Voi aikoja

Olen muuten kyllästynyt siihenkin, että vanhempia syyllistetään joka asiasta. Teet niin tai näin, se on aina päin helvettiä. (Minun pitäisi ehkä miettiä, mihin en olisi kyllästynyt...) No joka tapauksessa, se viime viikkoinen kohu Suvi-Anne Siimeksen ja Eija Ailasmaan tokaisuista rahallisesti turvatusta kolmivuotisesta "loukosta" (hahha), jonka äippä saa kotona muksujensa kanssa viettää, mistä johtuen tämä maa on vallan ilman naisjohtajia, on Stakesin jo vuonna 2000 tehdyn tutkimuksen mukaan pelkkää puppua. Suurimmaksi syyksi pitkään kotona lasten kanssa olemiseen on ollut työpaikan puute. Ei sitä ole ollut ennen lasten tekoa, eikä sitä työtä ole näkynyt heti sen jälkeenkään. Ärsyttää tuollainen turha syyllistäminen, saamari sentään.

Eipä ole montaa vuotta siitä, kun puhuttiin, että vanhemmat ovat lastensa kanssa iiiihan liian vähän, ja sitten kun ne ovat, ei sekään käy. Kaikessa muussakin se on sama. Ei välitetä lapsista tai välitetään liikaa; lellitään pilalle tai ei yhtään oteta huomioon. Ei saisi antaa kaikkea periksi, pitäisi olla tiukkana, pitäisi rakastaa lasta oikein, ei väärin. Varokaakin perkeleet rakastamasta lapsianne väärin. Lapselle ei saisi ostaa mitään. Jos jotakin ostaa, ajatellaan heti, että "niillon saatana kaikki pelit ja pensselit. Lellittyä porukkaa, mammanpoikia. Mitään eivät ikinä opi. Eivät niin mitään. " Ostapa vaikka vaivainen pleikka lapselle, niin se on jo lellipennun leima otsassa. Ei saisi ostaa edes kännykkää, vaikka se kuinka helpottaisi perheiden elämää... aina tätä samaa soopaa joka tuutista. Keitä ne oikein ovat, jotka läpäisevät näillä ääliömäisillä ja kalkkeutuneilla ajatuksillaan uutiskynnyksen?

Vuosikymmenestä huolimatta asioitten pitäisi olla niin kuin ennen, kun ne kuulemma olivat silloin paremmin. Niin varmaan. 60-luvulla oli kolmen kuukauden äitiysloma ja vauvat vietiin heti hoitoon. Ei imettämistä, ei syliä. Näistä aikuisista kasvoi peukaloitaan imeviä ihmisraunioita, joille nyt kirjoitetaan opaskirjoja, miten koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta, jotta edes jotenkin pääsisivät pois siitä äitinsä aiheuttamasta painajaisesta. Ja missä ne naisjohtajat sitten ovat, kun kerran 60-luvullakin oli niin pirun hyvä tilanne ilman äitiyslomia.

Eikä 60-luvulla voinut edes kännykällä lastaan kasvattaa. Minun perääni ei ainakaan soiteltu, vaikka ei tiedetty missä viipotin menemään, mutta ei kai se kiinnostanutkaan. Nyt kun vanhemmat haluaisivat tietää lastensa menemiset ja tulemiset, siitä on tehty pahe. Kun ennenkään ei ollut niin eikä näin. Kaikki oli aina paremmin, vaikka kaikki oli todellakin huonommin. Ei ole mitään syytä romantisoida sitä aikaa. Ei ole syytä romantisoida mitään aikakautta, ei 70-, ei 80-, eikä varsinkaan lamankourissa kaltoin kohdeltua 90-lukua, jolloin meikäläinenkin paineli päin sosiaalitoimiston tiskiä toimeentulotukea ruikuttamassa, jolloin sadat miehet hirttivät itsensä ja tuhannet naiset masentuivat. Voi olla, että sadattuhannet naiset naiset ovat myös vanhaan hyvään aikaan olleet masentuneita, mutta silloin oli pakko joko kestää tai kuolla. Eipä ollut mahdollisuutta päästä julkisiin burnout-tilastoihin.

Tapio Liinojakin kehuu tänäisessä Metrossa, kuinka hän nuorena poikana kesälomallaan keräili kasveja ja opetteli kaikkien kukkien nimet ja ihmetteli, miksei nykyajan nuorille opeteta enää kasvikuntaa. En minä tiedä, mitä tuollaiseen tietämättömyyteen sitten pitäisi sanoa, muuta kuin että keräävät ne kasvioihinsa vuokkoja nykyisinkin. Nykyajan lapset eivät todellakaan ole niin tyhmiä ja kamalia kuin on annettu ymmärtää. Pahoinvointia todellakin on, mutta on sitä ollut ennenkin. Ennenvanhaan varmaan mielenterveysongelmista kärsivät lapset eristettiin peräkammarin pojiksi tyttöjen heittäytyessä sikiöt mahassaan koskiin. Nyt sentään lasten hätään suhtaudutaan muulla tapaa kuin häpeällä, mutta luotettavaa vertailua niihin aikoihin on vaikea tehdä.

Itse asiassa minun ei pitänyt edes poltella näitä päreitä tänään, mutta ihmeen tiukkasävyisen tekstin tuostakin sain tulemaan. Minun piti oikeastaan kirjoittaa lapsistani. Piti kertoa, miten esikoinen tänä aamuna käveli ohitseni ja lähti murahtaen kouluun. Miten aikuiselta ja väsyneeltä zombielta se näytti. Se on ollut tähän asti luonnonlahjakkuus koulussa. Neropatti suorastaan. Kiitettävät ovat tulleet ponnistelematta, kun taas muut lapset joutuvat tekemään jotakin arvosanojensa eteen. Eilisillä päiväunilla kuuntelin, miten kuopus teki läksyjään ja ITKI! Se nyyhkytti ja niiskutti, joten minä tietenkin kysyin, että tarvitseeko se apua. EN!, se huusi ja jatkoi uurastustaan. Kun nyyhkiminen jatkui, minä vielä varmistin, että eikö se varmasti olisi apua vailla. EN!, se tiuskaisi uudestaan. Kun se niiskutus ei vieläkään lakannut, minä jo sitten vihdoin nousin ja menin kuopuksen ovelle.
- ET TULE TÄNNE! Mä teen nämä ite!
Hirveä perfektionisti siitä on tullut, eikä kukaan ole koskaan vaatinut mitään tai aiheuttanut mitään paineita. Itse ne alkavat verrata itseään sisaruksiinsa ja muihin luokkatovereihinsa. Temperamentti kun on mitä on, läksytkin tehdään vaikka itkien. Mutta ei ole keskimmäiselläkään helppoa. Se seuraa isoveljensä äksyilyä ja murrosikäisen kohtauksia, analysoi niitä, keskustelee asiasta kiinnostuneena ja miettii hormonien vaikutusta ihmismieleen, eikä sen jälkeen tietenkään itse pysty enää samanlaisiin raivopäisiin suorituksiin. Vaikka jossakin vaiheessa sen pitäisi siihen pystyä. Niistä kaikista tulee erilaisia, vaikka minä tekisin mitä. Ei ole olemassa kaavaa, joka pätisi kolmeen erilaiseen lapseen. Ei edes kahteen. Jostakin niistä ei yllättäen ennustuksista huolimatta kasvakaan lellipentu; joku niistä kenties keksii, miten kamala äiti sillä on ollut kun oli töissä aina; ja joku niistä tulevaisuudessa kenties syyllistää minut siitä, miten vietin niitten kanssa ihan liikaa aikaa, kun nyt voisin olla vaikka johtaja. Ehkä olisi jopa itsekin mielummin johtajan lapsi ja asuisi hulppeassa, mutsinsa maksamassa talossa.