...vedin kermaleivosta napaan

Outo tunne. Eilisen pettymyksen jälkeen tuntuu niin kuin olisin huolissani siitä ihmisestä. Minulla on vähän ikäväkin niitä sen juttuja. Tämä ei ole hyvä asia. Miksi ei vain voisi olla ajattelematta tai välittämättä. Samaan aikaan kun huoli syvenee, syvenee myös pelko. Toisaalta työntekijöitteni elämä ja vapaa-aika ei kuulu minulle yhtään, mutta kuitenkin sitä on nyt nämä pari päivää tullut ajatelleeksi näitä vapaa-ajanviettotapoja ainakin siinä tapauksessa, jos ne tavat alkavat vaikuttaa työntekoon. Minulla suoraan sanoen on ollut rintalastan alla ontto olo. Ikään kuin olisin alkanut pelätä... en edes tiedä onko se pelkoa... vai onko se pettymystä jo valmiiksi, että entäpä jos joku tekee sen kuitenkin taas. Nytkin tätä ajatellessa minulla nousee hiki pintaan. Vaikka mikä oikeus minulla on edes odottaa, että ihmiset olisivat jotenkin sitoutuneita työhönsä? Mistä minä oikeastaan mitään tiedän. Väkisinhän niistä välittää. En tietenkään pystyisi edes olemaan välittämättä, se on selvää, mutta kunpa pystyisin olemaan niin kuin osan aikaa tänään olenkin ollut... hieman sumussa... ahaa, kauppa, joulukortti, kirja, kassa... kas, tuossapa on juna... ahaa, koti... hmm... ei ole kahvia...televisio... blogi. Kunpa mikään ajatus ei johtaisi mihinkään.

Kun itse on rahattomana ja pakosta lähtenyt 17-vuotiaana täyspäiväisesti tekemään töitä ja opetettu sellaiseen kurinalaiseen vastuuseen, jota tänä päivänä ei (toisaalta onneksi) enää ole, en tiedä miten näihin asioihin pitäisi suhtautua. Tuskin ennen vanhaan kauppias pelkäsi, ettenkö olisi ilmestynyt töihin. Oli itse asiassa onni päästä töihin ja kunnia-asia tienata palkkansa työllä. Vaikka yöt joskus valvottiinkin, niin töihin kyllä mentiin. Sinnehän mentiin, vaikka olisi ollut pää kainalossa. Olen minä kassallekin kerran nukahtanut. Koskaan ei niin kipeä ole, etteikö töihin pysty, sanoi kauppiaan rouvakin, kun olin erehdyksissä mennyt kerran hakemaan sairaslomaa. En oikein vieläkään ole suonut sitä itselleni. Se oli kuin joku hemmetin sisäoppilaitos. Työpäivätkin olivat useinmiten varttia vailla aamukahdeksasta vartin yli iltakahdeksaan. Se oli edistyksellinen kauppa. Harva pulju siihen aikaan oli kahdeksaan asti auki. Lauantaisin oli yhteen ja sunnuntait oli onneksi kiinni, että sai levätä edes yhden päivän viikossa.

Silloin kauppiailla oli ikkunalliset kopit, josta ne kyttäsivät, mitä kaupassa tapahtui, mikäli siltä röökin savulta mitään erottivat. Toinen kauppias veti kopissaan pilsneriä ja tupakkaa päivät pitkät. Mutta tämä ensimmäinen kauppias oli varsinainen patriarkka. Olihan se hullua, että piti pomoa pelätä, mutta pelolla se kyllä hallitsi. Koppiin joutui kuulusteltavaksi milloin mistäkin ja jokainen vuorollaan. Siellä sai kuulla nuhteita väärin tehdyistä töistä tai väärässä järjestyksessä tehdyistä töistä, kassaheitoista... kerran heitin kaalisäkin vihanneskaapin hyllylle niin rajusti, että hyllyt putosivat. Voi jumankauta että tärisin. Siitä vasta tulikin sanomista. Parissa vuodessa siihen tottui. Kun vastaan ei uskaltanut sanoa, piti keksiä muita kostonkeinoja. Tuulikin pullatiski oli siinä kauppiaan ikkunan alapuolella, ja minä sitä Tuulikkia aina ruokatunnit tuurailin, niin kuin tuurailin kaikkien muittenkin ruokatunnit. Vaihdoin vain paikasta toiseen; pullatiskin Tuulikki, lihatiskin Jari, kassan Kaija ja toisenkin kassan Kaija. Itse pääsin nuorimpana syömään viimeisenä. Tuulikkia tuuraillessa asettelin aina leivoksia alahyllylle ja kyykistelin tiskin takana niin, ettei kauppias voinut nähdä, mitä siellä puuhailin. Minä vedin kermaleivosta napaan minkä ehdin ja hähättelin. Joskus piti aika tohinalla pyyhkiä suupielet hihaan, jos asiakas sattui yllättämään. Lihatiskiltä syöminen ei ollut yhtään niin jännittävää, koska siihen kauppias ei nähnyt. Leikkelemakkaransiivuja tuli kierrettyä rullalle tämän tästä ja tungettua suuhun. Olihan minulla kyllä nälkäkin aina, kun sitä omaa ruokatuntia joutui aina odottamaan niin kauan. Että näin rankkaa meikäläiseltä.