ajattelen katsos näin subjektiiviselta kantilta. Että siinä suhteessa siis ei.
Muuten vaan oli asiaa siihen osaan Suomea missä tämä kauppa sijaitsee, eikä näkynyt ovessa pahvikylttiä jossa tussilla (niinkuin meilläpäin olisi tehty): "Olen Tampereella, palaan pian." Joten siellä sitten kävin, ja tein ostoksiakin. Ja hyvin näytti muuten pisnes pyörivän, väkeä kuin pipoa, kaltaiseni syrjäänvetäytyvä nuorukainen sai sanoa hämillisenä "-teeks" monta kertaa siinä tunkoksessa.
"Nopeus ja liike" - nämä asiat ovat yhtä tärkeitä ilmeisesti von Clausewitzille, joka kirjoitti sodankäynnistä, ja Sieviselle - perhosuinnista kuivalla maalla kun nyt ilmeisesti puhutaan, niin nopeus lienee toissijaista, liike se on tärkeintä. Vahvistus saadaan vaikka Tellervo Koivistolta, johtavan suomalaisen bernsteinilaisen vaimolta. Jos saadaan.
Snif, eivät näköjään nämä mun syvät tuntemukseni välity sinne päin ollenkaan. Kylmä kampela koko ukko.
Porukkaa siellä on ollut ihan hirveästi nyt ja pisnes tosiaan jokseenkin luistaa. Eipä se tästä jouluun mennessä paljon ehdi välillä edes hiljentymään, joten "...teeks" joutuu siellä välissä kaiken päivää meikäläinenkin hokemaan.
Ei me voida Tellulta millään tollasta kysyä.
Älä nyt kuule Saara! Kampela?
Hyväksi havaittu strategia on vaan sellainen, että jos joku vaikka nyt blogissaan alkaa puhua henkimaailman asioista kuten "arvoista", "aikamme turmeluksesta", "naiseudesta", "Tampereella käymisestä" jne. sellaisesta mistä jokaisella on jokin varma mielipide, kannattaa, jos asiaa kommentoi, pysyä tiukasti ja vääjäämättä naturalistis-materialistisella tasolla. Ja tietysti kääntäen.
Näin asioista tulee lisää puolia esiin, ehkä.
Tämä on vain metodi, ei sillä erota vielä jyviä kampeloista.
Mää sulle kuule metodit näytän. Ihan hyvin voisi miettiä joskus ontologisiakin ulottuvuuksia. Olenko minä esimerkiksi jyvä? Se kampela nyt vaan... teeks.
Ja niin hei se myyjä oli blondi. Ei oo Saara, ajattelin.
Mun pitää nyt kyllä kaikille tuhansille sähköpostikavereilleni ilmoittaa tässä välissä, että mun sähköposti lakkasi kerta kaikkiaan toimimasta. Että jos nyt justiinsa on ollut tulenpalavaa asiaa, niin mää olen siittä ny sitten autuaan tietämätön.
Ontologisia ulottuvuuksia?
No niin, Pietilää on taas luettu.
Tappinen, kävitkö siellä siis tänään vai elien... eiku eilen?
Joo ei, mä en ole blondi, vaikka välillä joudun tekemään sen eteen lujasti töitä, niinku opiskelemaan ja ottamaan asioista selvää... ja kaikkee. Huhhuh. Vaikeeta se tosin on.
Pietilä on nyt vähän aikaa pannassa, kun tein sen hätäjarrutuksen. Tän ontologisen ulottuvuuden mää keksin hädissäni ihan ite.
Ja heti tukkeutui sähköposti. Siinäs näit!
Tänään tänään.
No se on tuo saunalahti sellainen, aina rähmällään väärässä paikassa väärään aikaan. siis onhan tässä jokin aineen ja hengen välinen yhteys oltava.
Ahaa. No juu ei, sielläpä oli hyvinkin blondi. On ikähaarukkakin sulla nyt vähän nurinkurinen. Enhän mä nyt millään voisi olla niin nuori.
No nyt se sähköposti taas toimii. Kai. Kyllä ne yleensä alkavat toimia, kun niitä vähän ensin haukkuu.
Jos en muuta ole oppinut niin ainaskin sen, että valokuvien perusteella on melkein turha yrittää tunnistaa ketään, varsinkaan naisia. Koskee ulkonäköä ja myös aika paljon ikää. Ainoa selkeä tunniste on tukan väri (eikä sekään aina). Mutta osuipa ainakin nyt.
Kuten taisin sanoa, myyjätär oli viehättävä. Tämän ehdon olisit toki täyttänyt, sen verran uskallan sanoa.
Totta. Kuvakulman pitää aina olla edustava ja sehän ei siis todellisuudessa vastaa kohdettaan.
Mutta minä kyllä tunnistin Oharin heti sellaisen kuvan perusteella, jossa näkyivät vain nenä ja suu ja... joo, ne hiukset.
Minä tunnistan minulle tehdyt oharit vasta jälkeenpäin.
Hahhah. No kukapa ei.
Mutta tämä bloggarien tapaaminen, eikö se riko illuusioita ja tuhoa mielikuvia, siis lietso tappiomielialaa? Usein kirjoitusten perusteella luotu mielikuva ei vastaa ns. totuutta, ja mitenkäs sitten? Sinähän olet tavannut kai useammankin blogi-ihmisen. Eikö se hirvitä?
Minua mikään hirvitä. Mitä ihmeen tappiomielialaa? Enemmän hirvittäisi, jos en tapaisi ja kaikki jäisivät vain virtuaalisiksi kuvitelmiksi. Kyllä kuule ehta ihminen on sentään kaikkinensa ihminen, paljon enemmän kuin kalpeat kuvitelmat konsanaan.
En kyllä ylipäätään ymmärrä, mitä niin helvetin hienoa kukanenkin luulee omissa illuusioissaan olevan, ettei niitä voisi rikkoa. Eihän tämä mitään eskapismia ole... vai onko?
Tappiomieliala on sitä mitä jotkut lietsoivat asemasotavaiheessa - ei maistunut puhdetyö, ei suur-Suomella hekumointi, vaan alettiin ajatella että hävitään me nyt kuitenkin. Ja hävittiinkin.
Siis asia on sama kun lukee jonkun kirjailijan kirjoja, ja sitten luo siitä tietyn mielikuvan, siis kirjailijasta, ja voi voi kun sitten näkee sen telkkarissa eka kerran tai livenä polttavan auringon alla: ei perkele, tuollainen onneton sönkkö, ei se ole niitä kirjoja voinut kirjoittaa... Näin on joskus nuoruudessa pari kertaa minulle käynyt, ja on jättänyt lähtemättömän trauman. Mielummin toimii niinpäin että ensin kattoo lärvin ja ulosannin, sitten vasta lukee kirjan, jos kiinnostus syttyy.
"Minusta se oli kirjana parempi kuin elokuvana" - usein kuultu lause.
Ahaa. Minä ihan mykistyin nyt. En nyt osaa sanoa, miksi minä yleensä ilahdun ihmisten näkemisestä, enkä kovin tietoisesti ainakaan luo niistä mitään mielikuvaa etukäteen, koska se on minusta turhaa. Eteen tulee mitä tulee. That's it.
On vaikea ymmärtää, että pettyisin jonkun ihmisen näkemisestä. Miksi ihmeessä. Hehhe, ei taida olla varaa... voi johtua siitäkin. Silkkaa realismia.
Kannatat siis ontologista monismia hä?
No joo, en kai mä nyt voisi koskaan uskoa sitä, että mun kuvitelmistani voisi muodostua yksi todellisuus, vaikka kivaahan se olisi.
Tämä SWOT-analyysikin olisi valmis jo, eikä tarttisi enää repiä niitä 93 merkkiä epätoivoisesti pois. Ja muutakin mukavaa sitä voisi keksiä.
Helpompi on tehdä SWAT-analyysi:
"Piiritetään ne kaikilta suunnilta, mää huudan torvella että "put daun juo vepöns juu aa sörraunded" ja sitten snaipperit ampuvat katoilta ilman eri käskyä kaikki."
Mut siis mikä swot, tai siis mistä?
Niin siis VR:stä swotti näköjään. Minkä tähden?
Ai sää et luekaan kaikkea mitä täällä sanotaan. Aijaijai.
"Yritän tehdä samalla VR:stä swot-analyysiä. Voisikohan joku tehdä sen mun puolestani, niin pääsisin paremmin paneutumaan tähän kiinnostavampaan rakastumisaiheeseen", sanoin tuossa ylempänä jossakin vaiheessa.
Nyt en siis päässyt tuohon kiinnostavaan rakastumisaiheeseen, vaan tein analyysin ihan itte.
No niiden opiskelujen takia, herran tähden. En kai mä nyt huvikseni tällaista tee ja jätä rakatsumista... rakastumista sivunn sen takia.
Sivuun... nyt alkaa taas mennä kirjaimet sikinsokin.
No luinpas. Mutta rakastumisaihe vei vaan niin mennessään.
Mutta silti: miksi tuo swotti?
Tämähän nyt alkaa olla kuin niissä edesmenneissä rullaportaissa, kun jotain sanoo niin jo on kolme askelmaa myöhässä - ei puutu kuin Petrat (onpa kyllä hassu syyrialainen nimi tuo!) ja Rieska, plus ajoittain hönöinen Hanhenmaksa.
Se kuuluu osana organisaatioviestintään, ensin analysoidaan heikkoudet, vahvuudet, mahdollisuudet ja uhkat, sitten mietitään, miten asiat saataisin muuttumaan viestinnän avulla, kunhan on sitä ennen luettu Leif Åbergin Viestinnän johtaminen.
Niin, Petran hahmo on kuulemma kuopattu, Rieska on reissussa ja Hanhenmaksa taitaa touhuta blogissa omiaan. Joudut tyytymään muhun.
VR
S: monopoliasemassa
W: kustannustehokkuus (lisää vuoroja kyllä lopetettava ja heti), valtio-omisteisuus
O: bensan hinta nousee ja autoilu loppuu, amici italiani oppivat tekemään pendolinoja jotka eivät aina ole rikki
T: infrainvestointien hintojen nousu, vapaa kilpailu, moottoriteiden valmistuminen, imagotappiot (= yksi kunnon rysäys taas, niin uus-imagolliseen kivimies-mainontaan heivatut miljoonat menevät suoraan kaivoon
Aika hyvät. Eivät paljon poikenneet, mutta siis noin laaja skaala ei mahdu tähän merkkimäärään. Piti tehdä julma karsinta ja pidättäytyä olennaisessa, eli siinä, ketkä ovat VR:n tuotteliaimmat asiakkaat elikkäs mä tietenkin.
Monopoliasema oli minullakin ensin, mutta heivasin sen pois syystä että eihän se ole niin. Onhan meillä tietkin.
Jessus mitä aktiviteettia onkaloissa keskellä yötä!
Virtuaalin realisoituminen on pelkästään yhtä juhlaa, koska me kaikki olemme reaalissa vieläkin ihanampia kuin virtuaalissa. Joten pelko pois, Tappinen. Ei pettymyksiä ole olemassakaan. Eikä näin ollen traumojakaan.
Hyvää yötä. Koittakaahan saada swottinne ja swattinne valmiiksi.
Katos Suzuki se sieltä pyllähti ja het menossa nukkumaan. Öitä sitten sinne vaan. Mutta yhtä juhlaahan tosiaan se aina on :)
Monopoli VR:lla on raiteilla etenemisessä, mutta tietysti kilpailee maantie- ja laivaliikenteen kanssa. Siinä mielessä pari Konginkangasta lisää tekisi terää: raskas bulkkikuljetus vaadittaisiin rautateille, kun paperirullat taas tappoivat 30...
Ja pitäisi keksiä jotain kamaa mitä ryssille voisi viedä vain junilla, satamia rakennetaan lisää ja laajennetaan koko ajan, Vuosaari, Kotka, Hamina, ei VR paljoa näistä tällä hetkellä kostu, siinä olisi yksi sauma.
Ja henkilöliikenne ei kannata kun väki keskittyy pk-seudulle ja vanhenee, ja Iisalmissa jne. ole kuin ne mummot ja papat - tämä hlöliikenne olisi se alue jossa pitäisi todella jotain keksiä. Ongelmat samat kuitenkin kuin YLE:llä: liikaa laiskanpulskeaa keskijohtoa ja muuta porukkaa, siksi tekisi toinen (yksityinen) raideliikennettä harjoittava pulju terää, tulisi kilpailua.
Henkilöliikenteen osuus oli kutienkin liikevaihdosta 55% ja suurin osa siitä pk-seudulla. Sen lisääminen ei viestinnän parantamisella olisi lie vaikeaa, eri asia on, haluavatko ne sitä, vai ovatko kökköjunat vain virtaviivaisten pendolinojen tiellä, joita kivimiehet uusissa ihastuttavissa vauhtiasuissaan esittelevät.
Onkohan tämä Tappinen enää viisasta tähän aikaan yöstä?
Vai ei ole traumoja?
Tuota äitikin sanoo koko ajan; "Mene tansseihin tai lennokkikerhoon vaikka Etappi tai tanhuryhmään missä näkisit ikäisiäsi tyttöjä ja tutustuisit heihin niinkuin muutkin kylän pojat, ei se voi vieläkin ottaa noin lujille kun näit Eila Kivikk'ahon televisiossa vuonna 1963 ja sen jälkeen lopetit koulun ja siitä lähtien olet kutonut patalappuja ja puristellut finnejä ja katsonut televisiota täällä minun seurana!"
Mutta en mie saata, tansseissa muut aina nauraa. Ja mitä sitten jos mie jonkun hupakon löyvän, äiti jäis aivan yksin. En mie voi sellaista äidille!
Helppo se on sieltä blogista neuvoa muita!
OK.
Kunat!
Tarkoitin lähinnä tuota aihetta, mutta kunat kai sitten sinnekin.
Ai hitsi, noinko siinä kävi. Julmaa. Älä ny puristele enää niitä finnejä, mee nukkumaan sitte.
Äiti sano että saa valvoa jos ei puhu VR:stä. Mutta ei auta clerasil, turha haaveilla tansseista tässä nyt. Ne nauravat.
Eikä naura. Äiti on aina oikeassa.
Onko tämä sinun blogisi siis jokin onkalo? Susu ei tuosta freudilaisuudestaan pääse irti edes viikonlopuna.
Huhhuh, no tuota miten sen nyt ottaa. Tilanteen mukaan.
Näin oman käteni peilistä ja kirkaisin. Kyllä mun täytyy nyt panna maate.
Siis toi ei ollut mikään metafora, mä vaan säikähdin sitä kauheesti. Sentään käsi peilissä.
Näin saa kivasti hirveän monta kommenttia. Mutta hyvää yötä ja kauniita unia.
Mediakritiikki kuuluu (Åbergin ja muun hyvän lisäksi) opintoihin - palaan nyt varsinaiseen aiheeseen josta kirjoitit (kyllä, olen lukenut); mutta onko joku Hazard jota tunnutaan siteerattavan tällä hetkellä vähän joka paikassa, sitä "oikeaa" mediakritiikkiä?
Minulla ei ole peiliä tässä lähellä mutta kirkaisin silti kun ajattelin mitä sieltä voisi näkyä! Naapurikin heräsi vaikerrukseeni, ainakin siellä syttivät valot!
Olet oikeassa, ehkä on parempi mennä tutaamaan.
Kunat nyt sitten taas!
Huomenta. Ja näin sitä ollaan pirteänä taas täällä.
Hazard on ihan oikealla ja tärkeällä asialla. Jos tuntuu, ettei se ole oikeanlaista mediakritiikkiä, niin se taas johtuu median sisällöttömyydestä itsestään. Kriitikko tulee perässä sinne missä sitä tarvitaan, kun media on ensin mennyt sinne missä Saarelan Tanja niitä on tarvinnut. Kuinka tämän maan mediasta voisi edes tehdä oikeaa mediakritiikkiä?
Peilit on aika pahoja. Ne voi näyttää ihan mitä sattuu.
Kumorron vaa!
Niin toi kritiikki: tarkoitin että Hazard kyllä tekee semmoista myyvää kritiikkiä, josta se itse ja kaikki muutkin etukäteen tietää että sitä siteeraillaan ja sitä pyydellään paneeleihin telkkariin jne. eli sen "krtitiikki" tapahtuu samassa tasossa kuin se kritisoitu ilmiö - siis se näyttäytyy aika paljon pelkkänä kamppailuna julkisuustilasta, jossa Hazard on periaatteessa samalla viivalla myymässä jotain kulutettavaa kuin nykästapolat ja missiuimarit sun muu kohukaunotarosasto. "Oikea" kritiikki on sellaista joka ei valitettavasti myy, ihan sitä frankfurtilaista tai protomarxilaista median TALOUDEN analyysiä. Sitä on vaan vaikea kirjoittaa raflaavaan muotoon eikä sellaista yleensä kukaan jaksa lukea, mutta jostain tältä alueelta löytyy minusta paukkuja jos haluaa olla uskottavasti mediakriittinen.
Niin, mää ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Se onkin kiinnostava pointti, että mitä hyötyä on kritiikistä, jota kukaan ei lue. Kyllä sitäkin on, mutta kaiken hälyn taaksehan se hukkuu.
En muuten tiedä, kuinka kauan Hazard on tehnyt sitäkin, että on pysytellyt taustalla ja tehnyt uskottavaa kritiikkiä. Jostainhan sen on täytynyt meriittinsä ansaita.
Toisaalta eilen luin Hesarista politiikan toimittaja Hanna Kaarton kolumnin "Tanja Sarelan bad luck love", joka oli sisällöltään Hazardin Metron kolumnin kanssa jokseenskin yhteneväinen. Voi tietenkin olla, että tällainen mediakritiikki on aikansa lapsi ja sille on tilausta, tai että jokainen toimittaja yrittää nyt ratsastaa Saarelalla kohti julkisuuden valokeilaa, päästä Hazardiksi Hazardin paikalle.
Vaan todella, onhan se kevyttä, kun kaunotar kietoo median pikkurillinsä ympärille ja tilaa lehdistön paikalle kuvaamaan näyttävää entreetä vuokraharrikan selästä, tai kuvaamaan sairaslomaltaan paluutaan, niin eihän tuosta voi tehdä uskottavaa kritiikkiä joutumatta itse samalle tasolle.
Jälkiviisasteluja siitä kyllä tulee kirjakaupalla, enkä tiedä, onko sekään sitten sen uskottavampaa.
Herkullinen ajatus tietenkin olisi alkaa kritisoida kriitikkoja, jotka eivät nyt malta housuissaan pysyä.
Tämä Saarela tietysti - on ollut hirveää, on ollut kauhistavaa. on ollut perin onnetonta nähdä, kuinka kaikki "tahot" kommentoivat näitäkin elokuvamiehen puheita kuin tärkeätäkin asiaa (en nyt tarkoita sinua vaan virallisia tai puolivirallisia "tahoja"). Onko tämä nyt nähtävä niin, että kaikki yhtenä miehenä ja naisena alkavat "keskustella" samasta asiasta kuin koirat vihellyksestä? Toimittajien ja journalistien ja pakinoitsijoiden ja bloggaajien agility-kisa?
Onhan se ilmiö, joka koskettaa. Kai sen pitääkin jollain tasolla jokaista koskettaa, vaikka vain kauhistelun kautta miten tämä on mahdollista, että Saarela saa itsensä kaikkien huulille niin helposti. Meitä viedään nyt kuin pässiä narussa (taisi joku jo sanoakin).
Koskettaahan tällainen kyllä, mutta näiden keskustelujen ja analyseerausten saldo jää aika ohueksi, kun kaikkien pitää kävellä aina sitä samaa lankkua pitkin.
Sano minun sanoneen, tämä kaikki on osoitus kansallisvaltoiden ja politiikan kriisistä! On tuleva EU-mörkö (josta siitäkään eivät journalistit mitään nykyisin kirjoita kun se ei ole myyvää eikä kansaan menevää) joka syö suuhunsa meidät kaikki, olemme saman huvipuiston asukkeja kohta kaikki, lord have mercy!
Totta on tuokin, että sen kaltainen kritiikki enimmäkseen ruokkii tätä ilmiötä ja takaa sen hengissä pysymisen jatkossakin. Jotkin asiat pitäisi oppia vaikenemaan kuoliaiksi siinä vaiheessa, kun huomaa sen saavan vallan jokaisesta. Varsinkaan, kun se ei todellakaan ole tärkeää. Sen alle jää monet asiat, joista keskusteleminen olisi yhteiskunnan kannalta paljon hyödyllisempää. (Mutta kun se on niin mehukas nainen. Ja Hazardikin on.)
Politiikka voi hyvinkin olla kriisissä. Mikä olisikaan parempi tapa peitellä sitä kuin nostattaa kohua epäolennaisista asioista. Huvipuistohan tämä jo onkin. Kaikki suomalaiset pitäisi viedä vähäksi aikaa vaikka sinne Nigeriin häpeämään.
Tämä nyt on tässä yhteydessä ehkä vähän kornia, mutta liittynee puheenaiheeseemme:
ihan retosrisesti voisi kysyä kuinka moni suomalainen journalisti uskaltaisi tiukassa paikassa olla kuten Politkovskaja, siis kirjoittaa juttujaan tietäen samalla ihan oikeasti vaarantavansa niillä henkensä? Ja oman maan valtakoneistoa vastaan, ja valtamielipidettä vastaan?
Joo joo, tiedän: osa P:n glamourista (ulkomailla ainakin) tuli tietysti siitä että se oli nainen, ja vieläpä kaunis nainen, mutta kyllä perusasetelma tässä on selkeä.
Veit jalat suustani. Ehdin ajatella tuotakin jo korniuden uhallakin tai juuri sen takia, mutta en vain saanut sanotuksi.
Tuskin monikaan. Tuskin minäkään. Kovat ajat vaativat kovempia otteita ja vääryydet oikaisjaansa. Meidän pullamössössä kasvaneet toimittajat ovat oppineet ajattelemaan vain itseään. Asiat ovat niin hyvin, ettei yksinkertaisesti tarvitse ajatella ketään muuta. Henkensä uhalla kirjoittaminen tuntuu kyllä aika kaukaiselta ajatukselta.
"Henkensä uhalla kirjoittaminen tuntuu kyllä aika kaukaiselta ajatukselta."
Pohdinnan arvoinen lause.
Tuohon ideaan kyllä kirjailijat varsinkin tuppaavat liittämään paljon romantisoivaa roskaa, mutta sopiiko että olen nyt hieman mahtipontinen?
Ostin nimittäin eilen eräästä kovin suositusta kaupasta (tungosta, ...teeks... ...teeks...) mm. Leif Färdingin runoja sisältävän kirjan. Färding oli tuollainen kovan onnen soturi, eli väärään aikaan ja kirjoitteli vääränlaisia runoja. Teki itsarin 1983 tai -84.
Vaikka Politkovskaja oli tiukasti reaalimaailmassa ja ns. todellisuuden syrjässä kiinni ja kirjoitti siitä mitä silmillään näki ja korvillaan kuuli, ja Färding taas oli tämän täydellinen vastakohta, mystikko, omissa maailmoissaan haahuileva runoilija (ja vielä -70-luvulla, kun olisi pitänyt "ottaa kantaa" yhteiskunnallisesti , siis F. oli väärässä ajassa ja paikassa), jota ei oikein arvostettu; oli näissä jotain samaa: molemmat kirjoittivat "henkensä uhalla" (sisäisestä pakosta, pitäisi kai dramaattisesti sanoa).
Jotenkin osui merkillisellä tavalla tämä heidän yhteneväisyytensä ja samankaltaisuutensa - junassa lueskelin Färdingiä ja sitten vaatimattomaan torppani saavuttuani sain tietoja Politkovskajasta... kumma yhteensattuma, kaksi näin erilaista kirjoittajaa, limittyivät päässäni kuitenkin harmoniaan: kirjoittamisen tapoja on monta ja erilaista, mutta eroista huolimatta samaa pitäisi olla jokin sanotaanko nyt rehellisyyden tai autenttisuuden aura. joka tekstillä on, jos se on "hengen uhalla" tehty, kuten oli Färdingin postuumisti illmestynyt kokoelma "Ihan kuin ihminen kuuntelisi":
Ilmojen kuulaus kuin miekan peili
ja yksinäisyys,
tämän kadotit
sanoo nummen ruohoa koskettava jalka
ja tuulihaukka kuvioi
vapautesi vaakunan.
Ai, niitä olikin vielä jäljellä. Tilasinkin niitä kyllä aika roimasti, mutta on niitä mennytkin.
Ja voi voi, niin kauniin pömpöösiä ja minä aion rusikoida sen kättelyssä siihen, että henkensä uhalla kirjoittaminen ei olekaan sama asia kuin henkensä uhalla julkaiseminen. Rehellistä siinä on paljon mukana, mutta myös valintaa sen suhteen, millä leipänsä ansaitsee. Romanttista ajattelua osin siis, ja joku Färdingiinkin uskoi, kun niitä runoja kerran julkaisi.
Nykyään tässä on helppo olla rinta rottingilla, että enhän MINÄKÄÄN ansaitse elantoani kirjoittamalla, vaikka välillä hirveää kirjoittamisvimmaa podenkin. Ei ole pakko valita sitä tietä, jossa tietää ettei pärjää.
Mutta Färding valitsi. Siinä mielessä Färdingin rehellisyys on suhteellista. Kun kirjoittaa vääränlaisia runoja väärään aikaan, joutuu valitsemaan tiensä. En tosin tiedä, kuinka paljon olisi ollut muita vaihtoehtoja. Ehkä ei ollutkaan. Siitä huolimatta kun tinkimättömästi pitää linjansa paineiden alla, tuntee varmasti tekevänsä itsensä kannalta tärkeää työtä. Pysyy rehellisenä itselleen edes sitä kautta, mitä haluaa edustaa.
Politkovskaja taas teki työtä ikään kuin muiden puolesta, paremman maailman puolesta. Kyllä se jokin sisäinen motivaatio kuitenkin täytyy olla, että tekee sitä henkensä uhalla. Jotakin siitä pitää saada itselleen, että sen voi tehdä. Kuka esimerkiksi rakastaisi Suomea niin paljon, että haluaisi poistaa siitä kaikki julmat vääryydet (siis jos ja jos) henkensä kaupalla. Meidän maamme on monille niin yhdentekevä, ettei sellaista hengen paloa löytyisi millään.
Onpas täällä ollut viisasta puhetta ja paljon. Pannaanpa yksi rikka rokkaan. Hazard (ja vastaavat) on yksi rääväsuu feministi ja voin siten torjua hänet hyvin mahdottomana ja minulle marginaalisena mediakriitikkona rajoittuneesta mielestäni.
Monikultturismin kritiikki tarjoaa hyviä mahdollisuuksia journalistille toimia henkensä kaupalla nykyään missä tahansa maapallolla. Eikä tarvitse edes olla kuin rehellinen ja edes puoliksikaan yhtä piikikäs kuin Hazard.
öhöm
Hb
Moi Hubis. Joo, olen kyllä kamalan onnellinen tästä keskustelusta. Niin harvoin nykyään enää pääsee keskustelemaan mistään. Mukava kun osallistuit.
Mutta siis, toki, nykyään on mahdollista kirjoittaa henkensä kaupalla, mutta silti se vaatii määrätynlaisen kasvualustan ja sydämen palon, että lähtee sitä tekemään. Suomessa harvoin voi enää sellaiseksi kasvaa, että sellaisen kipinän itsestään löytää. Kyllä se vaatii paljon vääryttä, että siihen hommaan lähtee.
Vaatii myös aika monta subjektiivista vääryyttä, että kasvaa Hazardin kaltaiseksi feministiksi. En usko, että kovin autuailla kokemuksilla voi niin piikikkääksi tulla. Se ei siis tarkoita sitä, etteikö ongelma olisi todellinen ja että sen voisi sivuuttaa vain sen takia, että ihmisen persoona ei miellytä. Mutta mediaähkyähän me kaikki podemme, joten torjuntakin on kai ihan luonnollinen reaktio. On niin helppo valita sieltä ne itselleen sopivimmat vaihtoehdot. Näkökulman laajentuminenhan ei toki tule kysymykseenkään :)
Luettujen aikalaistodistusten mukaan kyllä Färdingistä ei olisi ollut lapionvarteen, kai sen vaihtoehdot olivat jokin kombinaatio akselilla runoilu - laitoshoito. Että siinä mielessä valintaa ei paljoa tarvinnut tehdä. Erona moniin muihin vastaaviin herkästi rikkoutuviin haaveilijoihin oli (ja on) se, että Färding kuitenkin osasi kirjoittaa. Tämä on minusta tärkeä ero ja se on hyvä tehdä.
Kustantaminenkin taisi olla silloin -70-luvulla toinen juttu kuin nykyisin, isoilla kustantajilla oli ainakin jonkinlainen "sivistystehtävä" takaraivoissaan. Jos pisnestä vain olisi ajateltu, ei runoja olisi silloin(kaan) kannattanut julkaista ollenkaan. Södika taisi olla Färdingin kustantaja.
Ja eikös Färding myös jonkin "paremman maailman" puolesta tehnyt omaa hommaansa, vaikka se maailma varmasti poikkesi siitä mikä Politkovskajalla oli mielessään, tai no perkele: rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia jne. yleistä hyvää varmaan molempien tuutista tuuppasi, eri variaatioin vain.
Politkovskajan henkilöstä en paljoa tiedä, mutta vaikea olisi sitäkään ehkä kuvitella jonkin moskovalaisen iltapäivälehden kolumnistiksi, vittuilemassa misseille ja urheilijoille ja paikallisille kepulaisille.
Mutta jos haetaan sankarikustantajaa, joka kustansi kaikilla rahoillaan myymättä jäänyttä kamaa, "henkensä uhalla", ja konkurssin jälkeen ampui aivonsa keittiön seinälle - tässä ollaan tekemisissä ammattitaidottomuuden kanssa? Färding osasi kirjoittaa, sankarikustantaja ei osannut kustantaa. Ero olisi tässä.
Jos nyt ollenkaan seurasin ajatustasi, Saara?
Aivan niin, olet oikeassa. Unohtuu niin helposti tuo, että joku osaa (kenties vain) kirjoittaa. Valintaa ei silloin tietenkään oikein voi tai sitä ei edes kannata tehdä. Aika tietenkin oli toinen ja ehkä jokin toinen piilevä lahjakkuuskin sieltä olisi voinut löytyä, jos mahdollisuuksia olisi ollut. Mutta miksi ei ollut jne...tämä menisi nyt niin laajalle jossitteluineen, että tyydyn tähän. Mutta kun ihminen tappaa itsensä mahdollisesti sen vuoksi, että osaa kirjoittaa, mutta ei tule noteeratuksi, niin aina sitä tulee mietittyä, mitä muuta asian eteen olisi voinut tehdä. Onko ihmisen elämä niin ahtaalla aina. Rakentaako kukanenkin oman vankilansa oman kokoisekseen. Alkavatko kalterit kuitenkin pian ahdistaa ja miten olisi ollut pakenemisen laita...
"...tai no perkele: rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia jne. yleistä hyvää varmaan molempien tuutista tuuppasi, eri variaatioin vain."
Sekin on totta. Tavoite on hyvinkin samantyyppinen, monilla muillakin runoilijoilla ja kirjoittajilla.
Kyllähän siinä muuten misseydet ja moni muu epäolennainen lilluttelu jää toisarvoikseksi todellisten vääryksien seassa. Tosiaalta mistä ne kaikki vääryydet muusta johtuvat, kuin vallan ihannoimmisesta ja muiden alistamisesta. Nämä asiat sillä tavalla kietoutuvat toisiinsa.
Se kustanja joka visiossa ampui aivonsa pihalle... no... toisaalta, ennen vanhaan kustantajat vielä uskoivat olevansa hyvällä asialla, olisihan tuokin ollut mahdollista. Nykyäänhän se olisi ihan toinen juttu; voi olla myös pahalla asialla eli ammattitaidottomuuden takia ei kannata yöuniaan menettää, saati ampua itseään.
Mutta eikö nämä blogitkin, "muuttuva mediamaisema" tms. kuulu tähän asiaan? Bloggaaminen on arkipäiväistänyt terveellisesti kirjoittamista ja "kuulluksi tulemista"; ei enää olla mustat rippipuvut päällä kertomassa että Väinö Linna on jälleen julkaissut kirjan, jota kustantajan edustaja (kuvassa vas.) esittelee lehdistölle. Jokainen voi olla kirjailija, sanoa sanottavansa ja ainakin toivoa tulevansa kuulluksi.
Paradoksi on, että kuitenkin yhä halutaan "kirjailijoiksi", kansien väliin, paperille ja kauppojen tiskeille. Siinä on ilmeisesti jotain kunniaa jota bloggaamisessa ei ole?
Mutta oliko se Harri Haanpää (Södika) vai kuka olikaan joka sanoi, että vaikka käsikirjoituksia tarjotaan kustantajille yhä enemmän, ja kirjoja ehkä lukumääräisesti julkaistaan yhä enemmän, hyviä tai lahjakkaita kirjoittajia ja myös kirjailijoita on yhtä vähän kuin ennenkin (Haanpää siis tarkoitti myös sitä, että Suomessa julkaistaan ihan silkkaa paskaa, ei yksilöinyt muistaakseni tarkemmin).
Tämä muuten tuntuu tulevan blogeissakin esiin. Jos kiertelee ja lueskelee, huomaa että on paljon sellaisia joilla on "kirjallista kunnianhimoa" mutta siihen se sitten jääkin. Ja onkohan niin, etttä tämä blogimuoto vaatisi erilaisen tavan kirjoittaa kuin mitä kirjan tekeminen vaatii?
Ai että, Tappinen. Sinä viet mua ihanasti nyt kuin sitä pässiä narussa. Olisi niin herkku tuo aihe, että siitä pitäisi tehdä peräti päre. Alkaa olla tämä hissi aika alhaalla, vaikka jutut eivät.
Lähden käymään grankullassa tässä välissä. Se on jäähallikeikka. Mutta minä palaan vielä.
mut kyl vanhandredkommets tarttis pistää rikki kun nuin lähelle olet päässyt?
Niin mutta se oli... en kyllä muista paljonko se oli. 124?
Niin ja käyhän se tässäkin. Mikäs hätä sitä pärettä aina on mennä laittamaan.
Että niin, sitä just tarkoitin, kun sanoin, että on niin helppo tässä nyt olla rinta rottingilla, kun voi kirjoittaa silloin kun iskee himo. Eikä mitään kynnyksiä julkaisemisen suhteen, sen kun pistää pärehöylänä menemään; tai ei siis muita kynnyksiä kuin sisäiset estot, ja niitähän ei ole.
Kaikki mystiikka kirjoittamisesta tosiaan arkipäiväistyy näiden blogien myötä*. Mitä niitä nyt on tuolla listalla? No kaikkia ei kai voi ottaa huomioon, kun jollakin blogeja on monta, niin kuin Susullakin. Onhan siellä joukossa niitä potentiaalisia kirjailijoita, just niin kuin tuo edellä mainittu. Eri asia sitten on, riittääkö kunnianhimo ja tarvitaankokaan sitä? Onhan kirjan mukana olevinaan jokin vanhakantainen ajatusmalli siitä, että sen tekstin on jo joku hyväksi havainnut ja se on jonkun toisen mielestä jo julkaistavaksi kelpaavaa. Sinänsä vähän huvittavaa, että me todellakin näytämme tarvitsevan niitä holhoojia, vaikka kuinka niitä aina kritisoimmekin.
Sekin on tosin erikoista, että jo valmiiden kirjailjoitten blogit eivät kaikki välttämättä keikukaan siellä luetuimpien listan kärjessä, eli siinä mielessä taas lukija valikoi ihan itse bloginsa. Toki ne pärjäävät kaikki keskimääräistä paremmin. Runoilijoilla on ehkä toisin. Kerran ihan huvin vuoksi tein tilastokatsauksen Parnasson linkkaamista blogeista, ja voi kuinka se olikin liikuttavaa. Sitä voisi kuvitella, että sellainenkin portinvartija kuin Parnasso saisi liikkeelle oikein kansanjoukot suosikkiensa puolesta, vaan kun ei saa. Ei niillä suurimmalla osalla ollut kuin 20-40 lukijaa. (Hei tästä on nyt aikaa. Kuristakaa vaikka, mutta en jaksa tarkistaa faktoja.)
Elikä, todistettavasti koska blogeista tehdään kirjoja, mutta valmiit kirjat eivät taas suosioon hirveästi auta, blogikirjoittaminen on ihan oma genreensä ja silläkin vielä alakulttuurinsa. Hajaannus on kyllä melkomoinen.
Olen muuten Haanpään kanssa ihan samaa mieltä. Tiedän, että jokainen kirjailija ajattelee tätä omakohtaisesti, mutta minusta tuntuu, että ihmiset eivät vain yksinkertaisesti tiedä mistä ne puhuvat. Kyllä kun mättää niitä samoja myymättömiä kirjoja vuodesta toiseen esille, niin alkaa kiinnostua niistä. Tulee avattua ensimmäinen sivu ja luettua se ensimmäinen lause ja sieltä täältä vähän. Pian pään yläpuolella leijuu vain suuri kysymysmerkki: miksi tämä on kirjoitettu?
Ajattelin samalla kun kirjoitin. En ole kauhean tyytyväinen tulokseen, mutta se on niin pitkä, että olkoot. Määrä korvaa tässä tapauksessa laadun. Ok?
* Siis tänäänhän oli Hesarissa juttua ransakalaisesta lehdestä, jossa tarkasteltiin/tirkisteltiin kirjailjoitten sänkykammaripuuhasteluja luovuuden näkökulmasta. Yhteenveto oli hieman lyhyt ja sekava, mutta ilmeisesti jutun tarkoituksena on tehdä kirjailijankin työstä mediaseksikästä, sillä niin vinhan ja viriilin vaikutelman se kirjailijoitten seksielämästä antoi. Ikään kuin luova mieli jotenkin aktivoituisi aktin aikana jne. Mene ja tiedä. Saa nähdä, milloin bloggareista tehdään vastaava tutkimus.
Juu niinpä muuten on, kirjailijoiden blogit ovat samassa sumpussa muiden kanssa.
Tämä kuitenkin on enemmän sosiaalista toimintaa, ei auta olla jylhästi luomistuskassa yksin jos haluaa lukijoita tai kommentoijia. Voi olla monelle kirjailijalle kova paikka, täytyy sietää kaikenlaista.
Etkös sinä käyttänyt termiä pönötysblogi - kirjat ovat pönötystä.
Parnasso tuntuu muuten keräävän kommentoijikseen näitä kirjailijoita joilla ei ole omaa blogia, ehkä siellä on turvallista hölistä (usein sitä samaa mitä muut muualla) siten etteä litterääri maine pysyy, sentään Parnasso...
Bloggaajien sukupuolielämästä jotkut bloggaajat raportoivat omakohtaisesti kiitettävän yksaityiskohtaisesti itsekin, joko faktaa tai fiktiota, sama se kai. Kyllä kansa tietää, ja lukee.
Sama koskee noita pitkällisiä hirttäytymisseremonioita ja tabuöverien tekemisiä, avioeroja sun muuta masentumista - tämä siis luettaa kovasti näköjään, ja joukossa on näitä (jälleen fakta- tai fiktio, sama sekin kai taas on) uusFärdingejä, kaikki eivät vaan osaa kirjoittaa niinkuin Färding.
Pönöttäjien pönöttäjät, sanon minä, mutten muista, että itse olisin sitä alunperin käyttänyt. Se taisi tulla tuolta jostain muualta.
Ne kannet taitavat kuitenkin olla monelle kirjailijalle itselleen kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät. Ja julkaiseminen on tehnyt niistä piirun verran muita parempia. Bloggaaminen on toisarvoista puuhaa sen kaiken maineen ja kunnian rinnalla, minkä siivittämänä voi sitten pönöttää oikein olan takaa. Se antaa siis myös lisäarvoa bloggaamiseen.
Minusta on hyvä, että kirjailijoilla, joilla ei ole omaa blogia, on jokin paikka missä pönöttää. Parnassoa parempaa paikkaa ei olekaan, lukuun ottamatta Satakunnan kansaa, jossa yksi pönöttää niin että pyörryttää. Ihan on sokeaksi tullut tuon oman alansa ihanuudelle ja tavoiteltavuudelle. Realismi aivan hukassa, jösses sentään.
Mutta se on totta, ettei tässä välttämättä tarvitse osata niin loisteliaita lauseita, aforistisen lyhyitä kappaleita, nerokkaita ajatusjuoksuja... yms. mitkä kaikilla kirjailjoilla heidän omasta mielestään on hallussaan.
Tunneäly, myötätunto, sympatia, empatia... tuntuu puuttuvan niin monelta kirjailijalta, että ihan hirvittää. Sitä taas tuntuu bloggareilla jonkin verran riittävän kaikesta narsistisuudestaan huolimatta. Sosiaalisuus ei välttämättä nyt aina ole mikään itseisarvo. Moni bloggari on varmasti melko epäsosiaalinen oikeassa elämässään ja bloggaus taas tuo siihen sopivaa etäisyyttä. Jotkut sitten taas ovat tällaisia hormonaalisesti heilahtaneita räpätätejä ja -setiä, jotka voivat olla molempiakin, ainakin ajoittain.
Minusta ei olisi kirjaa kirjoittamaan jylhässä yksinäisyydessäni. Olen niin koukussa tähän vuorovaikutteiseen kirjoittamiseen, SusuPetalin kanssa tästä olikin kerran jo puhetta. Minulla ei riittäisi kärsivällisyyttä, ei mitenkään, eikä pönötysvoimaa odottelemaan fanipostia turhaan. Kyllä kuulkaa tätäkin vielä joskus joku arvostaa jossakin, vaikka ei nyt kirjallisissa piireissä kuitenkaan niin tehtäisikään.
"Sama koskee noita pitkällisiä hirttäytymisseremonioita ja tabuöverien tekemisiä, avioeroja sun muuta masentumista - tämä siis luettaa kovasti näköjään, ja joukossa on näitä (jälleen fakta- tai fiktio, sama sekin kai taas on) uusFärdingejä, kaikki eivät vaan osaa kirjoittaa niinkuin Färding."
Piti vielä sanomani, että kiitos kun kursit tämän keskustelun kasaan. Päästiin takaisin aiheeseen.
PS. Sovitaanko nyt niin vielä, että Kariston kirjailijat ovat ehdottomasti poissuljetut edellisien kommenttien esimerkeistä.
Olen muuten aivan hizin kateellinen OA:lle sun trehvauksesta. Tule taas Tampesteriin, jotta minäkin pääsen näkemään live-Saaran! Terkut myös nakulapsilta lastenpuolustaja-Saaralle!
Ohoh. Olipa Tappisella ja Saaralla lievästi paljon asiaa toisilleen.
Ja mitä mä huomaan? Heti kun mä olen muualla - esimerkiksi analysoimassa pornoa ja seksiä erään julkimottaren blogissa, niin täällä ruvetaan heti filosofoimaan...
Myö ei Rauno jakseta sitä pornoa aina.
En minäkään.
En oo koskaa näin turhaa tekstiä lukenut. Miks vaivaatte tollasilla päätänne HUOHOHQOH!"OH!OP HOP!H"P!HOP
Lähetä kommentti