En ole yksin tällä tyhjällä tiellä

Kyllä olikin taas älykäs olo töistä kotiin tullessa. Sateenvarjo levähti kertaalleen jo Lasipalatsin edustalla. Ajattelin sitten, että on siitä sateenvarjosta ehkä pieni apu, jos junassa vähän korjailen sitä. Justiinsa.

***














Hain juuri kuopuksen treeneistä, ja radiossa soi Hassisen koneen Tyhjällä tiellä:

Aamu, sänky on vieras, kylmät seinät huokuvat tuskaa Eilinen hyökkää kuin vihainen tuuli, se repii, raastaa ja kiduttaa Eilen omistin tuskan, nukahdin pelkoon ja uneen ahdistavaan Eikä tuska unoh

- Äiti, mitä toi laulaa?
- Noh, ööö... laulua.
- Niin mut mistä se laulaa?
- Mmm...

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä Taloon jota kodiksi kutsutaan Vaikka siellä ei ole minulle ketään Olen yksin tällä tyhjällä tiellä Olen yksin tä

- Siis mikä koti se on? Onko se niinku talo ja jonkun toisen koti?
- No... (äh)... se on sen oma koti, mutta... jotenkin se ei koe sitä kodikseen kun se sanoo noin. Kun siellä ei ole sille ketään.
- Ahaa.

Ilta, pöytä on tuttu, vieraat kasvot aukovat suita Tyhjyys ympäröi meitä ja tuska, eikä kukaan uskalla kevättä aloittaa Yö tulee ja heittää meidät tyhjille kaduille taas Synkät kadut kuin tuhannet sillat vievät pimeydestä pimeyteen

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä Taloon jota kodiksi kutsutaan Vaikka siellä ei ole minulle ketään Olen yksin tällä ty

- Äiti, nää on ihan pimeet sanat. Se on varmaan keksiny ne ite.

Matalamielisyyskäyrän jyrkkä kohoaminen

Tässä näette tämän päivän tunnekäyräni. Musta kuvaa mahdollisimman matalamielistä olotilaa, jota rahvas myös vitutukseksi kutsuu. Turkoosi käyrä kuvaa tyhmyystasoani.

Eli aloitetaanpa aamusta. Tytär herätti ja väitti, että on kiire jo viemään häntä nuorisoteatterin harjoituksiin. Kello oli muka yhdeksän. Säntäsin vessaan, harjasin hampaat ja suin kuontaloni pystyasennosta vaakatasoon. Avasin tekstiteeveen. Kello ei ollut yhdeksää. Kello oli kahdeksan. Koskaan aikaisemmin en ole näin täydellisesti pystynyt unohtamaan kellojen siirtämistä talviaikaan, enkä sen puoleen kesäaikaankaan. Miten paljon tyhmemmäksi minä vielä voin tulla?

Sain tyhmyystason laskemaan vähitellen, luin lehden ja sain taas voimia. Silti tunsin koko ajan jäytävää matalamielisyyttä pystymättä kohdistamaan sitä varsinaisesti mihinkään yksittäiseen asiaan. Turhautuneisuutta, kaipuuta, pettymystä ja kateutta kai. Kaivoin sitten varastosta talvivaatteita esiin ja kävin ulkona. Pureva viima tunki sisuksiin. En tuntenut olevani lehdetön puu, vaan puun hylkäämä lehti.

Puoli kahdeltatoista sain arvosanan edellisestä kurssitehtävästä, joka mielestäni oli onnistunut kaikilta osin erinomaisesti. Opettajan mielestä olin ollut keskinkertainen. Järkytyin. Kahdeltatoista opettaja laittoi yhteispalautteen kaikille kurssilaisille ja selitti arvostelukriteerinsä. Tunsin tulleeni epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi ja ajattelin jo lopettaa koko opiskelun. Ajattelen vieläkin. Motiivi on heikko. Tyhmyystaso korkea.

Samaan aikaan huomasin, että olin ollut kotona yksin monta tuntia tietämättäni. Olin kyllä huomannut, että auto hävisi pihasta, mutta koska minua ei yleensäkään hyvästellä, en kiinnittänyt siihen niin valtavasti huomiota. Luulin, että vain osa porukasta on poissa. Mutta ne olivatkin kaikki. Ei kai se mitään olisi muuttanut, jos olisin tiennyt. Yksin sinä täällä olet, ihminen, muutenkin.

Kaikesta jäytämisestä ja matalamielisyydestäni huolimatta ryhdyin ponnekkaasti tekemään kurssitöitä. Sain yhden virkkeen valmiiksi. Aikaa meni pari tuntia. Aloin kirjoittaa postaustakin viitisen kertaa. Luulin että se piristäisi. Lopulta päädyin haahuilemaan blogosfäärissä ja odottamaan kommentteja tänne matalamielisyyden tason yhä kohotessa... ja lopulta käämien kärähtäessä tähän saatanan bloggeriin! Se todellakin väittää nykyisin joka kerta, että jossakin postauksistani on virheitä. Minun pitäisi siis poistaa postaus kerrallaan jokin, että saisin uutta tulemaan tilalle. Nyt ei ole itku enää kaukana.

"Miksei järjestettäisi Blogimessuja!"

Tänä vuonna porukkaa oli ihan liikaa.
















Saaalistakin tuli. Ja kuten huomaat, Tuomas Kilven Blogit ja bloggaaminen tarttui mukaan. Ensin ajattelin, etten varmaan osta, selaan vain äkkiä läpi, mitkä nyt sitten ovat Kilven mielestä ne Suomen 50 parasta blogia (s.109), koska onhan se nyt aivan järjenköyhyyttä panna blogeja paremmuusjärjestykseen. Jotenkin huomaavaisempaa kaikkia niitä tuhansia muita bloggareita kohtaan olisi ollut nimetä luku vaikka Tuomas Kilpi suosittelee, tai jotain muuta korrektimpaa. Tuollaista mokaa ei olisi voinut Blogisanomissakaan ikinä tehdä tai turpaan olisi tullut. Nyt joku kirjailija tekee sen tietokirjansa sivulla ikään kuin tutkijan ominaisuudessa. Ne eivät siis edusta kirjailijan omaa käsitystä, vaan ovat jotenkin muka virallisemmin Suomen 50 parasta blogia. Etikettivirhe. Tietokirjaan ei voi laittaa sekaisin objektiivisia tutkimustuloksia ja omia subjektiivisia toplistojaan totuuksina. Päiväkirjaan kyllä voi ja mihin muuhun tahansa kirjaan. Mutta ei tietokirjaan.

Koska siis niiden 50:n parhaan blogin joukossa oli mielestäni paljon sellaisia blogeja, jotka eivät millään tavalla poikkea muista muutoin kuin listasijoituksensa takia, ajattelin ostaa kirjan, jotta voin sen sitten kostoksi julkisesti haukkua. Ihminen, joka ei osaa etsiä blogeja kuin toplistan kärjestä, ei kerta kaikkiaan voi olla kelvollinen kirjoittamaan blogikirjaa. Jotakin olennaista täytyy päästä puuttua tai sitten siellä on jotakin liikaa. Näin siis ajattelin. Todellakin. Viekää vaikka saunan taakse.

Ehdin kuitenkin kotimatkalla junassa lukea kirjasta noin yksi viidesosaa. Valitettavasti on todettava, että olin... liian jyrkkä. Kirja vaikuttaa positiiviselta, innokkaalta, iloiselta ja blogimyönteiseltä, enkä minä siitä voi tämän enempää pahaa sanoa. Olihan niiden 50:n parhaan joukossa kuitenkin jo tutuksi tulleiden median kiintiöblogien lisäksi Valokuvatorstai, Jatulintarha, Vammaisen vartalon kuvat, 127.0.0.1 ja Viistolla pinnalla!




















Arvaa kuka? SusuPetal ehti nostaa kätensä paparazzin salamaa nopeammin. Tähän kuvaan on nyt tyytyminen. Susu muuten keksi aivan loistavan idean:
- Blogimiitingit on ihan lapsellista puuhaa. Miksei järjestettäisi Blogimessuja! Jokaiselle oma ständi ja oheiskamaa myyntiin. Mukeja, kortteja, hiirimattoja...

Muitakin tuttuja bloggareita pääsin pitkästä aikaa naamakkain tapaamaan. Kyllä se aina tuo tämän virtuaalin jotenkin lähemmäksi. Käsinkosketeltavammaksi.















Remukin ehti painaa päänsä alas paparazzin salamaa nopeammin,





















... mutta Tabermann ei. Julkkiksia oli paljon. Eniten niitä löytyi yläbaarin tupakkapuolelta janoaan sammuttamassa. Ei sillä, että minä olisin siellä ollut niitä näkemässä, ehheh.

Aitaa kaatuu

Viimeisen parin viikon aikana meillä on töissä lorissut vettä katosta, loisteputket ovat palaneet jo useamman kerran ja kuravelliäkin on katonrajasta valunut kirjojen päälle. Syytän ongelmista niitä räjäytyksiä, joilla louhitaan keskustatunnelia juuri siinä alapuolella. Pommien ansiosta koko makkaratalo keinahtaa hieman paikaltaan, minusta nyt puhumattakaan.

Tänä aamuna oli puolikas järvi kaupan oven edessä. Citykäytävän sadevedet olivat tulleet iloisesti solisten rappusia pitkin alas. Sain jumankauta kahlata töihin. Muutenkin oli jo lahkeet polvia myöten läpimärät. Se on kun täältä maalta myrskyssä lähtee töihin, niin sateenvarjolla on yhtä paljon virkaa kuin drinkkikoristeella. Joskus aikaisemminkin on naapurikaupan viemärivedet tulleet röyhkeästi meidän puolelle koko pitkän kirjaseinän täydeltä, ei siitäkään ole kuin pari kuukautta. Varasto on tulvinut pari kertaa, joulun aikaan kattoputkisto petti ja toisen kerran työmiesten jääkaapin sulamisvedet tulivat meidän puolelle. Sepä olikin jäässä mokoma jääkaappi, ettenkö sanoisi. Olen kyllästyttänyt huoltomiehet yhteydenotoillani tainnoksiin. Kohta ne vissiin alkavat puhutella etunimeltä. Miksi mikään ei toimi niin kuin pitäisi. Töissä on pimeää ja märkää. Ulkona on pimeää ja märkää... Mitä helvettiä? Hah, no niin, tuo rysähdys oli sitten naapurin ja meidän välinen aita, joka juuri kaatui. No niin. Kohta meiltä menee sähkötkin.

Äidin pikku punkkari

Niin se on taas vuosi meidän pikku-Hitleristäkin vierähtänyt ja tänään on uudet Halloween- naamiaiset. 45 minuuttia oli töitten jälkeen aikaa rakentaa jätkästä punkmies. Kiire tuli ja irokeesikin lerpahti moneen kertaan. Kiitos Emmille ideasta, jota kannoin mukanani aina vappunaamiaisista lähtien.

Todella kehittävää keskustelua

Työntekijöiden kanssa käydyt kehityskeskustelut ovat edenneet yli puolenvälin. Jos tässä ei tule hulluksi, niin ei sitten missään. Työntekijöiden antamien palautteiden mukaan on

a) erittäin hyvä, että työvuorolistat tulevat ajallaan
b) mutta on erittäin kamalaa, että työvuoroihin pitää sitoutua niin pitkäksi aikaa.

a) on hyvä, että kaikki on ohjeistettu selkeästi
b) mutta lappuja on hirveästi ja se on kamalaa

a) on hankalaa, kun ei oikein pääse rutiineihin kiinni
b) mutta arkisin en kyllä pääse töihin

a) on ärsyttävää, kun vonkaat aina tulemaan töihin, silloin kun mulle ei sovi
b) ja saisinko ensi lauantain vapaaksi

a) en pidä siitä, että minua kysellään töihin niin lyhyellä varoitusajalla. Ei käy...
b) voi raukkaparkaa, onko se vakavasti sairaana. Ai, mulla oli se sama flunssa viimeviikolla, kun en päässyt...

a) olisi kivaa, kun olisi jotakin tekemistä,
b) mutta ei täällä ehdi mitään tekemään!

Tämä lista on loputon. On siis hyvä, että työvuorolistat tietää etukäteen, mutta niihin sitoutuminen on perseestä. Ohjeetkin on mukavat olla olemassa, kun niitä ei vaan tarvitsisi lukea. Sairaille löytyy kyllä sympatiaa, mutta jokaisen sairastumisesta minun ilmeisesti pitäisi etukäteen tietää parin viikon varoitusajalla. Se ei tietenkään koske sitä, joka parhaillaan on sairastuu, koska eihän sitä omaa sairastumistaan voi etukäteen tietää... puuh, minusta alkaa tuntua, että kaikki mitä kirjoissa ja kursseilla opetetaan, on aivan turhaa. On ihan sama mitä minä teen, kaikki menee kuitenkin pieleen.

...minä muita lue kuin Hasselia, saatana

Millaistahan elämä olisi, jos kirjallisuuden portinvartijat, kauppiaat ja kustantajat eivät olisi määräämässä, mitä kenenkin tulisi lukea?

Yleisesti ottaen asiakkaan pitää saada sitä yhtä ja samaa kirjaa, jonka kaveri on kerran kännissä kehunut tai josta joku muu mullinaama on lehdessä kauniisti kirjoittanut. Yleensähän on myös niin, että toiset kirjailijat paistattelevat julkisuuden päivänvalossa, kelliskelevät oikein niin että napa paukkuu, ja heidän kirjansa myös myyvät. Tällaisia kirjoja ei sen kummemmin tarvitse edes esille laittaa, niitähän tullaan ihan kysymään. Ovelta jo huudetaan, että onko teillä sitä juoppohullua. Mutta suurin osa kirjailijoista sillä aikaa repii perseensä, kuten olemme saaneet Hesarista viime päivinä lukea.

No usein ongelma on se, että vaikka olisi kuinka hyvä kirja ja asiakas suorastaan kompastuisi siihen, niin ei se sitä ota, ei millään, jos ei ole siitä nähnyt mitään informaatiota etukäteen. Ei se osta niitä köngäksiä, sammalkorpia, alasalmia... kun ei ne ole ikinä niistä kuullutkaan. Joskus tekisi mieli... ihan nätisti vain tunkea jonkun kurkkuun kirja... no ei nyt sentään... Vaikka kirjoja ostava porukka on laaja, niillä ei ole kirjoista paljoakaan tietoa. Se on se yksi aina; Perkele, minä muita lue kuin Hasselia, saatana... tai Tsihihi, näissä Cooksoneissa on aina niin ihania kaikkia... Ja niihin tuttuihin sitten jäädään. Joku jäärä todellakin kerran sanoi, ettei se muuta lue kuin Hasselin kirjoja ja se siitä.

Voisi tietty olettaa, että kirjakaupoissa tai kirjastoissa tai missä tahansa olisi aikaa esitellä jokaiselle asiakkaalle tai ihmiselle kiinnostavia kirjoja, ensin pitäisi toki selvittää mistä asiakas voisi olla kiinnostunut - juu, sellainen kehityskeskustelu jokaiselle joka tulee ovesta sisään, että mites viime vuosi meni ja mitä tuli luettua, ja onko ajateltu uusia haasteita ja miten me voisimme niitä edistää... - mutta siis tiesithän, että kotimaisten kirjojen tietokannassa on yli 70 000 eri kirjaa (siis mitä mä olenkaan sanonut siitä kirjojen määrästä...) ja vain murto-osa niistä pääsee esille ja lehtien sivuille. Niin tulipahan vain mieleen, että mitäs jos mikään kirja ei pääsisikään? Lopetettaisiin kaikkinainen kilpailu ja kanonisoiminen. Melko reilua, vai mitä? Joka jumalan jannu joutuisi ihan itse miettimään mitähän sitä seuraavaksi lukisi... Mutta mistä se silloin tietäisi mitä se miettisi? Hmm...

Eli otetaanpa alusta.
Ja vaihe yksi: mullinaama kirjoittaa kirjasta jotakin, milloin mitenkin (mullinaamalla ei ole mitään loogista kaavaa); joskus hinkkaa juhlakuntoon, joskus taas antaa luunappia niin että raikaa.

Vaihe kaksi: sen jälkeen ihmiset eivät ensimmäiseksi ostakaan sitä kirjaa, vaan alkavat samaan syssyyn arvottaa mullinaaman mieltymyksen mukaan kanssasisartaan tahi -veljeään, että onko se nyt lukenut sitä kirjaa vai eikö se ole. Ja jos ei ole, niin hyi hitto. Itseäänkin alkaa samaan hengenvetoon hävettää, kun ei ole tullut lukeneeksi. Vau. Tämä touhu tekee minuun aina yhtä suuren vaikutuksen. Minuahan se ei tosin haittaa. Pystyn ihan sujuvasti häpeämään ihan mitä vain haluat, mutta vastaavaa merkitystä sillä ei ole. Monille näyttää kuitenkin olevan. Miten hemmetti soikoon joidenkin kirjojen lukemisella voisi lunastaa jonkin älymystöpaikan tässä höperöiden maassa?

Vaihe kolme: Mietitäänpä nyt, onko niitä aivoja siellä kuoren sisällä vaiko eikö ole. Jos kerran tekee mieli jotakin lukea, niin kuin voisi kuvitella siitä kanonisoitujen kirjojen määrästä että mieli on tehnyt, niin onko milloinkaan mahdollista päättää sen lisäksi jotakin itse? Ihan voisi vapaasti valikoida siellä kaupassa niitä kirjoja ja kuulkaa ottaa rohkeasti riskejä. Nehän ovat vain kirjoja!, eivät mitään piraattiviagroja tai dynamiittipatukoita. Ottaapi vain sen kirjan käteensä ja hiplaa vähän, eikö niin. Siellä kaupassa sitten huomaat, että eihän se niin kamalaa ollutkaan.

No, jotenkin vain tuntuu, että ne kirjailijat jaksavat aina valittaa sillä miten eivät elä, vaikka kirjoittavat päivät pääksytysten. Onhan se rankkaa varmaan kirjoittaa joka päivä. No siis ihan oikeata tekstiä, eikä mitään tämmöistä päläpälää. Mutta onkohan sen valittamisen lisäksi ajateltu joskus ryhtyä joihinkin muihin toimenpiteisiin.

Hyvä äiti -palkintoraati voi poistua

Olen muuten ollut koko viikon lomalla. Koko viikon olen yrittänyt järkeillä näitä tenttikirjoja, tehnyt muistiinpanoja ja muodostanut muka joitakin kokonaisuuksia viestinnästä. Olen myös osallistunut kurssilaisten kanssa foorumikeskusteluun, josta en sano mitään. Olen tavoitteestani jäljessä rutkasti. Minun pitää hommata silmälasit. Tuntuu, että joka paikassa on liian pimeää. Eilenkin oli niin pimeää, että nukahdin kesken lukemisen. Makkarin sänky on nyt ehdottomasti kiellettyjen opiskelualueitten listalla. Keittiönpöydälläkään siitä ei tule mitään.
- Vie ny helvettiin ne paperis siitä, minulta näin kohteliaasti eräänäkin päivänä pyydettiin ennen ruokailua. Tämä oma koppi se vasta pimeä onkin, mutta täällä ei voi liikkua. En tiedä miksi pitäisikään, mutta ei täällä nyt vaan mahdu. On meillä siis sähköt ja valojakin, mutta silti tuntuu, etten näe enää mitään. Otsa on kroonisesti kurtussa, kun silmien zoomi ei oikein toimi.

No siis, lapsethan olivat myös loppuviikon syyslomalla, mutta minä pöllysin jo siinä vaiheessa teorioita, enkä pystynyt keksimään mitään järkevää tekemistä rankkasateessa. Laatuaikaa ei siis tullut vietettyä. Tytär pelasi tietokonepeliä ja pojat pleikkaa ja x-boxia. Hyvä äiti -palkintoraati voi poistua. Sivukorvalla (millä sitten jos ei sillä, ei minulla ole etu- eikä takakorviakaan) kuuntelin tyttären epätoivoisia yrityksiä pitää hengissä koneelle luomaansa perhettä (Sims2). Mitä vastoinkäymisiä sitä voikaan olla! Siis ensimmäisen perheen äiti kuoli nälkään, koska pizzataksi ei suostunut toimittamaan pizzaa. Perheen poikalapsi otettiin huostaan, koska se ei jaksanut tehdä läksyjään. Lopulta kaikki muutkin perheenjäsenet kuolivat nälkään, paitsi se sosiaaliviranomaisen kanssa ollut poika.

No, uuden perheen ongelmat alkoivat vuotavasta suihkusta. Se perheen äijä ei saanut sitä korjattua ja suihkuhuone tulvi tulvimistaan. Kaikki joutuivat kuivaamaan kylpyhuonetta eivätkä muistaneet syödä. Lopulta vessan lattialla alkoi kasvaa rikkaruohoja, ja koko perheen aika meni siihen, kun ne nyppivät niitä rikkaruohoja. Samaan aikaan taloon iski tuholaiset, joita perheen isä yritti välillä käydä myrkyttämässä. Perhe ei saanut taaskaan ruokaa, koska pizzataksi kieltäytyi jälleen. Perheenjäsenillä oli tapana saada raivareita, kun niillä oli nälkä tai pissahätä ja vessa oli liian kaukana. Silloin ne tuskastuivat ja pissasivat lattialle. Ihme porukkaa.

Perheen äiti, joka oli ammatiltaan sotilas, nukkui kaikki vapaa-aikansa ja joi pelkkää kahvia, vaikka taloon hommattiin puffetti. Siitä vaan sai käydä hakemassa kuka mitänenkin tykkäsi. Vaan kun ei kelvannut. Pian jokaisen energiataso laski niin alas, etteivät ne voineet tehdä enää mitään muuta kuin nukkua. Mutta eivät ne voineet sitäkään, sillä se edellinen kuollut perhe tuli kummittelemaan, eikä nukkumisesta tullut mitään. Niinpä nekin kuolivat. Valtavan opettavainen peli. Miksi tämmöiset asiat muistaa kertakuulemalla, mutta toisia sitten taas ei.
No tyttärelle ainakin tekee hyvää repiä hiuksiaan, jotta saa homman onnistumaan. Tänään ei ehkä ollut siihen paras päivä. Meillä molemmilla on PMS-oireita. Tyttärellä ensi kertaa tänään. Tätä en olisi saanut kertoa. Mutta arvatkaa kuinka vanha minä olen nyt. Satavuotias.

Saarna: Hölmön liköörin yö

Oletko muuten huomannut, että Saaran blogin kun kirjoittaa nopeasti, siitä tulee helposti saarnablogi. Miten kummassa olisit. Harva se tyyppi tietty kirjoittelee saaranblogia kaikkina vapaa-aikoinaan. No, itse kirjoittelen sitä väärin yhtenään muihin kommenttilaatikoihin, joten siis ennen sunnuntaijumalanpalveluksia olisikin hyvä pitää näin lauantaisin jonkinlainen Saaran saarna. Itselleni.

On nimittäin äärettömän hölmöä avata jättimäinen kermalikööripullo yksinään puolen yön jälkeen. Onhan se namia, mutta hyvä ihme, siihen aikaan yöstä kermalikööriä ehtii juoda vain muutaman annoksen (lue puoli pulloa), ennen kuin uni ottaa vallan. Ja onhan se niin imelääkin, ettei sitä voi mitään jättikulauksia ahmia. Sievästi naukkailin liköörini kahvimukista ja tässä sitä ollaan. Kaloreja on tullut vedettyä parin viikon tarpeiksi. Olo on täyteläinen ja tahmea. Yököttää ja päätä särkee, morkkiksesta puhumattakaan. Morkkis -sanan muuten opin ihan vanhempana vasta. Ihmettelin aivan tosissani, mitä se tarkoitti, kun kankkuspäiset kaverit kehuskelivat karmealla morkkiksella. Minullakin oli kyllä krapuloita, mutta en yhtään tiennyt, mikä sen erotti morkkiksesta, enkä kehdannut keneltäkään kysyä. Usein ihmettelin, mitä minun vielä olisi pitänyt tehdä, jotta olisin saanut morkkiksen. Kun asia sitten jotenkin paljastui, tajusin kokeneeni morkkiksia useinkin, mutta olin jollakin tavalla hyvin pettynyt, etten ollut osannut julkistaa niitä, kuten muut tekivät. Mokailtua oli tullut ja paljon ja minä olin katunut yksinäni sen sijaan että olisin katunut julkisesti. No nythän senkin voi korjata. Blogin kanssa voi tehdä niin paljon kaikkea kivaa yhdessä. Mehän piirtelemme ja lueskelemme, joskus jopa laulamme yhdessä. Tämähän on kuin äiti-lapsi -kerho.

No nyt pullo on sitten avattuna jääkaapissa ja se on ISO. Eli jotta se ei happane, minun olisi nyt juotava sitä joka päivä. En tiedä montako päivää tässä kännissä menee, mutta tenttiin pitäisi valmistautua. Jos tenttiin valmistautuu päissään, niin häipyyköhän se päähän kannettu tieto niiden alkoholista kuolevien aivosolujen mukana. Ahneus, niin, se kuolemansynti. Synneistä onkin ollut jumalattomasti puhetta joka puolella. Joskus muinoin kyräilin minäkin uskovaisia alta kulmain; kaikki se mitä ne syntinä pitivät, olivat mielestäni tämän kamalan elämän synonyymejä. Kuolemansynti tarkoittaakin siten kuolemaan nopeasti johtavaa elämäntapaa tai se aiheuttaa sellaisia tilanteita, joiden takia ihmisen inhimilliset tarpeet jäävät tyydyttämättä, eli mikä taas puolestaan johtaa omaan tai jonkun toisen nopeampaan kuolemaan. Kai. No niin siis käytännön juttuja.

Blogikirja -blogissa kerrottiin, että tämä blogiaddiktio on uuden tutkimuksen mukaan verrattavissa alkoholismiin. Syntiä, syntiä, kaikki on syntiä. Kaikkea tutkitaan sitä silmällä pitäen, miten paljon syntistä siitä voisi keksiä. Olisihan sen tutkimuksen voinut tehdä toiseltakin kantilta. Lähtökohta voisi olla vähemmän syntinen ja enemmän positiivinen. Esimerkiksi voisi tehdä kaksostutkimuksen. Toinen pitäisi blogia ja toinen katsoisi televisiota vaikkapa vuoden yhteen menoon. Sitten arvioitaisiin vaikutuksia (esimerkiksi muutoksia mielipiteissä tai sosialisoivia vaikutuksia), tyytyväisyyttä ja kokemuksia. Näin. Se olisi paljon kehittävämpää. Ja hauskempaa.

Tänään...

Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.
- Osmo A. Wiio

... en edes yritä.

...olisipa aika onnetonta olla kustantamon luottokirjailija

Opiskellessani törmäsin tällaiseen lausuntoon:
Eräs keino monitoroida ympäristöä ja seuloa siitä heikkoja signaaleja, on seurata Internetin keskustelu- ja muita vastaavia palstoja. Tämä seulonta voidaan automatisoida. Tuloksia voidaan käyttää mediateollisuudessa esimerkiksi siten, että Internetin keskustelupalstojen avulla tunnistetaan nousussa olevia juttuaiheita. Menetelmää on käytetty myös kirjojen kustantamisessa. Kustantaja etsii Internetin kautta uusia aihealueita ja tilaa kirjoittajilta ko. aihealueeseen sijoittuvan kirjan. (Innovaatiota etsimässä-media valinkauhassa, Siivonen, Lindqvist, Södergård, 2003)

Seuratkaas sitten tätäkin heikkoa signaalia: Keksikää itse aiheenne, köyhät.

Mikä kirjailijoita oikein vaivaa? Eikö kirjan kirjoittamisen pitäisi lähteä sisäisestä tarpeesta? Ei ole ihme, että porukka suoltaa kirjan vuodessa, vaikka mitään sanottavaa ei olisikaan. Kyllähän netissä aiheita piisaa. En kyllä enää yhtään ihmettele, miksi peruskynäreitten kirjoista ei enää saa irti mitään uutta. Ne aiheet on kaluttu loppuun jo keskustelupalstoilla ja blogeissa. Sellaisia oivaltavia kirjoja kirjoittavatkin nykyisin vain esikoiskirjailijat tai tuoreet tapaukset, joilla se signaali on sisällään herännyt eloon.

Haanpäät sun muut kovanaamakustannustoimittajat valittavat, että roskaa tulee tonneittain kustantamoihin, niin että saavat kauhakuormaajalla tuuppia sitä törkykasaa nurkkaan häpeämään; eihän niitä kukaan hullu jaksaisikaan lukea. Eipä niin, kun netistä automaatti nappaa signaaleja ja kustannustoimittajat vain valikoivat tulosten perusteella aihepiirejä ja lykkäävät ne ontoiksi imetyille sisällöntuottajille. Mihinkähän kaikkialle ne tutkat on suunnattu? Rihmastoon? Kiiltomatoon? Jippiille?... Blogeihin, jotka on kategorisoitu kirjoittamisen ja kirjojen piiriin? Minäkö vainoharhainen?

No, kustannustoimittajan työ alkaa vaikuttaa yhä enemmän markkinoinnilta, se taitaa olla sitä promillen luokkaa (sama kuin mitä käsikirjoituksista julkaistaan) juuri, joka siinä työssä enää liittyy muihinkin kirjan arvoihin kuin sen taloudelliseen hyötyyn. Mukavaa duunia ja helppoa varsinkin. Vaan olisipa aika onnetonta olla kustantamon luottokirjailija. Voi voi.

Syksy

Syksy, Valokuvatorstai

HETKINEN

Katkos aivosolujen välisissä yhteyksissä.

Ajatus harvinaisen kaukana sormista

Aika huonosti on asiat, kun fyysiset rajoitukset estävat tenttiin valmistautumisen. Selkää polttaa ja hartiat palaa. Nyt nostin läppärin pöydälle puulaatikon päälle ja laitoin näppiksen alle tiiliskivet. Ai niin, mulla on erillinen näppis, kun läppärin näppis on niin jumalattoman ärsyttävä. En kerta kaikkiaan tullut toimeen sen kanssa. Kymmensormijärjestelmän jo tyttösenä kunnon paukutuskirjoituskoneella opetelleelle ei tuollainen matala ja tasapaksu näppäimistö sovi ollenkaan. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun koko pitkä juttu on saatu sillä katoamaan täältä bitti-ikuisuuteen.

No niin, nyt siis seison ja kirjoitan. Minähän olen tottunut töissä seisomaan muutenkin kaiken päivää ja näpyttelemään konetta. Ei tällainen kokopäiväinen istumatyö sovi minulle ollenkaan. Ihan vatsaa kouristi, kun ajattelin, että koko jumalan päiväkö tässä pitää vielä noita tenttivastauksia valmistella, ennen kuin tajusin nousta seisomaan. Aika hidasta tämä onkin. Välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Siis mitä virkaa näillä teorioilla edes on? Samat asiat pystyy päättelemään ihan kuka vain ilman noita itsestäänselvyyksien teorisointeja. Siis ajatelkaa nyt, tiedättehän te tämän Shannonin ja Weaverin 1949 tekemän informaatioteoreettisen viestintämallin: Joku lähettää viestin ja toinen ottaa sen sitten vastaan. Vau.

Siis näin: lähettäjä-lähetin-hälyääni-vastaanotin-vastaanottaja. Ajatelkaa, tätä sitten hierotaan joka välissä ja joka kirjassa. On se vaan niin ihmeellinen tuo viestinnän prosessi, että siitä riittää kuulkaa vääntämistä. Ja tällä teorialla on ollut vahva vaikutus koko hemmetin viestinnän vaikutuksen tutkimiseen. Siis kuinka höynäytettävän porukan kanssa minä nyt oikein olen tekemisissä?

Mitään uutta ja oivaltavaa näistä ei siis irti saa, muuta kuin nimiä ja nimiä ja toisia yhtä tyhjänpäiväisiä nimiä ja teorioita toisten tutkijoitten puljattaviksi.

Sen verran tuntuu kyllä omituiselta tässä seisoma-asennossa kirjoitellessa, että ikään kuin ajatus olisi hieman kauempana sormista. Kenties tämä siis vaatisi hieman enemmän ponnisteluja, kuten jäljestä voimme päätellä.

PS.Voi hyvä ihme - en kyllä tiedä kannattaisiko tätä kertoa, mutta kerron nyt kuitenkin - kun koko päivän ensin istuu ja sitten seisoo pitkään paikallaan, niin alkaa muuten ihan älyttömästi pierettää.

PSPS. No nyt tuli kylkipistos! Aaaa....

Minusta on alkanut kasvaa juuria

Olin juuri tämän meidän kyläpahasemme historiankirjan julkistamistilaisuudessa asukasyhdistyksen järjestämien pippaloiden yhteydessä. Samoissa bileissä oli tyttäreni nuorisoteatterin esitys, nykyaikaistettu muunnelma Prinsessa Ruususesta, jonka olen jo kerran nähnytkin.

Aikoinani olin mukana herättelemässä henkiin ruususen unta nukkuvan asukasyhdistyksen toimintaa. Tuntuu ihan uskomattomalta, että aikaa ja energiaa riitti nettisivujen tekemiseen ja kokouksissa istumiseen sekä niiden lisäksi kaikkeen siihen talkootouhuamiseen ja niistä lehtijuttujen kirjoittamiseen. Tänään monen vuoden jälkeen kun näin ja halasin ne samat asukasyhdistyksen miehet ja naiset siellä juhlassa, pyyhkäisi lämpöaalto ylitseni, kun ajattelin, että ne ovat koko ajan jaksaneet pakertaa ja siinä ne olivat yhtä aurinkoisia niin kuin aina, aivan kuin mitään vuosia ei olisi välissä ollutkaan. Siis ihania ihmisiä. Ja minä olin unohtanut heidät tyystin. Kun tein asukasyhdistyksen logoa, en juuri ajatellut mitään. Tänään tajusin, miksi olin laittanut siihen auringon. Nämä pimeät nettivuodet vain olivat hämärtäneet käsitykseni ihmisistä, tehneet niistä osaksi manipuloivia ja kieroja, saanut minut uskomaan, että aina kaiken takana on jokin itsekäs taka-ajatus.

Jokseenkin vääristyneeksi on meinannut muuttua myös mieskuvani, joka osittain tietenkin on perustunut empiirisiin kokemuksiin, mutta lisäksi myös siihen, että naisille kaikkein katkeroituneimmat ovat äänekkäällä riehumisellaan antaneet ymmärtää, miten onnettomiksi naiset heidät ovat tehneet. Siitä on alkanut vähitellen jopa kantaa syyllisyyttä kaikkien naisten puolesta. Kun kuuntelin esitelmöivää historiankirjoittajaa, yli seitsenkymppistä miestä, joka vielä silmät palaen jaksoi olla innostunut, sydämellinen ja puhelias, heräsi kuitenkin toivo siitä, etteivät kaikki naiset sentään ole pilanneet jokaisen miehen elämää. Ja sama toisinpäin. Tuskin kaikki miehetkään ovat lopullisesti pilanneet jokaisen naisen elämää. Joka tapauksessa sen kirjan kirjoittaja teki lähtemättömän vaikutuksen paneutumisellaan, välittömyydellään ja tietämyksellään tietysti.

Kun asuimme tuolla kylän keskustan tuntumassa, kävin keräilemässä pellolta puutarhoista karanneita kukkia maljakkoon ja illakon siemeniä kasvatettavaksi tietämättä, mistä ne kaikki kukat olivat siihen pellolle tulleet. Nyt tiedän. Tämä koko alue on ollut kasvihuoneita täynnä. Hevosenlantaa kuskattiin Helsingistä junalla tänne ja kukkia täältä Helsinkiin. Ylipäätään ihmisiä tuntui kiinnostavan eniten kasvit, villiintyneet omena- ja luumupuut sekä tietenkin kivijalkojen rauniot, joita tällä alueella on joka puolella. Olisin ostanut sen kirjan, mutta rahat eivät riittäneet. Kotoa lähtiessä tuli niin kiire, että hyvä kun muistin koko lompakon. Naapurin rouvalta sen kirjan varmaan saan myöhemminkin, hän kun on sen suomentanut. Kirja on alunperin ruotsiksi kirjoitettu, koska täällä meillä päin vanhat ihmiset puhuvat ruotsia. Mutta kyllä ne suomeakin osaavat, vähän hassusti tosin: Se talo, missä vanhat ihmiset asuvat... se työläinen, joka takoo rautaa... Se jotenkin loi vieläkin innostuneemman kuvan koko touhusta.

Kaiken lisäksi huomasin, että minulle on kohta kahdessatoista vuodessa kasvanut tänne juuret. Enimmäkseen lasten ansiosta tietenkin, sillä ilman heitä olisin tuskin joutunut samalla tavalla kosketuksiin tämän ympäristön kanssa, mutta myös tuon asukastoiminnan kautta.

Nuorisoteatterin esitys meni paljon pilalle häsläävän yleisön takia. Melkein jo ponnahdin ylös huutamaan, että täällä on jumalauta teatteriesitys!, mutta likka olisi joutunut ikuiseen häpeään, joten tyydyin vain vähän mulkoilemaan myöhässä tulleita, paikkaansa vaihtavia tai keskenään juttelevia ihmisiä.




















Tytär saksalaisena prinssisotilaana aikeissaan herättää Ruusunen satavuotisesta unestaan. Pian hän kuitenkin joutui orjantappuroiden vangiksi ja ärähti scheisse. Kun prinsessan sai joku viaton sydän elikkäs nyhverö, tämä saksalainen pillahti äänekkääseen itkuun.

Tämä olisi tässä nyt

Muistelisin, että minulla oli aamulla jokin mielipide jostakin. Ei nyt vain tule mieleen mitään.

Maanantai

Tuolla ei edellisessä, mutta sitä edellisessä päreessä Etappisika epäili, että eikö bloggareitten tapaaminen särje julmasti ihania illuusioita, joita tässä tulee kuulemma ihmisistä väkisinkin luotua. Minä siihen sitten rehvakkaasti vastasin, että mikä niissä omissa illuusioissa nyt sitten on niin ihanaa, ettei niitä muka voisi rikkoa, mikä on ihan totta. Ei ihmistä voi luoda itse ja jos niin tulee tehdyksi, tekee aina vääryyttä sen oikean lihallisen ihmisen persoonallisuudelle. En olisi osannut tehdä sen täydellisempää Oharia (jonka kanssa siis loppuviikosta join kahvia ja söin suklaakakkua), enkä sen paremmin niin täydellistä Minhiäkään, jonka tänään tapasin ja toivottavasti tapaan samoissa merkeissä useamminkin.

***

Eräänä maanantaiaamuna kauppaan astui mummo, joka etsi kuumeisesti valokuvausliikettä, jonne oli jättänyt filminsä kehitettäväksi.

- Minä olen jättänyt jonnekin valokuvani kehitettäväksi. Se oli semmoinen pieni liike, niin kuin kioski, mutta en muista sen nimeä, eikä minulla ole vastalappuakaan. Kyllä se täällä jossain oli. Oli se täällä... Olihan se täällä?

Hänet luonnollisesti ohjattiin kuvaamansa valokuvausliikkeeseen, mutta mummo palasi seuraavana maanantaina takaisin kuin vanha bumerangi.

- Minä olen jättänyt jonnekin valokuvani kehitettäväksi. Se oli semmoinen pieni liike, niin kuin kioski, mutta en muista sen nimeä, eikä minulla ole vastalappuakaan. Kyllä se täällä jossain oli. Oli se täällä... Olihan se täällä?

Viime viikolla katsoin perään oikein, että mummo kääntyi oikeaan suuntaan ja käsittääkseni katsoi sitä liikettä suoraan päin. Huokaisin jo helpotuksesta, kunnes tänään mummo tuli ja lausui näin:

- Minä olen jättänyt jonnekin valokuvani kehitettäväksi. Se oli semmoinen pieni liike, niin kuin kioski, mutta en muista sen nimeä, eikä minulla ole vastalappuakaan. Kyllä se täällä jossain oli. Oli se täällä... Olihan se täällä?

Satuin olemaan varattu ja perin kiireinen siinä kassalla juuri sillä hetkellä, joten työkaverini lähti vuorostaan saattamaan mummelia samaan kioskiin valokuviaan hakemaan. Työkaverin tullessa takaisin kysyin, että veihän hän varmasti muorin perille asti. Oli kuulemma melkein vienyt. Patistin takaisin, että mene nyt juoksujalkaa ja taluta se sinne liikkeeseen sisälle. Mutta mummoa ei ollut näkynyt enää missään. Se oli minuutissa hukannut itsensä ja eksynyt siitä valokuvausliikkeestä. Ehkä sitten ensi maanantaina.

"blogin kirjoittaja on mimoosamaisen herkkä"

Vähän viihteellisempää välillä. Taas hakusanat kirvoittavat mieleni ja saattavat minut yliluonnollisen häikäiseviin suorituksiin bloggaamisen löysäpäisellä saralla.

Narsistin vastakohta

Noh, narsistin vastakohta olisi niin kuin meillä kotona nuorison keskuudessa sanottaisiin: epänarsisti. Epänarsisti puolestaan ei ilmaiseksi bloggaa, ei kerskaa eikä pöyhkeile. Epänarsisti esim. kirjoittaa kirjoja, ei anna haastetteluja ja haukkuu välipalaksi bloggareita. Juha Seppälä on tästä hyvä esimerkki. Hänen epistolansa kaikki tahtovat kirjailijaksi kannattaa lukea, jos ei vielä ole. Seppälä vaikuttaa tässä aihepiirissä hieman jälkeen jääneeltä, mutta mitäpä tuosta. Se onkin varmasti yksi epänarsistin pääpiirteitä; vähän friikki, vähän omissa maailmoissaan, vähän vaatimaton... kyllä te tiedätte...blogin kirjoittaja on mimoosamaisen herkkä, sanoo Seppälä. Hehheh, niin tuore vertaus ja aina niin osuva. No, kirjailijat ne osaavat noita klassikkoja käyttää ja tehdä.

Feministin vastakohta

Hämmentävää. Mikä vastakohtien maa tämä nyt on olevinaan? Feministin vastakohtahan ei ole epäfeministi, vaan sovinisti. Sehän on sitä oikein kaksinkerroin.

Mutta mikä tosiaan on nainen, joka ei ole feministi, mutta kannattaa tasa-arvoa? Feministiä ei hyväksytä. Se on pilalle mennyt. Eli jos ajatellaan, että ei olisikaan feministi, niin tarkoittaisiko se automaattisesti sitä, ettei kannattaisi tasa-arvoa? Sikamaista.

***

Etappisika on pistänyt nyt niin koville meikäläisen tuossa alla olevassa päreessä, ettei tämän enempää tänään. Hartiat kaipaavat jo jotakin muuta, kuin näppäilyä. Se oli hyvä keskustelu, jossa puhuttiin paljon juuri tuostakin, mistä Seppälä blogissaan bloggareita syyttää. Kiitos siis keskusteluun osallistujille. Ja erityiskiitos Etappisialle:

Tappi seinässä

Kuinka hauskaa. Luultavasti google ei osaa suomen kielen oikeinkirjoitusta. Olen varmasitkin sanonut: Tappisein ässä.

Elämä on yhtä eroa ja ekstaasia

Pitäisi tehdä läksyjä ja lukea mielummin kirjoja, kuin blogeja tai lehtiä. Kaikkein typerintä mitä tässä vaiheessa on tehdä, on kirjoittaa päre, mutta kun jokin alkaa vaivata, sitä ei näköjään enää osaa käsitellä itsensä kanssa kahden, vaan se pitää kirjoittaa ylös.

Olen viime päivinä kiinnittänyt erityishuomiota siihen, miten media suhtautuu rakastumiseen. Onhan se valtavan hienoa, että joku on joskus rakastunut. Mutta yhtä hienoa näyttäisi olevan se, kun on ottamassa eroa ja aikoo kieriskellä pari viikkoa tuskissaan syvän masennuksen vallassa - enempää aikaa ei anneta, koska julkkis menettää nopeasti mielenkiintonsa. Eihän tänne sentään kärsimään ole tultu. Elämähän on pelkkää ekstaasia, kuten varmasti Nigerissäkin ajatellaan. Pian julkkis onkin siis ottanut uuden suunnan elämässään ja tänään hän näyttää jälleen kauniilta ja elämä on ihanaa. Vanha sai jäädä, mirkku tai markku on taas rakastunut.

Tällaista nopean rakastumisen kykyä pidetään erinomaisen vitaalina toimintonta. Sitä seuraava eroprosessi on myös mainiota ainesta, ajan hengen mukaan pitää napakasti siirtyä tunteesta toiseen. Syvästä, noin kaksi viikkoa max. kestävästä surusta saa pureskeltavaa sopivan annoksen. Sen jälkeen on jo kyllä annettava todiste siitä, ettei tunnepuolella tai jalkovälissä ole tapahtunut mitään pysyviä vaurioita. Uudet rakastumiset odottavat niin julkkista kuin lukijaakin. Ja tämä kaikki on olevinaan ihan helvetin jeesmeininkiä.

On siis vallan mainiota, että uimaripoika viihtyy erotragedian jälkeen avoimesti missin seurassa, kun tuleva ex-vaimonsa on juuri potenut pohjattoman masennuksen idolsidolin kainaloisena. Uimarilla seisoo vielä, vaikka hyljeksitty vaimoparka taisi julkisesti muuta väittääkin. Oliko niillä muuten lapsia? Koko perhe on pian poispyyhkäisty uusien ihanien rakastumisien alta. Mitään ei ole ollutkaan, paitsi haluttavuus ja kyky rakastua aina uudestaan ja uudestaan. (Siis minähän olen vain katkera ja kateellinen, se on totta, mutta siitä huolimatta asiassa voi olla jotakin perää.)

Myös avioliittojen myötä-ja vastamäet käydään salamana läpi. Myllylän Mikan vaimonkin piina päättyi kuukaudessa. Mika meni, Mika tuli, Mika meni taas ja vihdoin muutaman viikon juoppouden jälkeen Suvi-vaimo sai Mikansa takaisin kotiin. Siis minkä tyyppinen alkoholiongelma kestää juoppoputkineen ja hoitokausineen kuukauden?

Ylipäätään nykymenoisen trendiperheen idylliin kuuluukin kauniisti sisustetun omakotitalon, 1,3 lapsen, koiran ja kesämökin lisäksi myös syvä avioero, masennus, uusi rakastuminen, uusi omakotitalo, uusi sisustus, yksi kappale uusia lapsia (koska entiset ovat lakanneet olemasta). Ei siinä oikeastaan ole mitään uutta, julkkiksilla on kaikki niin kiihkeää ja nopeaa muutoinkin, mutta kun se näyttää tarttuneen jokaiseen tavikseenkin, joista parhaiten asian sisäistäneet ehtivät käydä nämä ruljanssit läpi ennen niitä lapsia. On kannattavaa potea parin viikon masennus ihan ilman ylimääräistä taakkaa, jotta sitten taas on voimia uuteen, jo nurkantakana odottavaan rakkauskoitokseen. Tämä kaava alkaa näkyä myös blogeissa. Toisten vilpittömyys on tietenkin silmiinpistävää ja toisten taas läpinäkyvämpää, tai sitten todellakin on menossa jokin kollektiivinen petturuus- ja erovaihe, ja täytyy nyt vain olla tarkkana siellä sekä täällä, että milloin se oma mies tai vaimo on kapsahtanut jonkun uuden pelastavan rakkauden kaulaan. Joka tapauksessa jengi on hengessä mukana kuin huumattuna. Tämä kansa on mediansa ansainnut.

(En aio tänäänkään linkata niitä kaikkia blogeja ja lehtiä, joista tämä juttu sai alkunsa, jo ihan pelkästään siitäkin syystä, että se on joissakin blogeissa erikseen kielletty.)

Olen nähnyt Oharin

Vähänkö käihä, nääs Ohari.

***

No soon moro taas. Palaverit on pidetty ja olo on kylpylässä käynnin jälkeen tietty rentoutunut ja hehkeä. Niin varmaan. Olo on ihan kamala ja niska jumissa. Sydän lyö pumpum...pum...tädää. No onneksi sentään lyö. Unohdin taas sen kameran, kun kerran olin Tampereella. Jokin alitajuinen boikotti varmaan, en kyllä ymmärrä miksi. Kännykällä räpsin sitten kuvia ensimmäisen vartin siinä hulppeassa huoneessa; oli oma saunakin ja just kaikkia niitä juttuja, joista viimeksi kerroin, seinät, tuolit, sängyt. Jääkaappikin oli ja siellä tossut, karkit, sipsit, kondomit ja kaikki tykötarpeet.



















Respan nainen sanoi, että kun olette tulossa kylpylään, riisuutukaa huoneessa, pankaa kylpytakki päälle ja ulkokengät jalkaan ja hipsutelkaa kylpylän puolelle tästä näin, ja huitaisi kädellän jonnekin sinne receptionin taakse. No justiinsa. Huoneessa piti arpoa, että jätetäänkö alusvaatteet päälle vai ei, ja mihin uikkarit laitetaan ja puhtaat alusvaatteet... Hirveä ongelma siitä tuli. Hyvä kun pääsin ollenkaan lähtemään. Varulta jätin alusvaatteet ylleni, jos vaikka olisin kaatunut siihen aulaan ja kaikki olisi levähtänyt näkyville. Kyllä hirvitti. Melkein jäi lähtemättä kokonaan. Saunan olisin voinut laittaa päälle ja juoda jääkaapin tyhjäksi sillä aikaa kun muut polskuttelisivat kylpylän iloissa ja nauttisivat allasbaarin antimista. Sisukkaasti tsemppasin, että tämä tehdään nyt kyllä ilon kautta, ilon kautta, ilon kautta...

Olipa sekin kuulkaa näky, kun piti kulkea alakerran ravintolan ohi valkoisessa, muhkeassa, juuri polviin asti ylettyvässä froteekylpytakissa ja tukevissa kävelykengissä sekä kätösissä tykötarpeet muovipussiin käärittynä. Tämä oli ihan niitä topkymppikokemuksia idiotismin saralla.

Tiedättehän te myös kun kylpylöissä ja edistyneimmissä uimahalleissa on sellaiset porettimet, ja niissä voi sitten ottaa vesihierontaa niiden päällä tai alla olemalla. En tajua. Eihän ne mitään auta, kun muutenhan sitä hukkuu, jos ei pidä jostakin kiinni ja jännitä hampaat irvessä, eikä mikään hieronta auta, jos kerran jännittää. Siis mikä tämä pointti sitten on? Hirveällä paineella kuohuu vesi milloin mistäkin ja sitten yritetään vain kovasti olla hukkumatta.

Tuli oltua myös ruoka- ja viinikurssilla. Eihän se hirveästi ilahduttanut ensi alkuun, kun kuulin, että me päästään tekemään kuuden ruokalajin ateriamme itse ja nämä huippukokit sitten vain tarjoilevat ne kauniisti katettuna. No kun joka päivä laittaa ruokaa perheelle, niin kyllähän ensireaktio on, että ei helvetti, eikö sitä pääse valmiiseen pöytään edes hotellissa, jumalauta. Mutta menihän se siinä. Kalttasin tomaatteja ja revin puhvelinjuustosta palasia sekä nypin basilikaa... ja taas Saara, nyt ilon kautta, ilon kautta, ilon kautta... ja auttoihan se... iiihan hyvin se meni sitten, kun päästiin siihen viinien haisteluun ja maisteluun.













Alkupala, jonka kerran valmistin:

Antipasto

Prosciutto di parma,
cantaloupemeloni,
viikuna ja pecorino

balsamico

mozzarella
di bufala,
ja marinoitu
tomaatti

barbeque
kananrinta
ja yrtit

Jonkun (no ei tasan minun) hemmetin hyvä idea oli sitten lähteä jatkoille Tampereen keskustaan. Ja kun aikuinen ihminen ei ymmärrä, että siihen aikaan yöstä se ei ole kovin hyvä idea, eikä siinä menetä mitään, jos ei lähde, niin sehän lähtee. Taksikuski päätteli kai naamojemme perusteella, että nuo ämmät on selkeesti tangoprinssiä tai ehkä jopa kuningasta vailla, en tiedä. Mutta sellaiseen menomestaan se meidät vei. Olihan siellä sitten baarin puolikin sentään, ja jokunen tamperelainen juoppo sekä työtön viettämässä mukavaa tostai-iltaa. Ja me. Epätoivoinen ajatus. Jossain vaiheessa yötä pää hieman selvisi ja itseironia sai vallan. Melko lailla nauraen tuli lähdettyä takaisin hotellille.

PS. Olen nyt korjaillut jotain toistakymmentä kirjoitusvirhettä tästä jutusta, välillä jopa huonompaan suuntaan, joten nyt saa riittää. Jonakin toisena päivänä sitten.

Säälittävä päreyritys

Takki tyhjä. Ei mitään mielipidettä mistään. Ihan sama mitä maailmalla tapahtuu. Kehityskeskusteluja on tullut tyttöjen kanssa pideltyä ja ovathan ne minusta aika vaikuttavia tilanteita, mutta toista näkökulmaa ei nyt ainakaan tähän hätään ole tulossa, joten saat tyytyä tähän. Saattaahan se kehari (näin meidän tuttujen kesken) jostakusta olla ihan hirveä paikka, mutta ei sitä niiden naamasta ainakaan näe. Siinä olisikin jollekin tutkijalle hutkittavaa, miten ihmiset ovat muuttuneet parissakymmenessä vuodessa. Se miten ne nykyään osaavat ottaa kritiikkiä vastaan ja miten kehuja, on kyllä tasan tarkkaan muuttunut. Ennen vanhaan paiskottiin pienemmästäkin ovia, mutta ei tänä päivänä. Asiallisesti nyökytellään, otetaan vastaan mitä tuleman pitää, kirjoitetaan haukut ja kehut ylös ilmettömästi ja odotetaan kiltisti omaa puheenvuoroa. Ja sitten on sen toisen vuoro nyökytellä.

No ainahan siellä on se sama ongelma, että alkuun pääseminen on hieman hankalaa, mutta kyllä sieltä yllättävän hyvin saa pumpattua niitä oikeita ongelmiakin. On muuten helkkarin palkitsevaa, kun niitä voi rauhassa ratkoa. Sekin on kiinnostavaa, miten vastapuoli reagoi, kun katsoo silmiin, pälyileekö ympärilleen, katsooko takaisin vai harhaileeko katse ja miksi. Valehteleeko se vai mitä tekee. Salaako jotakin ja miten sen saisi kaivettua. Ihanan haasteellista.

Äh, jotakin viihdyttävämpää pitäisi kirjoittaa, ettei koko blogi jää ihan hunningolle, kun huomenna on lähtö Tampesteriin, eikä sitten tule oltua koneella lainkaan pariin päivään. En oikein tiedä missä sitä tulee oltua, mutta ohjelmaa riittänee. Enkä kyllä ymmärrä, miksi yöpyminen on varattu kylpylästä, kun vapaa-aikaa on kaikki kolme tuntia ennen illan ohjelmaa ja siitähän menee puolet silkkaan ihmettelyyn, kun meikäläinen johonkin pääsee. Ooh, seinä! Lamppu! Tuoli. Täällön hei sänkykin! Oi voi, vaatekaappikin. Pitäisik... Hei, vessa! Kaikkea ne keksii... No mutta mikäli aikataulu edes pitää, kolmessa tunnissa justiinsa ehtii pulahtaa altaaseen. Kai sitä voisi käydä uimahallissa täälläkin, mitä sitä edes kolmea tuntia, ihmettelen vain.

Toisaalta on aika järkyttävää, että tällainen postaus jää tähän moneksi päiväksi. Ei ole edes valokuvaa Tampereesta, vaikka asuin siellä taannoin puolitoista vuotta. Ei ollut varmaan kameraa vielä keksittykään. Jaa, kotieläinpuistossa oli kerran kamera mukana, mutta se olikin jo viime vuosituhannella. Ja kuka tässä jaksaa vapaa-aikanaan skannailla, kysyn vaan. Tampereen sijaan voisinkin laittaa kuvan Pariisista. Sehän on melkein sama asia.















Tampere, oikealla Näsinneula. Soon moro.

Onko inhimillisen pahuuden alkusyy peenis?

No niin, siis S. Liuhto from Diogenes sanoo, että

Olen ongelmissa näiden nykyajan naisten kanssa, kun ei oikein tiedä miten olisi. Esimerkiksi, onko kohteliaisuus, nainen menee ensin ovesta, naisen alistamista? Haluaisin selventäviä rajanvetoja, joita voisinkin kysyä Iinekseltä tai Saaralta, joka myös kerkeästi löytää inhimillisen pahuuden alkusyyn peniksenkantajista. On tää minunkin bloggaamiseni erinomaista, kun linkkilistani täyttävät feministit ja muut hörhöt esasaarisineen, panurajaloineen ja raunoräsäsineen.

Ensinnäkään minähän en ole varsinaisesti feministi, vaan muu hörhö. Naisen aseman edelle menevät arvoasetelmassani aina lapset, jotka taas feministeillä eivät mene. Feministit erottavat lapset naiseudesta, mikä on minusta epäluonnollista. Se välittää lapsille sellaisen viestin, että ne roikkuvat siinä perässä, silmät selällään ja nenä räkää vuotavana, kun äiti mennä viuhtoo ottamaan omaa aikaa. Miksi ylipäätään ei ymmärretä sitä, että lapset kuuluvat siihen omaan aikaan? Mielestäni kun lapsia kerran tehdään, niin niistä huolehditaan ensimmäiseksi, ei vasta toiseksi. Aikuinen kyllä pärjää sen aikaa. Tämä ikuinen tasa-arvotaistelu ei tule loppumaan feministien tavalla. Pikkupojista kasvaa äideilleen katkeria otuksia, jotka malliesimerkin mukaan kasvavat yhtä itsekkäiksi. Jos lapsista huolehditaan hyvin, ne kunnioittavat vanhempiaan, äitiä ja isää, ja aikuisena naista sekä miestä.

No, olihan tuo aikamoinen kärjistys, hupsistaheijaa.

Minusta on mukava mennä ovesta ensin, mutta ei minua haittaa, vaikka siitä menee joku toinen. Jos sillä vaikka on kiireempi, mitä vähän epäilen. Tänään menin seitsemään töihin, enkä ollut vielä neljään mennessä ehtinyt syömään. Kun tulin kotiin ja join lasin vettä, tunsin, miten se meni kylmänä vanana vatsaan asti. Mutta siis ovesta ensin päästäminen on huomioon ottamista. Olen minä tehnyt sitä miehillekin monta kertaa. Myyjä kun ei ole oikeastaan nainen ollenkaan, vaan astetta alempana, eli kyllä asiakas päästetään ovesta ensin, oli se mies tai nainen. Eikä se miehiä ainakaan näytä vaivaavan. Tällainen käytös jää sitten päälle ja vahingossa on tullut päästeltyä muutoinkin miehiä ovesta, mikä taas on siinä kontekstissa aiheuttanut joskus hämmenystäkin. Minulle oven avaaminen ei siis ole alistamista. Minusta se on hienoa, niin hienoa, että toisinaan ihan nolottaa ottaa sellaista ylimääräistä huomiota vastaan.

S.Liuhto tuskin tarkoitti tätä, vaan hänhän väitti, että haen inhimilliseen pahuuteen syypäitä miehistä. Tämähän ei ole totta. Silloin kun kirjoitan jostakin ongelmasta, niin kirjoitan jostakin ongelmasta. En ole kirjoittamatta ongelmasta siksi, että sen aiheuttaja on mies. Mutta en myöskään siksi, että se on nainen. Se on sitä tasa-arvoa, pojat. Jos lukija tulkitsee asian niin, että haen syypäätä sukupuolen perusteella, voi olla, että lukijan nivuset ovat hieman hellinä. Tarkoituksenmukaista käytökseni ei ole, vaikka nyt kun tuli puheeksi, niin miksi minä en saisi olla yhtä katkeroitunut miehille kuin ne yleensä ovat naisille? Toisaalta on imartelevaa, että minun oletetaan olevan niin helvetin fiksu ja jonkinlainen yli-ihminen, johon eivät elämän pettymykset löisi leimaansa, ja joka kirjoittaisi henkilökohtaista nettipäiväkirjaansa objektiivisesti kuin kulttuuritutkija. Voi itku, ikävä tuottaa pettymys. Kyllähän nämä ovat niin subjektiivisten kokemusten värittämiä meidän kaikkien kirjoitukset. Tavallaan olen syytön siihen, kun en millään pysty hallitsemaan näitä tiedostojani ja poistelemaan sieltä asioita, joiden takia olen tuntenut pettymyksiä, suruja ja murheita, ja joiden takia olen tullut sellaiseksi kuin olen. Yrittänyt kyllä olen, luoja paratkoon.

***

Loppukevennys: En ole vielä ehtinyt hakemaan sitä Helka-korttia. Tänään yksi tenttikirja piti jo palauttaa ja tenttihän on siis marraskuussa. No minä siitä itkemään sitten kirjastoon, ettei näin saa tehdä, aika ei riitä, kun hädin tuskin olen ehtinyt koko kirjaa avaamaan, niin sieltäpä löytyi sitten toinen samanlainen kirja, joka oli tullut Mikkelista kaukolainana jollekin toiselle, ja se oli nyt palautettu, eli sain taas kaksi viikkoa lisäaikaa samalle kirjalle, kun maksoin siitä sen neljän euron kaukolainamaksun. Kävin siis vaihtamassa saman kirjan toiseen samanlaiseen kirjaan ja maksoin neljä euroa väliä. Tunnen itseni jälleen tosi typeräksi.