Minusta on alkanut kasvaa juuria

Olin juuri tämän meidän kyläpahasemme historiankirjan julkistamistilaisuudessa asukasyhdistyksen järjestämien pippaloiden yhteydessä. Samoissa bileissä oli tyttäreni nuorisoteatterin esitys, nykyaikaistettu muunnelma Prinsessa Ruususesta, jonka olen jo kerran nähnytkin.

Aikoinani olin mukana herättelemässä henkiin ruususen unta nukkuvan asukasyhdistyksen toimintaa. Tuntuu ihan uskomattomalta, että aikaa ja energiaa riitti nettisivujen tekemiseen ja kokouksissa istumiseen sekä niiden lisäksi kaikkeen siihen talkootouhuamiseen ja niistä lehtijuttujen kirjoittamiseen. Tänään monen vuoden jälkeen kun näin ja halasin ne samat asukasyhdistyksen miehet ja naiset siellä juhlassa, pyyhkäisi lämpöaalto ylitseni, kun ajattelin, että ne ovat koko ajan jaksaneet pakertaa ja siinä ne olivat yhtä aurinkoisia niin kuin aina, aivan kuin mitään vuosia ei olisi välissä ollutkaan. Siis ihania ihmisiä. Ja minä olin unohtanut heidät tyystin. Kun tein asukasyhdistyksen logoa, en juuri ajatellut mitään. Tänään tajusin, miksi olin laittanut siihen auringon. Nämä pimeät nettivuodet vain olivat hämärtäneet käsitykseni ihmisistä, tehneet niistä osaksi manipuloivia ja kieroja, saanut minut uskomaan, että aina kaiken takana on jokin itsekäs taka-ajatus.

Jokseenkin vääristyneeksi on meinannut muuttua myös mieskuvani, joka osittain tietenkin on perustunut empiirisiin kokemuksiin, mutta lisäksi myös siihen, että naisille kaikkein katkeroituneimmat ovat äänekkäällä riehumisellaan antaneet ymmärtää, miten onnettomiksi naiset heidät ovat tehneet. Siitä on alkanut vähitellen jopa kantaa syyllisyyttä kaikkien naisten puolesta. Kun kuuntelin esitelmöivää historiankirjoittajaa, yli seitsenkymppistä miestä, joka vielä silmät palaen jaksoi olla innostunut, sydämellinen ja puhelias, heräsi kuitenkin toivo siitä, etteivät kaikki naiset sentään ole pilanneet jokaisen miehen elämää. Ja sama toisinpäin. Tuskin kaikki miehetkään ovat lopullisesti pilanneet jokaisen naisen elämää. Joka tapauksessa sen kirjan kirjoittaja teki lähtemättömän vaikutuksen paneutumisellaan, välittömyydellään ja tietämyksellään tietysti.

Kun asuimme tuolla kylän keskustan tuntumassa, kävin keräilemässä pellolta puutarhoista karanneita kukkia maljakkoon ja illakon siemeniä kasvatettavaksi tietämättä, mistä ne kaikki kukat olivat siihen pellolle tulleet. Nyt tiedän. Tämä koko alue on ollut kasvihuoneita täynnä. Hevosenlantaa kuskattiin Helsingistä junalla tänne ja kukkia täältä Helsinkiin. Ylipäätään ihmisiä tuntui kiinnostavan eniten kasvit, villiintyneet omena- ja luumupuut sekä tietenkin kivijalkojen rauniot, joita tällä alueella on joka puolella. Olisin ostanut sen kirjan, mutta rahat eivät riittäneet. Kotoa lähtiessä tuli niin kiire, että hyvä kun muistin koko lompakon. Naapurin rouvalta sen kirjan varmaan saan myöhemminkin, hän kun on sen suomentanut. Kirja on alunperin ruotsiksi kirjoitettu, koska täällä meillä päin vanhat ihmiset puhuvat ruotsia. Mutta kyllä ne suomeakin osaavat, vähän hassusti tosin: Se talo, missä vanhat ihmiset asuvat... se työläinen, joka takoo rautaa... Se jotenkin loi vieläkin innostuneemman kuvan koko touhusta.

Kaiken lisäksi huomasin, että minulle on kohta kahdessatoista vuodessa kasvanut tänne juuret. Enimmäkseen lasten ansiosta tietenkin, sillä ilman heitä olisin tuskin joutunut samalla tavalla kosketuksiin tämän ympäristön kanssa, mutta myös tuon asukastoiminnan kautta.

Nuorisoteatterin esitys meni paljon pilalle häsläävän yleisön takia. Melkein jo ponnahdin ylös huutamaan, että täällä on jumalauta teatteriesitys!, mutta likka olisi joutunut ikuiseen häpeään, joten tyydyin vain vähän mulkoilemaan myöhässä tulleita, paikkaansa vaihtavia tai keskenään juttelevia ihmisiä.




















Tytär saksalaisena prinssisotilaana aikeissaan herättää Ruusunen satavuotisesta unestaan. Pian hän kuitenkin joutui orjantappuroiden vangiksi ja ärähti scheisse. Kun prinsessan sai joku viaton sydän elikkäs nyhverö, tämä saksalainen pillahti äänekkääseen itkuun.