Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Blogger problem. Again. Mutta tottahan se on - bloggarilla on probleema, kun bloggaaminen ei kiinnosta. Ja sitten toisaalta taas on huono omatunto, kun se ei kiinnosta. Tarkemmin ajatellen omat ajatukseni ovat niin syvältä, ettei niistä mitään hengentuotteita saakaan aikaan. Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin sydämeni olisi jatkuvassa venytyksessä ja aivoni kuiviin puristettu. Päässäkin on jyskyttänyt siihen malliin.

Trisin meemihaaste sattui sikäli pahaan saumaan, että just meemiin tarttuminen viimeisenä oljenkortena on jotenkin säälittävää ja väkinäistä. Meemiin pitäisi tarttua riemuiten, ilon kautta, ettei pilaisi kenenkään toisen innostusta. Olisi kurjaa olla ilonpilaaja, kun toiset sentään yrittävät. Eli okei.

Yhdeksännet kirjat viideltä hyllyltä ja jotakin tarinaa niistä:

Henrik Tikkanen, Mariankatu 26 Kruunuhaka

No nythän on niin, ettei ole aavistustakaan mistä tämä kirja on tänne tullut. Olen luultavasti syntynyt kirjahyllyn kanssa, joka on sitten vuosi vuodelta lisinyt itsekseen toisia kirjahyllyjä ja toinen toistaan oudompia kirjoja. Tämän kirjan erona moniin muihin itsekseen lisinneisiin kirjoihin on se, että tämän olen lukenut. Jihuu! Mutta eipäs innostuta liikaa siellä. Nimittäin tämä kirja kaikessa rehellisessä paljastavuudessaan ja suorapuheisuudessaan ei saa voimaan pahoin, vaan se masentaa. Jos kaikki kirjailijat ja taiteiljat ovat tämmöisiä kuin Henrik, niin näkemiin vaan murut. Ei ole esimerkiksi mitään oikeutta mennä kajoamaan toisen oikeuteen tehdä kainalokarvoilleen mitä haluaa, olkoonkin toinen sitten kuinka vaimo tahansa. Inhottava tyyppi. Takakannessa sanotaan: "Niin syvästi inhimillistä tekstiä kuin ainoastaan merkittävä kirjallisuus voi olla. Ja tällöin todella tarkoitan merkittävää kirjallisuutta..." -Thomas Henrikson, Helsingin Sanomat. Voi herranjumala. Kun toinen tunnustaa ryyppäävänsä päivät pääksytysten ja naivansa kenen tai melkein minkä kanssa tahansa, missä tahansa, vailla minkäänlaisia tunnontuskia vaimonsa tai läheisiensä pahasta olosta, niin miksi juuri se on inhimillistä? Voisiko joskus, edes yhden kerran olla niinkin, että ihmiset pitäisivät tai edes yksi (mikä se oli? mullinaama? siis) kriitikko pitäisi joskus inhimillisenä sitäkin, että joku ottaisi lähimmäisensä huomioon? Mitä, onko liikaa pyydetty? Fuck you. Ja ajattele, tämä kirjahan on kirjoitettu 1977. Voi sitä inhimillisyyden ylistystä onkin kestänyt aina näihin päivin asti. On se vaan niin ihmeellistä ollut vuosikymmenten ajan, kun joku aina jaksaa ryypätä ja nussia ja kirjoittaa siitä. Voi ihqu.


Vladimir Nabokov, Lolita

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Michel Houellenbecq, Alkeishiukkaset

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Alkeishiukkaset on masentavin kirja minkä tiedän. Tarkoitus on kai ollakin. Niinhän ne aina sanoo mällättyään näillä samoilla ryhmäseksiorgiafantasioillaan, ettei tarkoitus ole fantasioida, vaan näyttää karu totuus satiirin keinoin. Houellenbecq voi työntää totuutensa just sinne, minne muutenkin uneksii työntyvänsä kirja toisensa jälkeen. Luin sen toisenkin perversion (Oikeus nautintoon), mutta kas kummaa, en tuntenut oloani yhtään perverssimmäksi kuin ennenkään. En ikään kuin löytänyt ihmeen sitkeästä (siis kaksi kirjaa tätä!!!) yrityksestäni huolimatta sisältäni niitä ihmisen inhimillisiä piirteitä, joita Houellenbecqin kuvaamilla ihmisillä yleensä on. Minulla ei esimerkiksi ole tarvetta mennä joihinkin ihme salaklubeihin kontilleni odottamaan, että kuka tahansa sieltä sitten tulee jonkin (minkä tahansa) pystyssä olevan vehkeensä kanssa ja pökkäisee menemään. En toki väitä, etteikö monilla voisi näitä inhimillisiä piirteitä olla, ja minä olenkin humanoidi kai sitten. Toki kirjassa on moraalinen opetus, ja päähenkilön naisystävän (hei, mä kyllä nyt paljastan tän, kyllä... on se vaan niin huikeaa) häntäluu ja koko alaselkä moisesta takapääriettailusta sitten lopulta murtuu, ja niin elämänilo kaikkoaa ja kuolema tulee ennenaikaisesti. Mutta kuolema ja opetus koituvat kirjassa vain naiselle. Mies voikin huoleti jatkaa silmitöntä pökkimistään heti, kun muisto ihanasta orgianaaraasta on haalistunut. Eli ollaanpa siinä satiirismissaan vastedes tarkkoina, ettei vallan tykkänään mene koko satiirilta pohja, niin kuin nyt pääsi käymään.

Esa Saarinen, Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin

Sanokaa Esasta mitä pahaa tahansa, niin tämä kirja on silti huippu. Lainasin sen ensin kirjastosta ja luin oikein ajatuksen kanssa. Ostin sitten pehmeäkantisen kotiin kahdella eurolla (miinus hölöalennukset). Kirjassa Saarisen ääni puskee tekstistä läpi. Ihan niin kuin se puhuisi ääneen siinä sivuilla. Niin justiin. Pikkuinen Esa heiluu siellä rivien välissä ja selittää. No tämä kirja ei ollut yhdeksäs, jos totta puhutaan. Se oli kahdeksas. Yhdeksäs olisi ollut Kalle Österlundin Lasten kotilääkäri. Olen lukenut kyllä senkin. Mutta tähän Saariseen vielä palatakseni, että kerroin äidilleni tämän saman Saarisen äänijutun silloin, kun luin sen kirjan. No, kun äitini oli muutama vuosi takaperin Saarisen luennolla tekemässä aiheesta lehtijuttua, äiti otti ja meni juoruamaan tästä minun lukukokemuksestani sitten itse Saariselle, mistä minä en tiennyt mitään. Eräänä päivänä postilaatikosta sitten tupsahti Saarisen Filosofia cd-levy omistuskirjoituksella, ikävä kyllä en saa siitä mitään muuta selvää, kuin että se on osoitettu minulle. Mutta Esa oli kuule ihan itse sen postittanut. Olen iäti otettu.

Gaby Hauptmann, Etsitään impotenttia miestä.

...mmmitä helv... ööh... olen saanut tämän kirjan eräältä porvoolaiselta ystävättäreltäni muutama vuosi sitten kiertokirjana. Minun olisi pitänyt laittaa tämä kai eteenpäin... kuka haluaa? En siedä koko kirjaa silmissäni. Sen teksti vallan juoksee. Lukiessa hengästyy aivan. Impotenttia etsiessään kirjan seksikäs päähenkilö on saanut tarpeekseen kuolaavista miehistä, koska on niin pirun vetävän näköinen pimatsu, siis sellainen, jonka perään kaikki äijät kuolaavat. Yäääk. Minähän en tämmöistä soopaa lue. Jokaisen naisen pitäisi nähdä puutetta edes kerran elämässään, että loppuisi tuollainen turha haihattelu. Kirjan maailma on mahdollisimman kaukana omastani, varsinkin kun lopussa paljastuu, ettei... ja sitten on niin... aah. Voi läähpuuh.


Sori sori sori, olen niin itteäni täynnä, että meinasin unohtaa haastaa kolme muutakin tähän meemiin! Ja oikein olin päättänyt, että haastaan Dionysoksen kevään, Diogenenksen ja kuka muu alkaa di:llä? Öh, Dinka... Tinka! Ja Veke.