tiistaina, tammikuuta 31, 2006

Itseään kurittavalle harpunsoittajalle paikka avoinna?

Olen plarannut kesätyöhakemuksia tämän illan. Että on hankalaa! Siis voi hyvä ihme, jos ihmiset tietäisivät millä perusteilla minäkin näitä työhakemuksia hylkään, niin jättäisivät kertomatta moniakin asioita.

Esimerkiksi harrastukset! Vähänkö luotankin sellaisten työttöjen joustokykyyn, jotka kertovat vuolassanaisesti harrastuksistaan; partiota kesäisin, punttisalia, aerobiciä, syvävenytystä ja kanteleen soittoa ja ovat käyneet mallikurssin ja työkokemuskin on ollut jotakin gaalailtojen järjestämistä! Jooh.
- Ei mulle nyt käy nää vuorot, kun mulla on pilatesvenytystä ekaks ja sitten hahtajooga heti perään. Ja sit seuraavana viikonloppuna mun on IHAN PAKKO olla lippukunnan johtaja kerttuliisojen gaalaillassa Ala-Härmässä.

Ja entä mitä pitäisi ajatella kuuden ällän papereista, kun haetaan ruumiillisesti rasittavaa työtä, josta saa yhtä paljon arvostusta kuin hotdogien katumyyjä. Kestääkö kantti hörhöjen häätämiseen?

Sunnuntaina kauppaan oli majoittunut erittäin humalainen mies, beessi berberi yllään ja hiukset roikkuen. Harittavilla silmillään se oli tihrustanut kirjan kansia ja sammaltaen kehunut lukeneensa jumalattoman määrän kirjoja. Ja koska kaikki meidän myyjät ovat kilttejä, oli tämäkin extra kuunnellut kuuliaisesti mitä kaikkia kirjoja humalainen oli lukenut. Ja lopulta mies oli sanonut ponnekkaasti:
- Minusta tulee kirjailija!, ja sen jälkeen sammunut keskelle lattiaa.
Tyttö oli soittanut vartijat ja kun he olivat herättäneet miehen, tämä oli ollut hyvin närkästynyt siitä, että hänet herätettiin kesken unien ja oli vaatinut, että häntä kohdeltaisiin niin kuin kirjailijaa, koska sellainen hänestä tulee. Saattepa nähdä.


Ei epäilystäkään.

maanantaina, tammikuuta 30, 2006

Kyllä ne ovat niin ihania


Lapset kasvavat kuulkaa älytöntä vauhtia. Ei tässä meinaa perässä pysyä. Vastahan ne olivat pikkuisia kullannuppuja. Kyllä minä muistan millaisia minun mussukkani olivat vauvoina. Ihania palleroita. Esikoisen höpötykset, kullanvaaleat kiharat, paksut posket; tirppanan tapittavat simmut ja itsepäiset hiukset, esiintymisvimman, kuopuksen hämmästyneen katseen ja jatkuvan jokelluksen. Voi mitä juttuja niillä olikaan, kun kaikki ovat alkaneet puhua ennen aikojaan. Kuopus kysyi jokaisen uuden esinen nähdessään ytimekkäästi "toi on?" Olen kertonutkin, miten se kaksivuotiaana ensi kertaa nosti onkensa vedestä hihkuen: Äiti kato, mää sain madon! Tiedätkö mikä on mujotujhaaja? Se on semmoinen, joka tappaa muroja, kun ei jaksa niitä syödä. Tyttökin kailotti keinuessa aina koekoe, eikä kiikkuu, niin kuin muut. Keittiössä se aina ryömi ja puri nilkasta, kun olin tiskaamassa. Minä sanoin sitä alligaattorin pennuksi. Peipää peipää!, se huusi nälissään oltiin sitten missä vain. Esikoinen oppi puhumaan aivan naperona, alle yksivuotiaana. Puolitoistavuotiaana se kysyi kaikki tienviitat ja postilaatikot, purkkien etiketit ja kauppojen kyltit, että "mitä tossa lukee?" Kaksivuotiaana se olikin jo ihan suupaltti. Kun muutettiin näille seuduille, tänne tuli silloin vielä kauppa-auto ja sitä piti sitten päästä väkisin katsomaan. Esikoinen vaappui auton perälle ja totesi kuuluvalla äänellä: Äiti kato, täällä on munat tarjouksessa. Että hävetti.

Kävelin tänään junalta kotiin ja edelläni käveli kaksi jullia. Toisella oli kädet syvällä roikkuvien farkkujen taskuissa. Eteneminen oli työlään näköistä; niin kuin ei saisi jalkaa toisen eteen oikein kunnolla. Toinen kolli oli pitkä hujoppi, joka käveli vähän paremmin, nosti jalkojakin jopa, mutta yhtä kaikki mitä lienee huligaaneja olivat. Sitten pojat kääntyivät meidän tielle, hujoppi vilkaisi postilaatikkoa ja käveli viereisen talon pihaan ja toinen jatkoi edelläni työlästä laahustustaan. Silloin minä vasta tajusin, että jumankauta, sehän on mun poikani! Ihan kyllä tavataan joka päivä ja ollaan puheväleissäkin.

sunnuntaina, tammikuuta 29, 2006

Kylläpä oli taas mukavaa...

Jo eilen päivällä tajusin, etten voinut olla kovin innoissani illan tulevista pikkujouluista. Koska harvoin missään käyn, yleensä muistan heti herättyäni, että tänään tapahtuu jotakin erilaista, mutta aamulla en edes muistanut koko pikkujouluja. Ehdin hyvinkin viettää normaalia lauantaita ennen kuin tajusin koko asian. En kuitenkaan alkanut vääntää papiljottia päähän tai kaivaa vaatteita ulos kaapista sillä sekunnilla, niin kuin olisi pitänyt. Kun kello sitten läheni viittä, minä kiihdyin vain entistä enemmän puolustamaan lapsien oikeutta onneen Häiriöklinikalla. Kun lopulta oli ihan viime hetki vetäistä vermeet ylle ja katsoa peiliin, minä vain vedin vielä herneitä nenään. Yhtäkkiä sain kuitenkin sen naisellisen halvauksen: Eihän mulla ole mitään päälle pantavaa! ja riuhtaisin itseni irti Internetin syleilystä. Siitä se mesoaminen alkoi ja eikä kaapista tosiaankaan löytynyt mitään. Piti alkaa silittää ja yritin hätäpäissäni vielä meikatakin. Ja sitten minä myöhästyin junasta.

Zetoriin tuli paljon myyjiä, extroja ja vastaavia. Myös hallinto ilmaantui ennakkotiedoista poiketen paikan päälle. Minä seurasin extroja sillä silmällä, että ketä en ainakaan ottaisi meille töihin. Oli niin paljon sitä supatusta ja raikuvaa kikatusta. Olin siis todella positiivisella tuulella. Ruuan jälkeen menin pelaamaan triviaalia ja join pari olutta. Porukka oli hajallaan siellä täällä ja joku känniääliö tuli kysymään, että saisiko se pelata kanssani. Et, minä sanoin ja vastasin koneen kysymykseen kuka oli Lola Odusogan ensimmäinen perintöprinsessa. Tiskillä sain sen jälkeen jonottaa puoli tuntia ennen kuin nuori baarimikkonainen nyökkäsi minuun päinkään.

Koska ikäjakauma oli suuri, oli kai oletettavaa, ettei Zetorissa tultaisi loppuiltaa kääkkien kanssa viettämään. Pienimmät hihkuivat Onnelan suuntaan navat paljaina ja tissit törröllään. No oli ne aika suloisia kuitenkin. Me vanhat suostuttiin kävelemään puoleen väliin Onnelaa, kun sitten jalka alkoi painaa ja mutinat "teinihelvetistä" alkoivat. Pikkuiset eivät onneksi antaneet periksi, vaan jatkoivat matkaa Onnelaansa. Keskikokoiset ehdottivat kompromissiksi Bottaa ja siinä uskossa me sinne sitten menimme, että siellä keski-ikä ylittäisi edes sen 25. Narikassa sain tarjota takkiani nuorelle jullille ties kuinka kauan, kunnes minun oli pakko kysyä, onko minussa jokin vika, kun takkini ei kelpaa ja olenko tänään jotenkin harvinaisen epämiellyttävän näköinen, mutta julli ei ollut kuulevinaankaan. Samassa takaapäin syöksyi vanhempi narikkamies, joka jo tullessaan hihkaisi, että tänne sitä takkia. Et ollenkaan ole. Et missään tapauksessa. Hauskaa iltaa, mies vielä toivotti ja tapitti silmiin. Hyvin miellyttävä mies, täytyy sanoa. Joka tapauksessa sitä vaivaa ei olisi tarvinnut nähdä. Keski-ikä ei todellakaan ylittänyt vaivaista 25 vuotta.

Bottan tanssisaliin astuessani tuli fläsbäkkinä mieleen Valorinne, Oparin tytöt ja Pete. Sisustus oli aivan samanlainen. Minä join jotakin teinibacardia limeen sekoitettuna suoraan sievästä pullosta ja se oli kuin limsaa. Huitaisin koko pullon tympääntyeenä naamaani ennen kuin muut ehtivät kissaa sanoa. Katselin ympärilleni ja mietiskelin, miten sellaisen mestan pitäminen mahtoi olla Helsingissä kannattavaa, kun pöytiäkin oli vain muutama ja tanssilattia harvinaisen suuri. Siellä neitokaiset ketkuttelivat ja vääntyilivät mitä viehättävimmällä tavalla, mutta minä en oikein syttynyt. Kun alkoi tulla vastalauseita myös Bottasta, osa uhkasi lähteä sittenkin Onnelaan ja osa vakipaikkoihinsa. Silloin sanoin, että minä en kävele enää metriäkään mihinkään muualle kuin rautatieasemalle. Kello oli vähän yli puolen yön, mutta kävellessä olut oli haihtunut päästä ja jäljellä oli enää surkea väsymys. Rautatieasemalla huomasin, että saisin odotella junaa neljäkymmentä minuuttia niiden humalaisten kanssa, joiden mustalla pitkällä tukalla peitellyt päät kolisivat pitkin seiniä. Jokunen niistä taisi pystyssäkin pysyä. Kun yksi sitten mäjähti päin mainostaulua ja jäi nojaamaan poskellaan siihen kiinni, minä kävelin taksiin.

perjantaina, tammikuuta 27, 2006

On siis kevät?

Tänään se oli oikein kevätpäivä. Helsingin kaduilla litisivät tuhannet kengät ja Stockmannin katolta tippui päähäni vettä. Junamatkalla auringon säteet häikäisivät pitkästä aikaa. Päivä näytti valoisammalta kuin aikoihin. Toki harvoinhan sitä päivää tulee nähtyä muutenkaan näin talvisaikaan, kun on maan alla töissä, mutta sitä kirkkaammalta ilma näyttikin ja elämä kuhisi kaduilla.

Koska en halua kertoa, miten tahmaiselta koti näyttää heti, kun se aurinko tunkee sisätiloihin joka akkunasta ja mihin se sitten johtaa, kerronkin Porkkalasta. Siis siitä, kun se oli naapurimaalle vuokralla. Niin justiinsa. Et olisi ikinä uskonut, että juuri minä alan kertoa jostakin historiallisesta tapahtumasta. Nimittäin eilen oli Porkkalan luovutuksen 50-vuotisjuhla ja Porkkalassakin paljastettiin sen kunniaksi muistomerkki. Silloin minä muistin, että jööses sentään, pari kesää sitten tuossa naapuritontillakin paljastettiin Porkkalan vuokra-ajoilta peräisin oleva rajatolppa. Porkkalan vuokra-alueen raja olisi mennyt tästä meidän talon halki, jos meidän talo olisi ollut olemassa silloin, mutta onneksi ei ollut. Niissä paljastusjuhlissa naapurin ukko oli pukeutunut rajamieheksi ja toitotti torvellaan kaikki tervetulleeksi siihen suurenmoiseen tilaisuuteen. Siinä me seisottiin sen tontin reunalla metsän rajassa ja pällisteltiin kallionkupeessa sojottavaa paalua kuohuviinilasit kätösissämme ja huokailtiin, miten hieno tolppa se oli. Sitten me alettiin ryypätä ja haukkua venäläisiä. Poissaolevista on aina niin mukava puhua pahaa.

Lehdissä kerrotaan siitä ajasta kaikkea hienoa. Huhuilta yritetään yhä katkoa siipiä, ja lehdissä myös kirjoitetaan, etteivät legendat vuokra-ajoilta ole totta, eli ne tarinat, kuinka venäläiset lähtivät täältä käpälämäkeen suomalaisten kodit kainaloissaan. Juu. Kivijalat vain jäivät jäljelle, kun jätkät veivät talot mennessään. Tämän väitetään siis olevan valhetta. Silti tällä alueella on kymmeniä kivijalkoja tyhjillä tonteilla. Kyllähän venäläiset tänne jälkensäkin jättivät ja osasivat itsekin rakentaa, esimerkiksi valtaisan betonisen täisaunan, joka kököttää tuolla Jorvaksen teollisuusalueella yhä, tosin muissa tarkoituksissa nykyään, vaikka voi sille kohta olla käyttöäkin. Täit valtaavat kohta maailman ja hyökkäävät hyvin pian. Mikseihän Disney-Pixar ole tehnyt vielä piirrettyä täitten ja satiaisten riehakkaasta elämästä. Niin, no rakensivat venäläiset talojakin, mutta niissäkään ei käytetty kivijalkoja. Siihen vain lankkua lankun päälle ja pytinki pystyyn.

Mutta se mikä konkreettisesti vaikuttaa yhä täällä ihmisten elämään, on metsissä sijaitsevat piikkilanka-aidat. Niitä ei ole kukaan koskaan kerännyt pois ja yhä ruosteista piikkilankaa kiemurtelee täällä päin pitkin metsiä. Samaten naapuritontilta löytyy vanhoja bunkkeri, jonka seinämät ovat romahtaneet. Bunkkereita löytyy myös pitkin poikin koko Porkkalan vuokra-aluetta. Pururadalta kun poikkeaa vähänkin, niin maasto on täynnä ruostunutta rautaromua, tykinalustoja, vanhoja kaivoja ja mitä kaikkea. Aivan hullua tavaraa metsät täynnä. Näistä ei kukaan koskaan puhu mitään. Vieläkään. Venäläiset jättivät tämän paikan aivan rempalleen. Ne elivät kuin sianporsaat, eivätkä osanneet käyttää ulkohuusseja saati vessoja, vaan paskansivat komeroissa. Ja kun ne vähätkin säästetyt talot omistajilleen vihdoin luovutettiin, ne haisivat karmealle ja niiden seinät oli vuorattu sanomalehdillä tai pinkopahveilla. Kukaan ei kenties edes uskalla ajatella tuon metsän tutkimista, eli mitä kaikkea sinne on kätketty ja mitä ongelmajätteitä sinne on heivattu. Kyllähän me sieltä sienet haetaan ja mustikatkin. Eh.

Ei minulla oikeastaan muuta ollut. Tuli vaan tuossa siivotessa mieleen, että pahempaakin sotkua on ehkä joskus nähty. Mutta ei kovin paljon.

torstaina, tammikuuta 26, 2006

Pönttö sekaisin

Ai jai, sitä on tänään rehvakkaasti istuttu liikelounaalla ja osteltu kaikenlaista myytäväksi kelpaavaa. Söin pippurihärkää ja join vettä. Kaksitoista muuta pöytäseurueeseen kuuluvaa joivat punaviiniä. Hyvänen aika, meitä oli kolmetoista. Ilmankos. Niin. Minä vaatimattomana tyttönä sitten siihen, ettei minun takiani kannata lähteä yhtä valkoviinilasillista hakemaan, kun vettäkin on pöydässä. Oikein oli hyvä tarjoilu ja ruoka siinä ravintelissa ja vesikin maistui mainiolta. Ylipäätään ihastun aina ravintoloihin, kun se on aina yhtä ihmeellistä, miten se ruoka kannetaan siihen eteen ja kysytään vielä, että maistuuko.

Lopulta sitten kierrettiin meidän Helsingin myymälät ja mentiin myös junalla Selloon. Toppatakki päällä paineltiin pitkin kilpailevia kauppoja. Hikihän siinä tuli. Päädyttiin kapakkaan ja juotiin kaljat. Nyt on suoraan sanoen pönttö sekaisin. Se tuoppikin näytti niin valtavalta ja olut maistui ihanalta. Yksi kalja on todella sairas keksintö. Se nousee vain hartioihin asti ja jämähtää siihen. Minulla tulee yhdestä kaljasta hartiat tajuttoman kipeiksi. Pitäisi aina äkkiä juoda toinen perään, mutta minäpä lähdin kotiin. Ja tässä sitä ollaan. Hartiat jumissa ja ihan niin kuin jotakin olisi jäänyt kesken.

keskiviikkona, tammikuuta 25, 2006

Nyt jää kyllä juttu kesken

Voi hyvä ihme. Siinä se kuntopyörä nyt sitten ahdistelee meikäläistä olohuoneen sohvan kupeessa. Voin hyvin aina nähdä sieluni silmin, miten poljen tiukoissa verkkareissani ja antavalla kaula-aukolla varustetussa tyköistuvassa T-paidassani satoja kilometrejä hikipisaroiden putoillessa seksikkäästi otsaltani, kun nojaan kuntopyörän massiivisiin aisoihin ja naukkailen juomapullosta urheilujuomaa hyvinkin timminä piukan pepun rytmikkäästi heilahdellen puolelta toiselle.

Justiinsa. Älä unta nää.

Hyvä kun pysyn hereillä. Minulta pääsee jopa sellaisia sarjahaukotuksia, etten ehdi suutani välillä kiinni panna, kun toinen haukotus on jo tulollaan. Kaikki tippuu käsistä, enkä muista mitään. Haahuilen ympäriinsä tietämättä mitä olin tekemässä vai olinko ollenkaan. Vai pitikö mennä sohvalle. Hirveän ahdistavaa.

Tämmöisessä tilassa on ikään kuin kierteessä. Sieltä ei pääse pois, koska ei jaksa. Jos jaksaisi, jaksaisi paremmin, mutta kun ei jaksa jaksaa. Tästä kurjuuden alhosta pääsisi pois keksimällä jotakin hienoa, kirjoittamalla jotakin järkyttävää tai tulemalla rikkaaksi, mutta kun ei jaksa. Ei millään. Siis se joka keksi että sairaan valaan oksennus sisältää hajuvesiteollisuudelle arvokasta ambraa, ei taatusti ollut puolikuollut. Kuka helvetti voi ylipäätään jämähtää jonkin valaan oksennuksen partaalle niin pitkäksi aikaa, että ymmärtää sen sisältävän ainetta, joka auttaa hajua kestämään siinä pidempään? Muutenkin ihmiset keksivät kaikkea kivaa aina, ja minä en ikinä keksi mitään. Joku neropatti keksi herättää nämäkin kivimiehet henkiin:

Toisaalta on kyllä hirveä määrä surkeita mainoksia. Joka aamu radiosta tulee esimerkiksi sellainen mainos, jossa sanotaan näin: "Piip-tuttaako istua joka aamu kylmään autoon... osta Defa-sisätilalämmitin!" Siis tuon "piipin" kohdalla tulee todellakin sensurointipiippi ja että se on olevinaan niin hassua, kun mainokseen on pantu sillä tavalla muka "vituttaako". Minua vituttaa vain se mainos. Se ihminen ei voi kyllä olla kovin ylpeä luovista kyvyistään ja jos on, kannattaisi ehkä miettiä alan vaihtoa. (En siis moralisoi "vituttaa" sanan käyttöä, vaan mainoksen mukahauskuutta ja mielenköyhyyttä)

maanantaina, tammikuuta 23, 2006

Skitso ämmä täällä jälleen

Pakkanen alkoi hellittää ja oli aika ajaa varastelevat densotkin lorvimasta nurkista kadulle. Tänään olin "helvetin huora" ja "skitso ämmä", kun kysyin ihan pokkana maksamatta ulos lähteneeltä hyypiöltä, että mitä sinä oikein teet? Mutta mitäpä sitä ei olisi kun saa olla mukavassa työpaikassa naurettava kirkkaan keltainen kampanjaT-paita päällä, jossa olo on kuin nöyryytetyllä pikku porsaalla. Jaa niin, normaali olotila muutoin, mutta on kuin sellainen kaikki läskit paljastava makkarankuori olisi yllä ja kuristavalla kauluksella kaiken lisäksi. Alle mahtuu toki poolo, jotta ei vallan palelluta koko tipulauma, mutta voin vakuuttaa, että näytän hurmaavan pullealta muodikkaasti kerrospukeutuneena.

Muistatteko tämän kuvan. Noh. On se vähän pidempi paita toki, mutta näin ne käy toteen joskus karmeimmatkin pilakuvat.

lauantaina, tammikuuta 21, 2006

Pikku possu, joka ei saanut koskaan approbaturia ja mitä sitten tapahtui

Kiiltomadossa on kovasti kuhistu siitä, millainen kirjallisuus ylipäätään on tapetille nostamisen arvoista. Siihen minulla ei ole paljoakaan lisättävää, mitä ei Kirsti jo olisi blogissaan läpikäynyt.

Sen sijaan näiden keskustelujen seuraamisen aikoina tulee aina mieleen oman kirjoittamisen surkeus ja niiden syiden pohtiminen, miksi kirjoittamiseni lopahti. Monta vuotta olin innoissani kuin pikkuinen possu. Kävin kaikki etäkurssit mitä oli mahdollista käydä, mutta se approbatur jäi sitten saamatta, koska koko touhun ainoaa muutaman päivän lähiopetusjaksoa ei vähäisen osanottajamäärän takia koskaan järjestetty. Olin ehtinyt maksaakin sen jo. Sinne ne rahat nyt sitten upposivat Oriveden opiston parempiin suihin ja minulle tarjottiin sellaista parin viikon kurssia tilalle, jonne en olisi voinut millään päästä töiden ja lastenhoidollisten ongelmien takia. Lähettelin kyllä viestiä perään, että eikö millään tätäkin olisi voinut tehdä etänä. Kyseessä kun oli ihan alkeiden opettelua, ja minä olin aloittanut kurssien suorittamisen sieltä peräpäästä. Mutta ei se käynyt. Arvosanan saamisen tärkeys menetti merkityksensä ja kuinka ollakaan, myös kirjoittaminen menetti merkityksensä siinä mielessä, että se olisi vakavasti otettavaa tai tämä kirjoittajaksi ryhtyminen olisi siten julkista. Koska ketään muutakaan ei kiinnostanut yhden joutavan arvosanan toteutuminen, miten ihmeessä olisin löytänyt itsestäni niin paljon turhamaisuutta, että olisin alkanut vaatimalla vaatia rahoilleni vastinetta. Bäh, kyse oli yhden pöytälaatikkorustailijan naiivista toiveesta tulla kirjoittajaksi. Niin minä ajattelen suurimmasta osasta kirjoituskursseille osallistuvista nykyään. En toki kaikista. En esimerkiksi niistä, joihin uskon kirjoittajana muutenkin. Loput edustavat minulle näitä samanlaisia tuulihattuja kuin minä itse. Sain muuten tehtävistä aina kiitettäviä, mikä osaltaan vain aiheutti minussa epäuskoa koko touhua kohtaan. Opettajat olivat mielestäni arvostelukyvyttömiä, tuherrukseni kun olivat siihen aikaan lähinnä naurettavia.

Kirjoittamista ei tietenkään harjoiteta arvosanojen takia. Se ei ollut tässä se pointti. Mutta maailma tarvitsee todisteita, jotta kirjoittaja tulee vakavasti otetuksi. Siihen asti kirjoittaja on onneton pöytälaatikkoon tuhertaja, kunnes siitä on varmaa tietoa, että joku on joskus uskonut tähän ihmiseen kirjoittajana. Luulisi, että pelkkä kirjoittaminen riittää, mutta ei se riitä. Siihen tarvitaan paljon enemmän uskoa kuin monen muun asian toteuttamiseen. Esimerkiksi taulun voi katsoa yhdellä silmäyksellä ja arvioida, onko maalaajalla kykyä maalata tauluja. Kirjoittamiseen pitää perehtyä. Ensimmäinen lause voi olla perseestä, mutta ihminen voi silti osata kirjoittaa ja rakentaa romaaneja, runoja, novelleja, näytelmiä...

En ole ollut kiinnostunut kirjoittamisesta enää aikoihin. Tämä blogi tuntuu riittävän aivan hyvin. Sitä paitsi tällä on enemmän sosiaalista arvoakin. Oli onni, että lähdin listoilta, sillä minä kirjoitan nyt omilla ehdoillani, en sen listan aiheuttaman suosion tai sen tippumisen takia joudu paniikkiin ja keksimällä keksi jotakin massoja kosiskelevia aiheita. Moni on sen jälkeen heivannut minut linkkilistoiltaankin, lakannut uskomasta, koska siitä ei ole varsinaista näyttöä, että joku muukin uskoisi. Toisaalta nämä jutut on kyllä olleet viime aikoina aivan pelkkää joutavaa paskaa. Valitan. On ollut niin pirusti muuta ajateltavaa, eikä silloin pitäisi olla tällainen blogin sisällöntuottaja ollenkaan, koska se kääntyy pian itseään vastaan. Välillä minulla on jopa stressiä siitä, etten pysty enää miellytämään ketään. En kerta kaikkiaan jaksa. Olen stressaantunut jo töistä ja tästä perheen pyörittämisestä. En koskaan käy missään enkä jaksa paljon mitään ylimääräistä nyt ajatella. Narskutan hampaitani öisin ja hartiat ovat kroonisesti jumissa. Olen harkinnut kovasti lopettamistakin, koska tämä syö kaiken energian siltä pieneltäkin kipinältä, jonka avulla voisi ehkä kirjoittaa jotakin muuta. En vain ole löytänyt siihen mitään syytä, miksi pitäisi kirjoittaa jotakin muuta. Miten ihmiset, jotka kirjoittavat työkseen, edes viitsivät valittaa, kun saavat sentään tehdä työkseen sitä, mitä ovat aina halunneetkin?

Olen kirjoittanut pari aivan idioottimaista romaanin käsikirjoitusta. Ihan totta. Silloin kun lapset olivat pieniä, kirjoitin öisin siihen asti, kunnes nuorimmainen heräsi ja piti syöttää. Se oli helvettiä. Päivätyöhön en olisi kyllä pystynyt, enkä ymmärrä niitä naisia, jotka väittävät siihen psytyvänsä. Pitäisi ehkä kysyä sellaisten läheisiltä, että kuinka paljon tällainen nainen todella huomioi perhettään, joka ei minusta koskaan tule olemaan kirjoittamista vähäpätöisempi asia. Ihminen on aina tärkeämpi. Minulle. Lapset kasvavat, aikaa on sen jälkeen, jos kuolo ei korjaa sitä ennen ja jos korjaa, kukaan ei ole menettänyt mitään. No, sen turhan helvetin jälkeen olen kirjoittanutkin enää novelleja ja runoja. Kursseissa on se hyvä puoli, että niistä saa kirjoittamiselleen aiheita. En ole koskaan oikein pystynyt pitämään mitään itselleni tärkeää kirjoittamisen aihetta tärkeänä myös muille. Sen vuoksi kurssilla säästyy tällaisilta itsekritiikin aiheuttamilta turhautumisilta. On ikään kuin lupa kirjoittaa mistä vain. Silloinhan se käykin kuin tanssi.

Lähetin kyllä niitä älyttömyyksiä kustantamoonkin, mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä, ettei kukaan niistä innostunut. Jösses, mitä soopaa. Toinen niistä kirjoista haukuttiin Tammella minun kotiäitiyteni kautta aivan paskaksi, vähän siihen tyyliin, että taitaa olla kotiäidillä vähän liian suuret luulot itsestään ja sitä rataa. Väitti jopa, että olin kirjoittanut suoraan omasta elämästäni, vaikka siis herranjumala, ikinä en ollut siihen mennessä käynyt kirjoituskurssia saaressa, enkä ole vieläkään. Se oli kyllä aika todentuntuinen tosiaan, mutta se todentuntu kääntyikin tässä tapauksessa itseään vastaan ja hersytti kustannustoimittajan raikuvaan vittuiluun. Mutta muutenhan se tekele oli aika hirveä. Toisessa kustantamossa sitä kehoitettiin sentään karsimaan pienoisromaaniksi ja jos sen tekisin, niin sitten katsottaisiin uudestaan. No ei paljon kiinnostanut, kun se saatanan femakko oli jo haukkunut tuotokseni niin lyttyyn, eikä ollut oikein ketään tai mitään muutakaan mihin nojata, paitsi usko omaan itseensä ja sitä ei riittänyt. Sitä ensimmäistä käsikirjoitusta kukaan ei noteerannut ja hyvä niin. Ovathan nämä tempaukset olleet kyllä aika opettavaisia ja harjoiteltukin siis on oikein kovasti, mutta mikään ei vieläkään todista sitä, että osaisin kirjoittaa.

Keksin kuitenkin eilen mielettömän romaanin idean. Siitä saisi loputtoman lypsylehmän. Ei tarvitsisi kuin kirjoittaa. Samantien minua alkoi ahdistaa. Päähän nousi paineaalto ja tuskanhiki puski ohimoille. Antaisinko itseni upota mielikuvitusihmisten maailmaan kenties vuosiksi? Olisinko entistä enemmän poissaoleva kuin nyt, vaikka läsnä olisinkin. Istuisinko pitkät tovit ajatuksiini vaipuneena zombiena ruokapöydässä, lasten kanssa teeveetä katsellessa... Paneutuisinko toden teolla kirjoittamaan yksikseni ja jättäisin bloggaamisen? Minun pitäisi uskoa itseeni aivan helvetisti paljon enemmän kuin mitä nyt teen. Ja minkä takia? Että kirjoittaisin kirjan. So? Ja mikä siinä ny sitten on niin ihmeellistä? Mitä sanottavaa minulla muka olisi? Vai viihdyttäisinkö vain? Miksi? Uskoani nakertaa itseni lisäksi myös läheiseni, sekä koko joukko muita ihmisiä, jotka lokeroivat minut minne tahtovat, mutta eivät todellakaan kirjoittajiksi. Minä olen kaikkea muuta kuin kirjoittaja, vaikka blogia kirjoitankin.

Petra kävi eilen läpi kirjallisia blogeja, eikä löytänyt mieleistään koko bloginneasta. Ei ollut olemassa pelkkää kirjallista blogia, joka päivittyisi tiheään ja pysyttelisi fiktiivisessä kerronnassa. Paitsi SusuPetalin blogi on kyllä, mutta kuinka moni on hänet noteerannut kirjoittajana? Kukaan ei tiedä, kuka SusuPetal on, joten hänen lahjojensa arviointi jää jokaisen omalle kontolle. Minä nostaisin SusuPetalin kirjallisten blogien ykköseksi, jos minulta kysyttäisiin ja jos kategorioisin blogeja. Mutta en sitä tee, koska mielestäni jokainen bloggari on kirjoittaja ja tekee omasta elämästään jonkinlaista tarinaa, eikä niistä voi erottaa faktaa eikä fiktiota. Mutta sellaiset bloggarit, jotka ovat kaikesta huolimatta kategorioineet päiväkirjansa ja meemien majapaikkansa kirjallisiksi blogeiksi, eivät varsinaisesti edusta mitään kirjallista sen enempää kuin kuka tahansa bloggari. Heillä vain on todiste siitä, että he osaavat kirjoittaa muutakin kuin blogia (pyörittää muutakin kuin tahkoa), vaikka eivät sitä täällä edes tee. Niille on joku jo antanut arvosanansa tai todistuksensa tai he ovat julkaisevia kirjailijoita. Pelkkien kirjojen arvioimiseen perehtyneet blogit ovat toki kirjallisia, mutta kyse on kirjoittajista itsestään. Tämä kategoriointi antaa oikeutta vain kirjailijoille, sillä me onnettomat olemme heidän alueellaan. Tosi asiassa minä myyn ammatikseni kirjoja. Olisiko blogini siten ehkä libristinen, jotta se voisi olla jotakin hienoa ja ennen kaikkea uskottavaa.

Itse asiassa tämä on se syy, miksi joitakin nostetaan esiin ja joitakin ei. Suomalainen ei usko mihinkään, ennen kuin joku rohkea ja arvostettu sekä uskottava hyypiö nostaa esiin jonkin tyypin, alan, tyylin tai minkä tahansa alueen. Siihen asti sen tyylilajin edustajat saavat rauhassa ruikuttaa. On paljon helpompaa kulkea muitten perässä ajattelematta itse ikinä. Siihen tarvitaan jokin hyvä syy, jokin todiste, että luutuneita ajatuksiaan kannattaisi ruveta ravistelemaan. Tai ajattelemaan ihan itse.

perjantaina, tammikuuta 20, 2006

Huh, vielä hengissä

Olen ajanut koko illan autolla edestakaisin Kirkkonummen ja Kauniaisten väliä. Siis pari tuntia. Ja tällä perkeleen kelillä. Leukaluut on hellänä ja varpaat jäässä. Varpaat jäässä, vaikka alla oli se uusi Passat, jossa on kaiken maailman hilppeet ja valot ja lämppärit joka iikalle erikseen ja eepeeässät sekä neliveto. Siis tiesittekö, että jos lähden sivuluisuun, se auto pätkäiseen itsekseen kaasun poikki ja siirtää vedon niihin pyöriin, jotka saa sen kattilan takaisin ruotuun. Siis jumalauta, ennen vanhaan nuorena tyttönä Jyväskylässä ollessa odotettiin tällaisia kelejä, että päästiin jäälle vähän treenaamaan. Kyllä siinä käsijarru kärventyi ja auto oli varmaan päästään ihan sekaisin. Nykyisin ei tartte kuin istua autoon ja sanoa AJA, ja silti tänäänkin on Helsingissä ajettu yli viisikymmentä kolaria. Minäkin olin paskahalvauksen partaalla koko ajan, kun Passattia isompi auto tuli vastaan. Se olikin jatkuvaa pilvessä ajoa, kun rekkakulkue pörrytti vastaan kapealla tieosuudella. Pelotti niin paljon, että tähän ei auta kuin ylimakea lightsiideri, suklaa ja viltti.

keskiviikkona, tammikuuta 18, 2006

En ajattele, olen vain.

Omituisuusmeemiin kyselin neuvoa tyttäreltä, ja se sanoi, että minä ajattelen liikaa ja tuossa junassa istuessa yhtäkkiä tajusin, että minä tosiaankin mietin liikaa. Koen sen olevan jonkinlainen välitila, vaikka sitä on jatkunut siitä asti, kun aloin ajatella. Nuorena en ajatellut koskaan mitään. En pohtinut syitä enkä seurauksia. Nyt ajattelen niitä lakkaamatta. Ei ole tapahtumaa, ei pienintäkään tapausta, ettenkö ajattelisi miksi. Ja nyt olen kuullut, että on typerää kysellä miksi. Se ei johda mihinkään. Vaikka tietää syyt ja seuraukset, niihin ei yleensä voi vaikuttaa. Nyt olen ajatellut, että tähän se ajattelemisen välitila nyt sitten päättyi. Miksi vaivata päätään kaikilla ongelmilla?

Satasen kolumnissa pähkäiltiin tänään sitä, että ennen sentään oli idealisteja, joilla oli näkemystä. Ja että näistä heidän unelmistaan on nyt moni käynyt toteen. Enää ei juuri sellaista idealistia ole, joka ei osaisi kyseenalaistaa omia idealistisia ajatuksiaan, mikä taas johtuu näistä realisteista, jotka voivat vetää kaikelta idealismilta maton alta pelkästään vetoamalla realismiin. Unelmat paremmasta ovat pelkkää haihattelua, koska aina tulee olemaan asioita, jotka ovat huonosti, joten miksi niille sitten pitäisi mitään tehdä. Aina tulee olemaan köyhiä, aina tulee olemaan lapsia, naisia, miehiä, vanhuksia, eläimiä, homoja, lesboja... joilla asiat eivät ole niin kuin pitäisi olla. Parempien olojen eteen tuskin kannattaa ponnistella, sillä siellä on jo seuraavat jonossa. Ajattelisin tätä ehkä lisää, jos en olisi päättänyt lopettaa ajattelemista. Sen sijaan minä alankin laihduttaa. Kannan kuntopyörän autotallista olohuoneeseen ja alan polkea. En jaksa enää olla läski. Ahdistaa.

Omituisuusmeemejä lukiessa minut valtasi aikamoinen helpotus. Ihmiset ovat ihan normaaleja. Paitsi en kyllä ihan tajua yhtä, joka hokee

Toisen pään teen kammariksi.

Toisen pään teen kammariksi.

Ihan yliveto outo.

maanantaina, tammikuuta 16, 2006

Vaimon syy ja miksi minä olen omituinen

Jaaha. Että semmoista. Noh, junassa tänä pänä kaksi ikivanhaa herrasmiestä, hatut ja kävelykepit kaikkinensa, pitkät takit ja kaulahuivit rennosti roikkuen keskustelivat Vanhasen kitkerästä vaalitappiosta.

- Se, se, se oli sen vaimon syy.
- Miten niin sen vaimon? Nehän on eronneet.
- No... no, no, no just sen takia. Se vaimo teki sen tahallaan. Semmosta ei tehdä kunnon miehelle, että...että, että eroaa! Juuri kun miehen ura on poliittisessa nousussa.
- Ei kai sitä tahallaan kukaan eroa. Aina siihen on syynsä.
- Syynsä on. Kateellinen se oli Matille sen urasta.
- Eikös se ollut ihan harmaa ero. Ja se vaimokin sanoi, ettei Matissa mitään vikaa ollut.
- NO NIIN! Ei vikaa ollut. Silloin ei erota, kun toisessa ei ole mitään vikaa! Ne nykyajan naiset on niin kieroja, että erotaankin, vaikka ei ole mitään vikaa toisessa.
- Jaa, vai kieroja kaikki.
- No sanopas minulle yksikin hyvä nainen!
- Minulla oli hyvä vaimo.
- Jaa, niin, no omat tietenkin. Semmoset vaimot, jotka pysyy. Mutta nyt ei omia, vaikka joku poliitikko.
- Eikös ne poliitikotkin ole jonkun omia?
- Sinähän saivartelet, toinen sanoi ja heristi kävelykeppiään.

***

Minun pitäisi osallistua haastettuna siihen omituisuusmeemiin [Homman nimi: Kirjoitan merkinnän, jossa paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä. via Tinka], mutta kun en millään keksi mitään järkevää omituisuutta. Siis sellaista, jolla voisi prassailla. Kaikkea ärsyttävää tulee vain mieleen.

Kaadan kyllä tolua suoraan pullosta käsille ja huuhtelen ne tulikuumalla vedellä, kun olen pessyt kissan paskoja lattialta. Tämä tapa rantautui taloon silloin, kun kissa oksensi lapamatokasan keittön lattialle. Niin kuin nauhapasta olisi henkiin herännyt. Ei kai tarvitse sanoakaan, syönkö pastaa kovin mielelläni.

Syön kyllä ihan liikaa buranaa ja vastapainoksi joudun syömään vatsalääkkeitä. Olen järkyttävässä nikotiinikoukussa, mutta nikotiinipurkasta saan hirveitä rakkuloita kieleen, enkä joskus pysty parkumatta puhumaan. Saati syömään. Kuuma kahvi on tuskaa, mutta kyllä minä sitä juon, koska jos en juo, saan päänsäryn.

Olen yliherkkä kaikelle ylimääräiselle. En voi pitää edes korviksia. Hampaan keinojuuri on sietömätön. Se vaivaa minua joskus päivin ja öin. Kuvattu muutamaan kertaan. Ei mitään vikaa. Itse asiassa se on kuulemma niitä kauneimpia ja parhaiten asennettuja juuria, mitä nämä hammaslääkäriekspertitikin ovat ikinä nähneet.

Lisäksi olen jumalattoman nirso. Se on vähän viime aikoina karissut, mutta maailma on täynnä kunnioitetuja ja ihailtuja herkkuja, joita minä en voi sietää; punaviini ja juusto esimerkiksi. Kekkereillä jään aina nälkäiseksi. En pidä graavilohesta, en voileipäkakuista, en majoneesista, en kiusauksista, en kiinalaisesta, en intialaisesta, en japanilaisesta... siis ruuista... en voi sietää ananasta pitsassa, ja joudun nyppimään ne pois, mikäli sellainen pitsa eteeni jostain kumman syystä ilmestyy, mutta hedelmäsalaatissa ananas on hyvää. Tai paljaaltaan. Tai makeassa piirakassa. Leipä leipänä ja pulla pullana, mutta en silti syö pullavaa. Veljeni ahmi sitä pienenä pitkotolkulla ja on vieläkin ruikkuapina. Minun ei tarvitse kuin katsoa sitä ja alan paisua, paisua, paisua...

Ryyppään yleensä vain äitini kanssa ja pelaan tietokilpailuja, joissa pääasia ei ole oikea, vaan paras vastaus.


Ja sitten ne viisi, joille tämä pitäisi heittää. Tietty Kirstille, kun se on valmiiksi jo niin omituinen tapaus, ja Looralle, kun se siellä jo seuraavaa meemiä odotteleekin, Oharille ja minhille, mikäli se ei ole tässä välissä ehtinyt jo osallistua :)... ai yksi vain vielä? Hö... no... ääää.... Mediaopelle.

perjantaina, tammikuuta 13, 2006

Inhokkipisteitä

No nyt ihan tuli mieleen sellainen homma, ettei meikäläinenkään ole ihan pahuudesta vapaa persoona ollenkaan. En ollenkaan. Itse asiassa olen melkoinen hirviö. En esimerkiksi useinkaan ajattele ensimmäisenä kenestäkään tai mistään mitään hyvää. Se tulee vasta toisena, jos on aihetta. Vaikka siis haukun jotakin Jyrki Lehtolaa säälittäväksi pikku paskiaiseksi, koska ansaitsee leipänsä niinkin alhaisella tavalla kuin julkkisten haukkumisella, on minun mielipiteeni joskus vieläkin alhaisempi. Olen vain olevinani niin sivistynyt, etten lähijulkkuja lähtisi ihan joka viikko mollaamaan. Joskus en ollenkaan. Eikä minulla varsinaisesti ole syytäkään, kun siitä ei makseta, eivätkä ne julkimot niin kovasti kiinnosta. Toisinaan vain törmää kaikenlaisiin lööppeihin tai juttuihin. Vanhoihinkin. Esimerkiksi silloin, kun Mariah Carey vilautti "vahingossa" pilluaan televisiossa, kun oli "vahingossa" unohtanut pikkuhousunsa kotiin tai kun Janet Jackson vilautti vahingossa nänniään, en osannut edes sääliä näitä ylinarsisteja, jotka haluaisivat kaiketi yhtyä maapallon kanssa. Siis miten säälittävän hauskaa. He ovat siinä pisteessä, ettei mikään enää riitä. Miljoona runkkaria television ääressäkö se on unelma? Kun Mariahillakin on sellainen ääni! Voi luoja, miten alas ihminen voi huomionkipeydessään vajota. Karmiva piste ihmisellä, mutta ei säälitä pätkääkään. Ainahan niitten kanssa kuitenkin moni haluaa yhtyä ja niillä on muutenkin mukavaa, paitsi silloin kuin eivät ole saaneet tarpeekseen kehuja, orkkuja ja huomiota ja ovat masentuntuneita.

Monesti muulloinkin huomaan ajattelevani, miksi joku pukeutuu siten kuin pukeutuu, minihameisiin, jumalattomiin korkkareihin tai turkiksiin tai mihin muuhun tahansa silmiinpistävään asusteeseen, minä ajattelen ensimmäisenä sitä, miten läpinäkyvin syin ihmiset pukeutuvatkaan. Minulle kaikki sellainen itsensäpaljastelu edustaa sellaista naiskuvaa, joka vain haluaa miellyttää miestä naurettavuuteen asti. Siis minun maailmankuvassani ei voida vilpittömästi pukeutua minihameeseen, vaan se on aina viesti siitä, että eukkoparka on melaa vailla. Olen ollut tällainen hirviö nuoresta asti. Säälimätön myös itselle ja ystävilleni, jotka ihme kyllä eivät koskaan ole pukeutuneet minihameeseen. Mutta ei minulla kyllä ole montaa ystävääkään. Kolkkoa naurua...

Sisäsyntyistä moralismia? No ei ainakaan opittua. Miten tässä maailmassa voisi kuuna päivänä tällaista oppia? Ei mitenkään. Päinvastoin, tässä maailmassa pyritään juuri toiseen suuntaan, eli kohta se saa Mariahkin kulkea pillu paljaana päivät pääksytysten. Vai onko jo jotakin, mitä me emme olisi nähneet? Onko mitään mihin emme olisi turtuneita näiden huomionkipeiden ihmisten ehdoilla eläessämme? Miehet kyllä jaksavat kuola valuen katsella kaikkia kauniita naisia ja monet naisetkin tykkäävät katsella alastomia naisia ennemmin kuin miehiä, mutta tämä yleinen pillun levittely ei kyllä johda mihinkään muuhun kuin yleiseen turtumukseen ainakin omalla kohdallani. Eipä tässä kai enää voi hätkähtää mistään. Tuskin kulmakarvakaan kohoaa.

Tämä rehellisyys ei taida kannattaa, vai mitä. Tuossa pitkällään pötkötellessä tuli vain sellainen olo, että ihmiset yrittävät niin vimmatusti miellyttää koko maailmaa, että niistä on tullut jotensakin suuruudenhulluja. Niinpä minä päätin jatkaa tällä epämiellyttävällä linjalla, saadakseni lisää inhokkipisteitä. Se on vapauttavaa. Ei ainakaan tarvitse enää skarpata niin pirusti, vaan voi olla ihan oma ihq itsensä. Ja sitten voi taas nauttia niistä pienistäkin ilonaiheista, mitä ympärillä on. Hyvin pienistä.

torstaina, tammikuuta 12, 2006

Toipilas pitkällään pahuuden kimpussa















Olen viime aikoina miettinyt pahuutta pahemman kerran. Siis ihmisessä olevaa pahuutta, johon meillä on valmiudet, mutta jota vastaan meillä on myös kyky toimia. Minulle äärimmäistä pahuutta edustaa muiden hyväksikäyttö, ja sillä saralla pahiten pedofiili, joka raiskaa lapsen ja tappaa sitten. Turha tulla tähän väliin sanomaan, että parempi kuin tappaa, kuin että jättää kitumaan ja elämään lopun ikänsä mieleltään sairastuneena.

Satuin katselemaan televisiosta lääkärisarjaa, jossa naapuri oli hakannut pedofiilin henkihieveriin. Lääkäreillä ja hoitajilla oli vaikeuksia antaa pedofiilille asianmukaista hoitoa. Ihmisen mieli on sellainen, että se päättää kostaa. Ei se ole sen huonompi mieli, kuin näennäisesti ylvään mieli, joka armollisesti antaa pedofiilille anteeksi. Vaikka tuo lapsiin sekaantuja katuikin tekoaan ja aneli kastraatiota päästäkseen pahasta tavastaan, minä jäin miettimään, miten se tapahtuu. Mitä pedofiilin mielessä liikkuu silloin, kun se tietää tekevänsä väärin, mutta tekee kuitenkin. Mikä ihmisen mekanismissa voi niin sumentaa mielen, että se päästää sairaan seksuaalisuutensa valloilleen? Miten ei voi pidättäytyä hyväksikäyttämästä lasta, kun monet ihmiset pidättäytyvät seksistä kaiken aikaa. Onko kyse seksistä lainkaan, vai onko se vain jokin toimintamalli, jolla halutaan alistaa toista ja pedofiilillä ei ole keinoja alistaa muita kuin lapsia. Eivätkö sen resurssit riitä pyrkiä alistamaan samankokoista vai onko kyse sellaisesta toimintamallista, joka on opittu jo kotoa sukupolvien ajan. Elääkö pedofiili esi-isiensä rakentamassa oravanpyörässä pääsemättä sieltä pois, vaikka haluaisikin? Mikä alun perin on syynä siihen, että jollakin voi päässä sumentua niin totaalisesti, ettei se pysty hallitsemaan omaa pahuuttaan. Pystymme kyllä erinomaisen hyvin vastustamaan sisällämme olevaa hyvyyttä ja kääntämään selkämme apua tarvitseville – jopa itsellemme, mutta pahuuden vastustaminen ei ole lähellekään niin helppoa. Ihmisen mieli antaa mieluusti luvan tappaa ja jakaa oman käden oikeutta, mutta anteeksi antamaan se ei hevin pysty. Hyvyys on aina ollut heikkoutta ja armo kääntyy kuitenkin vain sen toisen eduksi, jolle sitä jaetaan. Ja jo seuraavassa käänteessä armahdettu käyttää kuitenkin sinua hyväkseen. Ihminen oppii olemaan varuillaan. Siksi yksi virhe yleensä kattaa koko elämän. Ihmisen resurssit eivät riitä uskomaan hyvään, vaikka se purisi meitä perseestä.

Entä se alistaminen sitten? Onko se ihmisen normaali ominaisuus vaiko vain huonon itsetunnon kohentamiseksi tarkoitettu toimintamalli. Miten minun on vaikea kuvitella evoluution saatossa eläneitten luolamiesten pohtineen huonon itsetuntonsa syitä ja nuotion räiskeessä analysoineen omia motiivejaan siihen, miksi tappoi naapuriklaanin päällysmiehen tai raiskasi viereisen luolan lapsen.
- Mitä sää ny menit sen naapurin lapsen raiskaamaan. Et taida olla ihan terve.
- No vittu ku on niin huono tää itsetunto.
- Sillä alistamisellako se nyt sitten paranoo?
- No kyllä yks helvetin hyvä alistamissessio aina mieltä kohottaa.
- Eikö sitä voi alistaa niitä äijiä?
- Älähän sää saatanan muija ala taas nalkuttaa tai väännän niskas nuritte. Niin tässä klaanissa on aina tehty. Vihollinen mikä vihollinen, vaikka vähän pienempikin.

En siis usko, että luolaihmisillä oli kykyä katua mitään. Ne toimivat niin kuin omalle laumalle oli parasta ja lapsikin oli siihen aikaan vihollinen. Tässä törmätään nyt siihen ajatukseen, ettei ihmisellä olekaan syntyjään minkäänlaista moraalia, ihminen on ollut eläin. Ihan eläin vain. Eli alun perin ihmisellä ja eläimellä onkin syntyjään vain ja ainoastaan hyväksytyksi tulemisen tarve ja se hyväksyttävyys on pitänyt saavuttaa urotöillä, joihin on kuulunut kaikki surkeat ja nykyihmisen näkövinkkelistä katsottuna moraalittomat teot. Eivätkä ne luolaihmiset yrittäneet miellyttää kaikkia, niin kuin nykyään on tapana yrittää. Luolaihmisille riitti se oma lauma ja kenties suvunjalostuksen kannalta naapuriluolan päällikön tyttäret, jotka sitten väkisin maattiin oman luolan jäseniksi. Biologia ohjaa meitä kummallisilla tavoilla yhä ja kun miesten on pitänyt todistaa mahtavuutensa tappamalla, raiskaamalla, alistamalla ynnä muilla moraalisesti arveluttavilla keinoilla, on nykyihmisen ollut sivistyksen myötä pakko tukahduttaa nämä arveluttavat keinot, jottei jäisi yhteiskunnan ulkopuolelle luopiona, jota ei hyväksytä. Hyväksytyksi tulemisen tarve pistää meidät tekemään tekoja tai olemaan niitä tekemättä. Uskoisin, että tästä syystä, koska asiat ovat kääntyneet päälaelleen evoluutiota ajatellen niin nopeasti, jokin primitiivinen pahuus pääsee yhä yllättämään aika monet ja ajatuksissa tappaminen käy hyvin usean mielessä. Siihen on vaikea mennä sanomaan mitään, jos ei itse ole päässyt yllätetyksi. Moni taas tietää siitä hyvyydestä jonkin verran ja voi varmuudella sanoa, ettei haluaisi tappaa ketään. Se, mitä toisen päässä liikkuu on aina suuri mysteeri, emmekä ole ihan varmoja edes siitä, onko ihminen edes itse syypää pahuuksiinsa tai hyvyyksiinsä, vai liikuttaako meitä jokin suurempi voima. Pystyykö edes rakastava kasvatus kitkemään meistä biologisen pahuuden pois, niin kuin huono kasvatus näyttäisi tekevän hyvyydelle? Riittääkö rakkaus tosiaan muka peittoamaan sen tosiasian, että lajin säilyvyyden kannalta ihmisen on käytettävä hyväkseen kaikkia. Lajin säilyvyydessä tosin ei enää ole mitään puolustettavaa, mutta biologinen evoluutio laahaa auttamattomasti perässä. Me toimimme yhä joissakin asioissa niin kuin eläimet tai vain vaivoin saamme pidäteltyä itseämme sortumasta väkivaltaisiin tekoihin. Siksi usein on virkistävää tuomita heidät, jotka siihen niin helposti sortuvat. Vai laahaako evoluutio sittenkään? Eikö meitä olekin jo liikaa? Mitä puolustettavaa biologiallamme on? Raha? Onko meidät valjastettu rahan kaupparatsuiksi? Miksi ei luonnon? Millä perusteella me teemme näitä hulluja valintoja?

Näyttäisi siltä, että en pääse näissä mietteissäni mihinkään. Itse asiassa epätoivo meinaa vallata minut täysin. Ihmisen vertaaminen eläimeen on tuhoavaa, sillä ihmisellä on yksi ominaisuus mikä erottaa sen eläimestä, ja se on katumus. Ilman katumustakin toki pystyy elämään, mutta katumus on silti merkki siitä, että ihminen miettii syitä ja seurauksia, eikä yleensä enää aidon ja syvän katumuksen jälkeen tee sitä samaa asiaa uudestaan. Jokaisen ei tarvitse kantapään kautta oppia mitä voi katumatta tehdä ja mitä ei, mutta jo pelkkä katumus on osoitus siitä, että se on kasvattanut ihmisestä toisenlaisen. Ilman sitä tekoaan katuvakaan ei olisi sellainen kuin on nyt, mutta kuka voi arvottaa kuinka valmiita me syntyjämme olemme? Mitä vauva katuu syntymästään asti? Minkä me oikeastaan sille mahdamme, mitä me olemme? Siksi pitäisi muistaa myös armahtaa silloin kuin se on tarpeen ja kun sitä anotaan. Myös itsemme.

Tämä kirjoitus nyt näytti saavuttavan melko uskonnollisia piirteitä aitoine katumuksineen ja armoineen. Kenties Raamattu onkin sen vuoksi klassikko, että sieltä löytyy näitä täysin Jumalasta riippumattomia ajatusmalleja, joille on vain annettu typerät termit, niin kuin esimerkiksi synti, jonka arvolataus on niin mahtipontinen ja kuvottava, ettei sellaisen kanssa kukaan pysty elämään saati antamaan anteeksi. Synti on yhtä kuin teot, jotka ajasta tai paikasta riippuen ovat vääriä tai oikeita, eivät sen ihmeellisempiä. Ja perisynti taas voi olla jotakin sinne päin, mitä vauva tietää jo syntymästään katua ja mitä sen ei välttämättä tarvitse tehdä tietääkseen mikä on oikein ja mikä väärin ja elääkseen siten elämänsä ajattelevana ja toiset huomioon ottavana yksilönä.

Tarkoitus ei ole tapella tämän postauksen sisällöllisyydestä. Nämä ovat vain mietteitä, eivät väittämiä.

Toipilas tolpillaan

On vielä hieman aikaista olla istuallaan, mutta oikean puoleisen pakaran iskisashermo ei kestä pitkään makaamista. Se alkaa tässä iässä olla yhtä kompromissia näiden sairastelujenkin kanssa. Jos jotakin paikkaa parantelee, niin se yleensä tapahtuu jonkin toisen paikan kustannuksella ja parantelun sivuvaikutukset nousevat parannettavaa pahemmaksi. Yhä yrjöttää, vatsassa mörisee ja virukset pitävät bileitään. Syke on sentään jo hieman rauhoittunut - sadasta kahdeksaankymmeneen.

Eilen kun lähdin töistä, minulla on muistissa musta aukko. En muista laittaneeni posteja laatikkoon enkä tiedä miten kävelin junalle. Vaunussa vasta heräsin ihmettelemään, millä helvetin perusteella olin noussut juuri siihen junaan. Eikä niitä postejakaan ollut missään. En muista katsoneeni valotaulua ja tarkistaneeni lähtölaituria, se kun vaihtuu laitureitten 13-15 välillä kellonajasta riippuen, eikä niitä kukaan ulkoa voi muistaa. Oli sitten pakko kysyä kanssamatkustajilta että mikäs juna tämä nyt olikaan.

Seurasin eilen sohvalta presidenttiehdokkaiden kisailua ja minusta se oli oikein viihdyttävä ohjelma. Tarja sai paikalle ängenneeltä Sarasvuolta näennäisen älykkäitä pyyhkeitä siitä, että oli ollut niin pahalla tuulella, mutta minusta oli mukava nähdä Tarja niin topakkana. Jaksoipa Sarasvuo nalkuttaa samaa asiaa vielä jälkipeleissä toistamiseenkin, vaikka aiheelta oli jo pohjakin poissa. Ärsyttää nähdä, miten ihmiset menettävät otteensa myydessään sielunsa.

Kallis on jotenkin niin kuin satusetä, kun se suunsa avaa. Ei millään pahalla, mutta vaikka tietoa onkin, se ulosanti on niin herttaista, ettei se ainakaan meikäläistä vakuuta. Soinin näppärät nokkeluudet olivat kuin internetin keskustelupalstalta, hauskoja ja viihdyttäviä. Eikä niissä muissakaan varsinaisesti mitään vikaa ollut. Heidi Hautalakin lumoaa minut aina. Olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että on yhdentekevää kuka on presidenttinä, jos maapallo menetetään lopullisesti markkinavoimien käyttöön.

Vanhanen sen sijaan on ihan silkkaa diipadaapaa. Miksei asiaa voi sanoa niin kuin se on, vaan sitä pyörittellään sen sen soman ällän päällä moneen kertaan niin, että kuulija ehtii vaipua syvään narkoosiin. Se onkin vissiin Vanhasen salainen ase. Eniten näissä keskusteluissa minua ärsyttää toimittajat, jotka eivät anna oikaista vääriä käsityksiä, puhuvat päälle ja hyökkäävät ehdokkaiden kimppuun niin kuin ne olisivat tehneet pelkästään vääriä asioita. En yhtään ihmettele, että Tarja joutui puolustusasemiin ja puristi huulensa tiukasti yhteen jokaisen kommenttinsa perään.




Se on tammikuun 12. päivä ja räystäät tippuvat. Lintujen laulu on muuttunut heleämmäksi ja luritukset pidemmiksi. Yritän syöttää pihapiirin talitintit niin paksuiksi, ettei niihin mikään virus pääse sitten kevään tullen iskemään, vaikka kevät näyttääkin iskevän ainakin hetkellisesti ennen aikojaan. Kainot tintit valitettavasti katosivat, kun otin kännykameran esiin.



Lunta on enää laikkuina takapihalla ja ruoho vihertää. Sireenin silmut ovat paisuneet ja puron reunamat ovat sulaneet hiljalleen solisevaksi virraksi.

tiistaina, tammikuuta 10, 2006

"Respect from Finland!"

Se oli sitten tänä aamuna herätessä jo helvetin huono olo. Työt hoituivat jotenkuten. Hiki pukkasi päälle jo puhelimeen vastatessa. Varastohommissa sitten kaulavaltimotkin pullistuivat. Kotiin se oli lähdettävä.

Leppävaarasta junaan rynni Alkon kanta-asiakkaita kolme. Kaksi nuorempaa miestä ja nainen, jolla ei ollut enää hampaita, mutta räikeää huulipunaa oli oikein kovasti. Ne istuivat pienten koululaisten kanssa samalle penkille ja örisivät. Ajoittain miehet ponkaisivat ylös, ojensivat kätensä hitlerimäisittäin eteensä ja huusivat: "Respect from Finland!" Nyrkki sujahti lähelle pientä pellavapäistä poikaa ja sen silmät rävähtivät selälleen. Niin pahasti se säikähti, vaikka hampaaton nainen sössötti, että "ei shun meitä tartte pelätä". Se poika jäi siihen penkilleen vapisemaan ja sen neljä muuta kaveria istuivat vakavina vierellä. Mies jatkoi huitomistaan: "Respect from Finland!", kunnes älysivät jäädä pois junasta.

maanantaina, tammikuuta 09, 2006

Ahkeruus kostetaan















Jösses sentään. Kiitti vaan kaverit. 25 vasta päivittynyttä blogia suosikkilistalla ja kesken jääneitä mielenkiintoisia keskusteluja vielä odottamassa. Tässähän tulee stressi, hitto vieköön. Aikaa noin tunti. Mistäköhän alkaisi? Tästä tietenkin. Kosto elää haamupäivityksen ja "kalloporauksen" uhallakin.

sunnuntaina, tammikuuta 08, 2006

Älkää räpätkö mulle

Äh, minä inhoan räppiä. Se on jollakin tavalla amerikkalaisen kulttuurin nuoleskelua aina, kun sen tekee suomalainen. Ja silti suomalaiseksi runolaulajaksi on valittu Mariska, tuo akateeminen hiphoppari. Upeeta. Ja nyt sitten Tarjan pisteet kyllä menivät tuon järkyttävän räpin takia. Se ei vaan iske minuun, ei. En vaan jumalauta kestä sitä.

Nyt on sitten ääni vapaana täällä. Pienestä se on joskus kiinni, mutta jos lähdetään tätä asiaa ideologiselta kantilta katsomaan, niin loppujen lopuksi juttu ei olekaan niin kovin pieni enää! Asematunnelisahan näitä kaikenlaisia räppäreitä nojailee pylväisiin soittimet olkapäillään. Suomalaisten eloveenatyttöjen silmät sädehtivät, kun tummaihoinen murrosikäinen poika huitoo sormillaan minkä ehtii ja hokee monotonisella melodialla jotakin käsittämätöntä, kuten I sell my house, I do my job... kun ikänsä puolesta voisi katu-uskottavasti laulaa mielummin hiirestään, jonka möi ja siitä, miten jätti läksynsä taas tekemättä. Oli siinä minulla taas kerran naurussa pitelemistä.

torstaina, tammikuuta 05, 2006

Maailmanlopun meininkiä

Tänä aamuna junassa eräs lääkäri alkoi kertoa lintuinfluenssan tulemisesta. Minulla oli päällimmäisenä mielessä omat syvät murheeni, jotka noissa katastrofitunnelmissa alkoivat äkisti tuntua häpeällisen mitättömiltä. Minun teki mieli siltä istumalta alkaa hamstrata kaurahiutaleita, riisiä, juureksia, vettä, öljyä, jauhoja, hiivaa, vessapaperia, terveyssiteitä, haavojen puhdistukseen käytettävää desinfioimisainetta sekä tolua... sitten minä muistin, miten milleniumkammoisena ennen vuosituhannen vaihdetta olin jo hamstrannut kaikkia näitä mökkimme kellariin. Lisäksi siellä oli kymmeniä purnukoita omenahilloa ja hernekeittoa. Laarit pursusivat porkkanoita ja perunoita. Ämpärit olivat täynnä omenia ja seinillä roikkui sipuleita. Hullu mikä hullu. Älkää sanoko mitään. Laatikoissa oli kosteudelta suojassa laastaria, lääkkeitä ja tulitikkuja sekä hyttyssuihketta ja deodoranttia. Minulla on jokin vimma varautua pahimpaan, mutten kuitenkaan koskaan pelkää pahinta. Jokin tässä temperamentissa pistää ajattelemaan, ettei mikään paha voi minua salakavalasti yllättää, vaan jos pahis tulee, niin olen soppakauha tanassa valmiina vastustamaan sitä raikkain kainaloin. Minulla on takaraivossa aina tieto siitä, että jokin paha voi todellakin osua myös minun tai rakkaitteni kohdalle. En ymmärrä ihmisiä, jotka sairastuessaan huokailevat, että ei sitä vaan voi koskaan uskoa ennen kuin se osuu omalle kohdalle, tai viikatemiehen vieraillessa ovat ällikällä lyötyjä siitä, että joku läheinen kuoli, vaikka ihmisiä kuolee koko ajan.

Lääkärin visio lintuinfluenssan tulemisesta oli aika uskomaton. Eikä se ollut sen lääkärin oma, vaan useiden suomalaisten lääkäreitten salainen supinan aihe. Parin kuukauden päästä, kun taivas alkaa täyttyä elämänilosta, lintujen sulosoinnuista ja keväisestä kuherruksesta, koko Suomi ajetaan alas, tehtaat pysätetään, liikenne lakkautetaan ja vain pakolliset toiminnot pidetään käynnissä. Koulut ja työt hoidetaan netin kautta niiltä osin kuin voidaan ja luonnollisesti ulkonaliikkumiskielto astuu voimaan. Suomi pannaan siis karanteeniin, sillä tämänhetkinen rokote vain hidastaa pandemian puhkeamista ja täsmärokotteen voi valmistaa vasta, kun tauti on saavuttanut lopullisen ihmisestä ihmiseen tarttuvan murhaavan muotonsa. Pahimmassa kuolemanvaarassa ovat tällä kertaa 20-40 -vuotiaat, sillä lintuinfluenssaa onkin alettu epäillä samaksi taudiksi kuin espanjantauti aikoinaan, joka iski erityisen ankarasti nuoriin ja vahvoihin aikuisiin. Koska pandemia niitti väestöä maailmanlaajuisesti, eikä siltä säästynyt edes maailman syrjäisimmät saaret, Suomesta nyt puhumattakaan, on kai melko selvää, että tautia levittivät sillonkin nuo poloiset linnut.

Minä aloitinkin jo hamstraamisen. Ostin hammastahnaakin monta tuubia. Rahaa kannattaa sulloa sukanvarteen ja ruokakaapit on syytä täyttää. Myös desinfioimisainetta kannattaa ostaa pullokaupalla, ennen kuin ensimmäinenkään västäräkki tulee pihamaalle pyrstöään keikuttamaan. Amen.


Nimimerkki Tulehmo kritisoi Helsingin Sanomissa 25.4.1919 hautauskustannusten nousua "espanjalaisen" takia:
Tähän saakka ei kannattanut tavallisten kuolevaisten elää, mutta nyt se vasta tuli tenä eteen. - Nyt ei vähävaraisten kannata kuollakaan.

(Eila Linnanmäki, Historillisia papereita 2, Taudit ja historia)

keskiviikkona, tammikuuta 04, 2006

Intohimoisesti ja tosissaan

Kun kerran haastettiin, olen tunnollisesti monta päivää miettinyt pääni puhki, kenen muun vielä haluaisin bloggaaavan. Entisissäkin on niin hemmetisti lukemista, että päätä huippaa. No kenen? Jonkun suustaan niin karkean, että sen kielellä voisi tervata veneen (vai miten se meni) ja istuu samassa junassa joka päivä kuin minä ja kirjoittaisi minusta. Tietenkin. Ehkä konduktöörin, joka vahtaa matkustajia salaisilla kameroilla, joita paikallisjuniin on lehdestä saamani tiedon mukaan piilotettu yli kolmekymmentä, ja joiden tarkkaa lukumäärää ei haluta paljastaa.

Se tulee joka päivä junaan pimeältä asemalta vaunun valoista häikäistyneenä otsa kurtussa, etsii uutislehti satasta tyhjiltä hattuhyllyiltä ja päästää hampaidensa välistä tukahtuneen kirouksen, istuu alas ja yrittää avata mustan toppatakkinsa vetoketjua. Se tuntuu jäävän aina jumiin, joten sitä pitää nykiä välillä takaisinpäin, jotta se taas kulkisi. Ehkä siinä on hänen elämänsä tarina: Vuoren väliin jumittunut vetoketju. Sitten se alkaa kaivaa kassiaan. Sitä kestää aina Espooseen saakka, kunnes siitä puuhapussista vihdoin on löytynyt kännykkä ja kuulokkeet. Kuulokkeet hän pistää korvilleen typerän näköisenä, tarkistaa niistä kirjaimet; R niin kuin right, L niin kuin left sen huulet näyttävät tapailevan.

Sen naamasta näkee... (ettei... hahahah.... )... että se on keski-ikäinen ämmä, vihainen kanttura kaiketi. Mutta siitä näkee myös sen, mitä se kuuntelee. Sillä on radio päällä. Se naurahtaa välillä ja pistää käden suunsa eteen ja katselee ulos. Välillä se hymähtää närkästyneenä ja silloin se pälyilee sivuilleen huomasiko kukaan. Sen silmät ovat levottomat. Ne jotenkin harittavat; katselevat heijastusten kautta ihmisiä ja jo kohta taas vilisevät maiseman mukana. Se häiritsee sitä aamuisin. Silloin se sulkee silmänsä, mutta luomien alla silmämunat vielä muljahtelevat siihen tahtiin, että sen on nostettava käsi suojaksi, jotta olisi vieläkin pimeämpää. Joskus se avaa silmänsä kesken kaiken aivan ammolleen, näkee kuvansa ikkunasta ja tärisee säikähdyksestä vähän aikaa...

Ei se oikeastaan olekaan yhtään hauskaa. Blogatkoon se, joka tekee sen intohimoisesti ja tosissaan. Kyllähän semmoista lukee aina mielellään. Tai toisaalta olisi kyllä hauska lukea myös semmoisen verkkopäiväkirjaa, jolle koko blogikulttuuri olisi äärimmäisen vastenmielinen ilmiö: Juha Seppälä tai se Benropen jo mainitsema Jyrki Lehtola esimerkiksi, mutta veikkaan, ettei niillä taida riittää rahkeet pitämään mielenkiintoa yllä muutoin kuin nimensä antamalla statuksella.

sunnuntaina, tammikuuta 01, 2006

BLOGILISTALLANI...

... eipä tullut tuostakaan täydellinen lista. Osa jäi kopioimatta ja nyt sitten tässä ihmetellään, että mitkä puuttuvat joukosta. Aakkostaminen on hullun hommaa.