tiistaina, joulukuuta 05, 2006

...niin kovin reipasta porukkaa töissä tänään

Himpan verran huono omatunto eilisestä valituksesta, varsinkin kun jotkut ovat just linkanneet tänne noiden pornoasioiden takia. Toivottavasti linkkien kautta tulevat uudet ihmetykset lukevatkin vain ne porno-osuudet, eivätkä yhtään tule tänne ylemmäksi. Tämä on niin noloa. Oikeastaan minulta pitäisi kieltää joulukuussa bloggaaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen kokonaan. Valmiiksi pelottaa, mikä hemmetin valitusvirsi tästäkin taas tulee.

Olen suututtanut tämän väsymykseni vallassa jo parikin läheistä ihmistä. Toisen siksi, etten kerta kaikkiaan jaksanut kuunnella sitä tekemällä tehtyä boheemidraamaa ja sanoin sen vihdoinkin ääneen. Olen nyt serkkuni mielestä välinpitämätön, kyyninen paska. Ihan miten vain. Sekin on parempi kuin kiukkuinen ämmä, kunhan saan olla tämän kuun rauhassa ja epäsosiaalinen.

Toisen ihmisen suututin kyllä jotenkin vahingossa. Minua kun on alkanut ärsyttää taas se kiukkuinen hormoniämmä -diskurssi. Kuinka usein minä loppujen lopuksi olen kiukkuinen? Kerran kuussa? 15 kertaa? Jos olen kuukaudesta vaikka puoletkin hyvällä päällä, niin miksi minun kiukkuisuuteni määrittelee sen yleisnäkemyksen? Miksi ei se toinen puoli? No, sehän tässä tietenkin on hauskinta, että minusta tulee kyllä kiukkuinen ämmä, kun sitä tarpeeksi monta kertaa hoetaan.

Tämä diskurssiärsytys iskee hetkittäin tai se tavallaan kerääntyy. Nyt on täällä kotona menossa sellainen ihme variaatio meikäläisestä, etten tunnista siitä itseäni ollenkaan. Jos minua pitää odottaa autossa pari minuuttia, kun käyn lähteissä pissalla tai halaan mäkkäriä ja käsken sen olla kiltti kotimies, niin eikö autossa väitetä, että naisia saa aina odottaa, ja että meikkaamassako sitä oltiin taas. Jumankauta, että se ärsyttää, koska sen takia minua ei ole tarvinnut koskaan odottaa. Ihan yksi hailee minulle, jos muita naisia pitää sen takia odottaa, mutta minä en ole mikään muu nainen. Nyt kuitenkin sitä meikkaamista hokevat tässä perheessä kaikki, kun yksi sen ensin keksi. Ei auta mikään huuto eikä vastustus. Jätin nyt sitten pissaamisen väliin ja menin autoon ennen kuopusta. Kun poikaa ei heti kuulunut, kiiruhdin ovelle huutamaan, että meikkaamassako sitä ollaan. Kauhea kostonkierre.

Sen sijaan sen toisen vallalla olevan kuvauksen minusta kyllä tunnistan:
- Sä et muista mitään, sä et näe mitään, etkä löydä mitään.
En niin. Se onkin aika järkyttävää. Taas on kämppä siinä kunnossa, ettei minulla ole mitään hajuakaan missä mikäkin on. Kadoksissa on taas kymmeniä tavaroita. Vielä viime vuonna muistan kirjoittaneeni tänne, että puolet vapaa-ajastani menee kadonneiden tavaroitten etsimiseen. Nyt ei mene. Ei ole toivoakaan edes yrittää.

Eilen ennen nukkumaanmenoa noin kello 20. laitoin kännykän äänettömälle ja todellakin panin sen vielä varulta sängyn alle, etten näkisi koko kapistusta, jos se sattuisi soimaan ja valot välkkymään. Olen vähän turhan herkkäuninen. Se herkkyys jäi päälle, kun kuopuksella oli pienenä vauva-astma, liian suuret kitarisat, keuhkokuume, allergia ja lopulta kaikkien flunssien päälle niin suuret nielurisat, ettei se voinut enää hengittää, joten nukuin pari vuotta tunnin parin pätkissä ja viimeiset puoli vuotta joskus vain iltapäivisin muutaman tunnin, kun yöt piti auttaa lasta hengittämään. Sitten kyllä päästiin jo leikkaukseenkin. Sittemmin olen kyllä nukkunut ihan reilujakin yöunia, mutta herään yhä ihan pienimpäänkin ääneen tai verhojen heilumiseen, salaman välähdykseen ennen jyrähdystä...

Tänään olikin sitten paljon parempi päivä ja tekemättömien asioitten vuori vajosi jo aamupäivällä. Oli niin kovin reipasta porukkaa töissä tänään. Luullakseni minäkin muistin ainakin puolet, mitä piti tehdä. Oikeastaan tänään tajusin, että kun muut valittavat minulle pahaa oloaan ja väsymystään, niin enhän minä siitä tule vihaiseksi, vaan siitä tulee sellainen huoli, joka kasvaa ja kasvaa, koska loppujen lopuksi olen huolissani siitä, miten minä ja miten ne muut jaksavat, jos joku jää vähäksi aikaa kyydistä; kun joku on poissa, niin tokihan se tietää lisää töitä niille muille, jotka paikalle tulevat. Ja aina kun ne uhkailevat - ja naisethan uhkailevat - sairaslomalla, niin minulle iskee vimma, että kaikki pitää järjestää ja saada tehtyä hetipaikalla, jos ja jos ja jos... tai olemme tuhoon tuomittuja. En pysty odottamaan rauhassa, että se tulee mikä tulee. Tässä olisikin oppimisen paikka.

***

PS. Haamupäivitykset johtuvat linkkilistan tietojen korjauksista ja lisäyksestä. Mikäänhän ei ole niin turhauttavaa, kuin alati päivittyvä blogi, jossa ei tapahdu oikeasti mitään.

10 kommenttia:

Tappinen, Ensio Veijo-Kalevi "Veke" kirjoitti...

Et ole Saara koskaan miettinyt (?) tai jopa ajatellut toteuttaa naisnäkökulmaversiota tuosta Juha Watt Vainion mietelmästä:

"...vaimot lapset näkemiin, faija kiipee Eiffeliin..."

Tällainen pitäisi jokaisen ihmisen jossain vaiheessa tehdä. Siis passi taskuun, yksin, ja pariksi viikoksi osoitteeksi: Huitsi, Nevada.

Saara kirjoitti...

Moi Tappinen, on se käynyt mielessä, mutta odotan, että nuo ovat tarpeeksi isoja, etteivät änkeä väkisin mukaan :) Mun on niin vaikea sanoa ei, kun ne räpsyttelevät siinä ripsiään, ja sanovat "ääitii".

Ehkei sitä pitäisi kyllä enää kovin odotella. Ei kyllä tosiaan pitäisi.

Tappinen, Ensio Veijo-Kalevi "Veke" kirjoitti...

Voit varmaan luottaa siihen, että ripset räpsyvät aina... jos sen loppumista jäät odottelemaan niin soromnoo.

Ja muista kuinka Liisa Nevalainen lähti turistimatkalle Saksaan vaikka Vesa-Matti Loiri roikkui junan perässä ja huusi että "äitiiii..." Mutta Liisa meni vaan, ja varmaankin vietti hauskan loman vieraanvaraisessa Saksassa, ja tuli monta kiinnostavaa kokemusta rikkaampana takaisin.

Eli: passi taskuun ja haarapussi olalle vaan, kai ne nyt isot ihmiset pärjää... Päätä nyt joku ehdoton deadline, jonka kerrot kaikille, sitten on pakko vaan lähteä. Vaikka päätös olisi pikaistuksissa tehty, siihen kun kasvaa sisälle ja löytää yhä uusia syitä miksi se on järkevää lähteä ihan noin vaan, niin ajan myötä asia kypsyy ja sitten kun se päivä koittaa niin on itsestään selvää että "...mami kiipee Eiffeliin..."

Saara kirjoitti...

Niin niin. Olisihan se järkevää, en minä sitä sano. Tiedä vaikka innostuisinkin.

Mutta taannoin katsoessani lasteni kanssa muumeja, jossa muumimamma lähti yksinäisille vuorille, koska pikkumyy on totaalisen kyllästynyt muumimamman pannukakkuihin, olin ainakin omasta puolestani hyvinkin järkyttynyt. Se oli syvällinen kokemus. Että noin vain lähdetään. Että kun otetaan lapsia, eikä niistä sitten huolehditakaan loppuun asti. Nuuskamuikkusen kanssa vain istuskeli yössä nuotiolla ja paistoi kalaa. Keräsi sitten erittäin harvinaisia kirsikoita ja palasi menestyksekkäästi muumitaloon, jossa kaikki ottivat hänet riemuiten vastaan. Elämähän ei ole niin kaunista ja opettavaista aina, eikä niin yksinkertaista.

Mutta en nyt tyrmää, Tappinen, ehdotustasi. Pikaistuksissani saatan hyvinkin tehdä päätöksiä. Itse asiassa teenköhän minä päätöksiä muutoin kuin pikaistuksissani. Hmm.

No ehkä tämän, että ajattelin nyt mennä nukkumaan. Hyviä öitä.

Anonyymi kirjoitti...

Minä kutsun tätä koko juttua sellaisella "elämää ei saa nollaan ja sen kanssa pitää opetella elämään" jutulla. Aina sitä on niinkun miinuksen puolella. En tarkoita negatiivista, vaan sellaista kaikkea ei voi tehdä ja saada aikaiseksi ja koskaan ei tule tilannetta, että kaikki olisi nollattu.
Juuri kun sitä on saanut yhden läjän paskaa jotenkin hoidetuksi, niin tajuaa ettei se lopu koskaan.
Voih mitä latteuksia selitän. Yritän sanoa, että pystyn hyvin ymmärtämään.
Mutta yhden jutun olen hoitanut, se oli tosin se tärkeysjärjestyksessä mitättömin, mutta kävin ostamassa sen digikameran ja joskus ensi vuonna minulla on ehkä aikaa ottaa Earlista kuva. Sain kyllä liikkeessä paniikkikohtauksen ja ostin varmaan väärän mallin. Ja tämän blogin pystyyn laittamisen jälkeen sekoittelen kieliä, aika noloa kun kokouksessa kymmenen ihmisen edessä sönköttää suomea ja vielä turun murteella, vaikka en koskaan ole siellä edes asunut. mä olisisi sanonu öh entschuldigung.
Ainiin, voisi kirjoittaa sinne omaan paikkaan. Tottumiskysymys.
Tässä ei ole järkeä.
Niin ja piti vielä sanoa, että jos munia laittaa kiehuvaan veteen, niihin pistetään ensin neulalla reikä. Eivät sitten hajoa.
Hyvää yötä!

Saara kirjoitti...

Ei saakaan, Kata, kyllä mä tiedän. Mutta keväällä se yleensä helpottaa kuitenkin.

Mutta että neuloilla! No jo on munankeittotaidetta! Kai niitä hinkataankin ensin vähän ja sitten pistellään neuloilla ja upotetaan kiehuvaan veteen, nostetaan ylös ja heitetään avantoon. Huh.

No, piti mennä nukkumaan, ja nyt menenkin. Söin yhden leivän vielä, kun tuli niin nälkä.

Tappinen, Ensio Veijo-Kalevi "Veke" kirjoitti...

Tuo muumivideo on kyllä täälläkin katseltu, Muumimamma roolinsa vankina - mutta on myös muumien salattu elämä jota ei hollantilais-japanilaisissa videoissa näytetty: alkuperäisissä Lars Janssonin Muumi-sarjakuvissa Muumipappa mm. roitastelee Haisulin kanssa puun latvukissa sikareita poltellen ja viinaa juoden... hyvin ansaittua lomaa siitä mukavan papan roolista, ottaa joskus lujillle niilläkin...

Syö nyt vielä toinen leipä ja lue tämäkin Saara, niin voi jäädä ajatus itämään paremmin. Ota sellainen kinkkuvoileipä (paahdettu) jossa ihan ripaus voita (oikeaa) ja päälle ohuita suolakurkunviipaleita, ja _todella_ ohuita tomaatinsiivuja, siihen päälle appenzeller-juuustoa (ohuelti sitäkin) ja italialaista tai unkarilaista metvurstia ja sitten palvikinkkua siivutettuna (ohuesti) niin kyllä se siitä. Ruokajuomana huurteinen A-olut.

Kaura kirjoitti...

Haluan nyt vängätä tuosta ärsyttävyysasiasta. Minusta nimittäin on vielä ärsyttävämpää, kun blogini päivittyy asianmukaisesti ja näyttää siltä myös blogilistalla, mutta sitten selaimen, Bloggerin tai auringonpilkun takia lukija näkeekin vain jonkin vanhan postauksen. Niin ÄRSYÄ!

Kaura kirjoitti...

Hmps, sinä kyllä puhuit turhauttavasta tuossa PS:ssä. Anteeksi, menenkin tästä nukkumaan ----->

Saara kirjoitti...

Hmm... Tappinen on katsellut muumeja. Vaan mikääpä se olisi Haisulin kanssa sikaria poltellessa ja viinaa juodessa. Ja vielä puun oksalla. Tuo nyt olisikin helppo.

No jos otan nyt aamupalaksi tuon herkkukinkkuvoileivän. Kiitos. Tuli herättyä neljän jälkeen, kun tästä kylästä meni sähköt ja koira on sydänhalvauksen partaalla. Ensinnä sitä pelotti kun oli niin pimeää, mutta kun ne sähköt tulivat ja menivät, se reppana luuli, että joku ränkkäsi valoja tuossa sähkökaapilla. Se oli jo ihan hysteerinen. Haukkui ja murisi. Kulki edestakaisin ja tuli välillä kainaloon tärisemään. Oli pakko nousta ylös rauhoittelemaan koiraa, että muut saavat edes nukkua.

Kaura, mulle sattuu tuota tämän tästä. Siis että näkyy vanha postaus, vaikka blogi on päivittyneenä listalla. Kyllä se tuore sitten siihen ilmestyy, kun päivittää sen sivun, mutta olen minäkin sitä joskus miettinyt, että kuinkahan moni viitsii vastaavassa tilanteessa päivitellä.

Mutta ei se sitä miksikään muuta, etteikö olisi turhauttavaa oikeasti, kun päivittämisen jälkeenkään mitään ei tapahdu ja blogi sen kun listalla päivittyy tämän tästä (esim. Nono). Uh. Se päivitys kyllä kärsii ikään kuin inflaation.