Olen kovin pahoillani siitä, että tuo shoutboxini taitaa aiheuttaa jatkuvia haamupäivityksiä ja näköjään ihan oikeitakin. Kun ei täällä ole mitään nähtävää kuitenkaan. Hirveätä vaivata ihmisiä tänne lukemaan näitä hömppäjuttuja ja sitten vielä moneen kertaan samoja. Hävettää vähän.
Tulee ihan semmoinen olo, että pitäisi kirjoittaa jotakin, missä on substanssia, mutta totta puhuen sitä ei ole. Tänään olen vain kieriskellyt eksistentialistisen tuskan vallassa itku kurkussa, istunut junan perimmäisessä nurkassa ja maksimoinut mielessäni kurjuutta. Omista ajatuksistani liikuttuneena olen sitten pyyhkinyt salaa kyyneleitäni silmänurkastani ja katsellut ohi kiitävää maisemaa hartiat lytyssä. Snif. Itsesäälipäivä. Näitä ilmaantuu koko ajan enemmän, mitä lähemmäksi syntymäpäivää tullaan.
Töissä nostelin psykologiakirjoja hyllyyn ja mietiskelin, pitäisikö lukea niistä joku helpottamaan tätä elämää. Jokin elämänohjeopus, josta saisi hieman motivaatiota voisi olla paikallaan. Toisaalta moni niistä on kirjoitettu ikään kuin ylhäältä päin vähätellen sitä, mitä ihminen todella tuntee. Kun ei niitä tunteita oikein aina hallita voi, vaikka haluaisikin. Kun huomaa monta vuotta takertuneensa turhaan toivoon ja on omasta mielestään yrittänyt kaikkensa parantaakseen elämänlaatua ilman minkäänlaisia tuloksia, ei minusta sellaista voi huitaista parilla säälittävällä lauseella ohi. Kun ihminen havahtuu nelikymppisenä siihen, että aika käy vähiin, siinä ei minusta ole mitään hävettävää. Aika käy vähiin ja onneakin olisi joskus vielä kiva tuntea.
Lisäys:
Hah, tyypillistä meikäläistä. Oikein rimanalitus ja valitusvirsi tällaisena päivänä, kun tämä blogi on kerrankin lukijoita pullollaan. Kiitos vaan.
Tekstit
21 kommenttia:
Voi Saara-kulta. Minäkin soisin sinulle sitä onnea. Mistä me sitä sulle oikein saataisiin?
Eihän tässä muuta voi antaa kuin ison halin. Halataan!
Petra
No niin, nyt mua rupesi taas itkettämään.
Ei se ollut tarkoitus, vaan ihan päinvastoin. Mitä sitä nyt sitten pitäisi tehdä? Potkia persuksille? Mutta ihan hellästi vaan :)
Petra
Itsestäni tuntuu, että olen hiukan nousemassa väsymyksen pohjista. Kunpa näin kävisi sielläkin päin.
Mistä tuo kaunisvalkea portti on? Sinulla on mukavia kuvia.
Kiitos, se on sieltä Päijänteen rantamilta, Muuratsalosta.
Aika käy vähiin ja onneakin olisi joskus vielä kiva tuntea.
Itse lusiskelin tuollaisissa oloissa monta vuotta, ennen kuin tein asialle mitään. Joskus jalat ylttää pohjaan ja mitä pikemmin sen parempi. Aikansa ottaa kuitenkin. Ja muuta (toivottavasti) lohdullista. Lisäksi halauksia.
Niin. Näinhän se tietty on, mutta mun mielestäni mulla tuntuu olevan niin monta seinää vastassa joka puolella, ettei mikään vaihtoehto ole hyvä tai edes parempi.
Silläkin uhalla, että tämä kuulostaa latteaakin latteammalta, on pakko sanoa, että joskus joutuu valitsemaan kahdesta pahasta vähemmän pahan. Ei hyvä, mutta... no. Semmoista se on. ARGH! että kuulostaa tympeältä. Mutta esimerkiksi minä erosin (paha), kun aviossa jatkaminen olisi ollut pahempi; lähdin opiskelemaan, kun saadun opintopaikan (ei (pelkästään) hyvä) hylkääminen olisi ollut pahempi. Toista on kuitenkin huono lähteä neuvomaan, vierestä voi tsempata ja toivoa, että kaveri löytää onnensa. (Aivomyrsky pyrähti, sori vaan, läheinen ystäväni painii näiden kanssa myös, liippaa silleenkin läheltä.)
Joo, ei tartte olla pahoillaan ollenkaan. Tää on just näitä... kun voisikin punnita asioita ihan konkreettisesti ja nähdä tulevaisuuteen ja tietää mitä tekee oikein ja mitä väärin.
Kun ajattelee ihan maailmanlaajuisesti, miten huonosti ihmisillä on asiat, mulla ei todellakaan ole varaa sanoa mitään. Mutta välillä sitä taas äityy tähän itsekeskeisyyteensä ja voi pojat, miten halventavia sanoja minä löydän itseäni kuvailemaan tässä vaiheessa.
Äh... ei mun pitänyt edes tästä kirjoittaa. Miten se aina tähän päätyykin.
Saara! Tuntuu tuttuakin tutummalta tuo ajatus, että kun maailmassa on niin paljon tuskaa, minulla ei ole varaa valittaa MUTTA maailman tuskaa ei yhtään vähennä se, että sinä pohdit (vaikka sitä sanottaisiin valittamiseksi tai miksi hyvänsä) omaa onnellisuuttasi/onnettomuuttasi. Kyllä sinä tämän tietty tiedätkin, mutta oli pakko sanoa ääneen. Minusta se ei ole itsekeskeisyyttä ollenkaan. Karmeat läjät empatiaa tähän kohtaan!
Olen ennenkin sanonut tämän, mutta on äärimmäisen turha motivoida omaa kärsimystään sillä että maailmassa monet ihmiset kärsivät vielä enemmän. Et vähennä maailman kärsimystä tippaakaan olemalla onneton. Sen sijaan onnellisena voit sitä kärsimystä hiukan jo vähentääkin. Mutta miten sen onnensa kukin löytää tai onnettomuuttaan vähentää, siinä ei taida ulkopuolisen neuvot paljon painaa. Dr. Phil sanoo aina, että jos mamma ei ole onnellinen, kukaan ei ole onnellinen. Ja sen mielestä asioita voi punnita ihan konkreettisesti ja niin pitääkin tehdä. Ja menneisyyden perusteella voi ennustaa tulevaa. Siitä kuinka tietyt ihmiset käyttäytyy meitä kohtaan voidaan ennustaa varsin pätevästi että kuinka ne tulee käyttäytymään meitä kohtaan tulevaisuudessa. Ja sitten vaan pitäisi tehdä johtopäätöksiä. Sun pitäis alkaa katsella tohtori Philiä, se on niin viisas...
hah, ohi ammuttu on samoilla linjoilla, joten usko nyt jo viimein Saara.
Kyse onkin siitä, voiko mamma olla onnellinen, jos lapset eivät ole. Näin esimerkiksi. Ja lapsilla on monta eri asiaa, jolloin ne ovat onnellisia, vaikka mamma ei ole. Mikä näistä sitten on onnellisempaa minun kannaltani, ei ole itsestään selvää.
Mutta kiitos paljon. Olette kultaisia ja minä vaikeampi ihminen kuin haluaisin olla. Ajattelen paljon monimutkaisempia kuvioita, eikä mikään välttämättä ole niin, kuin se voisi olla jollakin toisella. Hankalia juttuja pähkäillä näin julkisesti, mutta luottakaa muhun. On montakin asiaa, joka menee minun edelleni, jopa minun itseni mielestä.
Sullekin, Saara, vinkiksi, siltä varalta, ettet jo sitä ole tehnyt, niin laita blogisi asetuksissa (Blogilistalla) seurattavaksi tiedostoksi tuo atom-syötteesi osoite, siis
http://saaranblogi.blogspot.com/atom.xml
koska silloin nuista tuommoisista sivun laidalla (tai muuallakaan) olevista ylimääräisistä härpäkkeistä ei pitäisi aiheutua haamupäivityksiä.
Siis sikäli oli hölmöä ottaa asia puheeksi, eikä minun ollut tarkoituskaan tehdä niin. Se vain jotenkin ajautui tähän pisteeseen itsekseen.
Siis tarkoitus ei ollut pumpata sääliä ja kultaisia neuvoja, koska minulla on selitys kaikkeen. Välillä sitä vain väsähtää selittämään näitä kulisseja ja sitten se ryöstäytyy käsistä.
Mikään ei takaa, että mistään olisi tulossa edes sitä hitusta onnea, mitä lasten kanssa on nyt täällä. Jos sitäkään ei sitten ole, olen menettänyt enemmän kuin saanut. Ja tämmäisten riskien ottaminen joidenkin tositen onnen kustannuksella, ei minusta ehkä ole sen arvoista. Niin että sori nyt, kun pääsi lipsahtamaan tämä ruikutus. Se saatanan syntymäpäivä...
Mitä mitä mitä? Onko siihen siis apu?! Mihin se siis asetetaan? Apua, Jani, älä jätä mua vielä!
Hahaa, kuule Jani. Mä taisinkin löytää sen tällä kertaa itse! Siellä sanottiin ihan just noin "seurattavaksi tiedostoksi".
Siksipä mä sen noin muotoilinkin, jotta helpommin löytyisi. Hieno homma, että sait sen kohdalleen! Vaikka en minä sitä kyllä hetkeäkään epäillytkään.
Enkä minä jätä ketään yksin pulaan! Saatan tulla takaisin hieman hitaasti, mutta tulen kumminkin, kuin Arnold!
Vielä vähän :-)
tarkoitus ei ollut pumpata sääliä ja kultaisia neuvoja
En minä tuota niin ottanutkaan, tuskin muutkaan. Tykkään, että Blogistan on tavallisten ihmisten vertaistukea (ohhoh ja plääh), yhden juttu nostaa esiin omia ajatuksia, jotka ihan välttämättä pitää syökseä maailmaan - ja tällä meinaan nyt itseäni :-) Sinun jutuistasi on iso ilo ajattelun aluksi, ovat ne sitten mitä sortimenttia hyvänsä. Kannattaa uskoa, hyvällä. Niin! :-)
Jani, krhm... ooh, etkö epäillyt. Kiitos!
***
Ohi Ammuttu, no joo, vertaistukiverkosto on kyllä ihan ehdoton ja kyllähän tästä saa kiitollinen olla! Oikeastaan minähän vaadin, että tänne syöksetään omia mielipiteitä, ilman niitä olen kuitenkin aika onneton.
Lähetä kommentti