Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, heinäkuuta 29, 2007

Leffakesä

Ei ole mikään ihme, etten ole ehtinyt bloggailemaan. Telkkarin katsominenhan tunnetusti passivoi. Olen kuukauden aikana katsonut Canalilta 54 elokuvaa, dvd:ltä pari, peruskanavilta kymmenkunta leffaa ja dokumentteja mm. Matti Pellonpäästä, sekä sokeasta Vanjasta ja sen kissasta. Maikkarilta olen katsonut kaikki klo 21.00 alkaneet sarjat, ja Canal 2:lta yhteen putkeen lukuisia osia Southparkista. Lisäksi olen käynyt pari kertaa lasten kanssa elokuvissakin. Uusin Harry Potter oli ontto ja sieluton. The Simpsons Movie aivan vailla televisiosarjojen terää. Hirveä pettymys. Amerikkalainen yhteiskuntakritiikki ei paljon puraissut.

Käsikirjoittaminen ei varmastikaan ole kovin helppoa, saati ohjaaminen, kun vain muutama elokuva on tehnyt vaikutuksen; ruotsalainen, norjalainen ja aussi, sekä ne dokumenttielokuvat. Useita leffoja olen jäänyt tuijottamaan pelkästään sen takia, että löytäisin niistä yhdenkin syyn, miksi ne on tehty. Useinmiten syy ei ole selvinnyt. Tosin ainahan se on hyvä, että näyttelijöillä, käsikirjoittajilla ja koko tuotantoväellä on töitä. Siis että hyvä kun joku niitä ohjelmia katsoo, koska jotkut luovat ihmiset niitä kerran tekevät. Eikö se ole jo jotakin.

Opiskellessa törmäsin kuitenkin yllättävään tietoon. Suomalaiset katsovat televisiota vähemmän kuin muut eurooppalaiset, ja sen lisäksi Suomi on lukemisen kärkimaita. Eniten kirjoja lukevat lapset ja nuoret (tilastokeskus, Rauli Kohvakka). Ja aina valitetaan, etteivät nuoret muka lue tarpeeksi. Itsekin olen lukenut tänä kesänä peräti yhden ohuen kirjan: Hannu Helinin Godbuyn. Varsin vallatonta runoilua, mutta myös joitakin juttuja, jotka eivät edes blogin sanaselitysten kanssa auenneet. Siitä huolimatta runot aktivoivat jopa siinä määrin, että melkein meinasin alkaa itsekin kirjoittaa jotakin. Onneksi en.

perjantaina, kesäkuuta 29, 2007

maanantaina, kesäkuuta 25, 2007

maanantaina, maaliskuuta 19, 2007

Ei ole edes PMS

Yöunet jäivät parin tunnin mittaisiksi, niin kuin aina sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Painajaiset olivat sairaita. En voi edes kertoa. Pitäisi vissiin pyhänäkin alkaa herätä ennen kuutta, että rytmi säilyisi ja voisi reilusti olla kuoleman väsynyt, päivästä toiseen. Tänään on ollut aamusta asti se vehje otsassa. Mitä se sitten tarkoittaakin. Ottaa niin päähän tussata töissä jotakin askartelua, jota viikonloppuna eivät olleet taas vaivautuneet tekemään. Seinät taas lappuja täynnä, Saara: tahtoisin toukokuun sen ja sen päivän vapaaksi, ja kesäkuun kolmannen, kuudennen ja kymmenennen, ja heinäkuussakin viidestoista ja ai niin neljäs kans, ja jos elokuun listaa teet, niin olisin silloin iiron käkkärässä; ja minä hevon kuusessa; ja minä haluaisin päästä festareille. Joo mut siis kyl mä niin tota noin kesätöitä haluisin niin paljon kun vaan on tarjota- me kaikki halutaan. ÄÄÄÄÄ!

Vaikka seittemältä singahdin kaupalle tekemään töitäni, että saisin yhdeksältä ovet säällisen näköisenä auki, niin ei; tukka pystyssä ja naama mustana sinun pitää ovesi aukaiseman. Kahvi palaa pohjaan ja jalkapohjatkin ovat tulessa jo puoli kymmeneltä.

Sitä paitsi minä konahdin yhdelle mummollekin tänään. Jos kone tyssää edellisen asiakkaan kohdalla, niin ettei pääse eteenpäin kuin sammuttamalla ohjelman ja käynnistämällä uudestaan, niin eikö siinä ole joku muori naama rutussa känisemässä, että kun aina saa odottaa. Ja on se sitten kumma. Minä kyllä lähden, jos se ei kohta toimi... minua alkoi kerrankin suoraan sanoen vituttaa. Posket kuumottivat jo muutenkin, kun ei toimi niin ei toimi, vaikka minkä teet. Aikaa oli mennyt ehkä pari minuuttia. Eikö tästä nyt pääse jo... aina saa odottaa, minä kyllä lähden ...mummo jatkoi mutinaansa.
- Eiköhän se ole sillä tavalla, ettei kauppaan kannata lähteä ollenkaan, jos on niin kova kiire.
- No ei ainakaan tähän kauppaan, mummo sanoi ja jäi odottamaan kiltisti vuoroaan.

Junassa se samperin kännykkään kälkätys kävi totaalisesti hermoon. Sormi korvassa yritin lukea taas yhtä täysin käsittämätöntä tenttikirjaa: ... legimitaatioprosessi on kontekstisidonnainen, ei niinkään absoluuttinen, ihanteellinen tai abstrakti kuin oikeustieteissä yleensä legimitaatio määritellään (Beetnam 1991, 14). Legimitaatiossa on kyse sekä moraalisesta että normatiivisesta näkökulmasta valtasuhteisiin, jotka konstituoituvat yhteiskunnan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Sormi oli melkein aivoissa asti, kun samaan aikaan vieressä istuva purkkaansa lätkyttävä ja säärtään seksikkäästi heilutteleva nuori nainen avautui kännykälleen Tallinnan ristelystään ja miten oli niin löytänyt just samaa sarjaa korvikset, kun mikä se kaulakoru on... ja hei, vitsit mikä hytti. Telkkarista näky kaikki kanavat.

Pää meinasi haljeta. Pakko pitää vapaailta lukemisesta. Lupasin vielä laittaa tyttärelle raitoja sen metrin mittaisiin hiuksiin. Jäi jotenkin kroonisesti päälle tämä nillitys. Ei ole edes PMS, tarkistin jo kalenterista, turha yrittää.

keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007

Birdy älyttää

Olen aika helvetin kypsä tuohon Birdyn touhuun.

Ensinnäkin kyse on ollut ja on yhä siitä, mihin poliitikkojen lupausten tulisi suuntautua, kun tulonsiirroista on kyse. Väitetään siis, että Suomelle on kertynyt hieman ylimääräistä, eli nyt ei ole kyse siitä, että pitäisi ottaa joltakin pois. Mutta ennen kaikkea nyt ei ole kyse Birdystä. Ei vaan ole. Kun ollaan puhumassa lapsilisän korotuksesta, ei olla puhumassa lapsettomuutta vastaan. Siis kyse on ihan muusta kuin jonkun henkilön lapsettomuudesta. Minulla ei todellakaan ole mitään lapsettomia vastaan, noin yleensä, mikäli arvot eivät ihan täysillä törmää.

Näistä mukaköyhien äitien voihkinnoista valitettavasti hohkaa välillä sellainen "minä tahtoisin ylimääräistä rahaa kaikkeen kivaan ITSELLENI" -ajatus. Siinä ei ole mitään väärää: niin me kaikki tahtoisimme vähän väljää talouteen, kivoja asioita ja pientä luksusta. Käsitys, että perheettömillä sitä ylimäärää piisaa, on jotensakin puusilmäinen. Tapa perustella ja oikeuttaa minäminän haluja "lasten parhaalla" on kevyesti sanottuna tekopyhä ja vastenmielinen, sanoo Birdy.

Ja olen sanonut tuolla keskustelun aikana ihan suoraan, ettei minulle ole kolmenkympin korotuksella mitään merkitystä ja että se raha tulisi suunnata siten, että se auttaisi juuri niitä lapsiperheitä, jotka sitä eniten ovat vailla. Keskustelua voi käydä lukemassa, jos kiinnostaa.

Ja mikä ihme siinä on, että aina kun kohtaan lapsiperheellisten ahdingosta voihkivan äidin, hän on Se Tyyppi? Se Tyyppi = nainen, jonka mies tienaa hyvin, jolla on hyvä koulutus ja taustalla hyvä duuni (josta oli varaa jäädä vuosiksi kotiin), joka asuu isossa omistuskodissa, jonka kotona on uudehko auto tai kaksi ja jonka lapsilla on kännykät, pleikkarit ja lasketteluvälineet, hän jatkaa.

Niin, tuollaisen älvänän kanssa en olisi kyllä silloin jaksanut vääntää yhtään mitään, kun lapset olivat pieniä ja ahdinko ajankohtainen. Itse asiassa senkin kyllä kerroin jo tuolla ihan keskustelun alkuaikoina. Enpä usko että kovin moni muukaan pienen lapsen vanhempi jaksaa tai viitsii. Enkä minäkään enää tämän jälkeen, vaikka ahdinkoa ei enää olekaan.

Mutta jumalauta, ajatelkaapa, että alunperin kyse oli vaivaisesta lapsilisän korotuksesta, jota siis käsiteltiin ihan teoriassa ja takaraivossa kuitenkin se tieto, ettei sitä edes tule, niin eikö vaan Birdy saanut senkin käännettyä itseensä. Kun häntä tässä ollaan loukattu lapsilisän korotusta puolustettaessa. Hei haloo.

Halusin nyt vain oikaista nuo älyttömät vääristelyt mitä se siellä blogissaan taas sormistaan päästelee. Älkää nyt herranjestas uskoko niitä höpinöitä.

sunnuntaina, tammikuuta 14, 2007

Mainoskatko

Tänään parrasvaloissa Kirsti Ellilä. Lukekaa siis Satakunnan kansan Blogiskooppia.

sunnuntaina, lokakuuta 08, 2006

"blogin kirjoittaja on mimoosamaisen herkkä"

Vähän viihteellisempää välillä. Taas hakusanat kirvoittavat mieleni ja saattavat minut yliluonnollisen häikäiseviin suorituksiin bloggaamisen löysäpäisellä saralla.

Narsistin vastakohta

Noh, narsistin vastakohta olisi niin kuin meillä kotona nuorison keskuudessa sanottaisiin: epänarsisti. Epänarsisti puolestaan ei ilmaiseksi bloggaa, ei kerskaa eikä pöyhkeile. Epänarsisti esim. kirjoittaa kirjoja, ei anna haastetteluja ja haukkuu välipalaksi bloggareita. Juha Seppälä on tästä hyvä esimerkki. Hänen epistolansa kaikki tahtovat kirjailijaksi kannattaa lukea, jos ei vielä ole. Seppälä vaikuttaa tässä aihepiirissä hieman jälkeen jääneeltä, mutta mitäpä tuosta. Se onkin varmasti yksi epänarsistin pääpiirteitä; vähän friikki, vähän omissa maailmoissaan, vähän vaatimaton... kyllä te tiedätte...blogin kirjoittaja on mimoosamaisen herkkä, sanoo Seppälä. Hehheh, niin tuore vertaus ja aina niin osuva. No, kirjailijat ne osaavat noita klassikkoja käyttää ja tehdä.

Feministin vastakohta

Hämmentävää. Mikä vastakohtien maa tämä nyt on olevinaan? Feministin vastakohtahan ei ole epäfeministi, vaan sovinisti. Sehän on sitä oikein kaksinkerroin.

Mutta mikä tosiaan on nainen, joka ei ole feministi, mutta kannattaa tasa-arvoa? Feministiä ei hyväksytä. Se on pilalle mennyt. Eli jos ajatellaan, että ei olisikaan feministi, niin tarkoittaisiko se automaattisesti sitä, ettei kannattaisi tasa-arvoa? Sikamaista.

***

Etappisika on pistänyt nyt niin koville meikäläisen tuossa alla olevassa päreessä, ettei tämän enempää tänään. Hartiat kaipaavat jo jotakin muuta, kuin näppäilyä. Se oli hyvä keskustelu, jossa puhuttiin paljon juuri tuostakin, mistä Seppälä blogissaan bloggareita syyttää. Kiitos siis keskusteluun osallistujille. Ja erityiskiitos Etappisialle:

Tappi seinässä

Kuinka hauskaa. Luultavasti google ei osaa suomen kielen oikeinkirjoitusta. Olen varmasitkin sanonut: Tappisein ässä.

maanantaina, heinäkuuta 10, 2006

Mikä ihannekuvassa on vikana?















Sanat -blogin johdattamana käväisin lukemassa koko artikkelin (HS 9.7. Jakke Holvas) pienlehdistä, joiden yhteydessä niitä oli verrattu blogeihin. Ajalleen ominaisten pienlehtien ja nykyisten blogien erona haastateltava Herman Raivio pitää sitä, että blogit ovat useimmiten vain julkistettuja päiväkirjoja, joissa kirjoittaja esittelee ihannekuvaa itsestään, kun taas pienlehtien anarkistinen itsetarkoitus oli provosoida, eikä niissä tarvinnut perustella sanomisiaan. Niin pienlehtien kuin blogienkin yhdistävänä tekijänä vastaavasti pidetään valtamedian ravistelua.

Itse asiassa koko vertailukohta on hieman hölmö. Pienlehtikulttuuri ei ollut keskustelevaa, vaan tärkeintä oli päästä heiveröisin perustein pilkaamaan kaikkea mitä mieleen sattui juolahtamaan. Nykyisin tätä kulttuuria jatkaa mm. itsekin pienlehdessä uransa aloittanut Jyrki Lehtola. Voi olla, ettei tämänlaatuisista kavereista juuri olekaan keskustelemaan, saati että heistä olisi koskaan ollut blogia pitämään ja ottamaan niitä muita näkökulmia vastaan. Heille pääasia on päällepäsmäröivä asenne ja totuuksien lateleminen köykäisin perustein. Näiden urbaanien junttien pyllyvako vain on siellä maihinnousutakin suojissa, mutta se on siellä, suoraviivaisena ja matalana, samanlaisena kuin kyläbaarin selkänojien välistä pilkottavat kaksiraitaverkkareiden puoliksi peittämät itsepäiset pyllyvaot.

Tässä ajassa bloggari sen sijaan tietää, ettei yhtä totuutta ole. Oman päänsä pitäminen on monesti katkolla välittömän palautteen takia. Itsensä kyseenalaistamisen taito onkin näin jo melko pitkälle kehittynyt, vaikkakaan sillä ei varsinaisesti ole mitään merkitystä muutoin kuin maailmanrauhan kannalta. Eli jos jokainen voisikin hyväksyä sen mahdollisuuden, että näkökulmia on muuallakin kuin siellä omassa nöyhtäisessä navassa, tilanteet harvemmin kärjistyisivät tukkanuottasille asti.

Toisaalta onhan täällä netissä bloggareita, jotka eivät muita mielipiteitä hyväksy eivätkä niitä noteeraa. On tietenkin vaikea arvioida, kuinka hauskaa heistä on tuoda omia ajatuksiaan julki, mikä kaiketi tässä bloggaamisessakin on ideana. Eihän ketään voi vastentahtoisesti pakottaa keskustelemaan, mutta ehkä nämä bloggarit ovatkin juuri niitä pienlehtikulttuurin jatkajia, missä omassa nesteessään itsekseen muhineet ajatukset näyttäytyvät kirkkaina kuin lähdevesi, vaikka ne täältäpäin ja tässä ajassa katsottuna näyttävät lähinnä ylivilkkaiden lasten laskiämpärin sisällöltä. Samalta näyttävät myös näiden keskustelemattomien bloggareiden julistukset, vaikka ikäkin jo antaisi mahdollisuuden kasvulle ja kehitykselle. Ne ihmiset, jotka yrittävät kaikesta huolimatta keskustella, tulevat minusta aina jotenkin lähemmäksi ja julistajat taas omine totuuksineen häipyvät jonnekin kauaksi eikä niiden juttuja enää viitsi edes lukea.

Ihannekuvan välittäminen itsestä ei liene millään tavalla poikkea näiden pienlehtien sankareiden tavoitteesta. Vain ihannekuva oli erilainen. Silloin ennakkoluulotkin olivat harvinaisen suuria. Jos rehellistä kuvaa ihmisestä lähtee etsimään sen kirjallisen tai kuvallisen tuotannon perusteella, sitä ei sieltä useinkaan löydy. Sitä ei löydy Hesarin toimituksestakaan. Sitä ei löydy mistään muualta kuin yllätettynä housut nilkoissa. Mutta jos vastakkain laitetaan nämä kaksi tyystin erilaista tapaa ilmaista itseään, onko se todellakin hienompaa heittää pilkkaa heiveröisin perustein vai esitellä ihannekuvaa itsestään? Molemmat kertovat tekijöistään jo sen minkä pitääkin. Pilkka ilman perusteita on ainakin tuhdisti typerämpää, vaikka se kuinka olisi kärkevää.

Tässä samalla osallistuisin rokkarin näköiseltä kirjailijalta saamaani haasteeseen, jossa minun pitäisi siis kehua kahta blogia. Helpompi olisi kehua kahtasataa blogia, kuin valita niistä kehuttavaksi kaksi. Siksi ajattelinkin, että aiheeseen liittyen haluaisinkin kehua kahta rehellistä blogia. Siis sellaista, joissa ihminen esittää itsensä vereslihalla tai ainakin niin pitkälle kuin voi. Tappiin asti ei kukaan pysty. Minäkin olen salannut hirmutekoja, koska olen luonut itsestäni ihannekuvaa elämää kunnioittavana ihmisenä. Aionkin paljastaa hirmutekoni nyt:

Meidän kissamme on lopetettu, se lopetettiin jo perjantaina. Se alkoi laskea alleen ja kuseskeli pitkin sänkyjä. Kissan kolmen viimeisen elonpäivän sisällä pesin patjat, täkit, tyynyt ja lakanat neljä kertaa. Viimeinen tikki oli se, kun kuopukselle vasta ostettiin oikein prinssien sänky muhkealla patjalla, niin jo ensimmäisenä aamuna sängyssä haisi pistävä kissan pissi. Turha huomauttaa ovista, että ne olisi pitänyt pitää kiinni. No se sai ne auki. Se sai jopa pakastimen oven auki. Niinpä siis kissan viimeisenä elinpäivänä kuljin unenpöpperössä nenä pitkällä tutkien, missä se kusi oikein luuraa ja nostin tyynyn vähän liian reippaasti naamalleni, ennen kuin tajusin, että se oli litimärkä. Siinä minä seisoin naama kirvelevässä kissankusessa ja tein lopullisen päätöksen. Tätä kusemista oli jatkunut pitkään ja nyt helteillä on vielä ollut helppoa kuivata pyykkiä. Talvella asiat mutkistuisivat huomattavasti. Niinpä tämän 16-vuotiaan tyttökissan munuaisvaivojen kanssa en enää jaksanut. Olo on kuin Teemu Mäellä. En kadu. Mutta kissalta pyysin anteeksi, etten enää kestänyt sitä enkä halunnut lähteä siihen dieettiruokarumbaan. Asiasta keskusteltiin myös lasten kanssa, jotka olivat surullisia, mutta myös kissankuseen hermonsa menettäneitä. Mikään lattialle pudonnut ei jäänyt kissalta huomaamatta. Se on kussut koulukirjoista lähtien kaiken. Elämä on pirullista. Joskus on tehtävä päinvastoin kuin mitä on itsestään aina ihannekuvissaan kuvitellut.

Jaa niin ne kaksi blogia. Epäilijöiden pitäisi lukea ainakin Minhin haarakonttoria, jossa mennään rehellisesti vuoristorataa itseään säästämättä. Ja Tärkeimpiä asioita lukiessa tulee joskus jopa sellainen olo, kuin lukisikin jonkun yksityistä päiväkirjaa, mutta kuitenkin niin, ettei siinä ole yhtään tirkistelyn makua. Se vain on täynnä hyviä ja huonoja päiviä. Semmoisenaan tarjoiltuna.