Havuja, perkele

Kuusi otti ja lähti. Olipa harvinaisen surkea tapaus se. Vähän niin kuin kruunu tälle vuodelle. Piste iin päälle. Koreahan se oli aluksi, mutta lopuksi neulaskasasta kohosi pelkkä koristeltu kuiva raato.

Joulurauhaa

ja kiitos menneestä. Onnellista uutta vuotta kaikille.

Vielä vähän

Ennen joulurauhan julistamista kerron vielä yhden asian, jota en tässä hötäkässä ehtinyt mainita ollenkaan. Pari viikkoa takaperin Uutislehti 100:ssa uutisoitiin tapauksesta, jossa 7-vuotiasta pikkupoikaa oli kesken kotimatkan lähdetty väkisin retuuttamaan johonkin asuntoon. Retuuttajasta annettiin tuntomerkit ja miehen kerrottiin olevan noin kolmekymppinen mies. Myöhemmin poika oli uutisen mukaan palautettu pihalle, josta hän sitten apua pyytäen oli päässyt onnellisesti kotiinsa.

Pari päivää myöhemmin oli selvinnyt, että koko juttu oli keksitty. Poika oli ollut kielletyillä karkkiostoksilla, mutta sen sijaan että olisi uskaltanut tunnustaa sortuneensa karkkeihin, hän olikin valehdellut, että oli joutunut kaapatuksi.

Tämä kaikki vaikuttaa aika salakavalasti lasten käsitykseen ympäröivästä todellisuudesta. Jos karkin syöminen ja siitä seuraavat terveyshaitat, ylipaino ja kaikki muu terveysintoilu aiheuttaa tätä, niin mitä sitten aiheuttaa kaikki muu, mitä lapset ympärillään näkevät.

Linkkejä muihin

Lisäsin muutaman linkin Ikävään aiheeseen. Sori haamupäivitys. Nyt en jouda luojan kiitos itse polkkaamaan, kun olen saanut lukea niin tiiviisti muiden blogeja.





Vanha valopää se täällä vain.

Niin?

Kesken jouluostosten pääsin Susun kanssa kaljoille. Fantasioitiin pikkujoulutapaamisista muiden bloggareiden kanssa.
- Moi, mä olen Saara.
- Niin?...
Mietittiin myös, kuinka hemmetin kauan ihminen voi ihan oikeasti jatkaa bloggaamista. Tosiaanko tässä istutaan vielä kymmenen vuoden päästä ja kirjoitetaan sormiverellä, kun muut laittavat videokameran kanssa eetteriin liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Realistisesti ajatellen tämä kyllä loppuu aikanaan. Hulluimmissa visioissa täällä istuu tappiin asti vanha kääkkä, joka paasaa pornoistumisesta ja sen vaikutuksista ja toisaalla Susu kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa pieniä tarinoitaan, joissa kohdellaan lapsia huonosti. Loppuun asti. Hampaat putoaa. Tukka lähtee. Sormet koukistuvat.

Voi apua.

Linkkaan tähän vielä säälistä Mitvitin, että saa raukka edes lukijoita. Oli toinen niin hienosti yrittänyt kirjoittaa vastineensa.

Silmälasimäyrä

Niistä silmälaseista... eivät tuoneet vielä onnea. Voisin helposti kuvitella, että olen saanut jonkun toisen lasit. Minullehan käy yleensä niin, että jokin sähläys aina osuu kohdalle. Aina. Joudun epäilemään kaikkea ja yleensä se on ollut ihan oikea epäilys. Mutta näiden lasien kohdalla se epäilys on vielä epävarmaa, sillä niiden kanssa pitää katsoa kauas eri asennosta kuin lähelle katsoessa. Enkä minä vielä ymmärrä miten se tapahtuu. Monet tekevät niin, että kumartavat vähän päätään ja katsovat alta kulmain. Silloin ihminen näyttää viisaalta, varsinkin miehet. Mutta minä näytän sillä tavalla lähinnä wannabe-viisaalta ja kaksoisleukakin oikein muhevoituu siinä asennossa. Muutenkin hiukset ovat kasvaneet mallista yli, joten pää on ihan pallo. Esikoinenkin sanoi, että niin kuin turbaani olisi päässä. Ja lisäksi tukka on taas päälaelta harmaa kuin mäyrällä ja nenässäkin kirkuu punainen näppylä.

Monet muut ovat säihkyneet eilen pikkujouluissa ja se vähän kirpaisee. Ärsyttää lukeakin moisia hihityksiä. Tässä rapakunnossa ei paljon tee mieli ihmisille näyttäytyä, mitä nyt vähän pakosta töissä, kun siitä kerran rahaakin maksetaan. Muutenhan olisinkin jo erakko. Joku oikeus ja kohtuus sentään pitää näyttäytymisessäkin olla. Tänään kyllä laskin palkat kotona ja tämmöinen etätyö olisikin kyllä mainio vaihtoehto näinkin järkyttävän näköiselle ämmälle.

Huonoja kuvia kuulkaa riittää

Tämän viikkoisen valokuvatorstain haaste on älyttömän helppo. Minullahan näitä onnettomia otoksia riittää. Oli jopa vaikeuksia valita, mutta päädyin nyt kuvakavalkadiin eräästä näytelmästä, jossa myös tyttäreni esiintyi. Ja äiti elikkäs siis minä kuvaan.

Surkeiden otosten sarja:















Tässä näytellään.















Joku kävelee. Ei mitään tietoa kuka ja miksi.















Hitto, ne kerkesivät jus kumartua.















Olin valppaana. Nyt ne seisovat.


***

Vielä huomisaamuna neljältä herätys, sitten ensi viikolla saakin nukkua puoleen viiteen. Ehkä vielä joku päivä tekee mieli kirjoittaakin.

Lainattujen lauseiden meemi osa 2.

Meitä oli saunomassa 8 naista, oli pyöreää, pitkää, lyhyttä, piukkaa ja löysempää vartaloa. Yksi lupaa hohtoa, toinen kiiltoa, kolmas raikkautta, neljäs puhtautta ja viides vieläpä helposti, kuudes suojaa lialta ja seitsemäs tarjoaa ikuista onnea. Eipä niistä tuhmuriineista varmaan tarvitse sen suurempaa numeroa tehdä - pukkihan ei kuitenkaan kai mikään julma tuomari ole? Hän on äärettömän nokkela nopea hauska. Valitettavasti en ole ollut kiltti tänäkään vuonna, joten en kehdannut toivoa sitä pukilta. Olen hieman alakuloinen jo nyt.

















Lähteet:
Helen, Ohari, Anna, Susu, Kata ja Maija Mallikortti

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi.

Susun haaste tuli just sopivaan saumaan. Tulipahan luettua liuta mukavia blogeja sen sijaan, että olisin tehnyt taas tikusta asiaa.

...vedin kermaleivosta napaan

Outo tunne. Eilisen pettymyksen jälkeen tuntuu niin kuin olisin huolissani siitä ihmisestä. Minulla on vähän ikäväkin niitä sen juttuja. Tämä ei ole hyvä asia. Miksi ei vain voisi olla ajattelematta tai välittämättä. Samaan aikaan kun huoli syvenee, syvenee myös pelko. Toisaalta työntekijöitteni elämä ja vapaa-aika ei kuulu minulle yhtään, mutta kuitenkin sitä on nyt nämä pari päivää tullut ajatelleeksi näitä vapaa-ajanviettotapoja ainakin siinä tapauksessa, jos ne tavat alkavat vaikuttaa työntekoon. Minulla suoraan sanoen on ollut rintalastan alla ontto olo. Ikään kuin olisin alkanut pelätä... en edes tiedä onko se pelkoa... vai onko se pettymystä jo valmiiksi, että entäpä jos joku tekee sen kuitenkin taas. Nytkin tätä ajatellessa minulla nousee hiki pintaan. Vaikka mikä oikeus minulla on edes odottaa, että ihmiset olisivat jotenkin sitoutuneita työhönsä? Mistä minä oikeastaan mitään tiedän. Väkisinhän niistä välittää. En tietenkään pystyisi edes olemaan välittämättä, se on selvää, mutta kunpa pystyisin olemaan niin kuin osan aikaa tänään olenkin ollut... hieman sumussa... ahaa, kauppa, joulukortti, kirja, kassa... kas, tuossapa on juna... ahaa, koti... hmm... ei ole kahvia...televisio... blogi. Kunpa mikään ajatus ei johtaisi mihinkään.

Kun itse on rahattomana ja pakosta lähtenyt 17-vuotiaana täyspäiväisesti tekemään töitä ja opetettu sellaiseen kurinalaiseen vastuuseen, jota tänä päivänä ei (toisaalta onneksi) enää ole, en tiedä miten näihin asioihin pitäisi suhtautua. Tuskin ennen vanhaan kauppias pelkäsi, ettenkö olisi ilmestynyt töihin. Oli itse asiassa onni päästä töihin ja kunnia-asia tienata palkkansa työllä. Vaikka yöt joskus valvottiinkin, niin töihin kyllä mentiin. Sinnehän mentiin, vaikka olisi ollut pää kainalossa. Olen minä kassallekin kerran nukahtanut. Koskaan ei niin kipeä ole, etteikö töihin pysty, sanoi kauppiaan rouvakin, kun olin erehdyksissä mennyt kerran hakemaan sairaslomaa. En oikein vieläkään ole suonut sitä itselleni. Se oli kuin joku hemmetin sisäoppilaitos. Työpäivätkin olivat useinmiten varttia vailla aamukahdeksasta vartin yli iltakahdeksaan. Se oli edistyksellinen kauppa. Harva pulju siihen aikaan oli kahdeksaan asti auki. Lauantaisin oli yhteen ja sunnuntait oli onneksi kiinni, että sai levätä edes yhden päivän viikossa.

Silloin kauppiailla oli ikkunalliset kopit, josta ne kyttäsivät, mitä kaupassa tapahtui, mikäli siltä röökin savulta mitään erottivat. Toinen kauppias veti kopissaan pilsneriä ja tupakkaa päivät pitkät. Mutta tämä ensimmäinen kauppias oli varsinainen patriarkka. Olihan se hullua, että piti pomoa pelätä, mutta pelolla se kyllä hallitsi. Koppiin joutui kuulusteltavaksi milloin mistäkin ja jokainen vuorollaan. Siellä sai kuulla nuhteita väärin tehdyistä töistä tai väärässä järjestyksessä tehdyistä töistä, kassaheitoista... kerran heitin kaalisäkin vihanneskaapin hyllylle niin rajusti, että hyllyt putosivat. Voi jumankauta että tärisin. Siitä vasta tulikin sanomista. Parissa vuodessa siihen tottui. Kun vastaan ei uskaltanut sanoa, piti keksiä muita kostonkeinoja. Tuulikin pullatiski oli siinä kauppiaan ikkunan alapuolella, ja minä sitä Tuulikkia aina ruokatunnit tuurailin, niin kuin tuurailin kaikkien muittenkin ruokatunnit. Vaihdoin vain paikasta toiseen; pullatiskin Tuulikki, lihatiskin Jari, kassan Kaija ja toisenkin kassan Kaija. Itse pääsin nuorimpana syömään viimeisenä. Tuulikkia tuuraillessa asettelin aina leivoksia alahyllylle ja kyykistelin tiskin takana niin, ettei kauppias voinut nähdä, mitä siellä puuhailin. Minä vedin kermaleivosta napaan minkä ehdin ja hähättelin. Joskus piti aika tohinalla pyyhkiä suupielet hihaan, jos asiakas sattui yllättämään. Lihatiskiltä syöminen ei ollut yhtään niin jännittävää, koska siihen kauppias ei nähnyt. Leikkelemakkaransiivuja tuli kierrettyä rullalle tämän tästä ja tungettua suuhun. Olihan minulla kyllä nälkäkin aina, kun sitä omaa ruokatuntia joutui aina odottamaan niin kauan. Että näin rankkaa meikäläiseltä.

Juokaa viinaa, tulkaa viisaammiksi näin

Nyt se juoppo sitten viimeisen temppunsa teki ja otti kännipäissään loparit, eikä suostu enää tulemaan töihin. Onhan sillä irtisanomisaika, mutta kaipa joku puoskari sairasloman sille kirjoittaa. Jo eilenhän se soitteli.
- Khjolmet pjikhujoulut mjullaaah on ollluh. Mää... en tuu tjöihin hjuomenna.
- Tuletpas.
- Enhä mää näin khännisshä voi tulla.
- Et niin. Mene nukkumaan ja tulet vähän myöhässä, mutta tulet.
- Njoh. Een..
- Kyllä. Nyt nukkumaan ja huomenna töihin.

Aamulla se sitten laittoi tekstiviestiä, että ei tule töihin, kun on saanut kohtauksen. Kysyin, että minkäköhän kohtauksen. Verenpainekohtauksen. En epäile ollenkaan. Vastasin, että minäkin saan nyt kohtauksen ja käskin lääkäriin tai vaihtoehtoisesti töihin, jos lääkäri ei yllättäen kiinnostaisikaan ja verenpaine äkillisesti laskisi. Ei kiinnostanut kumpikaan just sillä hetkellä. Ehkä oikein pitkä putki kiinnosti enemmän, kun soitti sen sijaan johtajalle, että se on loppu ny. Paska duuni, ei pää kestä. Mutta työpaikassa ei kuulemma ole mitään vikaa, mikä tietenkin lohduttaa meitä kaikkia.

Aika monta kertaa minä sitä ryppyytouhua katselin läpi sormien ja hyssyttelin. Ei kerrota. Kyllä se tästä. Ja nyt et enää. Ja tämä oli sitten viimeinen kerta. Ja tämä. Ja vielä tämän kerta, mutta sitten ei enää. Mutta kun ei. Pahimmalla hetkellä sitä saa sitten enää syyttää itseään, että mitäs katselin niin pitkään.

No se meni sitten tämä joulunalus aivan perseelleen. Päässä ihan humisee. Kyllähän siellä muut työntekijät olivat silmät pyöreinä koko päivän. Että voi kauheeta. No onhan se kauheeta. Kaikille, mutta eniten sille itselleen. Yksi siellä hiljaa mennessään mutisi, että kyllä kaikki järjestyy, kyllä kaikki järjestyy... kyllä, järjestyy.

"Pitävätkö lehdet lukijoitaan typerinä?"

Tänään mielenkiintoisin keskustelu löytyy Karpalon Tärkeimmistä asioista. Sinänsä hullua, että keskustelu on saanut alkunsa Parnasson blogista, josta yleensä alkunsa ei saa mikään. Loppunsa kylläkin. Keskustelu siellä on joko pönöttämistä tai hyssyttelyä. Tuntemattomille nimimerkeille ei edes vaivauduta vastailemaan. Viimeksi ei voinut kuin nauraa mokomalle väännölle. Minusta on tavattoman hassua, että jonkun etunimen tunnistaminen pitäisi kuulua yleissivistykseen. Kuinka paljon isommaksi ne vielä voivat tulla?

Papinniemi ehti ottaa tämän Karpalon esiin nostaman jääviysasian vihdoin puheeksi sanoakseen vain: Mitä hyötyä tai haittaa olisi WSOY:n julkaisemalle kirjailijalle siitä, että hän käsittelisi saman kustantamon kirjoja jossain tietyssä sävyssä? Ei käsittääkseni mitään, sikäli kuin minä tämän alan toimintaa ymmärrän.

No tuota, ehkä sitä ei kannata päätoimittajalle kertoa, jos hän ei sitä vielä tiedä. Tietty viattomuus on hyvä säilyttää ja juuri viattomia tämä maa eniten kaipaakin.

Päätoimittaja Reetta Meriläinen kirjoitti eilisessä paperihesarissa, että lukijoita ei vielä ihan osata kuunnella niin kuin pitäisi, mutta että halukkuutta alkaa olla. Meriläinen oli jo kuukausi takaperin ollut "huumorihenkilöiden mukaan verkkouskovaisten hartauskokouksessa" Wienissä, ja kirjoittanut siitä jo silloin blogiinsa (ei vain ole tullut seurattua näitä median kansalaisten joukkoon ulottamia niljakkaita lonkeroita). Wienissä paikan päällä saarnaa oli ollut pitämässä amerikkalainen lehtimies, yrittäjä ja konsultti Robert S. Cauthorn. Saarnassaan Cauthorn oli heittänyt ilmaan kysymyksiä, jotka tosiaan olisivat aiheellisia pohdittavaksi meidänkin pienen blogistanian verkkolehtiblogien toimituksille: Pitävätkö lehdet lukijoitaan typerinä? Miksei lukijoille uskalleta antaa suunvuoroa? Keiden kanssa lehti keskustelee, päättäjien vai lukijoiden?

Lisäksi kai pitäisi kysyä, kuka on tuo lehti? Kun mediaomistajuus on keskittynyt muutamalle konsernille, se lehti taitaa enimmäkseen olla jokin suuri mediatalo ja keskustella yksinomaan rahan kanssa, ei niinkään päättäjien tai lukijoitten. On aikamoista lähmintää, kun yksi ja sama omistaja hallitsee tv-kanavia, radiota, sanomalehtiä, aikakausilehtiä, kustantamoita, kirjakauppaa... Tuskin enää mitenkään voidaan kuvitella, että lukijalla olisi tässä markkinakoneistossa kovin kiinnostava rooli. Pääasia on, että ostavat ja ovat hiljaa.

Onneksi on blogit ja ihmisellä jonkinlainen sananvapaus (jos olisin linkattuna johonkin lehteen, en tätä tietenkään voisi sanoa sen pelossa, että se linkki sieltä sivulta katoaisi. Vapaus on niin kovin suhteellista). Valtaakaan ei bloggarilla kyllä paljoakaan ole, mutta jokainen pieni inahdus ei voi olla ottamatta niitä pattiin, vaikka ne kuinka vaiti pönöttäisivät.


PS. Lukekaa NONO-blogia. Se on hyvä :)

Buranaa ja beetasalpaajia

Tänä aamuna herätessä olo oli kuin kunnon kanuunassa, vaikka perjantai hujahti ihan selvistäpäin. Kai minä olen sairas omalla tavallani. Muiden flunssat ovat niin yksinkertaisia. Nousee kuume ja tulee nuha. Minulle ei nouse koskaan kuume ja nuhakin jää usein viikoiksi jäytämään otsalohkoon, niin kuin nuppi olisi turvoksissa ja kaikki nenän käytävät myös. Alaspäin ei paljon parane katsella, kun paine pullistaa silmätkin päästä. Ja kun yritän pitää päätä pystyssä tai makaan raatona sängyn pohjalla, hartiat kipeytyvät ja jumiutuvat, eikä veri kierrä enää mihinkään niskan yläpuolelle. Eipä siinä oikein pysty muuta ajattelemaan, kuin niitä samoja asioita joita siellä aivoissa jo on valmiiksi ollut. Uusia hapekkaita mietteitä sinne päähän asti ei tule tai jos tuleekin, ne tukehtuvat pian.

Parin buranan ja tuntien makaamisen jälkeen pystyin vihdoin lukemaan blogeja ja päivän juoruja, kun vain painoin nenänvartta sormenpäilläni. En tiedä mikä idea siinäkin on, mutta sekin auttaa, kun painaa kovasti molemmin puolin niskan yläpuolelta, siis kallon alareunasta. Parhaassa tapauksessa henki lähtee kulkemaan hetkeksi myös nenän kautta.

Yritin myös lukea Dionysoksen tarinoita, mutta kesken kaiken minua alkoi kuitenkin kovasti huipata ja sain niin hirveitä rytmihäiriöitä, että pitkästä aikaa oli turvauduttava beetasalpaajiin. En mielelläni ota niitä, koska näen niiden vaikutuksesta aivan järkyttäviä painajaisia, siis sellaisia, joista useimmat saisivat lisää rytmihäiriöitä. Olen joutunut aivan nuhtelemaan alitajuntaani, joka on beetasalpaajien avittamana osoittanut pelkästään huonoa makua yöllisine näytöksineen, joissa päähenkilöinä toimivat jonkinlaiset demonit ja joiden juoni liittyy lähinnä naurettavaan kannibalismiin. Ylipäätään on typerää, että lääkkeillä on niin turhauttavia sivuvaikutuksia aina. Eräs sukulaisenikin valitti, että jonkin masennuslääkkeen sivuvaikutuksissa mainitaan sen voivan aiheuttaa masennusta. Kuinka paljon typerämpää enää voisi olla.

Äiti, mun telkkari palaa

Esikoinen haluaa joululahjaksi moporahaa. Kuopus ei ole millään keksinyt, mitä se haluaa. Tytär tahtoo nyt mustan peruukin, viime jouluna se halusi vaalean peruukin ja saikin sellaisen. Peruukki on hauska kapistus. Ei meikäläinenkään itseään nauramatta katso peilistä (muutenkaan), saati sitten täysblondina peruukki päässä. Peruukkitoiveen takia kuopus sitten päätti, että haluaa ehkä tekoparran, jos se on hyvä ja komea parta. Olen kyllä joskus miettinyt, mitä näitten pentujen kanssa oikein pitäisi tehdä. Kummaa porukkaa.

Kuopus pistää nyt parran jatkoksi television. Oli vähän paniikkitilanne ihan just äsken.
- Äiti, mun telkkari palaa.
- Mitäh? Kaikki ulos, kaikki ulos, kaikki ulos, minä huusin kuin piipaa-auto.
- Me otettiin siitä jo virrat pois.
- Ulos ulos, kaikki ulos nyt justiinsa.
- Nyt se savuaa vaan.
- NYT ULOS!
- Okei, okei.

Kannoin savuavan televison pihalle (ääliö), kun en muka muuta keksinyt. Olisihan meillä ollut se sammutinkin, mutta muistin sen vasta jälkeenpäin.

Itsenäisyyspäivää

juhlitaan naiset
juhlitaan luomurintojamme
rehottavia pillukarvojamme
otsiemme syviä juonteita
ja naururyppyjä
juhlitaan pehmeitä vatsojamme
alleja käsivarsillamme

juhlitaan saunaa, sisua
ja salmiakkia
juhlitaan joulupukkia
paskahuussia ja heinälatoja
juhlitaan karvaisia miehiämme
ja pikapanoja

ennen kuin hollywood
maisemoi meidät

vie meiltä kaiken
maidot rauhasistamme
rypyt kasvoiltamme
se vie karvatkin pesästä
ja jättää jälkeensä
luut koluttaviksi

ja vie vätyksemme
leutoihin löylyhuoneisiin
kieltää suolan ja santa clausin
kyntää peltomme tyhjiksi
ajaa vainajat sukuhaudoistaan
ja pallit posliiniksi

unohtaa

...niin kovin reipasta porukkaa töissä tänään

Himpan verran huono omatunto eilisestä valituksesta, varsinkin kun jotkut ovat just linkanneet tänne noiden pornoasioiden takia. Toivottavasti linkkien kautta tulevat uudet ihmetykset lukevatkin vain ne porno-osuudet, eivätkä yhtään tule tänne ylemmäksi. Tämä on niin noloa. Oikeastaan minulta pitäisi kieltää joulukuussa bloggaaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen kokonaan. Valmiiksi pelottaa, mikä hemmetin valitusvirsi tästäkin taas tulee.

Olen suututtanut tämän väsymykseni vallassa jo parikin läheistä ihmistä. Toisen siksi, etten kerta kaikkiaan jaksanut kuunnella sitä tekemällä tehtyä boheemidraamaa ja sanoin sen vihdoinkin ääneen. Olen nyt serkkuni mielestä välinpitämätön, kyyninen paska. Ihan miten vain. Sekin on parempi kuin kiukkuinen ämmä, kunhan saan olla tämän kuun rauhassa ja epäsosiaalinen.

Toisen ihmisen suututin kyllä jotenkin vahingossa. Minua kun on alkanut ärsyttää taas se kiukkuinen hormoniämmä -diskurssi. Kuinka usein minä loppujen lopuksi olen kiukkuinen? Kerran kuussa? 15 kertaa? Jos olen kuukaudesta vaikka puoletkin hyvällä päällä, niin miksi minun kiukkuisuuteni määrittelee sen yleisnäkemyksen? Miksi ei se toinen puoli? No, sehän tässä tietenkin on hauskinta, että minusta tulee kyllä kiukkuinen ämmä, kun sitä tarpeeksi monta kertaa hoetaan.

Tämä diskurssiärsytys iskee hetkittäin tai se tavallaan kerääntyy. Nyt on täällä kotona menossa sellainen ihme variaatio meikäläisestä, etten tunnista siitä itseäni ollenkaan. Jos minua pitää odottaa autossa pari minuuttia, kun käyn lähteissä pissalla tai halaan mäkkäriä ja käsken sen olla kiltti kotimies, niin eikö autossa väitetä, että naisia saa aina odottaa, ja että meikkaamassako sitä oltiin taas. Jumankauta, että se ärsyttää, koska sen takia minua ei ole tarvinnut koskaan odottaa. Ihan yksi hailee minulle, jos muita naisia pitää sen takia odottaa, mutta minä en ole mikään muu nainen. Nyt kuitenkin sitä meikkaamista hokevat tässä perheessä kaikki, kun yksi sen ensin keksi. Ei auta mikään huuto eikä vastustus. Jätin nyt sitten pissaamisen väliin ja menin autoon ennen kuopusta. Kun poikaa ei heti kuulunut, kiiruhdin ovelle huutamaan, että meikkaamassako sitä ollaan. Kauhea kostonkierre.

Sen sijaan sen toisen vallalla olevan kuvauksen minusta kyllä tunnistan:
- Sä et muista mitään, sä et näe mitään, etkä löydä mitään.
En niin. Se onkin aika järkyttävää. Taas on kämppä siinä kunnossa, ettei minulla ole mitään hajuakaan missä mikäkin on. Kadoksissa on taas kymmeniä tavaroita. Vielä viime vuonna muistan kirjoittaneeni tänne, että puolet vapaa-ajastani menee kadonneiden tavaroitten etsimiseen. Nyt ei mene. Ei ole toivoakaan edes yrittää.

Eilen ennen nukkumaanmenoa noin kello 20. laitoin kännykän äänettömälle ja todellakin panin sen vielä varulta sängyn alle, etten näkisi koko kapistusta, jos se sattuisi soimaan ja valot välkkymään. Olen vähän turhan herkkäuninen. Se herkkyys jäi päälle, kun kuopuksella oli pienenä vauva-astma, liian suuret kitarisat, keuhkokuume, allergia ja lopulta kaikkien flunssien päälle niin suuret nielurisat, ettei se voinut enää hengittää, joten nukuin pari vuotta tunnin parin pätkissä ja viimeiset puoli vuotta joskus vain iltapäivisin muutaman tunnin, kun yöt piti auttaa lasta hengittämään. Sitten kyllä päästiin jo leikkaukseenkin. Sittemmin olen kyllä nukkunut ihan reilujakin yöunia, mutta herään yhä ihan pienimpäänkin ääneen tai verhojen heilumiseen, salaman välähdykseen ennen jyrähdystä...

Tänään olikin sitten paljon parempi päivä ja tekemättömien asioitten vuori vajosi jo aamupäivällä. Oli niin kovin reipasta porukkaa töissä tänään. Luullakseni minäkin muistin ainakin puolet, mitä piti tehdä. Oikeastaan tänään tajusin, että kun muut valittavat minulle pahaa oloaan ja väsymystään, niin enhän minä siitä tule vihaiseksi, vaan siitä tulee sellainen huoli, joka kasvaa ja kasvaa, koska loppujen lopuksi olen huolissani siitä, miten minä ja miten ne muut jaksavat, jos joku jää vähäksi aikaa kyydistä; kun joku on poissa, niin tokihan se tietää lisää töitä niille muille, jotka paikalle tulevat. Ja aina kun ne uhkailevat - ja naisethan uhkailevat - sairaslomalla, niin minulle iskee vimma, että kaikki pitää järjestää ja saada tehtyä hetipaikalla, jos ja jos ja jos... tai olemme tuhoon tuomittuja. En pysty odottamaan rauhassa, että se tulee mikä tulee. Tässä olisikin oppimisen paikka.

***

PS. Haamupäivitykset johtuvat linkkilistan tietojen korjauksista ja lisäyksestä. Mikäänhän ei ole niin turhauttavaa, kuin alati päivittyvä blogi, jossa ei tapahdu oikeasti mitään.

Ne pistävät aina pahemmaksi

Taas yksi extra irtisanoutui. Oli saanut niin hyvät myyntivoitot asunnostaan, ettei pysty tekemään vuoteen töitä. Aamulla toinen soitti, ja kysyi, että ethän sinä vain ole tehnyt vielä työvuorolistaa, kun tekisi niin mieli lähteä ulkomaille. En tietenkään ole, hinkkasin sitä koko samperin lauantain ja nyt se menee ihan uusiksi. Kolme olikin jo ennestään varannut loppukuuksi matkan, kuka ulkomaille, kuka lappiin. Toinen vakituisista valitteli aamulla selkäänsä ja toisella alkaa verenpaineet olla taivaissa. Lähti lääkäriinkin ihan. Sitten soitti pomo, joka halusi pidentää aukioloaikoja viikonloppuisin nyt heti. Minulla ei ollut listan mukaan enää ketään, joka nämä tunnit olisi tehnyt ilman ylitöitä. Meillä ei ylitöistä edes makseta. Hälytin koko eteläisen pallonpuoliskon extrat kaikista ketjun myymälöistä, mutta kenellekään ei käynyt.

Ajattelin, että jos jotenkin repeän itse enemmän töihin, niin kyllä tästä selvitään. Opiskelut ja seuraavaan tenttiin valmistautuminen on jätettävä ihan viime tinkaan ja huusholli totaalisesti retuperälle. Joulun laittamisesta ei kannata edes haaveilla. En minä saa keneenkään sen verran kuria, että joku tekisi edes joskus jotain. Enkä oikeastaan jaksa edes väitellä kenenkään kanssa. Parempi niin, että saan olla ihan hiljaa. Ei huvita puhua kenellekään mitään. En aio vastata puhelimeenkaan. Tänään tosin kaikki tulivat iltaan töihin, joiden pitikin tulla. Huominen pelottaa, koko loppuviikko pelottaa. Koko loppukuu on ihan hiuskarvan varassa ja se hius olen minä. Haluaisin katketa. Mietin junassa, miten esimerkiksi kainalosauvojen kanssa voisi käydä töissä, jos sattuisi jalka murtumaan. Ei oikein mitenkään. Eikä tarvitsisi laittaa ruokaa kotona eikä siivota.

Kiitos, että sain valittaa. Tajusin juuri eilen, että kaikilla sukulaisillani menee aina niin helvetin huonosti, ettei minulla ole oikein ketään kenelle voisin valittaa. Ne pistävät aina pahemmaksi. Että nyt tämä ikävä kyllä kaatui sinun niskaasi, rakas lukijani, vaikka tiedänkin, ettei kenelläkään mene hyvin.

Ihailijat

Tyttärelläni on ollut ihailija ensimmäisestä luokasta lähtien. Jo viisi vuotta sama nappula on ilmaissut ihastumisensa muun muassa ystävänpäivän discossa ojentamalla ruusun ihailemalleen neidolle ja pyytänyt tanssiin. Tytär on kyllä ottanut ruusun, mutta antanut aina rukkaset. Poika on kuulemma toivoton typerys.

Myös äidilläni on ihailija. Uskollisesti tuo iäkäs mies tuo äidilleni pyytämänsä kalan aina kun on onnistunut Päijänteestä saalista saamaan. Mies käy myös tekemässä talvisin lumitöitä ja antaa poskisuudelman aika ajoin. Äitini saa siitä puistatuksia ja pyyhkii irvistäen poskensa. Mies on niin kamala.

Myös entisellä työntekijälläni oli innokas ihailija. Nuorukainen kävi kaupassakin ihastustaan katsomassa ja sai tytön punastumaan harmista joka kerta. Vaikka tyttö kertoi, että oli menossa naimisiin ja odotti jo lastakin, tämä ihailija kertoi olevansa valmis odottamaan niin kauan, kunnes tyttö eroaisi. Tytön mielestä pojassa ei ollut mitään varsinaisesti vikaa, mutta ei vaan kiinnosta.

Näitä uskomattomia tarinoita ihanan uskollisista ihailijoista on maailma täynnä. Vaikka pakit tulee, nämä rakastuneet urokset palaavat aina takaisin. Omakohtaisia kokemuksia ei valitettavasti ole. Niinpä olenkin ollut pöyristynyt varsinkin tyttäreni ja äitini kielteisestä kannasta. Mikä oikeastaan voisi olla sen mairittelevampaa, kuin kaikki esteet ylittävä ihailija, vaikka se este olisikin itse ihailtu. Toisaalta tiedän tapaukset ja ymmärrän kyllä, miksi kemia ei toimi. Kyse ei ole ulkonäköseikoista, vaan siitä jostakin, jota ei osaa selittää. Joskus näitä touhuja seuratessa ei tiedä, kehen se myötähäpeä oikein kohdistuu.

Myös Mäkkäri on yllättänyt minut viime päivinä. Sillä on kaksi ihastuttavaa tyttöystävää, joiden kanssa se kyllä heiluttaa häntäänsä, mutta asia ei koskaan tule etenemään sen pidemmälle. Ihastuttava kultainennoutajaneitokainen käy tielle makaamaan, eikä suostu liikahtamaankaan, kun näkee Mäkkärin olevan tulossa. Mäkkärin mielestä narttu on laiska ja se nuuhkiikin mielummin neidon jälkiä kuin neitoa itseään.


















Naapurissa on myös toinen ihailija, joka valppaasti odottaa Mäkkäriä saapuvaksi joka päivä. Sille Mäkkäri on ollut todella tyly. Hyvin usein Mac katsoo ylväänä kaukaisuuteen vaikka tämä terrierityttö hyppisi tasajalkaa sen kuonon edessä. Silti tyttö jaksaa huokailla Mäkkärin perään vuodesta toiseen. Mäkkäri on sitä mieltä, että tyttö on hupakko.















Mutta nyt naapuriin on muuttanut uusi neiti. Kaikkien ihmetykseksi juuri tämä neitiyksilö on vienyt Mäkkärin sydämen. Eilen Mäkkäri ulvoi kaihoisasti sen perään pihalla ollessaan, ja joka päivä on yhä vaikeampi saada Mäkkäriä kulkemaan sen koiraneidin talon ohi ilman, etteikö Mac istahtaisi tienvarteen odottamaan, josko näkisi vilahduksenkin tuosta viisi kertaa itseään pienemmästä unelmiensa daamista.

















Sen täytyy olla rakkautta.

Päivän totuus

Mikä saa kaksi ihmistä rakastumaan toisiinsa?

"Saan päänsärkyä ajatellessani sellaista. Olen vielä lapsi. En tarvitse tämän kaltaisia ongelmia." (Kerkko, 7)

...mikä eläin tuolla on?

Eilisessä pornopäreessäni on puutteita, jotka intensiivisen Ilta-Sanomien syväluotauksen johdosta kaipaavat täsmennystä. Pornotähtien jalanjäljissä kulkevat teini-idolit tarjoilevat koko maailman kasvuikäisille tyttösille pimppi-identiteettiä joka kerta autosta ylös noustessaan. Näiden herttaisten posliinipillujen trendi vilautella julkisesti jalkoväliään ei poikkea pornotähtösten julkirunkkauksesta millään tavalla. Täytyy olla erityisen palkitsevaa odottaa paparazzin salamavalon tunkeutumista jalkovälin uumeniin. Muutenhan tuossa ei järkeä kai olisikaan. Minusta koko touhu on verrattavissa julkiseen nenänkaiveluun. Tyydyttävää toki, mutta mutta, jotenkin se kaipaisi sen oman rauhansa.

Sen sijaan turkulaisen naisgynekologin komentti Ilta-Sanomissa poppareiden pimpinpaljastustrendiin oli hätkähdyttävä. "Karvanpoistointo on saaanut alkunsa pornovideoista ja - kuvista. Pari vuotta sitten 70 prosentilla alle 60-vuotiaista naisista karvat olivat kokonaan tai osittain poissa, ainakin Turun seudulla. Silloin sitä oikein pelästyi, että mikä eläin tuolla on, jos jollakin oli täysin luonnolliset karvat... jos kaikki karvat rehottavat, se näyttää todella vastenmieliseltä." (IS 1.12.2006 s.45)

Jessus sentään, pitäisiköhän tuon gynekologin käydä ihan jatkokurssi opintojensa tueksi. Nyt näyttää siltä, että jatkokoulutus on jäänyt trendilehtien nuuskimisen tasolle. Onhan se gynen toki tärkeää tietää, millainen pillutrendi on meneillään. Seuraavaksi muotitietoinen gynekologi kehoittaakin menemään häpyhuulileikkaukseen, mikäli häppärit sattuvat pistämään häiritsevästi silmään. Lättäpilluille alapäälääkäri suosittelee botoxia.

En nyt aio takertua tuohon karvanpoistoon sinällään, poistellaanhan niitä karvoja vähän joka puolelta, mutta minusta tuon gynekologin ajatuksen takana on pointti, että on ihan luonnollista, kun pimppi näkyy katukuvassa. Siksi se täytyy myös pitää ajeltuna, jottei se vastenmielisenä pistä kenenkään silmään karvoineen päivineen. Yleinen luulo ainakin minulla on ollut se, että pimppi on piilossa suurimman osan aikaa ja sitä näytellään vain intiimisti jollekulle, jolloin karvojen poiston pitäisi olla ihan jokaisen oma asia. Ylipäätään tuolta ammattitaidottomalta gynekologilta pitäisi ottaa lääkärin lupa pois, kun ajatellaan, millaisen viestin se välittää koko ammattikunnasta ja millaisia paineita se luo niille naisille, jotka eivät värkkiään esittele yhtään kenellekään; pakolliseen lääkärintarkastukseen mennessäänkin niiden pitäisi nyt ajatella tuollaisen hienohelmagyniksen pillumieltymyksiä ja ajella tätä tapaamista varten karvansa. Emmehän toki halua pelästyttää pikku lääkäritätiä. Karvaista eläintä pelottavampana pitäisin kuitenkin tuollaisten gynekologien suuvärkkejä ja aivojen sisällöttömyyttä. Turkulaisena kävisin periaatteesta gynekologilla vaikka naapurikunnassa.

Nyt kun meillä jo gynekologitkin ovat lähteneet puoltamaan tätä julkista posliinipillunpaljastuslinjaa, ollaan aika pitkällä niissä visioissa, jolloin minunkin on siis katukuvassa siedettävä silmissäni jokaisen vilauttelijan sukupuolielintä. Vaan kun ei millään huvittaisi. Parin vuoden päästä parishiltonkloonit ovat kuitenkin täällä ja saavat meidän omat nänninnäyttäjäpopparimme näyttämään harrastelijoilta. Luultavasti siellä treenataankin jo kovaa kyytiä peilin edessä, miten autosta noustaan mahdollisimman näyttävästi. Ilta-Sanomissa tarjottiin myös kosmetologin neuvoja, miten pimpin ihon saa säihkymään. Iho on kuorittava noin kaksi kertaa viikossa ja kosteusvoidetta on laitettava päivittäin. Pimpistä onkin tulossa melkoinen rahareikä. Kosmetiikkateollisuuden suunnittelijat istuvatkin jo luultavasti parhaillaan palaverissa, jonka tarkoituksena on keksiä uusi trendikäs pimppimeikkisarja.















Miehillähän on paljon vaikeampaa tuo itsensäpaljastelu. Naisen ei tarvitse kuin pistää hame päälle ja levitellä sopivasti jalkojaan. Yleensä silloin on valokuvaajakin paikalla ja kuvat pääsevät levitykseen kautta maailman. Miten tämä on mahdollista? Miten on mahdollista, että miehet (ketkäs muut?) ovat päästäneet pillun maailman huipulle? Eihän nyt ihan normaalin värkin suosion syynä voi olla mitään muuta yli-innokas fanijoukko. Mikä ihme voi sen värkin näkemissä olla niin ihmeellistä? Harvoin naiset toistensa pimperoita fanittavat, mutta enenevissä määrin kuitenkin. Itse miestenhän on pitänyt iäisyyden pukeutua berbeeriin ja vilautella ihan salaa sukukalleuksiaan ohikulkeville ihmisille. Silloin se on yleensä ollut myös poliisiasia.

Kaunis, huora ja kyltymätön

Minhin pornopäreen ja NONOn Stay Chic - ole sairas -jutun takia minulla on ollut porno mielessä koko päivän. Pornossa on se huono puoli, että siihen kyllästyy aivan, mutta kyllä se aina kielenkannattimet kirvoittaa. Nyt kun porno on messuistettu ja katukuvassa joutuu katselemaan pissivän (tai kakkivan) naisen kuvaa, lähes paljaita rintoja ja pintoja, minuakin kyllästyttää. Onhan se varmasti ikä- ja ulkonäkökysymys, sekä ainainen puute, kun meikäläiselläkin vain painaa päälle, mutta ei se mikään puolustus sille ole, etteikö minullakin saisi olla asiasta mielipidettä. Enhän minä pidä minkään tyrkyttämisestä, en Jeesuksen enkä Tupperwaren muovikippojenkaan ja näitä tyrkyttäjiähän riittää. Sitä omaa pornon ilosanomaansa jakaa muun muassa pitkään Raunoa riivannut Rakel, jonka pornolle pyhitetty elämä on ihan yhtä vääristynyttä kuin minkä tahansa tavaran palvominen ja pikku evankeliuminsa levittäminen kaikelle kansalle. On sitä paitsi ihan turha vedota pornon kohdalla mihinkään reiluuteen. Ei ole kovin uskottavaa, että pornoteollisuudessa ja mallimarkkinoilla nännit sojossa koikkelehtivat ylimuotoiirikset ajattelisivat edes itse sitä minään reiluna touhuna. Eivät kehu rakelit kanssasisariaan, miten hienosti ne levittivät jalkansa ja miten ihanasti se heppi sinne pimspukkaan solahti, eivät kehu tissimallit toisiaan siitä, miten ihanat nännit niillä on, eivätkä läpsäytä pikkuhenryt toisiaan olalle, että vähänks sulla on hei hirvee heppi ja potenssi. Kyllä se on pelkkää kateutta ja kilpailua. Jokainen niistä tahtoisi olla keskipisteenä ja ihailun kohteena ihan yksin. On turha tulla väittämään, että pornon avulla yritetään vapauttaa liian kauan kirkon kahleissa ollutta seksiä, no ei, kyllä siinä yritetään vain maksimoida omaa onanointia. Ei mitään muuta. Pornon kyllästämä maailma aiheuttaa itse vastaavia kahleita; pitäisi olla aina kaunis, huora ja kyltymätön.

Minun sukupolveni miehille tämä pornoistuminen ja eroottisten mainosten lisääntyminen on ollut vain kivaa. Se on ihan varmasti mukavaa, kun on pieni vire veitikan päässä jatkuvasti. Hymyssä suin uroot kulkevat tissimainoksen ohi ja painavat huomaamattomasti kämmensyrjällään alapäätään hellästi kuiskaten: maltapas nyt, kunhan päästään kotiin niin tehdään jotain kivaa yhdessä. Sitten on kaivettu se vanha Jallu ja otettu ilo irti synkästä elämästä. Nyt nettiajalla on ollut mahdollista saada jopa hieman tuoreempaakin kuvaa. Jotkut onnekkaimmat ovat päässet ihan oikeasti pukille.

Näinhän ei nykynuori enää toimi. Siinä pitää jo olla botoxbarbien kaikki huulet livenä töröllään ottamassa makupalaa vastaan, ennen kuin edes värähtää, tuskin edes pimpsan kuva screenillä aiheuttaisi verenkierrossa muutoksia. Niin turtuneita ne jo ovat tähän mediakylläiseen seksiin. Tällaisen tulevaisuuden me olemme tuleville sukupolvillemme tehneet, ja sitä tulevaisuutta ovat olleet rakentamassa niin naiset kuin miehet. Naisille pornotähtenä ja tissimallina oleminen on mielestäni siis pelkkää itsetyydytystä, johon miehet ovat innolla osallistuneet. Kauniin naisen on niin hävyttömän helppo käyttää miehiä hyväkseen. Ainahan jätkillä on ollut naisten alastonkuvia työmaakoppien seinällä, jota kahvitauoilla on sitten ihasteltu oikein ajatuksen kanssa: tuota kun pääsis panemaan, niin kyllä siinä sais akka kyytiä. Niin varmaan. Suomalainen mies on perinteisesti jylkyttänyt sen kaksi minuuttia ja sanonut sori, kun tuli jo ja mökin muija on huokaisten laskenut helmansa alas. Miten herranpieksut sentään tähän yhtälöön on saatu myytyä vetyperoksidihymy ja ooh fantastic, that was great -huokailu? Jonkin verran voisi sanoa, että on porukalla otsaa, saatana.

Kun media tarjoilee lähestulkoon yksinomaan amerikkalaista pornoidentiteettiä ihanien suomalaisten samastumiskohteeksi, niin eikö jumalauta tämä pimeässä kasvanut tuima ja persjalkainen kansa mene ja samastu siihen amerikkaiseen identiteettiin! Siis tätä vartenko suomalainen nainen sai ensimmäisten joukossa äänioikeuden? Tätä vartenko ne historian vahvat naiset taistelivat? Siellä ei haudoissa enää edes kääntyillä, siellä kieriskellään. Ehkäpä sitä tasa-arvoa onkin ollut näiden pornotähtösten mielestä ihan tuhlattavaksi asti. Itsehän ovat seksiä hyväkseen käyttämällä rakentaneet maailmasta paikan, jossa millään muulla ei ole väliä, kuin seksuaalisella kiihottumisella. Pornovaltakunnan lapset eivät ole vielä mitään, vanhukset eivät ole enää mitään. On vain se kykenevä, kyltymätön seksikansa, joista joka kolmas haluaa pikkujouluissa seksiä vieraan kanssa. Ja mitäpä sillä on väliä, jos se puoliso on myös joka kolmas. Kaikki ovat tyytyväisiä ja elämä varmasti hymyilee, kun on saanut vieraan kanssa orgasmin. Tätä orgasmin ylimitoitettua palvontaa minä tuskin tulen koskaan ymmärtämään. Yhden helvetin orgasmin ympärille on luotu kokonainen markkinakoneisto, teollisuudenhaara, vaikka orkun voisi saada sen Jallunkin kanssa siellä kotona ihan yksikseenkin. Minusta tuntuu, että meitä on huijattu aika pahasti.

... liukastuin persiilleni

Tossavaisen Jouni kertoi tänään Hesarissa Tiina Lymin kertoneen Sunnuntaisuomalaisessa, ettei ollut lukenut niitä kaikkia liki kahtasataa kirjaa, jotka Finlandia-palkintokisaan oli ilmoitettu. Kun "saksalainen ja suomenruotsalainen" olivat sanoneet nou, Lymi ei sitten ollut viitsinytkään lukea niitä semmoisia kirjoja.

Mutta minäpä luin äsken pellillisen vastaleivottuja blogeja. Maukkaita juttuja blogistanian täydeltä. Hitto, kun tekisi mieli pullaa. Ei tässä nyt leipomaan ruveta tämmöisenä aikana. Pimeässä ajaminen on paljon jännempää.

Häipykää siitä. Minulla ei nyt just muuta kerrottavaa ole. Aamulla Mäkkäri tosin nykäisi minut ojaan, kun oltiin pellolle menossa. Polku oli savinen ja niin minä sitten liukastuin persiilleni kuraveteen. Takki ja housut olivat aivan ravassa ja takajalkakin on kipeä.

Kahden viikon päästä minä näen

Monen vuoden yrittämisen jälkeen pääsin tänään optikolle. Eipä ole aiemmin pistänyt silmälasiliike silmään. Nyt kun jokapäiväisen työreittini varrella törmäsin ständiin, sain ahaa elämyksen.
- Kas, optikko!
Kätevä mainoskikka huononäköisille.
Viimeksi kymmenen vuotta sitten edellinen optikko sanoi, etten tarvitse laseja, jos en aja paljon pimeässä. Minusta se oli kummallista, koska tuntui siltä, etten aina näe ihan oikein. Kohautin olkapäitäni ja lähdin.

Nyt viime aikoina vaan on tehnyt vähän enemmän heikkoa. Ehkä se on tämä jatkuva lukeminen. Lamputkin olen vaihtanut tehokkaampiin, kun aina on niin pimeää. Ja silti tuntuu ettei mikään riitä. Onneksi Fortum perui sähkön hinnankorotuksen.

Optikko tiedusteli ensin, että onko ennen ollut laseja ja minä sanoin että ei.
- Ja nyt tuntuu siltä, että näkö on huonontunut?
-No joo. Läppäriltä on vähän vaikea jo lukea mitään, jos ei makaa näppiksen päällä. Naapurit ovat varmaan suuttuneet, kun en enää hämärässä tervehdi. Pimeässä autolla ajaminenkin menee, kun seuraa sitä valkoista viivaa. Hullua ajaa kyllä bussipysäkkien kautta koko ajan.
- Vai niin.
Sitten mentiin tarkistukseen.
- Peitäpä vasen silmä ja luettele ylärivi.
- Mikä ylärivi?
- Etkö sinä näe sitä?
- No näen näen. Se oli vitsi.
Optikkoa ei naurattanut.
- H, N, K, O, G...
- Hyvä. Ja entä seuraava rivi.
- Ööö... ehkä N, ehkä, R, ehkä C...
- Ja alarivistä ei sitten varmaan näy mitään.
- Ei.
- Ja ei ole ennen ollut laseja?
- No ei.
Toinen silmä meni vielä huonommin, eikä optikkoa naurattanut kertaakaan.
- Ja ei ole ennen ollut laseja?
- Ei!
Alkoi vähän epäilyttää, että kyseessä on joku dementikko-optikko. Siinä näkölaitteessa kävi ihan selväksi, että on sekä lähi- että kaukonäkö pielessä ja taittovika kaupan päälle. Kahden viikon päästä minä olen rillipää. Hankalaa oli valita kehyksiä ilman makutuomaria. Optikko ojenteli pokia jos jonkinlaisia. En halunnut punaisia, en kulmikkaita, en pyöreitä, en paksuja, enkä niitä violetteja! Halusin sellaiset, jotka kaventavat poskia ja peittävät ryppyjä sekä poistavat kaksoisleuan. Optikkoa ei edes hymyilyttänyt. Minä huokaisin. Sain aika pian siitä silmälasifriikistä tarpeekseni ja valitsin käsissäni roikkuvista kymmenistä pokista yhdet.
- Nämä.
Optikko alkoi ehdotella kaikenlaisia herkkuja, mitä niihin linsseihin voisi laittaa. En tiennyt yhtään mistä se puhui.
- Laitetaan vaan.

Odotetaan edes alkeellisia käytöstapoja

Kävin paikallisessa kirjastossa ja selasin Anna-lehden. Anna-Leena Härkönen se siellä taas myyjiä haukkui ja ihmetteli, miten ihmeessä suomalaiset kaupat pysyvät pystyssä, kun henkilökunta on niin hirveää. Voisiko olla näin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Enpä vielä ole kuullut, että myyjä olisi normaalisti käyttäytyvän asiakkaan kimppun käynyt ja alkanut oma-aloitteisesti ilpoilla päin naamaa. Kyllä sitä mielummin välttelee näitä tilanteita, ennen kuin ryhtyy ehdoin tahdoin riitaa haastamaan. On se hei sen verran rankkaa muutenkin.

Kuulin tänään töissä, miten lauantaina oli myyjäparkaamme parjattu pahasti. Ihan oli myyjä neuvonut kysyttäessä, mutta tämän naisasiakkaan mielestä olikin neuvottu liian kovaan ääneen. Asiakas siitä suivaantuneena meuhkasi pitkin kauppaa, ja päivitteli, miten niin kovaan ääneen häntä nyt ruma tyttö menikin neuvomaan. Myös toiselle myyjälle tuo herttainen naisasiakas oli valittanut ruman tytön kovaäänisestä palvelun tasosta. Myyjä vastasi sitten, että meillä kyllä myös asiakkailta odotetaan edes alkeellisia käytöstapoja, jotta niitä jotenkin voitaisiin palvella. Minusta se oli mielenkiintoinen ratkaisu ja yllättäväkin, koska en ole aiemmin kuullut kenenkään niin sanoneen.

Suurin osa asiakkaista on normaaleina aikoina mukavaa väkeä, vaan nythän se on alkanut tämä rauhan juhlan odotus. Joulumielen saavuttaminen ilmeisesti vaatii sen kuukauden kestävän myyjien röykkyytyksen. Asiakasparka voi sitten jouluaattona potkaista kiristävät kengät turvonneista jaloistaan, käydä sohvalle pötköttämään ja huokaista, ihanaa kun on jo joulu! Onneksi ei tarvitse vähään aikaan mennä kauppoihin rumia tyttöjä haukkumaan. Saa olla ihan rauhassa.

Tänään joulumielen innokkaan odotuksen todellakin huomasi. Kohdalle osui jo ainakin parikymmentä sellaista, joilla niitä alkeellisiakaan käytöstapoja ei ollut. Eipä silti, minä en niitä juuri enää keneltäkään odota. Vähän vain kulmakarvat siinä meinasi jo kohoilla, kun niitä tunki ovesta vuoronperään mitä ihmeellisempien mielipiteittensä kanssa. Yksi valitti heti aamusta, miten vanhojen ihmisten pitäisi pitää puolensa nuoria ihmisiä vastaan. Minä en ymmärtänyt, mihin tämä puhe oli johtamassa. Tillitin vain silmiin ja odotin että se juttu siitä jatkuisi.
- Niin että vanhojen pitäisi puolensa pitää.
- Niin. Totta kai.
- No en minä sitä tarkoittanut!
- Ahaa. Ja mit...
- Puolensa se on pidettävä. Sinäkin siinä!
- Kyllä minä puol...
- En minä sitä tarkoittanut!
- Ahaa.
- Käsilaukkuja vievät mummoilta. Niiden pitäisi pitää puolensa.
- Niin.. eihän se varmasti ole helppoa mummojen puoliaan pitää.
- En minä sitä tarkoittanut!
- Jaah, minä sanoin ja pakkasin asiakkaan tavarat pussiin. Jono kasvoi takana Kemiin asti.
Asiakas riuhtaisi pussin pois käsistäni ja ravisteli tavarat siitä ulos, taitteli kymmenen postimerkin arkin pikkuruiseksi ja tunki tavarat takaisin pussiin.
- Olisit voinu paremmin pakata!
- Niih. No eipä tullut mieleen, mutta nyt tuli. Tosiaan, postimerkithän voisi taittaa aina noin.
- Kyllä tässä saa puolensa pitää!
- Kyllä. Ja kannattaakin. Eihän sitä koskaan tiedä.















No tämähän ei kai ollut ihan kartalla, mutta enhän minä mikään psykologi ole, joka voisi jaella diagnooseja ja pyrkiä käyttäytymään siten, kuten taudinkuvalle suositellaan. Näitä avohoitopotilaita muuten käy päivittäin. On se aika paljon myyjiltäkin vaadittu, että pystyvät lukemaan mielenterveyspotilasta oikein ja erottamaan ne terveistä, ja kuka nyt ylipäätään on ihan terve. Pitää osata sanoa oikeat sanat, jottei kohta ole pommi jossakin nurkassa tikittämässä. Ennen vanhaan hullut tunnettiin. Nykyisin joka toinen voi olla potentiaalinen avotapaus, jonka mielenliikkeille kohteliaskin käytös voi olla väärä. Onpa näin kerran käynytkin.
- Vittuakos siinä irvistelet, saatanan lehmä!, on minullekin huudettu. Se oli kyllä hymy, luulisin. Tai sen piti olla.

Muutoin minun puolestani asiakas saa olla vaikka kuinka Aku-setä (kuulin nimittäin tänään väärin, kun eräs haukkui jotakuta kusipääksi, että se haukkui sitä Aku-sedäksi). Sehän on ihan asiakkaan oma asia, millaisen viestin se haluaa itsestään ulospäin välittää. Kyllä minä joka tapauksessa hymyssä suin ajattelen ihan suoraan, että asiakas on Aku-setä, silloin kun se sitä on.

En tiedä, onko ihmisparoilla enää mitään muuta paikkaa, jossa voivat purkaa pahaa oloaan kuin kaupat ja lehtien kolumnipalstat. Mikseivät vain laittaisi vaikka blogia pystyyn?

Tunnelmia hajoamispisteestä

... ja jonakin aamuna
ennen sarastusta
huomaat että musta
aurinko nousee.
Juice 1950-2006

***

Ihmeellinen on tämä meikäläisen sisäinen elämä. Kun aamulla kuvittelen, että on vapaapäivä, voin jotenkin huoletta siirtää tehtäviä asioita aina parilla tunnilla eteenpäin, kunnes ne jäävät tekemättä. Sitten kun yksi työntekijä soittaa tuntia ennen iltavuoron alkamista, että on niiiiiin jumalattoman sairas, ettei tolpillaan pysy, eikä pystykään töihin (älä kysy, eikö se ollut huomannut sitä jo aamulla... mmmm... prkl) ja huomaan joutuneeni tilanteeseen, jossa pitääkin lähteä töihin, niin ne alunperin tekemättömät asiat jäävät minulta muka tekemättömiksi siksi, koska pitääkin mennä töihin, eivät siis siksi, että olisin lusmuillut. Minä jopa henkisesti poljen jalkaa ja olen melkein tippa silmässä, kun sillä tavalla jäävät kotityöt ja essee tekemättä. No kun sitten saan ajatukseni edes jotenkin kasattua ja asenteen työkuntoon, käykin ilmi, ettei tarvitsekaan lähteä pikku rahastajatytöksi, ne tekemättömät työt ovat taas tuossa parin tunnin jonossa, vaikka olen nyt tässä. Minä kyllä valehtelen itselleni ihan älyttömästi.

Ylipäätään sain kuitenkin niin kovan sätkyn tästä kännykkärumbasta, että oli pakko lähteä lenkille, jotta edes tajuaisin, etten töihin lähdekään. Ennen vanhaan tämmöiset hälytykset olisivat sujuneet helpommin ja ajatukset olisivat jotenkin solahtaneet tarvittaville paikoilleen tuosta noin vain. Nyt eivät enää. Näin vanhana sitä rytmittää elämänsä sellaiseksi, että ylipäätään pystyy toimimaan. Kaikki säätäminen alkaa selkeästi olla uhka meikäläisen rutinoituneelle mielelle.

(Voi pöllö! Valtava pöllö lensi juuri tuohon lintujen syöttöpaikalle ja meinasi napata oravan. Huusin sille ikkunasta, että jättää sen oravan rauhaan. No jättihän se. Se oli minulta tyhmästi tehty. Pitäähän sen pöllönkin syödä, mutta se oli jokin vaistomainen reaktio.)

Niemi-Pynttäri on kirjoittaa Kiiltomadossa otsikolla Verkko kiristyy, blogeissa tapahtuu näistä verkkokirjoittamiseen liittyvistä lieveilmiöistä oikein hyvin. Vähän hivelisi sanoa siitä jotakin kärkevääkin, mutta sitä esseetähän minun pitäisi nyt kirjoittaa. Niemi-Pynttäri sivuaa kyllä juuri niitä esseeseen liittyviä asioita, joten en hirveästi pode huonoa omaatuntoa, että eksyin Kiiltomatoon.

Linnunradan liftaaja puolestaan kertoo, mitä löytyy lontoolaisista naistenvessoista. Nämä asiat eivät toivottavasti millään tavalla liity toisiinsa. Olen aika hajallani tänään.

Pakko, ihan pakko

Hähhää, mää sain tentistä vitosen. Siis mää. Vitosen.

Kaamos

Valokuvatorstai, Kaamos.

36,4 tasan

Lähdin töistä kesken päivän olemaan hiljaa. Jospa se ääni sitten huomiseksi palajaisi. Töihin on kyllä tarkoitus mennä, onhan huomenna sentään perjantai. Olo tuntuu kyllä kuumeiselta, mutta minullehan ei kuume yleensä nouse. Se on aina 36,4 tasan ja parin buranan jälkeen sen alle, joten sairausloman hakeminen ei jotenkin tunnu oikealta, vaikka päässä humiseekin.

On ihanaa tulla kesken päivän kotiin. Koira menee niin onnesta sekaisin, että se hakee kaikki luunsa ja lelunsa näytille ja kiertää ympyrää. Kehumisessa menee tovi, kun toinen heiluu hulluna nalle suussa.

Hakusanojen vilkaiseminen keskellä päivää on sekin ihanaa. Susu sitä jo taannoin ihmetteli, miten ihmiset erilaisten virastojen IP-osoitteilla just keskellä päivää etsivät kiihkeästi tietoa tussusta nussittavaksi, tuhmista kuvista ja maailman isoimmista tisseistä. Myös kellofetissiä täältä on turhaan etsitty sekä haettu keskustelu fetissiä. Minä hakisin kyllä keskustelufetissiä, jos olisin virastossa töissä. Kaikesta sitä palkkaa maksetaankin. Näiden kesken työpäivän itseään tyydyttävien seassa sitten joku yksinäinen vienosti kysyy miksi minä olen.

Miksipä kukaan oikeastaan on. Mehän vain olemme täällä enimmäkseen kärsimässä ja odottamassa kärsimyksen loppumista jollain ihmekeinolla. Sitä vain odottaa, että tulisi joulupukki, putkimies, sähkömies, sähköposti, kevät, kesä, syksy, talvi, joka kaiken muuttaa vois, mutta kuitenkin enimmäkseen kärsimys pysyy samana, vaikka vuodenajat vaihtuvat. Ei tule joulupukkia, ei sähkömiestä. Ei edes sitä sähköpostia. Ei tämä marraskuu todella poikkea paljoakaan muista kuukausista. Minähän olen maan alla enimmäkseen töissä, joten tämä kärjistys sallittaneen.

Jäk jäk jäk

Olen ottanut uuden tavan kasvattaa koiraa. Koska tähän mennessä mikään kielto, huuto eikä häpeänurkkaan laittaminen ole karkaamiseen ja muihin hölmöilyihin tehonnut, olen alkanut jäkättää sille. Eilen jäkätin Mäkkärille koko illan siitä sen karkureissusta. Kävin tasaisin väliajoin jäkättämässä ja Mäkkäri kuunteli korvat luimussa pää sängyn alla. Minähän en yleensä jäkätä, mutta nyt pääsin oikein vapautuneesti jäkättämään, ikään kuin vuosikausien patoutuneet jäkätykset olisivat päässeet irti. Mäkkäri parka. No, konsti näyttää tepsivän. Äsken kun tulin kotiin, niin Mäkkäri oli jo valmiiksi alamainen ja mateli pitkin lattiaa häntä vispaten. Jotenkin tuli mieleen, että se yritti kertoa olleensa kunnolla, etten varmaan alkaisi jäkättää.

Jäkätyksellä on kuitenkin lyhyet jäljet. Minultahan lähtee tuskin ääntä enää. Ei siinä mitään, kassalla oli asiakkailla hyvinkin hauskaa ja moni kiitteli hyvästä palvelusta. Siihen kai siis riittää se, kun puhuu hyvin hiljaa, tai sitä sitten jotenkin yrittää selittää enemmän käsillään. Kaksi euroa viisikymmentä senttiä on vielä näppärää näyttää sorminkin, mutta isommat summat alkavat sitten olla hankalampia.

Tumpelotiistai

Voi että se on tuo meidän tyttö niin äitiinsä tullut että:















... pisti piparit uuniin ja lähti nettiin!
















































Inspiroivaa. Pitäisikö kehittää vielä jokin päivä valokuva- ja runotorstain, pakinaperjantain ja luovan lauantain lisäksi. Tumpelotiistai esimerkiksi. Tänään on ollut kyllä niin onneton päivä taas. Sormi jäi töissä oven väliin ja sitten poltin sen saman sormen vielä halogeenilampussakin samalla, kun roikuin tikapuilla Mannerheimintien varressa näyteikkunassa. Hetken huojutti. Myös kurkku on kipeä ja ääni kähisee. Vähän sitä ääntä vielä lähti, kun koira karkasi. Siis alkaa olla jo hävyttömyyden huippu koko otus. Tuossa se oli jaloissani (piereskelemättä) juuri sekuntia ennen kuin tytär tuli sanomaan, että ovi on auki ja missä Mäkkäri. Sitä missään ollut. Että se ottaa ja lähtee nykyisin milloin sitä huvittaa, ollaan kotona tai ei. Sukkasillani lähdin sitä jälestämään ja pihisin minkä pihisin. Kuopus sen perään oli lähtenyt, sukkasillaan sekin. En kyllä tajunnut, että poikakin puuttui. Mutta sehän sen sitten kiinni oli saanut tuolta ison tien varresta.

Siiz daah

Tuli vaan vielä näissä visioissa mieleen, että eräänä päivänä meidän pissiksemme ovat tulevaisuuden toimittajia. Kun joka päivä kuulee ja lukee toimittajien nykykieltä (alkaa satamaan ja silleen), tähän ei tosiaankaan ole enää pitkä matka:

Raisio veti matskuu veke

Raisio joutu vetää hiutsui ja myslei gaupoist vekee jonku vitu jauhokoiza doukkien takii.

Elintarvike joku vitun viraston (elviira hihhih) mukaa matskut vedettii takas six, ett niis niinku oli joitai koizadoukkii. Raisiosta vahvistettii in mandi, ett niihi boxeihi oli oikeesti hei päässy niit koizii. Yäk.

Safkapuljuraisio pyys niinku fraidina ett heittäkää ny vittuu ne gamat, siis niisson kaikkee biologist pazkaa. Siiz daah! Jengi vähä soitteli hei niitte puh.palveluu, ett heruux niinku korvauksii vai haluux ne turpaa.



(Suomeksi:

Raisio veti tuotteitaan markkinoilta

20.11.2006 17:21

Raisio joutui vetämään hiutale- ja myslituotteita pois markkinoilta jauhokoisan toukkien vuoksi.

Elintarviketurvallisuusviraston (Evira) mukaan tuotteiden takaisinveto johtui siitä, että niissä esiintyi jonkin koisalajin toukkia. Raisiosta vahvistettiin maanantaina, että tuotteisiin oli päässyt varastoinnin yhteydessä jauhokoisan toukkia.

Ravintoraisio pyysi viime perjantaina kuluttajia hävittämään tietyt aamiaistuote-erät, koska tuotteissa ilmeni biologisia epäpuhtauksia. Kuluttajat soittivat maanantaina ahkerasti yhtiön kuluttajapalveluun takaisinvedon vuoksi.)

Kansalaisjournalismi kukkii...

Hämppinen on kuollut. Se oli meidän kotihämähäkkimme, joka asui eräässä nurkassa oven takana ainakin kaksi vuotta. En häirinnyt hämppistä koskaan, en edes imuroinut sen kotia, vaikka se näytti kovin törkyiseltä tyhjiin imettyine kärpäsenraatoineen ja läpikuultavine sääskineen. Vanhat sananlaskut pitänevät paikkaansa ainakin osin. Uskon siihen, että se tietää huonoa onnea jos hämähäkin tappaa. Se perustuu kuitenkin faktoille. Hämppikset syövät tuholaiset, muun muassa turkis- ja ihrakuoriaisten toukat, jotka taas söisivät vaatteetkin, mikä olisi aika ikävää. Se oli hyvä hämppis. Ja nyt hämppinen on kuollut, luultavasti vanhuuttaan meni. Siihen se oli kotiinsa kellahtanut ja raajat koukkuun kangistuneena se siinä seitissään makasi. Imuroin sen juuri. Hyvästi hämppinen.

Palkatkin on taas tältä kuulta laskettu. Mäkkäri makasi kolme tuntia jaloissani ja piereskeli. Nyt sitten pitäisi käydä esseen kimppuun, mutta vielä eivät ajatukset ole täysin koossa. Odottelen, että se tapahtuisi itsekseen, vaikka eihän se tapahdu. Minulle ei koskaan käy niin, ettei jonkin asian eteen tarvitsisi tehdä töitä, kuten että unessa saisin vastauksia minua arveluttaviin kysymyksiin. En ikinä. Aina niitten eteen pitää tehdä jotakin.

Joka tapauksessa sen esseen aihe (journalismin tulevaisuus) on kiinnostava sinällään, ettei siihen ole oikeata vastausta. Journalismin osittaista kuolemaa ennustetaan tapahtuvaksi kaikissa alan kirjoissa. Digiaika ja Internet pienentävät yhteistä julkisuutta, kun jokainen voi itse valita, mitä haluaa katsella tai lukea tai mistä haluaa keskustella. Ei ole enää kuin yksittäisiä asioita, jotka saavat massat kiinnostumaan. Kaikki muu kiinnostus hajoaa ympäriinsä. Julkisuus siis polarisoituu. Blogistaniassakin on jo omat julkkiksensa ja iltapäivälehdet puolestaan pitävät huolta niistä kirjoitustaidottomista julkimoista, jotka eivät osaa blogia pitää, mutta joilla on kuitenkin joitakin hyviä ominaisuuksia, kuten valkoiset, tosin tylsät hampaat ja vetävä ulkokuori sisällöttämässä varressa.

Myös tiedon alkujuurille on pääsy jo kenellä tahansa. Kansalaisjournalismi kukkii virtuaaliteiden penkereillä. Jokainen voi pyrkiä olemaan vallan vahtikoirana tai rakkikoirana tai minä tahansa koirana, mutta koirana kuitenkin. Toisaalta miten käy vallan, kun julkisuus kapenee? Pitääkö meidän alkaa lukea poliitikkojen blogeja, jotta tuntisimme olomme edes hieman alistetuiksi. Kaikenlaista sitä pitääkin ajatella. Entä miten käy toimittajien, jotka tähän asti ovat ovelasti pitäneet yhteiskuntaa pystyssä arvodiskursseillaan. Kun kansalainen ei usko enää mitä sille sanotaan, se lasettaa sanomansa ulos vaikka mitä kanavia pitkin ilman diskurssin häivääkään. Kääk. Koko asetelma muuttuu. Hierarkia romahtaa. Kielenkäyttö muuttuu. Aikakäsitys muuttuu. Miten käy mainonnan, kun yleisö onkin eriytyneenä omissa loosseissaan harrastamassa itse viestintää eri muodoissa. Siinä pistetään ulos videopätkää tai pidetään yllä jotakin hölmöä blogia, jolla on tuhansia lukijoita...

Ei ole oikeasti ihme, että journalistit ovat olleet kusessa. Bloggarit ovat todellinen uhka siinä missä kaikki muukin Internetin tarjonta. Journalisteilla kun on sellainen käsitys itsestään, että juuri he pitävät yhteiskunnan käynnissä ja ainoastaan he ajattelevat yhteiskunnan hyvää paljastamalla valtaapitävien hämäräpuuhia ja pitämällä tietyntyyppistä arvoasetelmaa uutisoinneillaan yllä. Ihan niin kritiikittömästi ihmiset kuitenkaan eivät ole lehtiä lukeneet ja uutisia katselleet kuin mitä toimittajat uskovat. Mutta ei kerrota sitä niille. Monesti on parempi olla autuaan tietämätön totuudesta.

Tutkimusten mukaan toimittajat kuitenkin siis uskovat ajattelevansa ensimmäisenä yhteiskunnan hyvää ja toimivat meidän kansalaistemme parhaaksi. Meidän on pitänyt siten luottaa siihen, että toimittajat todella tietävät mikä on yhteiskunnan hyvä ja varmasti toimivat siis oman etiikkansa mukaisesti, eivätkä missään tapauksessa vaikka työnantajansa toiveitten mukaisesti, jonka ensimmäisenä toiveena on luonnollisesti saada toiminnastaan voittoa, joka taas puolestaan ilman muuta on yhteiskunnan hyväksi sekin.

Kun nyt sitten näiden kauhukuvien mukaan kansalaiset aktivoituvat, niin journalismin kenttä hajoaa ja koko yhteiskunta kärsii. Ikään kuin toimittajilla ei itsellään olisi osaa eikä arpaa tämän kauhuskenaarion synnyssä. Jenkeissähän irtopäistä ja suolenpätkistä nauttiville suunnattu Shock -lehti tarjoaa värikuvaa mätänevistä ruumiista, verestä, luista ja muista mielenkiintoisista reaalimaailman asioista tiiviissä muodossa: Tämä on täydellinen lehti niille, jotka haluavat viihteensä sekunnissa. Ja nauttivat siitä sekunnin ennen kuin haluavat taas toisen sekuntinsa viihdettä. Amerikkalaiset haluavat tietoa pieninä, nopeina annoksina ja kunnon asenteella, sanoo päätoimittaja Mike Hammer. Britit nostavat otsikoihin jo niinkin tärkeitä asioita kuin My sister loves my mans's killer tai My best friend raped a baby, I cannot forgive her... (HS, Nyt-liite 4.8.2006) Suomessa ei olla vielä näin pitkällä, mutta eivätköhän nämä 7 päivää -lehti ynnä muut alan julkaisut pian ala kehittyä samaan suuntaan. Joka tapauksessa kyllä näkyvin journalismi on (osittain) pitkään ollut sellaista paskaa ja läpinäkyvää markkinapeliä, että kansalaisten vastaisku on ollut koko ajan vain ajan ja tekniikan kehittymisen kysymys. No nyt se on tässä käsillä, joten turha vinkua.















(Nyt-liite, sivu 49, 4.8.2006)

On toki niitäkin, joille Internet on fantastinen utopia, jonka puitteissa maailma on yhteinen demokraattinen kyläpahanen, mutta tähän ei moni usko. Pahimmillaan tutkijat ovat sitä mieltä, että yhteiskuntarakenteet romahtavat Internetin takia. Luottamus kansalaisiin ei siis ole kovin luja. Toimittajan toimenkuva onkin ilmeisesti jumalasta seuraava. Kehitystä vastaan on kuitenkin aika hassua alkaa enää tässä vaiheessa harata, siksi kai mediataloilla on jo omat blogitkin, etteivät vallan vallan kelkasta putoa. Jonkinlainen jalansija on pystyttävä hankkimaan, ennen kuin esimerkiksi bloggamisella voi alkaa tienata. Tienesteille tuskin kuitenkaan muut pääsevät kuin mediatalot, joten veikkaan, että vallan rakenteet tulevat pysymään ihan ennallaan.

Jalot teot jäänevät tältä illalta

Töistä lähtiessä päätin, että minäpä se kotiin päästyäni lasken palkat, siivoan ja alan kirjoittaa esseetä tulevaisuuden journalismista digi- ja Internetaikakaudella tässä bloggaamisen ohessa. Joo-o. Mistä näitä jaloja ideoita minulla aina riittääkin? Sohvalle kun pääsin, niin ylös enää en. Pari päivää on tullut tehtyä töitä vähän transsissa ja selkä menee aina lakkoon sen jälkeen, kun sitä ei ole otettu tarpeeksi huomioon. Ihan jumissa ollaan, mutta kyllä täältä taas noustaan. Tähän raahauduin jotenkuten parin tunnin elpymisen jälkeen. Jalot teot jäänevät tuonnemmaksi. Ennustan, että huomiseksi, mikä ei tietenkään mitään oraakkelin taitoja vaadi, kun kerran on pakko, niin on pakko. Tietty jos olisi ennustaja, niin voisi ennustaa itselleen jotakin hauskempaa; rakkautta ja ihanuutta. Tätini muuten näkee enneunia (ei vastaväitteitä, se on todistettu juttu), ja se on minusta valtavan stressaavaa. Toisaalta mitä väliä sillä on, tietääkö jonkin asian tapahtuvaksi vähän ennen kuin se tapahtuu, kun ei siitä tiedosta sillä tavalla hyötyä ole. Tapahtuu mikä tapahtuu. Tapahtuu se vaikka näkisi siitä ensin untakin. Mutta ei minulle. Olen odottanut sitä unieni miestä tuomaan niitä kenkiä, vaan eipä ole kuulunut, ei näkynyt. Että siinä mielessä.

Nyt kyllä...

Siis ymmärsinköhän ja kuulinkohan uutisista nyt ihan oikein? Finlandia-palkinnon esiraati valitsi ennätyksellisen 130 (?) kirjan joukosta 6 mielestään parhainta tänä vuonna julkaistua kirjaa. Missään ei sanota, milloin esiraati on saanut tehtävänsä aloittaa, mutta aikaa on kirjasäätiön ohjeitten mukaan vähintään kolme kuukautta, eikä se kai paljon enempää voi ollakaan, ainakaan osalla kirjoista, jotka ovat vasta syksyllä ilmestyneitä. Eli kolme raatilaista on lukenut 130 kirjaa kukin, mutta siis missä ajassa? Jos se olisikin se kolme kuukautta, se tarkoittaisi että he ovat lukeneet kaksi kirjaa päivässä ja ehtineet aloittaa jo kolmattakin. Minä vain ihmettelen tässä ääneen, että eikö niillä tosiaan sitten ole ollut muuta elämää koko aikana. Joka tapauksessa tämä on valtavan epäilyttävää.

Valkoinen

Valkoinen. Valokuvatorstai.

Tentti meni miten meni

Eka tentti on nyt sitten ohi ja tietenkin siinä kysyttiin myös sitä, mistä jo jäsennellessä ajattelin, että voi kun ne eivät kysyisi tätä, enhän mä saa tästä mitään tolkkua. Sinänsä jännä tunne, että olisi luullut nyt helpottavan, mutta paniikki onkin entistä isompi. Ei auta. Meni miten meni.

Yksin kotona 1.

Muistaakohan kukaan, kun taannoin, aika tarkalleen vuosi sitten, kerroin eräästä rouvashenkilöstä, joka halusi ostaa pornokortteja ja lähettää niitä Veijolle vankilaan. Kyseinen rouvashenkilö nuori nainen muassaan purjehti tänäänkin niine kahisevine helmoineen ja paljetteineen hieman kenossa kauppaan etsien tällä kertaa enkelikortteja.
- Näytä nyt mulle, missä ne kortit on? No, näytä... -- siinähän se on! Enkeli perkele... mitäs tässä sanotaan? Paljon onnea... no niin. Kirjoita sää tää mulle. Kirjota ny. Emmää osaa.
- Kyllä se nyt pitäis ite kirjoittaa, minä sanoin, koska osasishan se lukeakin.
- Emmää osaa kirjoittaa. Kirjoita ny.
- Enkä kirjoita.
- No kirjoita sää Sabina sitte.
- Se pitäisi ensin maksaa.
- Maksetaan sitten, parivaljakko sanoi ja eteni kassalle. Siellä alkoi sama huuto.
- Kirjoita ny tää kortti. Veijolle.
- En muuten kirjoita.
- No kirjoita Sabina sää sitte.
- Mitä tähän ny laitetaan?
- No pane siihen että... mitä niihin ny yleensä laitetaan?... Sydämellisesti onnea rakkaalle pojalleni... Veijolle. 28 vuotta. Ja pane siihen vielä että onnea. Sydämellisesti.

Sabina kirjoitti kymmenen minuuttia. Sitten alkoi osoitteen kirjoittaminen, johon vierähti toinen mokoma.

Veijo...
Sörnaisten vankila
Sörnäinen

- Pane siihen vielä että Helsinki.
- No sehän lukee siinä, Sabina sähähti.
- Ai lukee vai? No hyvä sitten jos kerran lukee.

***


Olinpahan kuopuksen vanheimpainvartissa ja ihan ensimmäisenä sanottiin, että kaverikolmikko, johon kuopus siis kuuluu, on kiusannut joitakin tyttöjä ja heitellyt tyttöjä lumipalloilla koulumatkalla.
- Jaaha. No joukossa tyhmyys tiivistyy. Nielin ihan mukisematta, vaikka kuopus on todella kultainen ja herrasmies ollut aina. Villi kyllä, mutta ei kiusaaja. Päinvastoin. Tytöt sitä kuulemma kiusaavat. Fanittavat oikein, istuvat ruokalassa viereen ja varastavat pipoa. Se on niin ihqu, väittävät. Poikaa se kuitenkin rasittaa, koska tunne ei ole molemminpuolinen. Pikkumachona se kuitenkin kestää tämän kaiken hymyillen, mutta opettaja on ottanut asian puheeksi jo pari kertaa ja pitänyt tytöille puhuttelunkin. Siitä ei ole ollut mitään apua. Ne neidit eivät nyt kerta kaikkiaan saa pidettyä näppejään erossa minun pikkuisestani. En ole asiaan sitten sen enempää puuttunut. Ikävää se nyt kuitenkin on, että tytöt juoksevat perässä. Pakko se on myöntää. Mutta koulumatkalla kyseessä on olleet ihan eri neidit. Joista toinen oli sitten tehnyt valituksen ja äitinsä oli sitten opettajan kanssa puhunut asiasta. Sen enempää asiasta tietämättä, oletin että juttu on juuri niin.

Juttu oli kuitenkin niin, että tytöt olivat nimitelleet poikia mursuiksi ja ursuloiksi ja kikatelleet. Pojilta oli palaneet päreet ja ne olivat heittäneet lumipallot tyttöjä päin edes osumatta niihin sekä huutaneet "turpa tukkoon". Vakuuttelin monta kertaa kuopukselle, että pitää sitten puolensa huomenna opettajan puhuttelussa ja kertoo asian niin kuin se on, mutta en minä usko, että se saa suunvuoroa. Viimeksikin se oli joutunut jälki-istuntoon, kun kaksi poikaa olivat tapelleet käytävällä keskenään ja kuopus oli mennyt väliin. Eikä sitä oltu kuunneltu, vaikka se oli sanonut, ettei tapellut.

No, perheen miesväki lähti juuri Iron Maidenia katsomaan. Kuopus ei ensin ollut oikein innostunut ajatuksesta. Sille jäi todellakin pelko siitä kaljapullosta, joka siellä Lordin voitonjuhlissa sen päähän lensi. Mutta sitten se rohkaistui ja halusikin oikein kovasti lähteä. Ota näistä nyt selvää. Neiti on joka tapauksessa aerobiccaamassa ja minä olen koiran kanssa yksin kotona. Tentti olisi huomenna ja kai tässä pitäisi luk... eih! Mä vaan bloggaan. Koira muuten murtautui taas perjantaina jääkaappiin ja söi sen tyhjäksi. Nyt se siis sai jollakin hemmetin ilveellä väännettyä sellaisen koukkuruuvin irti kaapin kyljestä. Sen koukun ja jääkaapin ovenkahvan väliin on viritetty hiuslenkki,



















että se ovi sitten niin kuin automaattisesti aina palaa takaisin kiinni, jos Mäkkäri yrittää sitä aukoa. Mutta siis nyt se on opetellut kiertämään ruuvinkin irti. Me ei sitten todellakaan pidetä sitä koiraa nälässä, joten turha yrittää.

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Blogger problem. Again. Mutta tottahan se on - bloggarilla on probleema, kun bloggaaminen ei kiinnosta. Ja sitten toisaalta taas on huono omatunto, kun se ei kiinnosta. Tarkemmin ajatellen omat ajatukseni ovat niin syvältä, ettei niistä mitään hengentuotteita saakaan aikaan. Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin sydämeni olisi jatkuvassa venytyksessä ja aivoni kuiviin puristettu. Päässäkin on jyskyttänyt siihen malliin.

Trisin meemihaaste sattui sikäli pahaan saumaan, että just meemiin tarttuminen viimeisenä oljenkortena on jotenkin säälittävää ja väkinäistä. Meemiin pitäisi tarttua riemuiten, ilon kautta, ettei pilaisi kenenkään toisen innostusta. Olisi kurjaa olla ilonpilaaja, kun toiset sentään yrittävät. Eli okei.

Yhdeksännet kirjat viideltä hyllyltä ja jotakin tarinaa niistä:

Henrik Tikkanen, Mariankatu 26 Kruunuhaka

No nythän on niin, ettei ole aavistustakaan mistä tämä kirja on tänne tullut. Olen luultavasti syntynyt kirjahyllyn kanssa, joka on sitten vuosi vuodelta lisinyt itsekseen toisia kirjahyllyjä ja toinen toistaan oudompia kirjoja. Tämän kirjan erona moniin muihin itsekseen lisinneisiin kirjoihin on se, että tämän olen lukenut. Jihuu! Mutta eipäs innostuta liikaa siellä. Nimittäin tämä kirja kaikessa rehellisessä paljastavuudessaan ja suorapuheisuudessaan ei saa voimaan pahoin, vaan se masentaa. Jos kaikki kirjailijat ja taiteiljat ovat tämmöisiä kuin Henrik, niin näkemiin vaan murut. Ei ole esimerkiksi mitään oikeutta mennä kajoamaan toisen oikeuteen tehdä kainalokarvoilleen mitä haluaa, olkoonkin toinen sitten kuinka vaimo tahansa. Inhottava tyyppi. Takakannessa sanotaan: "Niin syvästi inhimillistä tekstiä kuin ainoastaan merkittävä kirjallisuus voi olla. Ja tällöin todella tarkoitan merkittävää kirjallisuutta..." -Thomas Henrikson, Helsingin Sanomat. Voi herranjumala. Kun toinen tunnustaa ryyppäävänsä päivät pääksytysten ja naivansa kenen tai melkein minkä kanssa tahansa, missä tahansa, vailla minkäänlaisia tunnontuskia vaimonsa tai läheisiensä pahasta olosta, niin miksi juuri se on inhimillistä? Voisiko joskus, edes yhden kerran olla niinkin, että ihmiset pitäisivät tai edes yksi (mikä se oli? mullinaama? siis) kriitikko pitäisi joskus inhimillisenä sitäkin, että joku ottaisi lähimmäisensä huomioon? Mitä, onko liikaa pyydetty? Fuck you. Ja ajattele, tämä kirjahan on kirjoitettu 1977. Voi sitä inhimillisyyden ylistystä onkin kestänyt aina näihin päivin asti. On se vaan niin ihmeellistä ollut vuosikymmenten ajan, kun joku aina jaksaa ryypätä ja nussia ja kirjoittaa siitä. Voi ihqu.


Vladimir Nabokov, Lolita

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Michel Houellenbecq, Alkeishiukkaset

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Alkeishiukkaset on masentavin kirja minkä tiedän. Tarkoitus on kai ollakin. Niinhän ne aina sanoo mällättyään näillä samoilla ryhmäseksiorgiafantasioillaan, ettei tarkoitus ole fantasioida, vaan näyttää karu totuus satiirin keinoin. Houellenbecq voi työntää totuutensa just sinne, minne muutenkin uneksii työntyvänsä kirja toisensa jälkeen. Luin sen toisenkin perversion (Oikeus nautintoon), mutta kas kummaa, en tuntenut oloani yhtään perverssimmäksi kuin ennenkään. En ikään kuin löytänyt ihmeen sitkeästä (siis kaksi kirjaa tätä!!!) yrityksestäni huolimatta sisältäni niitä ihmisen inhimillisiä piirteitä, joita Houellenbecqin kuvaamilla ihmisillä yleensä on. Minulla ei esimerkiksi ole tarvetta mennä joihinkin ihme salaklubeihin kontilleni odottamaan, että kuka tahansa sieltä sitten tulee jonkin (minkä tahansa) pystyssä olevan vehkeensä kanssa ja pökkäisee menemään. En toki väitä, etteikö monilla voisi näitä inhimillisiä piirteitä olla, ja minä olenkin humanoidi kai sitten. Toki kirjassa on moraalinen opetus, ja päähenkilön naisystävän (hei, mä kyllä nyt paljastan tän, kyllä... on se vaan niin huikeaa) häntäluu ja koko alaselkä moisesta takapääriettailusta sitten lopulta murtuu, ja niin elämänilo kaikkoaa ja kuolema tulee ennenaikaisesti. Mutta kuolema ja opetus koituvat kirjassa vain naiselle. Mies voikin huoleti jatkaa silmitöntä pökkimistään heti, kun muisto ihanasta orgianaaraasta on haalistunut. Eli ollaanpa siinä satiirismissaan vastedes tarkkoina, ettei vallan tykkänään mene koko satiirilta pohja, niin kuin nyt pääsi käymään.

Esa Saarinen, Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin

Sanokaa Esasta mitä pahaa tahansa, niin tämä kirja on silti huippu. Lainasin sen ensin kirjastosta ja luin oikein ajatuksen kanssa. Ostin sitten pehmeäkantisen kotiin kahdella eurolla (miinus hölöalennukset). Kirjassa Saarisen ääni puskee tekstistä läpi. Ihan niin kuin se puhuisi ääneen siinä sivuilla. Niin justiin. Pikkuinen Esa heiluu siellä rivien välissä ja selittää. No tämä kirja ei ollut yhdeksäs, jos totta puhutaan. Se oli kahdeksas. Yhdeksäs olisi ollut Kalle Österlundin Lasten kotilääkäri. Olen lukenut kyllä senkin. Mutta tähän Saariseen vielä palatakseni, että kerroin äidilleni tämän saman Saarisen äänijutun silloin, kun luin sen kirjan. No, kun äitini oli muutama vuosi takaperin Saarisen luennolla tekemässä aiheesta lehtijuttua, äiti otti ja meni juoruamaan tästä minun lukukokemuksestani sitten itse Saariselle, mistä minä en tiennyt mitään. Eräänä päivänä postilaatikosta sitten tupsahti Saarisen Filosofia cd-levy omistuskirjoituksella, ikävä kyllä en saa siitä mitään muuta selvää, kuin että se on osoitettu minulle. Mutta Esa oli kuule ihan itse sen postittanut. Olen iäti otettu.

Gaby Hauptmann, Etsitään impotenttia miestä.

...mmmitä helv... ööh... olen saanut tämän kirjan eräältä porvoolaiselta ystävättäreltäni muutama vuosi sitten kiertokirjana. Minun olisi pitänyt laittaa tämä kai eteenpäin... kuka haluaa? En siedä koko kirjaa silmissäni. Sen teksti vallan juoksee. Lukiessa hengästyy aivan. Impotenttia etsiessään kirjan seksikäs päähenkilö on saanut tarpeekseen kuolaavista miehistä, koska on niin pirun vetävän näköinen pimatsu, siis sellainen, jonka perään kaikki äijät kuolaavat. Yäääk. Minähän en tämmöistä soopaa lue. Jokaisen naisen pitäisi nähdä puutetta edes kerran elämässään, että loppuisi tuollainen turha haihattelu. Kirjan maailma on mahdollisimman kaukana omastani, varsinkin kun lopussa paljastuu, ettei... ja sitten on niin... aah. Voi läähpuuh.


Sori sori sori, olen niin itteäni täynnä, että meinasin unohtaa haastaa kolme muutakin tähän meemiin! Ja oikein olin päättänyt, että haastaan Dionysoksen kevään, Diogenenksen ja kuka muu alkaa di:llä? Öh, Dinka... Tinka! Ja Veke.

Opiskelupäiväkirjaa

No terve. Tämän viikonlopun pyhitin kokonaan siivoamiselle ja tenttiin valmistautumiselle. Hyvä kun uskalsin selainta vähän tökkiä, etten olisi jäänyt kiehtovien blogien koukkuun. Sähköpostin uskalsin käydä lukemassa ja ihan pikkuisen vilkaisin... no niin.

Nyt on tenttikysymyksiin tehty höyrypäisiä vastauksia. Tentti on siis keskiviikkona ja se kestää kolme tuntia. Siinä ajassa pitäisi kirjoittaa kaksi tenttivastusta kahdesta kirjasta, mikä ei meikältä tule onnistumaan alkuunkaan. Joka tapauksessa koska aikaa on vain kolme tuntia, on tenttivastauksien oltava lähes valmiita. Ei siinä ajassa ehdi tehdä kuin tarkistuksia ja joitakin lisäyksiä, jos sattuu tulemaan vielä mieleen. Tenttikysymykset annettiin etukäteen, mutta niitä annettiin kustakin kirjasta kuusi. Eli kaksitoista parin arkillisen vastausta on pitänyt kirjoittaa ja niiden lisäksi neljä esseetä sekä pari kannanottoa on tullut tussattua. Nyt koittaa luojan kiitos rauhallisemmat ajat. Yksi tehtävä on enää tekemättä ja sen jälkeen tammikuuhun asti on luettavana kaksi kirjaa ja naputettava vain kaksi esseetä per viikko.

Ynnäsin nämä tiedot kiduttaakseni itseäni ja puin sanoiksi sen tosiasian, että työssä käyvälle perheenäidille tässä on mielestäni liikaa. Olen siis vähän kiikun kaakun jatkon suhteen, koska en näillä näkymin ehdi tekemään vapaa-aikoina mitään muuta, kuin opiskelemaan ja hätäisesti siivoilemaan. Toisaalta, mitä muutakaan tekemistä minulla nyt voisi olla? Ei kai mitään.

Huomenna alkaakin sitten kello puoli viiden aamuherätyksien sarja jouluun asti, kun aukioloaika pitenee molemmista päistä tunnilla. Luulisi ihmisten ehtivän klo 8-22 välillä kirjaostoksille melko helposti ja minun olevan unessa jo alkuillasta.

Varsinainen älypää

No niin. Synttärit on juhlittu. Muistatko, kun pyysin äitienpäivälahjaksi vessanpöntön ja sen myös sain. No synttärilahjaksi pyysin, että se asennettaisiin paikoilleen, koska äitienpäivänä en osannut olla toivomuksessani kyllin täsmällinen. Vessanpönttö on kuitenkin edelleen autotallissa. Sen sijaan ruusut ovat maljakossa ja sacherkakku massussa ja se siitä. Kännykän kameraan on tullut jokin vika. Sillä saa utuisia kuvia kirkkaallakin säällä. Herkkää.

Innostuin lasteni kanssa tekemään netissä jotakin älypää-visailua ja jäin niiden kanssa siihen jumiin tuntikausiksi, mikä oli erittäin fiksua näin tentin aluspäivinä. Siitä on varmasti hyötyä, kun nyt tiedän olevani kirjastotätitasoa ja terveysintoilija. Ja varmasti siitäkin, ketkä olivat Peppi Pitkätossun kavereita tai mikä on Tasmanian tuholainen. Jep. Tenttisivätpä näitä.

...ettei sitten käy niin kuin viimeksi

Lähdin tänään asioille ostelemaan jatkojohtoja ja muuta sen sellaista tärkeää töihin ja tieni vei mutkien kautta Kaisaniemen Kodin Anttilaan. Sain ahaa-elämyksen! Täällähän olisi se kirjasto, josta saa niitä Helka-kortteja, ajattelin ja onnittelin itseäni. Nyt vain kävisin ostamassa yhden hyllyn töihin ja etsisin sen kirjaston oven sitten. Kiersin ensin Anttilan alakerran, sitten yläkerran, ja löysin hävyttömän hintaisia puunpalasia, joten päätin toimia suunnitelman b mukaisesti, ja ostaa roskiksesta löytämäni hieman törkyisen hyllyn päälle jotakin paksua sisustuskontaktimuovia - en tiedä mitä se on nimeltään, joten en kehdannut kysyä myyjältäkään. Sellaista on, tiedän että on. Olen käyttänytkin sitä.

Marssin takaisin Anttilan alakertaan ja kiersin sen löytämättä mitään kontaktimuovin näköistäkään. Etsin sellaisen opastetaulun sitten, että ymmärtäisin, miltä osastolta sellaista voisi todella löytyä. Voi sitä riemua. Taulussa luki, että kerroksessa kolme on se kirjasto. Hinasin itseni takaisin yläkertaan ja päätin, etten katso ketään ihmisiä päinkään, ettei sitten käy niin kuin viimeksi. Reippain mielin astelin kohti kirjastoa, josta saisi niitä Helka-kortteja. Tunsin jo Helka-kortin hyppysissäni. Ajattelin, miten hienolta se näyttää ja miten helposti minä sitten saan kurssikirjoja.

Jo aulassa istui monta kaunista tyttöä ja vastaan tuli heti parrakas mies. En ollut millänikään. Ne pelkää mua yhtä paljon kuin minä niitä, jankutin Oharilta saamaani neuvoa ja pyörin muorilookissani keskellä jotakin kummallista tilaa, jonka yhdessä ovessa luki jotakin opiskelijoitten ryhmätiloista ja toisessa vain henkilökunnalle ja opiskelijoitten yösisäänkäynti. Herranjumala. Pitääkö niiden öisinkin päästä kirjastoon, josta saa Helka-kortteja?

Siinä aulassa oli koppi, jonka päällä luki Info. Siellä kopissa istui jumalattoman julman näköinen mies, mutta missään ei lukenut mitään varsinaista tietoa siitä, olisiko se just kirjaston infopiste. Sehän olisi voinut olla vaikka minkä Kaisaniemen kyläyhdistyksen infopiste tai niitten opiskelijoitten ryhmätilan infopiste. Menin ihan raiteiltani taas. En olisi millään kehdannut kysyä, onko tämä nyt just sen kirjaston infopiste, josta saa niitä Helka-kortteja. Olin niin kuin en muka olisi nähnytkään koko ukkoa ja aloin kiireesti etsiä infotaulua, jossa neuvottaisiin se sellainen tiski, mistä saa niitä Helka-kortteja. Ei siinä neuvottu sellaista. Asiakaspalvelu olisi kerroksessa kaksi, ja minä olin kerroksessa kolme, mutta siitä tilasta ei vienyt mitään tietä kerrokseen kaksi. Kerroksessa kolme oli opastetaulun mukaan todellakin vain ryhmätiloja kauniille naisille ja parrakkaille miehille. Pakenin äkkiä ulos ensimmäisestä ovesta, jonka päällä oli kuva siitä vihreästä juoksevasta ihmisestä. En tiennyt yhtään, mihin kohtaa Helsinkiä putkahdin. Pettämätöntä suuntavaistoani hyväksi käyttäen päätin lähteä mäkeä alas ja huomasin tulleeni niille samoille kulmille, jossa viimeksikin hätäpäissäni olin sitä kirjastoa etsinyt.

Olin luvannut tulomatkalla käydä toimistolla moikkamaassa toimitusjohtajaa. Se on niin lähellä Stockmannia, että jos vain näen Stockmannin, löydän perille. Jostakin syystä, vaikka minä jumankauta näin sen Stockmannin kyltin jo kaukaa, niin minun piti silti mennä muka jotakin reittiä, josta varmaan pääsisin paremmin tai jotain. No en ihan päässyt.




















En minä kyllä tajua, miten menen siitä Yliopiston atmosfääristä niin sekaisin, etten vähään aikaan tajua mitään. Siellä minun ei ainakaan kannattaisi opiskella, se nyt on jo aivan varma.

Enhän minä taida tätä enää jaksaa

Olen aivan kypsä. Se alkaa olla siinä hilkulla, etten ota lopareita. Näin naurettavalla palkalla ei kukaan muu hullu saattaisi itseään tällaiseen stressipisteeseen. Heräilen öisin, ja mietin tuntikausia, mitä sanoisin sille ja sille siitä ja siitä asiasta. Suorat sanat sanoisin, jos voisin. Mutta enhän minä voi. Ne pistäisivät minut vielä pahempaan kuseen. Enkä saa enää unta. Kaikki tekevät mitä tykkäävät ja minä anon polvillani porukkaa tulemaan töihin, tai sähkömiestä korjaamaan lamppua, tai huoltomiehiä korjaamaan vesiputkia, tai hissimiehiä korjaamaan hissiä, tai nettimiehiä korjaamaan nettiä, tai hallintoa hallinnoimmaan edes jotakin, ihan vähän kun saisin tätä vastuuta pois. Sen verran edes, ettei enää väsyttäisi ja itkettäisi... joka maanantai menee iltapäivään, ennen kuin viikonlopun sotkut ja kämmit on setvitty ja työvuorolistan toiveet täytetty, omalla kustannuksella monia kymmeniä tekstiviestejä sinne tänne, että jokaisella vuorolla olisi sittenkin tekijänsä, vaikka puolet on perunut. Ja sitten jostain päästä hajoaa kuitenkin, joku sairastuu ja kaikki alkaa taas alusta. Minä en enää jaksa tätä paskaa. Olisinpa itse extra ja tekisin töitä silloin kun huvittaa. Tänä aamuna olen herännyt kolmelta ja noussut ylös viideltä, kiiruhtanut junaan, yrittänyt unissani lukea tenttiin, joka on yhdeksän päivän kuluttua, taistellut taas yhden päivän ajaksi kaupan jotenkuten selville vesille, lukenut tulomatkalla junassa tenttiin silmät kiinni, laittanut kotona perheelle ruokaa ja viikannut pyykkiä. Enkä minä jaksa valvoa enää minuuttiakaan. Johan kellokin on pian seitsemän.

Valmis

Valokuvatorstai.

Jotain tarttis varmaan tehdä

Jos tuon aurinkovarjon edes kävisi ottamassa pois. Tai grillin. Enpä tiedä. On siellä kyllä niin kamalan kylmä, ettei sinne oikein tarkenisi mennä rahtaamaan tavaroita, joskaan ei siellä kyllä tarkene istuskellakaan. Eilen kyllä näin jo yhdessä pihassa valaistun joulukuusen. Ylipäätään ihmisten on turha valittaa siitä, että kaupoissa joulu alkaa liian aikaisin. Meiltä kysyttiin jonossa joulukortteja ja joulupostimerkkejä jo yli kuukausi sitten. Joululahjapaperia ja -pakettitarrojakin kysyttiin ensimmäisen kerran pari viikkoa sitten. Kyllä se vaan niin on, että kauppiaat vastaavat kysyntään tässä tapauksessa. Minulla ei kyllä olisi vielä kiire joulua tyrkyttämään. Kun nyt tämän kesän saisi ensin alta pois.