Sanat -blogin johdattamana käväisin lukemassa koko artikkelin (HS 9.7. Jakke Holvas) pienlehdistä, joiden yhteydessä niitä oli verrattu blogeihin. Ajalleen ominaisten pienlehtien ja nykyisten blogien erona haastateltava Herman Raivio pitää sitä, että blogit ovat
useimmiten vain julkistettuja päiväkirjoja, joissa kirjoittaja esittelee ihannekuvaa itsestään, kun taas pienlehtien anarkistinen itsetarkoitus oli provosoida, eikä niissä tarvinnut perustella sanomisiaan. Niin pienlehtien kuin blogienkin yhdistävänä tekijänä vastaavasti pidetään valtamedian ravistelua.
Itse asiassa koko vertailukohta on hieman hölmö. Pienlehtikulttuuri ei ollut keskustelevaa, vaan tärkeintä oli päästä heiveröisin perustein pilkaamaan kaikkea mitä mieleen sattui juolahtamaan. Nykyisin tätä kulttuuria jatkaa mm. itsekin pienlehdessä uransa aloittanut Jyrki Lehtola. Voi olla, ettei tämänlaatuisista kavereista juuri olekaan keskustelemaan, saati että heistä olisi koskaan ollut blogia pitämään ja ottamaan niitä muita näkökulmia vastaan. Heille pääasia on päällepäsmäröivä asenne ja totuuksien lateleminen köykäisin perustein. Näiden urbaanien junttien pyllyvako vain on siellä maihinnousutakin suojissa, mutta se on siellä, suoraviivaisena ja matalana, samanlaisena kuin kyläbaarin selkänojien välistä pilkottavat kaksiraitaverkkareiden puoliksi peittämät itsepäiset pyllyvaot.
Tässä ajassa bloggari sen sijaan tietää, ettei yhtä totuutta ole. Oman päänsä pitäminen on monesti katkolla välittömän palautteen takia. Itsensä kyseenalaistamisen taito onkin näin jo melko pitkälle kehittynyt, vaikkakaan sillä ei varsinaisesti ole mitään merkitystä muutoin kuin maailmanrauhan kannalta. Eli jos jokainen voisikin hyväksyä sen mahdollisuuden, että näkökulmia on muuallakin kuin siellä omassa nöyhtäisessä navassa, tilanteet harvemmin kärjistyisivät tukkanuottasille asti.
Toisaalta onhan täällä netissä bloggareita, jotka eivät muita mielipiteitä hyväksy eivätkä niitä noteeraa. On tietenkin vaikea arvioida, kuinka hauskaa heistä on tuoda omia ajatuksiaan julki, mikä kaiketi tässä bloggaamisessakin on ideana. Eihän ketään voi vastentahtoisesti pakottaa keskustelemaan, mutta ehkä nämä bloggarit ovatkin juuri niitä pienlehtikulttuurin jatkajia, missä omassa nesteessään itsekseen muhineet ajatukset näyttäytyvät kirkkaina kuin lähdevesi, vaikka ne täältäpäin ja tässä ajassa katsottuna näyttävät lähinnä ylivilkkaiden lasten laskiämpärin sisällöltä. Samalta näyttävät myös näiden keskustelemattomien bloggareiden julistukset, vaikka ikäkin jo antaisi mahdollisuuden kasvulle ja kehitykselle. Ne ihmiset, jotka yrittävät kaikesta huolimatta keskustella, tulevat minusta aina jotenkin lähemmäksi ja julistajat taas omine totuuksineen häipyvät jonnekin kauaksi eikä niiden juttuja enää viitsi edes lukea.
Ihannekuvan välittäminen itsestä ei liene millään tavalla poikkea näiden pienlehtien sankareiden tavoitteesta. Vain ihannekuva oli erilainen. Silloin ennakkoluulotkin olivat harvinaisen suuria. Jos rehellistä kuvaa ihmisestä lähtee etsimään sen kirjallisen tai kuvallisen tuotannon perusteella, sitä ei sieltä useinkaan löydy. Sitä ei löydy Hesarin toimituksestakaan. Sitä ei löydy mistään muualta kuin yllätettynä housut nilkoissa. Mutta jos vastakkain laitetaan nämä kaksi tyystin erilaista tapaa ilmaista itseään, onko se todellakin hienompaa heittää pilkkaa heiveröisin perustein vai esitellä ihannekuvaa itsestään? Molemmat kertovat tekijöistään jo sen minkä pitääkin. Pilkka ilman perusteita on ainakin tuhdisti typerämpää, vaikka se kuinka olisi kärkevää.
Tässä samalla osallistuisin
rokkarin näköiseltä kirjailijalta saamaani haasteeseen, jossa minun pitäisi siis kehua kahta blogia. Helpompi olisi kehua kahtasataa blogia, kuin valita niistä kehuttavaksi kaksi. Siksi ajattelinkin, että aiheeseen liittyen haluaisinkin kehua kahta rehellistä blogia. Siis sellaista, joissa ihminen esittää itsensä vereslihalla tai ainakin niin pitkälle kuin voi. Tappiin asti ei kukaan pysty. Minäkin olen salannut hirmutekoja, koska olen luonut itsestäni ihannekuvaa elämää kunnioittavana ihmisenä. Aionkin paljastaa hirmutekoni nyt:
Meidän kissamme on lopetettu, se lopetettiin jo perjantaina. Se alkoi laskea alleen ja kuseskeli pitkin sänkyjä. Kissan kolmen viimeisen elonpäivän sisällä pesin patjat, täkit, tyynyt ja lakanat neljä kertaa. Viimeinen tikki oli se, kun kuopukselle vasta ostettiin oikein prinssien sänky muhkealla patjalla, niin jo ensimmäisenä aamuna sängyssä haisi pistävä kissan pissi. Turha huomauttaa ovista, että ne olisi pitänyt pitää kiinni. No se sai ne auki. Se sai jopa pakastimen oven auki. Niinpä siis kissan viimeisenä elinpäivänä kuljin unenpöpperössä nenä pitkällä tutkien, missä se kusi oikein luuraa ja nostin tyynyn vähän liian reippaasti naamalleni, ennen kuin tajusin, että se oli litimärkä. Siinä minä seisoin naama kirvelevässä kissankusessa ja tein lopullisen päätöksen. Tätä kusemista oli jatkunut pitkään ja nyt helteillä on vielä ollut helppoa kuivata pyykkiä. Talvella asiat mutkistuisivat huomattavasti. Niinpä tämän 16-vuotiaan tyttökissan munuaisvaivojen kanssa en enää jaksanut. Olo on kuin Teemu Mäellä. En kadu. Mutta kissalta pyysin anteeksi, etten enää kestänyt sitä enkä halunnut lähteä siihen dieettiruokarumbaan. Asiasta keskusteltiin myös lasten kanssa, jotka olivat surullisia, mutta myös kissankuseen hermonsa menettäneitä. Mikään lattialle pudonnut ei jäänyt kissalta huomaamatta. Se on kussut koulukirjoista lähtien kaiken. Elämä on pirullista. Joskus on tehtävä päinvastoin kuin mitä on itsestään aina ihannekuvissaan kuvitellut.
Jaa niin ne kaksi blogia. Epäilijöiden pitäisi lukea ainakin
Minhin haarakonttoria, jossa mennään rehellisesti vuoristorataa itseään säästämättä. Ja
Tärkeimpiä asioita lukiessa tulee joskus jopa sellainen olo, kuin lukisikin jonkun yksityistä päiväkirjaa, mutta kuitenkin niin, ettei siinä ole yhtään tirkistelyn makua. Se vain on täynnä hyviä ja huonoja päiviä. Semmoisenaan tarjoiltuna.