15. hautajaiset

Aamu oli pimeä ja sumuinen. Hautajaisfiilis, joten päätin laskea, monissako hautajaisissa on tullut oltua. Sain niitä 15. Ristiäisiä ei missään nimessä ole ollut niin paljon. Eikä häitä. Enimmäkseen suruvoittoisia tilaisuuksia on tullut siten koettua. Kolmen ja puolen tunnin matkankin jälkeen kirkko peittyi yhä sumuun. Enoni (*1959) kuoli äkillisesti pari viikkoa sitten ja haudattiin tänään pienen pitäjän suurelle kirkkomaalle. Viimeksi olen käynyt samassa kirkossa enoni ja hänen silloisen morsionsa häissä. Kirkko on uskomattoman kaunis. Meillä täällä, missä nyt asun, on luultavasti Suomen rumin kirkko. En tajua ollenkaan, mikseivät kirkot voisi yhä olla kauniita.





















Ellette usko ette kestä. Enoni ei jaksanut enää uskoa mihinkään. Ja minä ymmärrän häntä nyt hyvin. Ensin sitä oli kyllä vaikea tajuta ja kunnioittaa. Koin kirkossa hetken, jolloin näin sen ohilipuvan elämän enoni silmin. Se oli todella koskettavaa. Luulin, etten itkisi, mutta olin väärässä. Ihmisten pitäisi silti uskoa edes johonkin. Että on olemassa jotakin, minkä vuoksi kannattaa katsoa seuraava kortti. Vaikeaa se on, minä tiedän. Jos yhtään lohduttaa, niin kenelläkään ei mene läpi elämänsä hyvin. On turha uskotella, että on itse ainoa epäonnistuja. Elämät menevät miten menevät. Vahvakaan ei aina jaksaisi olla. Kristinuskon tärkein sanoma on armo. Kunpa jokainen armahtaisi itsensäkin silloin, kun usko itseen ei enää riitä. Koskaan ei voi tietää, mitä menettää, kun kulkee portin läpi.













Sen jälkeen ei ole enää paluuta.


Hautajaiset olivat hyvät, mutta pappi oli ihan pihalla. Loppuviimein se alkoikin puhua säästä, kun ei enää tiennyt mitä sanoa. Jo siunaustilaisuudessa se mokaili perhesuhteiden kanssa, mutta tärkeintä oli seremonia ja mikrofoni ja siihen nuotilleen lausutut aamenet. Dementoitunut mummoni heitteli välispiikkejä ja otti kantaa moneen asiaan. Äitini se tunnisti vanhimmaksi tyttärekseen.
- Tuo on minun vanhin tytär! - Tyyne!

Muuten hyvin, mutta äitini nimi on kyllä Ulla.

Koska meillä oli enoni kanssa niin vähän ikäeroa, olimme aikoinamme aika läheisiä. Kun kävin lomilla mummolassa, mentiin enon kanssa Kaarihallille katsomaan bändejä ja juomaan pilsneriä. Olin aika pahasti alaikäinen vielä. Muistan hyvin Mikko Alatalon keikan, joka nauratti minua jo silloin. Maalaispoika sopi hyvin sen pitäjän genreeseen ja saikin yleisön yhtymään raikuvaan lauluun. Jyväskylän tyttönä oli helppo olla kovis siellä. Hurriganeskin tuli kertaalleen Kaarihallilla koettua. Jännittäviä muistoja. Enoni kyllä komenteli ja vahti minua välillä, mutta nyt tiedän, että aiheesta. Jään kyllä kaipaamaan häntä.















Se kirkonkylä ei ollut muuttunut yhtään niiltä ajoilta. Tytärkin sanoi, että ihan kuin aika olisi siellä pysähtynyt. Minusta se oli hyvä asia. Savossa kun oltiin, soi S-marketissa taustamusana luonnollisestikin humppa. Stereotypia on ihan totta.

Lahden jälkeen alkoi automaattinen nopeusvalvonta ja rajoitus vaihtui yhtenään 80:sta sataseen. Kameroita oli reilusti yli 100 kilometrin matkan ajan. Jos yhtään puhuin tyttären kanssa, epäilytti, että ajonopeus oli aivan päin mäntyä. Siinä menosumussa tuli ajettua rauhallisemmin. Hirviäkin siellä liikkuu kuulemma hirveästi. Mutta tullessa aurinko paistoi silmiin, lämpötila näytti 24,5, tie oli kuiva. Pari kertaa olin melko varma, että missasin sen 80:n rajoituksen ja törmyytin kameraan satasta. Se oli niin stressaavaa, että ajoin kotiin kolmessa tunnissa ja loppumatkan moottoritietä vasenta kaistaa.