Syytä itseäsi, ihminen

Olen pohtinut viime päivinä sitä elämänfilosofiaa, että pitäisi lakata syyttämästä muita omista ongelmistaan. Siis sehän ei voi mitenkään pitää paikkaansa. Ketä minä sitten voin syyttää? Tuo filosofia antaa niin suoran tien; lähde tai lakkaa valittamasta. Tiukasti tulkittuna se on aina lähdön paikka, vaikka toki ihmisellä pitäisi olla muitakin keinoja ratkaista ongelmansa. Mutta se ei riitä, että yrittää ratkaista niitä itse, jos kyse on joistakin suhteista: parisuhteesta, suhteesta toisiin työntekijöihin, suhteesta johtajaan, suhteesta alaisiinsa, suhteesta keneen tahansa. Yksipuolinen yrittäminen ei pitkälle riitä. Joskus toki menee viisitoistakin vuotta niin että sitä vain yrittää, mutta mikään ei koskaan muutu. Eikö silloin jo saa syyttää toista, jos se ei yhtään edes yritä?

Niitä tyttöjä siellä töissä tässä ajattelen ja samalla kiroan alimpaan helvettiin tämän ideani alkaa opiskella juuri nyt. Erittäin väärä ajankohta. Vaikka minä kuinka kuvittelin, että nyt kun lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, ehdin hyvin opsikella. Paskat ehdi. Töissä on koko ajan joku sairaana ja tänään selvisi, että yksi sai paremman työpaikankin. Sekin minun sielustani kirpaisee. Minä olen niille tytöille oikeasti todella kiltti. Ne saavat aina kaiken, mitä pyytävät, vaikka niiden vapaapäivien takia minä joutuisin itse olemaan ympäripyöreitä päiviä. Enkä koskaan sano niille, että minuun sattuu vielä enemmän, tai että minä olen vieläkin väsyneempi. En edes myöhästelystä ole sanonut, koska se on mielestäni niin pieni paha siihen nähden, kun joku edes suostuu tulemaan töihin. Olen todella heikoilla niiden kanssa. Minun äänestäni ei kuulu minkäänlaista masennusta, kun joku soittaa ja sanoo olevansa liian sairas töihin tai liian väsynyt tai liian päissään.
- Lepäile sinä, enköhän minä tänne jonkun saa.
Joskus saankin, mutta usein en. Ja nyt on tiukka paikka, kun yksi jää pois ja toinen on sairaana yhtä aikaa ja kolmas haluaa rekrytointitilaisuuteen samana päivänä, kun kaamean halpa kampanja alkaa ja asiakkaita tulee tuvan täydeltä. Kaiken lisäksi yksi halusi osa-aikaeläkkeelle syyskuun alusta, johon ei olisi tarvinnut suostua, mutta enhän minä nähnyt suostumattomuudessa mitään järkeä, jos ihminen kerran haluaa osa-aikaeläkkeelle ja tehdä töitä vain kolmena päivänä viikossa. Pahempaa sen nurinan kuunteleminen olisi, kun ei jaksa, eikä voi, ja kun on migreeni ja nyt ottaa sieltä ja nyt tuolta... Lupasin siis, ja nyt olen ihan kusessa. Esimerkiksi maanantaisin ja tiistaisin on niin, ettei yhdellekään extralle käy työt. Onko se muka minun vika? Onko se niidenkään? Laitanko ikkunaan lapun, että paikka auki reippaalle myyjälle, joka pystyy töihin maanantaisin ja tiistaisin. Miten vaikeaa tämä vielä voi olla?

Yhden uuden työntekijänkin olen hommannut, mutta eihän sitä tähän hätään heti saanut. Jos otan toisen, niin kaikkien tunnit vähenevät niin paljon, että sitten ne eivät ainakaan kukaan kovin kauan pysy. Sitä ne eivät koskaan tajua, että joka kerta kun ne eivät pääse tulemaan töihin korvaamaan jonkun toisen sairaslomaa, se on aina askel lähemmäksi vielä yhtä työntekijää. Ja sitten itketään, kun niitä tunteja onkin niin vähän. Niille ei voi koskaan olla mieliksi.

Tämä siis tietää sitä, että ensi viikolla olen töissä aamusta iltaan ainakin muutamana päivänä. Mutta onko se todella niin, että ainoa vaihtoehto olisi lähteä itsekin. Onko syy kurjaan tilanteeseen aina itsessä? Tätä minä olen pyöritellyt tässä niin että sydämestä ottaa. Kohta voisin pitää parin viikon ylityöloman, jos vain voisin. Aina se vapaa tuppaa lykkääntymään jonkun toisen sairastamisen takia.

Tiedänhän minä, ettei kaupanala ole juuri kenenkään unelma-ammatti, varsinkaan niiden tulevien maistereitten, mutta ei kyllä muidenkaan. Se on aina sellainen väliaikainen duuni parempaa odotellessa. Kirjojen myynti on vieläpä aika siistiäkin. Mutta nykyajan nuoria on vissiin lykästänyt jokaista, että ovat saaneet opiskella pitkälle, eikä ole tarvinnut onnettomien tilanteiden takia lähteä 17-vuotiaana töihin, niin kuin meikäläisen. Enää ei siis voi löytää fiksua ja luotettavaa ihmistä hommiin, joka ei halajaisi korkeuksiin. Ei mitenkään voi.

Kohta se on alettava palkata maahanmuuttajia. Tässä vähitellen alkaa menettää merkitystään kaikki sellainen, kuin hyvä palvelu ja jonkinlainen kirjallisuuden taju. Kunhan vain oppisivat enää edes sen kassan. Sillä suomen kielelläkään ei kohta ole enää väliä. Mä en jaksa.