Kummalliset bloggarit ovat kiinnostuneita milloin mistäkin

Bloggareitten keskuudessa on ollut viime aikoina puhetta metabloggauksen loppumisesta ja yleensäkin blogien menestyksestä tai menestymättömyydestä. Liikkeellä on myös meemi, jonka tarkoituksena on tuoda esiin alle 25 tilaajan blogeja, joita kukanenkin seuraa. Minua se ei tilastorajoitteisena liikuta, enkä sen vuoksi hirveästi edes hihku. Tässä maassa ei yksinkertaisesti tunnu riittävän lukijoita kuin niille ikiaikaisille blogeille, jotka on perustettu juuri ennen suurta ryntäystä. Tuo ihmeellinen hegemonia kaipaisi kovakätistä ravistelua, sillä missään nimessä niiden suosio ei ole laadun tai edes viihtyvyyden tae. Se vain on langennut niille - niin kuin vanha kansa sanoi - kuin manulle illallinen. On ihan turha heidänkään tuudittautua siihen, että olisivat parempia kuin muut, koska eivät ole. Se on valitettava totuus.

No se metabloggausosuus tietty kolahti, ja olen huomannut, että yhteishengen luominen on murenemassa. Uskon sen liittyvän bloggaamisen arkipäiväistymiseen samalla tavalla, kuin ihmiset ovat historian saatossa yleensäkin tottuneet viestinnän ilmiöihin. Metablogille on silti yhä tyhjä paikka. Tekisi melkein sanoa, että Blogisanomat saa kuka haluaa. Sen tekeminen on kuitenkin yhtä helvettiä. Voi olla, että jokin miehinen porukka vastaavaa voisi joskus tehdäkin ja alkaa samalla mainostaa ja tienata rahaa. Naiset tekevät moisia urakoita ihan silkasta hulluudesta.

Silti ajattelen, että meidän pitäisi pitää yhtä. Ihan varmaa on, että kansalaissurinalismi tulee lisääntymään ja hajoittamaan valtamedian viestinnän kenttää. En edes tiedä, onko se hyvä vai huono asia ja lisääkö se demokratiaa vai pelkästään provosointia. Nythän juttu on niin, että mediaan mahtuu vain pieni osa asioista, jotka voisivat olla tapetilla. En tiedä onko ihmisillä edes resursseja jaksaa seurata muita asioita, kuin julkkisten elämiä, mutta siitä olen varma, että taloudelliset kysymykset määräävät sen, mistä meillä kulloinkin on mielipiteitä. Ja ne mielipiteet eivät välttämättä ole kovin tärkeitä tai hääppöisiä. Valtamedia voi seurata sievisten ja myllylöitten avioliittokriisejä tai sitten meneillään olevia päivänpolttavia kysymyksiä, jotka hukkuvat povipommien rintojen alle. Joka tapauksessa koko viisimiljoonainen kansa miettii avioliittojen kriisiytymistä yhtä aikaa median pakottamana tai tuijottaa jonkun tissivakoa. Ei ole varaa valita, kun joka paikka tyrkyttää kaksinaismoralistisia käsityksiään julkkiselämän hienoudesta tai tuhosta tai on sitä itseään eduskunnan kyselytunnilla. Onnelliset loput toki pistetään framille, mutta tuskin ne myyvät yhtä hyvin kuin kriisit.

Pakkohan siinä on jotakin kiinnostavaa olla, kun lehdet käyvät parhaiten kaupaksi silloin, kun jollakulla menee huonosti, mutta ei lähellekään samaan tahtiin, jos menee hyvin. Tästä aasinsillasta päästään vihdoin siihen yleisöä kosiskelevaan pointtiin, että bloggarit ovat jostakin syystä keskimääräistä kummallisempaa porukkaa, sillä niitä kiinnostaa julkkisten lisäksi kaikki muukin. Siksi on hirvittävän hieno asia, että blogeja tulee koko ajan lisää. Se kertoo muustakin kuin narsismista. Ja tämä on se asia, jota pitäisi tuoda enemmän esille, koska se on todellinen uhka kaupalliselle medialle. Me emme kerta kaikkiaan jaksa olla kiinnostuneita Kimi Räikkösen pimatsuista. Olemmeko me jotenkin vähäpätöisempiä kuin muut vai voisiko meilläkin olla sanavaltaa? Itse asiassa tämä on se asia, jonka takia metabloggauksen aikoinani aloitin. Esille mahtui paljon enemmän kiinnostavia asioita, kun niitä ei tarvinnut ajatella kaupalliselta kannalta. Median valta on aika läpinäkyvää ja eurothan ne sieltä pilkistää.

Ranelle kohtalotoveri

Räsäsellä on mennyt viime aikoina vähän heikosti, joten tässä Ranelle postikortti.

Tosi hyvin menee

Hei tota noin niin, voisikohan joku suomentaa tämän:

Toiseksi pitäytyminen ilmiötason tosiasioihin palvelee "olemassaolevan säilymistä, sen jatkuvaa uusintamista" (Horkheimer mt.:529). Tyytyessään "rekisteröimään ja järjestämään tosiasioina pitämiään seikkoja", positivismi "oikeuttaa olemassaolevaa" (Adorno mt.:210). Lyhyesti positivismi "alistuu olemassaolevalle", kuten koulukunnan kolmas voimahahmo Herbert Marcuse (1898-1979) asian muotoili (Marcuse ([1938] 1991:66). Koulukunta lähestyi yhteiskunaa "historiallisesti muuttuvana kohteena" (Horkhemer mt.: 571). Pätevän yhteiskuntateorian on tällöin sekä kyettävä selittämään olemassaolevaa eli vallitsevaa yhteiskuntaa että pystyttävä viittaamaan sen yli, tulevaan yhteiskuntaan, jolle yhteiskunnan kehitys nykyiselleen on jo raivannut tietä." Veikko Pietilä, Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä, s.217

Siis mä en tajua tästä mitään. Koko kirja on 400 sivua täynnä tätä, eikä tuo ole edes paha. Mulle tuli siitä vaan vinha tunne, että se mitä positivismiksi sanotaan, on kyllä negativismia. Tai sitten mä olin niin negatiivinen ja suutuspäissäni, kun aikuisten ihmisten pitää olla niin järkyttävän jäykkiä ja kuivia ja täsmällisiä, ettei nyt vaan mene termit, käsitteet ja merkitykset sekaisin. No. Ihan turha kuvitella, että pysyn junassa hereillä tämän kanssa. Kroohpyyh... Eihän ne kaikki kirjat onneksi ole tätä luokkaa, vaan oikein vetäviä ja silleen, mutt haloo, tää on niinku se pääkirja. Miten viestintää voi opettaa, jos ei saa viestittyä yhtä yksinkertaista asiaa niin että se menee perille? Vastaanottimessahan ei ole todellakaan mitään vikaa.

Entinen kapinallinen

Valokuvatorstai, kapinallinen, vallankumouksellinen.


(Ah, sain esseen juuri valmiiksi. En löytänyt merkkimäärän näyttöä tästä läppäristä ja lonkalta olin arvioinut muutaman tuhannen yli, kun vihdoin sen laskurin löysin. Sitten alkoi karsinta. Korporaation nettisivutkin ovat nyt valmiit ja julkistettu, joten paineet kasautuvat kohti uusia haasteita. Tämän enempää ei elähtänyt kapinallinen jaksa kirjoittaa.)

Alien in Helsinki

Olen minäkin varsinainen pönttö. Tähän asti olen kaukolainannut kurssikirjat pikkuruisesta kirjastostamme ja maksanut jokaisesta sen neljän euron maksun saadakseni sillä lailliset pari viikkoa lukuaikaa kustakin, mutta tänään samalla kun hoidin työpaikan juoksevia asioita, ja kävin heittämässä hinnoittelukoneen huoltoon, ajattelin pikaisesti etsiä Kansalliskirjaston ja hankkia itselleni Helka-kortin, jotta saisin kurssikirjat lainaan ilman jatkuvaa sähköposti- ja tekstiviestihässäkkää kylän kirjaston väen kanssa ja ilman niitä maksuja. Eihän se nyt paljon ole, mutta kun kerran maksaa sen neljä euroa, niin sillä rahallahan ne pitäisi saada jo omaksi (joo, minulta on hieman mennyt tämä kirjojen hintakäsitys persieelleen, mutta hyvästä syystä).

No niin, tiesin suunnilleen, missä päin se Kansalliskirjasto on, ja vaikka olen asunut täällä pääkaupunkiseudulla nyt toistakymmentä vuotta, en ole eläessäni käynyt siellä päinkään. Niinpä lähdin köpöttelemään jonnekin sinne, missä arvelin sen olevan. Palauttelin mieleeni miltä Kansalliskirjasto postikortissa näyttää ja taapersin positiivisin mielin katua ylös, kunnes erään harmaan rakennuksen seinässä luki Helsingin yliopisto ja toisella puolella katua Helsingin yliopistokirjakauppa. Ihmisiä tuli ovista ja ne jatkoivat matkaansa päämäärätietoisina paikasta a paikkaan b. Äkisti minua alkoi hirveästi hävettää. Siinä minä köpötin posket punaisina ja kaksoisleuka keikkuen niiden viisaiden ihmisten keskellä kuin mökin muija turkoosi kaulaliina tiukasti kaulan ympärillä, vaikka lämmintä oli varmaan 20 astetta. Aamulla oli kamalan kylmä, eikä sieltä maan alta lähtiessä koskaan tiedä, millainen sää ulkona mahtaa milloinkin olla. Sillä hetkellä minusta tuntui, että siihen varjoisaan risteykseen lankesi ilmapiiri, jossa tunsin itseni kertalaakista sivulliseksi. Yritin olla puhumatta itsekseni, koska alan tehdä sitä aina, kun menen päästäni sekaisin. Monesti yllättän itseni tuolla ihmisten ilmoilla kulkeissani nauramasta omille jutuilleni, jotka olen luultavasti kertonut vielä ääneenkin.

Kirjastoa ei käsittääkseni näkynyt, joten käännyin sitten äkkiä oikealle, että pääsisin pian pois häpäisemästä itseäni. Tilanne paheni. Taas toisenkin rakennuksen ovessa luki Helsingin yliopisto ja viisaita ihmisiä, parrakkaita miehiä ja nättejä naisia tuli ja meni, enkä minä tiennyt missä olin. Käännyin seuraavasta vasempaan ja tulin suurelle aukiolle, jonka toisella puolella näkyi Kansalliskirjaston näköinen rakennus, mutta se kyllä vaikutti käsityksiini nähden ehkä hieman liian suurelta. Aukion toisella puolella oli valtava valkoinen kirkko ja jumalattomia patsaita. Säilyttääkseni hieman kunnioitusta muitten silmissä, aloin esittää turistia ja kulkea kohti kirkkoa henkeä haukkoen. Kirosin, kun kamera jäi aamulla kotiin, eikä känny olisi toiminut uskottavasti turistinesittämisvälineenä. Samaan aikaan yritin pälyillä, näkyisikö missään Kansalliskirjastoa, mutta ne kaikki rakennukset olivat samanlaisia, kellertäviä seiniä, koristeellisia ikkunaruutuja ja niiden julkisivua juhlistivat valkoiset korkeat pylväät kullattuine koristuksineen. Voi pojat. Olin aivan hukassa. Mutta hemmetin kauniissa hukassa.

Keräsin vielä rohkeutta erään kellertävän, pylväikköisen kupolirakennuksen vierellä, mutta en uskaltanut ylittää tietä, sillä rakennus oli siihen kuvakulmaan nähden minkä minä olen nähnyt mahdottomassa paikassa ja sen oven edessä oli niitä parrakkaita miehiä tupakoimassa, enkä minä kehdannut mennä lukemaan, sanottiinko siinä pienen pienessä kyltissä Kansalliskirjasto. Rakennus näytti jopa sopivan kokoiselta Kansalliskirjastoksi, mutta omasta mielestäni en ole muka koskaan kuvista huomannut kupolia sen katolla ja sitä paitsi minusta se ovi oli ihan liian pieni Kansalliskirjaston oveksi. Minulla on siis olemassa oville alitajuinen kokokriteeri, jota juuri tämä ovi ei vastannut. Sanoin sen varmaan ääneenkin. Vähän aikaa pyörittelin silmiäni miettiväisen näköisenä, koska sen kupolin olemassaolo alkoi tuntua mahdolliselta. Melkein pysähdyin, askeleeni olivat epämääräisiä, yksi sivulle, toinen eteenpäin, kolmas haparoimassa kesken matkan... Olen idiootti. Mitähän minä siellä sisällä olisin sitten sanonut. Saako täältä niitä Helka-kortteja?

En millään voinut häpäistä itseäni enää yhtään enempää, joten ylitin tien vasta vähän myöhemmin ja jatkoin muina miehinä katua alas, vähän niin kuin että just tästä minun pitikin mennä -ilmeellä. Sitten päätin jo ajoissa kääntyä seuraavasta vasempaan, jotta minun kääntymiseeni ei kukaan vain vahingossakaan kiinnittäisi mitään huomiota. Pian ohitin tomerasti oven, jossa luki Helsingin yliopiston kirjasto, mutta minusta se oli väärä kirjasto tai ainakin väärä ovi, ja ilman muuta ehdottomasti vääränkokoinen ovi ainakin, joten jatkoin katua alas ja lähdin lompsimaan rautatieasemaa kohti. Neljä euroa per kirja ei tuntunut enää missään.

Ei kovin hurskas kurjuus

Tämä on taas niitä päiviä. Joo. Just niitä. Herätys kello viisi, ilman aamupalaa juosten kuuden junaan, töissä yhtämittaista ravaamista puolitoista tuntia ja kahvitauko. Ajattelin sitten syödä vähän voileipää, mutta jääkapista nostamani kurkku roikkui kätösissäni ja osa siitä lässähti lattiaan ja leikkelekin lemahti. Ajattelin sitten, että mikäs tässä, vedetään sitten pelkkää reissumiestä. No se oli homeessa. Join kuitenkin sen kahvin kassalla. Mustana. Maito oli lopussa.

Takaisin päin tullessa joku koppelo kailotti kännykkäänsä niin, ettei taaskaan tullut tenttikirjan lukemisesta mitään. Olin juuri oppinut uuden sanankin: Julkiso. Siis aktiivinen mediayleisö. Hyvänen aika, bloggarit muodostavat julkison, tiesittekös sitä. No, johan tässä on opiskeltu pari viikkoa, että kyllä tässä ny kelpaa rehennellä. Vaan siihen julkisoon se sitten jäi tällä erää. Se neitokainen nimittäin haukkui jotakin bloggaria ja vei keskittymiskykyni täysin. En vain saanut selvää, ketä se haukkui, kun se ei sitä enää maininnut. Se kailotti, että
- Mitä sekin sillä yrittää sanoa. Pelkkää sosiaalipornoa tollanen bloggaaminen.
Sitten se huusi siihen luuriin kaikki henkilökohtaiset asiansa aina poikaystävästä Töölön rottaongelmaan asti ja lähti. Mietittäväksi jäi, että mikä se nyt on sitä sosiaalipornoa.

Aloin lukea uudestaan, mutta nukahdin, hitto vieköön. Olin niin sekaisin viime tingassa herättyäni, että astuin kenkäni päälle ja kengännauha aukesi. Pysyin joten kuten pystyssä siihen asti, kun rojahdin junasta ulos. Sitten vasta kompastuin. Löin jalkani vielä matalaan kiveen, kun ilmeisesti ne koivet eivät nouse enää tarpeeksi. Lopuksi raahauduin kotiin.

Nämä ovat pieniä ongelmia. Viime aikoina on tapahtunut hirvittävästi ikäviä asioita. Ne tuntuvat jatkuvan ja ikävimmiksi käyvän. Useissa blogeissakin on ilmapiiri synkkääkin synkempi. Kovin lohdutonta on elämä. Niin yksinäistä kaikkialla.

Saara online.com

Että kerta kaikkiaan tämmöinenkin piti nähdä.

Valokuvatorstai, merkki, logo, ikoni.

15. hautajaiset

Aamu oli pimeä ja sumuinen. Hautajaisfiilis, joten päätin laskea, monissako hautajaisissa on tullut oltua. Sain niitä 15. Ristiäisiä ei missään nimessä ole ollut niin paljon. Eikä häitä. Enimmäkseen suruvoittoisia tilaisuuksia on tullut siten koettua. Kolmen ja puolen tunnin matkankin jälkeen kirkko peittyi yhä sumuun. Enoni (*1959) kuoli äkillisesti pari viikkoa sitten ja haudattiin tänään pienen pitäjän suurelle kirkkomaalle. Viimeksi olen käynyt samassa kirkossa enoni ja hänen silloisen morsionsa häissä. Kirkko on uskomattoman kaunis. Meillä täällä, missä nyt asun, on luultavasti Suomen rumin kirkko. En tajua ollenkaan, mikseivät kirkot voisi yhä olla kauniita.





















Ellette usko ette kestä. Enoni ei jaksanut enää uskoa mihinkään. Ja minä ymmärrän häntä nyt hyvin. Ensin sitä oli kyllä vaikea tajuta ja kunnioittaa. Koin kirkossa hetken, jolloin näin sen ohilipuvan elämän enoni silmin. Se oli todella koskettavaa. Luulin, etten itkisi, mutta olin väärässä. Ihmisten pitäisi silti uskoa edes johonkin. Että on olemassa jotakin, minkä vuoksi kannattaa katsoa seuraava kortti. Vaikeaa se on, minä tiedän. Jos yhtään lohduttaa, niin kenelläkään ei mene läpi elämänsä hyvin. On turha uskotella, että on itse ainoa epäonnistuja. Elämät menevät miten menevät. Vahvakaan ei aina jaksaisi olla. Kristinuskon tärkein sanoma on armo. Kunpa jokainen armahtaisi itsensäkin silloin, kun usko itseen ei enää riitä. Koskaan ei voi tietää, mitä menettää, kun kulkee portin läpi.













Sen jälkeen ei ole enää paluuta.


Hautajaiset olivat hyvät, mutta pappi oli ihan pihalla. Loppuviimein se alkoikin puhua säästä, kun ei enää tiennyt mitä sanoa. Jo siunaustilaisuudessa se mokaili perhesuhteiden kanssa, mutta tärkeintä oli seremonia ja mikrofoni ja siihen nuotilleen lausutut aamenet. Dementoitunut mummoni heitteli välispiikkejä ja otti kantaa moneen asiaan. Äitini se tunnisti vanhimmaksi tyttärekseen.
- Tuo on minun vanhin tytär! - Tyyne!

Muuten hyvin, mutta äitini nimi on kyllä Ulla.

Koska meillä oli enoni kanssa niin vähän ikäeroa, olimme aikoinamme aika läheisiä. Kun kävin lomilla mummolassa, mentiin enon kanssa Kaarihallille katsomaan bändejä ja juomaan pilsneriä. Olin aika pahasti alaikäinen vielä. Muistan hyvin Mikko Alatalon keikan, joka nauratti minua jo silloin. Maalaispoika sopi hyvin sen pitäjän genreeseen ja saikin yleisön yhtymään raikuvaan lauluun. Jyväskylän tyttönä oli helppo olla kovis siellä. Hurriganeskin tuli kertaalleen Kaarihallilla koettua. Jännittäviä muistoja. Enoni kyllä komenteli ja vahti minua välillä, mutta nyt tiedän, että aiheesta. Jään kyllä kaipaamaan häntä.















Se kirkonkylä ei ollut muuttunut yhtään niiltä ajoilta. Tytärkin sanoi, että ihan kuin aika olisi siellä pysähtynyt. Minusta se oli hyvä asia. Savossa kun oltiin, soi S-marketissa taustamusana luonnollisestikin humppa. Stereotypia on ihan totta.

Lahden jälkeen alkoi automaattinen nopeusvalvonta ja rajoitus vaihtui yhtenään 80:sta sataseen. Kameroita oli reilusti yli 100 kilometrin matkan ajan. Jos yhtään puhuin tyttären kanssa, epäilytti, että ajonopeus oli aivan päin mäntyä. Siinä menosumussa tuli ajettua rauhallisemmin. Hirviäkin siellä liikkuu kuulemma hirveästi. Mutta tullessa aurinko paistoi silmiin, lämpötila näytti 24,5, tie oli kuiva. Pari kertaa olin melko varma, että missasin sen 80:n rajoituksen ja törmyytin kameraan satasta. Se oli niin stressaavaa, että ajoin kotiin kolmessa tunnissa ja loppumatkan moottoritietä vasenta kaistaa.

Vaadin parempia ohjelmia! Heti!

Tulin sitten töistä kotiin tänäänkin. Tein ruuan, en kerro mitä, mutta ei siinä paljon kolesteroolia ollut, eikä yhtään karsinogeenejä. Aika kevyttä oikeastaan. Ruuan jälkeen sammuin sänkyyn. Siirryin siitä sitten sohvalle katsomaan maikkarin uutisia ja samaan syssyyn meni sää ja talousuutisetkin. En päässyt mitenkään sohvalta ylös, joten jouduin katsomaan Vintiöt - ten years after -sketsiohjelman viimeisen jakson puoleen väliin. Sitten en enää kestänyt. Minulla on tunne, että olen haukkunut sen kamalan ohjelman täällä ennenkin. Mutta hyvä tavaton, miten paljon huonommaksi suomalaisen huumorin taso voi vielä mennä?

Häiriksen Kirsti puhui yksi päivä siitä, miten ihmiset valehtelevat itselleen ja uskovat omiin mahdollisuuksiinsa ihan kirkkain silmin. No se johtuu näköjään siitä, että tämä maailma syöttää meille kaikenlaista soopaa ja vääristää meille sen kuvan mahdollisuuksiemme mahdollisuuksista. Jo sanonko millä silmällä näkee, että suomalaisen TV-viihteen tekemiseen parhaaseen katseluaikaankaan ei paljon tarvita. Itse asiassa jokainen bloggarikin pystyy parempaan, kuin nämä valmiit viihdekasvot. Vintiöitten surkeus on tyrmäävää. Eikä tämä nyt johdu mistään sellaisesta, että esittäisin jotakin mallikansalaista, joka katsoo vain asiaohjelmia. Ei, ei niitäkään jaksa katsoa.

Olisi vain niin mukavaa, kun joku viihdyttäisi minuakin. Jotenkin tuntuu, että potentiaalista porukkaa olisi pilvin pimein täyttämään tätä viihdekentän tyhjiötä, mutta nyt sen täyttävät itsekritiikittömät elähtäneet starat huonoine vitsineen. Huonokin on liian kaunis sana. Jotakin Huuman kaltaista riman alitusta kun ajattelee, niin ei voi kuin ihmetellä näiden ohjelmien suosiota. Ihmisten pitäisi jo vähän kapinoida median tarjontaa vastaan. Nyt tuntuu siltä, että sitä ihan sinisilmäisenä istutaan siinä sohvalla ja pidetään katsojalukuja korkeina ajattelematta yhtään, että olisi mahdollisuus vaatia parempaakin. Kyllä pääsevät mediapellet helpolla tässä maassa, voi herranpieksut.


Huokaus.

Ja aamulla kuudelta tyttären kanssa ajamaan kohti hautajaisia 300 kilometrin päähän. Ja sitten illaksi takaisin kotiin.

Toisto on kaiken a ja o

Kaikki kolme lastani ovat kaikki olleet samassa koulussa ala-asteella. Nythän yksi on jo yläasteella, mutta nämä kaksi nuppua ovat vielä alakoululaisia. Viime vuonna skippasin miltei jokaisen vanhempainillan, koska kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki. Tänä vuonna en kehdannut enää, eikä vanhempainilta tuottanut pettymystä. Samat asiat käytiin jälleen läpi, niin kuin aina ennenkin. Ne käydään läpi vuodesta toiseen. Mikään ei ole muuttunut sen jälkeen kun esikoinen oli ensimmäisellä luokalla. Lapset vaihtuvat, opettajat vaihtuvat, rehtorikin vaihtuu, jopa terveydenhoitaja on vaihtunut ja kaikilla on aina sama viesti. Opettajien mielestä lapset ovat huolimattomia ja unohtelevat asioita ihan liikaa. Rehtorin mielestä kirjojen lukeminen on kaiken a ja o. Jos ei ymmärrä kunnolla suomea, ei opi edes laskemaan. Nykyajan lapset vain ovat netissä tai pelaavat pelejä kaiken aikaa, eivätkä lue, eivätkä varsinkaan kirjoita, ja terveydenhoitajan mielestä lapset eivät nuku tarpeeksi. Joka vuosi samat ongelmat, joihin suuri osa vanhemmista kiljuen yhtyy. Vähän tuntuu siltä, että he ovat vain hakemassa hyväksyntää omiin ratkaisuihinsa. Ja samalla pääsevät mielessään arvostelemaan naapurin lapsia, jotka pelaavat vain, eivätkä lue kuin Aku Ankkaa. Periaatteessa taitaa olla niin, että juuri nämä vanhemmat tekevät ylevillä netti- ja pelikielloillaan lapsilleen karhunpalveluksen.

Se on tosin hienoa, että kaikki ovat huolissaan. Mutta joka kerta tuntuu typerältä istua siellä käsi poskella ja ottaa vastaan nuhteita ja varoituksia, kun omat lapset lukevat erittäin paljon, osaavat suomea ja jopa kirjoittavat tarinoita. Lisäksi ne nukkuvat hyvin ja unohtelevat asioita normaalisti. Ja osaavat käyttää tietokonetta. Paljon.

Voisin kyllä kuvitella, että niiden ongelmalasten vanhempia ei juuri vanhempainilloissa näy. Itse asiassa se on ongelma, eivät niinkään ne lapset. Jos vanhempia ei kiinnosta lastensa elämä, mitä edes voi lapselta vaatia.

Ja toinen asia, mihin on kai turha siinä tietokoneitten ja pelien vastaisessa hurmostilassa oleville ihmisille mennä sanomaan, on se, että ne lapset rakentavat itse omaa tulevaisuuttaan omanlaisekseen. Meidän lähtökohtamme on ollut aivan erilainen. Arvostamme äidinkieltä ja uskomme sokeasti siihen, ettei mistään tule mitään, jos jokainen ei kykene kirjoittamaan nelisivuista esseetä aiheesta Yksilöiden konkretisaatioiden yhdensuuntaisuus yhteisön arvosuuntauman kanssa. Pelkäämme pelien pilaavan lastemme aivot, kun tulevaisuudessa nykyajan lapset tulevat tarvitsemaan juuri niitä aivoja, joilla on paljon pelattu tai mesessä viestitelty. Se on heidän tulevaisuutensa, ei meidän.

Yksi hyvä puheenvuoro sentään siellä tilaisuudessa kuultiin. Eräs mies sanoi huolestuvansa todella vasta sitten, jos hänen lapsensa alkaa lukea Tolstoita samanlaisella intohimolla kuin nyt pelaa pelejä. Yhtenä iltana luin tyttärelle ihan piruuttani Dostojevskia. Hyvin kärsivällisesti tytär kyllä kuunteli, vaikkakin kärsivän näköisenä. Minä oikein esitin dialogin slaavilaisella riehakkuudella, mutta eipä se pitkälle riittänyt.
- Äiti! Lopeta! Ole kiltti ja lopeta. Mä en jaksa kuunnella.

Ai niin, olen tainnut kertoakin sen jo. Mutta...

Syytä itseäsi, ihminen

Olen pohtinut viime päivinä sitä elämänfilosofiaa, että pitäisi lakata syyttämästä muita omista ongelmistaan. Siis sehän ei voi mitenkään pitää paikkaansa. Ketä minä sitten voin syyttää? Tuo filosofia antaa niin suoran tien; lähde tai lakkaa valittamasta. Tiukasti tulkittuna se on aina lähdön paikka, vaikka toki ihmisellä pitäisi olla muitakin keinoja ratkaista ongelmansa. Mutta se ei riitä, että yrittää ratkaista niitä itse, jos kyse on joistakin suhteista: parisuhteesta, suhteesta toisiin työntekijöihin, suhteesta johtajaan, suhteesta alaisiinsa, suhteesta keneen tahansa. Yksipuolinen yrittäminen ei pitkälle riitä. Joskus toki menee viisitoistakin vuotta niin että sitä vain yrittää, mutta mikään ei koskaan muutu. Eikö silloin jo saa syyttää toista, jos se ei yhtään edes yritä?

Niitä tyttöjä siellä töissä tässä ajattelen ja samalla kiroan alimpaan helvettiin tämän ideani alkaa opiskella juuri nyt. Erittäin väärä ajankohta. Vaikka minä kuinka kuvittelin, että nyt kun lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, ehdin hyvin opsikella. Paskat ehdi. Töissä on koko ajan joku sairaana ja tänään selvisi, että yksi sai paremman työpaikankin. Sekin minun sielustani kirpaisee. Minä olen niille tytöille oikeasti todella kiltti. Ne saavat aina kaiken, mitä pyytävät, vaikka niiden vapaapäivien takia minä joutuisin itse olemaan ympäripyöreitä päiviä. Enkä koskaan sano niille, että minuun sattuu vielä enemmän, tai että minä olen vieläkin väsyneempi. En edes myöhästelystä ole sanonut, koska se on mielestäni niin pieni paha siihen nähden, kun joku edes suostuu tulemaan töihin. Olen todella heikoilla niiden kanssa. Minun äänestäni ei kuulu minkäänlaista masennusta, kun joku soittaa ja sanoo olevansa liian sairas töihin tai liian väsynyt tai liian päissään.
- Lepäile sinä, enköhän minä tänne jonkun saa.
Joskus saankin, mutta usein en. Ja nyt on tiukka paikka, kun yksi jää pois ja toinen on sairaana yhtä aikaa ja kolmas haluaa rekrytointitilaisuuteen samana päivänä, kun kaamean halpa kampanja alkaa ja asiakkaita tulee tuvan täydeltä. Kaiken lisäksi yksi halusi osa-aikaeläkkeelle syyskuun alusta, johon ei olisi tarvinnut suostua, mutta enhän minä nähnyt suostumattomuudessa mitään järkeä, jos ihminen kerran haluaa osa-aikaeläkkeelle ja tehdä töitä vain kolmena päivänä viikossa. Pahempaa sen nurinan kuunteleminen olisi, kun ei jaksa, eikä voi, ja kun on migreeni ja nyt ottaa sieltä ja nyt tuolta... Lupasin siis, ja nyt olen ihan kusessa. Esimerkiksi maanantaisin ja tiistaisin on niin, ettei yhdellekään extralle käy työt. Onko se muka minun vika? Onko se niidenkään? Laitanko ikkunaan lapun, että paikka auki reippaalle myyjälle, joka pystyy töihin maanantaisin ja tiistaisin. Miten vaikeaa tämä vielä voi olla?

Yhden uuden työntekijänkin olen hommannut, mutta eihän sitä tähän hätään heti saanut. Jos otan toisen, niin kaikkien tunnit vähenevät niin paljon, että sitten ne eivät ainakaan kukaan kovin kauan pysy. Sitä ne eivät koskaan tajua, että joka kerta kun ne eivät pääse tulemaan töihin korvaamaan jonkun toisen sairaslomaa, se on aina askel lähemmäksi vielä yhtä työntekijää. Ja sitten itketään, kun niitä tunteja onkin niin vähän. Niille ei voi koskaan olla mieliksi.

Tämä siis tietää sitä, että ensi viikolla olen töissä aamusta iltaan ainakin muutamana päivänä. Mutta onko se todella niin, että ainoa vaihtoehto olisi lähteä itsekin. Onko syy kurjaan tilanteeseen aina itsessä? Tätä minä olen pyöritellyt tässä niin että sydämestä ottaa. Kohta voisin pitää parin viikon ylityöloman, jos vain voisin. Aina se vapaa tuppaa lykkääntymään jonkun toisen sairastamisen takia.

Tiedänhän minä, ettei kaupanala ole juuri kenenkään unelma-ammatti, varsinkaan niiden tulevien maistereitten, mutta ei kyllä muidenkaan. Se on aina sellainen väliaikainen duuni parempaa odotellessa. Kirjojen myynti on vieläpä aika siistiäkin. Mutta nykyajan nuoria on vissiin lykästänyt jokaista, että ovat saaneet opiskella pitkälle, eikä ole tarvinnut onnettomien tilanteiden takia lähteä 17-vuotiaana töihin, niin kuin meikäläisen. Enää ei siis voi löytää fiksua ja luotettavaa ihmistä hommiin, joka ei halajaisi korkeuksiin. Ei mitenkään voi.

Kohta se on alettava palkata maahanmuuttajia. Tässä vähitellen alkaa menettää merkitystään kaikki sellainen, kuin hyvä palvelu ja jonkinlainen kirjallisuuden taju. Kunhan vain oppisivat enää edes sen kassan. Sillä suomen kielelläkään ei kohta ole enää väliä. Mä en jaksa.

Suomenruotsalaiset taas riesana

Ei auttanut yön yli nukkuminen yhtään. Olin aamulla ihan yhtä äreä kuin illallakin ja kaiken lisäksi tuntui siltä, että olin yöllä nukkunut vain päiväunet; samanlainen tunne oli jäsenissä, jotka siis painoivat tonnin jokainen. Nousin kyllä kerran ottamaan buranaa, kun heräsin hirveään päänsärkyyn. Typerää.

Aamulla sitten yritin lukea tenttikirjaa junassa, kun viereeni tuli kolme suomenruotsalaista teinityttöä. Voi hyvä ihme sitä kovaäänistä kälätyksen määrää. Joskus olen niin onnellinen tästä jurosta perussuomalaisuudesta; turpa pidetään kiinni vähintään kello yhdeksään aamulla ja sitten vasta voidaan alkaa puhua. Mutta ne älvänät nauroivat ja kiljuivat niin kuin ei ympärillä olisi ketään muuta kuin nämä, ja jos olisikin, heidän olisi kaikkien syytä seurata juuri näitä maailmannapapalleroita. Minun piti ottaa uutislehti eteeni, etteivät ne nähneet, miten otsalohkoni pullistui. Olin ihan totta aivan raivona. Kerran oikein hypähdin siinä penkillä, kun korvaan vihlaisi se samperin kikatus. Siis aamulla, hyvät ihmiset, seitsemän junassa ei huudeta jurottavien ihmisten korvaan. Ei sitä kestä.

Niitä päiviä

Ihan vaan itselle muistutukseksi: Tämä oli jälleen niitä päiviä. Taas on porukkaa sairaana, enkä saanut ketään tilalle. Minulla on vapaina pitämättömiä ylitöitä jo 55 tuntia ja koko ajan tulee lisää. Mistä helvetistä saan töihin sellaista porukkaa, joka ehtisi niiltä pilatesvenytyksiltään töihinkin. Ja nykyään ne ovat niin samperin sairaitakin. Ei taida hathajoogat paljon auttaa.

Tänään tuli syötyä kassalla eväät ja juotua kahvitkin. Potta olisi vielä pitänyt olla. Onneksi sentään sain loppuillaksi jonkun sinne, että pääsin tähän valittamaan. Kiroaisin kunnolla, jos kestäisin yhtään siitä seuraavaa pään aukomista. Mutta en kestä. Menen suihkuun ja nukun aamuun asti.

PS. Ja paskat. Joudunkin lähtemään Haagaan hakemaan autoa, että pääsen hautajaisiin lauantaina. Toivottavasti ei tule romua.

Henkien salatut elämät

Tuossa imuroidessa tuli mieleen kaikenlaista. Oletteko huomanneet, että se edestakainen liike jollakin tavalla juoksuttaa myös aivosoluja niiden harmaiden poimujen sisällä ensin toiseen suuntaan ja taas takaisinpäin. Siellä ne kiljuvat vuoristoradallaan... aaaa..... oooo.... eeeiiiii... uijui. Nyt kun istuin alas, ne varmaan makaavat pahoinvoivina selällään eivätkä aio auttaa minua minkäänlaisissa pyrkimyksissäni vähään aikaan. Ja siitä johtuen tämäkin teksti on nyt mitä on.

Minä nimittäin keksin televisiosarjan. Kun nyt on näitä kaikenmaailman enkelijuttuja nähty jos jonkinlaisia, siitä miten ihmispolot aikovat tehdä esimerkiksi ratkaisevan virheen, niin eiköhän enkeli kohta tule ja sano, ettei niin saisi tehdä, ja ihminen ei sitten tee niin. Välillä käydään sairaalassa ja kaikki päättyy lopulta hyvin. Mutta nyt ajattelin, että televisiossa voitaisiin tasapuolisesti näyttää muidenkin uskontojen ja uskomusten mukaisia sarjoja, eikä aina sitä kristinuskoa. Esimerkiksi New Age -henkistä sarjaa ei kuitenkaan vielä ole nähty sillä henkimaailman tasolla, vaikka niillä se vasta virkeä henkimaailma onkin! Tiedättehän, kun niillä (minä en oikein tiedä millä nimellä niitä voisi kutsua) on se karman laki, että ihminen syntyy ja syntyy aina uudestaan, kunnes on henkisesti niin top-kympissä, että saa vaivojensa palkaksi jäädä nirvanaan tai mihin tahansa paratiisiin laakereilleen lepäämään. Kovasti voipuneena siitä kaikesta ruumiista ruumiseen pomppimisesta, nämä pysyvästi hengen tilaan jääneet karmanpuhdistajat leijuvat vastapestyisnä ja hohtavan valkoisina onnellassaan, niin eikö sitä ainakin olisi totta vie hauska katsoa. No ei oikeastaan.

Jos ei nyt välitetä siitä, niin tiesittekö, että nämä henget saavat itse aina valikoida seuraavan elämänsä, eli siis tavallaan myös sen, missä tahdissa tämä lähmäinen karma kulloinkin voisi puhdistua. Yleensä nämä henget ovat kovin malttamattomia ja haluavat heti kerralla kärsiä mahdollismman paljon, jotta karma puhdistuisi nopeasti. Minustakin on eräs henkiopas juorunnut selän takana (ne kuulemma tekevät sitä usein) ja sanonut, että olen tullut tänne ihan liian aikaisin. Minun olisi pitänyt levätä pidempään siellä jossakin (mikä oikeastaan selittäisikin aika paljon). Olin siis sota-aikana istunut ompelukoneen ääressä töitä tehden ja menettänyt pommituksessa henkeni jo 16-vuotiaana, joten ilmeisesti karmani kiillotus oli jäänyt kesken ja minä olin kirmannut melkein siltä seisomalta takaisin tänne alas tietoisena siitä, mitä tuleman pitää, ja silti silmät palaen ja ihmeen innokkaana. Luultavasti jatkoin nimenomaan siitä mihin jäinkin, ja lähdin 16-vuotiaana töihin. Jollakin tavalla siis kirin koko varhaislapsuuteni päästäkseni taas puuhakkaasti karmani puhdistustoimiin, enkä sen vuoksi muista ajatelleeni koskaan oikein mitään.

No nämä henget siis visioivat tulevat elämänsä ja mälläävät edessä olevien kärsimystensä yksityiskohdilla. Ne ajattelevat (minä tiedän, koska ne ovat kertoneet), että joo, kun kerran edellinen elämä meni vähän perseelleen, eikä minusta pitänyt tulla esimerkiksi ollenkaan niin huorahtavaa, joten pannaanpa tuhmuustaso kerralla nollille ja seuraavassa elämässä synnynkin sitten nunnaksi. Ihmisen kahleissa ei nunnankaan olo ole ruusuilla tanssimista, vaikka pääällepäin se kovin helpolta näyttääkin. Jos nyt vähän riettaat ajatukset valtaavatkin mielen, niin eiköhän se sadan Isä meidän jälkeen unohdu taas seuraavaan kertaan. Unohtuu se. Minä tiedän.

Useinmiten se karman siivous on yhtä tyhjän kanssa. Nimittäin vaikka sitä toisesta päästä saisi putsattua, alkaa toinen pää hetimiten likaantua. Ja taas on uusi reissu edessä. Hirveän monimutkainen systeemi ja se vaatiikin monta monituista kertaa, jotta karman saa siistiksi. Siksi se tv-sarja olisikin ihan loputon. Otetaan nyt esimerkiksi Elias Lönnrot, joka erään teorian mukaan kävi vain ryöstelemässä muiden runoja ja sai koko Kalevalasta kunnian itselleen, voikin siis nykyisin olla Jari Tervo, jonka karmanpuhdistuksensa takia pitää kirjoittaa kaikki kirjansa ihan itse, ja odottaa vuosi toisensa jälkeen sitä Finlandiaa ja sen tuomaa kunniakasta hekumaa ihan turhaan. Mutta itsepä valitsi tiensä. Kyllä Jari Tervo varmaan yllättyisi kuullessaan olevansa Elias Lönnrot, kas kun niiltä henkiolennoilta menee muisti heti ihmiseen asettuessaan, tai ei, vaan siis se on tietojeni mukaan hieman myöhemmin, mutta ennen ensimmäistä ikävuotta kuitenkin. En tiedä perustuuko se mihin, ehkä hampaiden tuloon tai hiusten kasvuun.

Ennen kaikkea minusta olisi hauska katsoa, miten se elämien valintatilanne siellä jossakin tapahtuu. Nämä pisimmälle kehittyneet henkioppaat pitävät kai jonkinlaisen palaverin, jossa seuraavan maahan lähetettävän henkiparan suunnitelmat ja visiot käydään yhdessä läpi. Päähenget kuuntelevat mitä lähtijällä on mielessään ja seuraavat samanaikaisesti piirtoheitinkalvolta sinne jonnekin heijastetun kärsimyselämän pääpiirteet aikajanalla. Lähtevän hengen on osattava perustella asiansa hyvin ja luvattava kestää määrätty määrä hyviä ja puhdistavia kärsimyksiä, jotta hän saa lähtöluvan. Kun kaikki natsaa, silloin päähenget nyökyttelevät niin, että protonit ja neutronit säihkyvät spiraaliradoillaan ja ionit poksahtelevat, atomit ja molekyylit ryhtyvät hurjaan tanssiin, elikkäs pidetään pienet zembalot koko kosmisen henkijoukkion kesken. Lopuksi kokous lopetetaan luomalla yhteistä spirittiä, jaellaan vähän tsemppiä, halataan hieman ja huudetaan perään iskulauseita puhtaamman karman puolesta. Eikä sitten mitään gospelia tähän. Myöhemmin, kunhan saadaan kanavat auki, tässä on realityshown paikka myös.















Nirvanassa erään hengen läksiäisissä

Muuttuuko ihminen?

Koululaisen kylkiäisenä sain Anna-lehden, jonka kannessa komeilee kirjailija Anna-Leena Härkönen. Otsikko kertoo Anna-Leenan sanoneen "Nainen haluaa aina muuttaa miestä".

Mielestäni jokainen ihminen haluaa muuttaa toistansa ja periaatteessa koko maailmaa mieleisekseen; vanhemmat yrittävät muokata lapsistaan kuuliaisia, opettajat oppilaistaan fiksuja, kriitikot ohjata kirjailijoita, asiakkaat myyjiä, bloggarit bloggareita... Muutamme koiramme ja kissamme sisäsiisteiksi ja parhaimmillaan yritämme muuttaa naapureitamme käyttäytymään siten, että meillä itse kullakin olisi mukavampi olla, mistä kertovat vaikka ne heippalaput. Muuttaminen ei mitenkään ole pelkästään naisen ominaisuus, kuten karuimmillaan voi helposti todeta vaikka perheväkivaltatilastoista.

Miksiköhän toimitus onkin päättänyt nostaa naisen ja miehen vastakkain tässä asiassa ja miksi juuri se on esitetty viisautena tai väittämänä, (mistä minä tiedän kumpana)? Outoa. Miksi Härkönen sanoo niin kuin sanoo? Miten ihmisellä voi olla niin sokea piste, että se väittää sisätekstissä jotakin näin hölmöä: "Nainen haluaa muuttaa miestä, ei mies niinkään naista. Miehet antavat meidän olla." Onpa ollut harvinaisia miehiä Härkösellä, helmiä oikein, yksiä miljoonista ja silti on pari kertaa eronnut.

Ehkä miesten ongelmana on se, etteivät he tiedä pitäisikö naisen olla se äiti, vaimo vai huora, milloin mitenkin, eikä naisen ole aina helppo luovia siinä välissä tai muuttua mieleiseksi juuri miehen tarpeen niin vaatiessa, mutta kyllä minä väitän, että niin miehet kuin naisetkin yrittävät muuttaa toinen toistansa. Kun asuu yhdessä toisen ihmisen kanssa, yrittää löytää sellaisen tilan, jossa voisi tuntea olonsa mukavaksi. Jo pelkästään "älä nalkuta" on toisen ihmisen muuttamista.

Pitkä epämukavuus syö niin miestä kuin naista, ja vaikka itse yrittäisi muuttua ja tyytyä niihin olemassaoleviin olosuhteisiin, pidemmän päälle se vaatii niin paljon työtä ja uhrauksia, että sitä väistämättä alkaa vaatia myös toiselta osapuolelta jonkinlaisia muutoksia ennen kuin alistuu toisen hirmuvaltaan täysin tai lähtee. Eikä se muuttumaan vaatiminen aina edes ole kohtuutonta. Kyllä ihminen pystyy edes yrittämään muutosta, mikäli siihen on jotakin tarvetta tai aihetta. Paatuneet paskiaiset eivät siihen koskaan löydä kylliksi motivaatiota ja parisuhteissa mitataankin monesti vain sen toisen osapuolen muuttumisen elastisuutta ja muutoksen pysyvyyttä. Julmaa.

Elämä on muutosta. Me muutumme koko ajan, olemme liikkeessä ja kokemusten perusteella muutumme toisenlaisiksi, riippuen siitä, millaisiksi olemme jo muuttuneet ja kuinka tyytyväisiä pystymme olemaan siihen tilanteeseen siinä hetkessä missä kulloinkin elämme. Kirjailijalta toivoisin aina laajempaa näkemystä, enkä niinkään näitä mustavalkoisia, omien muuttujiensa tuloksena syntyneitä kökköjä lausahduksia. Ne vievät liikaa uskottavuutta, ja joka kerta mielenkiintoni kirjoja kohtaan vähenee kirjailija kerrallaan. Muutoin Anna-Leenan haastattelu oli hyvä ja mielipiteet ansiokkaita.

Sekatavarablogin hätäpäivitys

	Num	Perc.	Search Term
	3	20.00%	blogi
	1	6.67%	ryssänsininen
	1	6.67%	vaatteet ristiäisiin
	1	6.67%	kristillinen chattipalsta
	1	6.67%	seksivideo
	1	6.67%	kake randelin
	1	6.67%	kirurgi blogi
	1	6.67%	jarkko laine
	1	6.67%	kissa synnytys käynnissä
	1	6.67%	premenopaussi
	1	6.67%	näkötesti rajat
	1	6.67%	kato sen kassia
	1	6.67%	saara
	15	100.00%

Joo, onhan tämä tämmöinen sekatavarakauppa kyllä, ihan on meikäläisen näköinen.

"En minä muista..."

"En minä muista, onko isillä mökkiä, enkä minä muista, mitä sellainen pitkä heinä on, ja...", sanon kuvatekstin mukaan. Jos minulta olisi kysytty, olisin varmasti muistanut sen mökin. Ihan varmasti.

Valokuvatorstai, muisto, muistaminen

(PS. kuva on ollut täällä ennenkin. Olen pahoillani siitä. En ehdi miettimään muuta ja olen kaikesta ihan lopussa. Ja opiskelut on vasta ihan alussa...)

Tekopyhät lehmät

Olen vapaa. Vein juuri lapset sirkukseen. Minä vihaan sirkusta. Olen aina vihannut. Jo lapsena minua haukotutti joulupäivisin istua tv-vastaanottimen ääressä ja töllötellä, miten vähäpukeiset maskaranaamat keikkuivat strapetsilla niin että hileet pöllysivät tai pellet esittivät tekohauskoja temppujaan. Puhumattakaan niistä hevosraukoista, jotka ravasivat ympyrää. Todella pitkästyttävää. Mutta lasteni mielestä se on hauskaa. Kaikkea ei voi aina ymmärtää.

Vasta tehdyn tutkimuksen mukaan suomalainen menettää itsehillintänsä useinmiten kotonaan ja altavastaajana on yleensä vaimo. Voi olla myös toisinpäin. Ja miksei olisi. Mutta monissa kulttuureissa viha on kanavoitu muiden kansallisuuksien edustajia kohtaan tai eri uskontoa kumartaviin ihmisiin. Kai ihmisessä sitten on se määrätty määrä vihaa, joka aina odottaa ulospääsyään kunkin kulttuurin sanelemalla tavalla. Suomessa tunnetusti vaimon hakkaaminen päihittää mennen tullen vaikeat terrorisuunnitelmat ja niiden toteuttamiset. Nyrkkien puiminen ja iskulauseitten huuteleminen julkisella paikalla ovat täällä myös melko harvinaisia. Vihan näyttäminen ulospäin on niin häpeällistä. Häpeällisempää kai sitten kuin se perheen pahoinpiteleminen. Tekopyhä kansakunta.

Minä kyllä vihaan välillä ihan hemmetisti. Eniten hermojani rassaavat kierot ihmiset, jotka manipuloivat jokaista, eivätkä koskaan sano mitään suoraan päin naamaa. Myös ihmiset, jotka eivät halua selvittää vaikeita tai toraisia asioita riipivät hermojani. Jos jokin kaihertaa, niin hitto se pitää sanoa. Sellainen jatkuva tyytymättömyys, nurina ja hapan naama ovat sietämätöntä katseltavaa ja kuunneltavaa. Sellainen imee energiaa muista oikein niin että hurina käy, muutenhan niistä voisi olla välittämättä. En sitten tiedä mihin tällainen äiti-ihminen voisi turvallisesti vihansa kanavoida. Ehkä menen huutamaan muutaman hävyttömyyden tuonne pellonreunaan nyrkkiä puiden.

Mutta päivän aiheeseen. Tietenkin. Joka paikka täynnä joko sitä tai Asemia ja suomalaisia anarkisteja heittelemässä yhtä puistonpenkkiä. Enempää Lasipalatsin edessä ei taida edes olla. Yleensä siinä makaa joku Jaska aika juubassa. Kieltämättä vähän hirvitti eräitten ikkunoitten puolesta siinä uutislähetysten taustalla... mutta joka tapauksessa, mieltään pitää saada osoittaa, mutta miten, on asia erikseen. Suomalaiset poliisit ovat aika reppanoita. Vappuna ne ottivat liian lunkisti, samoin Taiteiden yönä ja paljon pääsi ryöstäytymään käsistä. Nyt kun ei päästetty, niin sekään ei ollut hyvä. Ei ole milloinkaan.

En mitenkään voi tajuta, että SIITÄ terrori-iskusta on jo viisi vuotta. Kauheeta, miten aika menee vinhaan. Niin on kuin eilispäivänä olisi sattunut. Kaikkea sitä. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Al-Qaida jatkaa uhkailujaan eikä Bush unohda koskaan sen päivän opetuksia. Niin, niitä, jotka se ymmärsi ihan väärin. Mistään ei ollut mitään hyötyä. USA on yhä pahinmoinen terroristivaltio ja Bushin suosio sen kun kasvaa aina kun se sanoo terrorismi. Melkein viisaampaa olisi terroristienkin lopettaa terrori, niin Bushin suosio laskisi. Ihminen on melko yksinkertainen otus.

Toisaalta oli aika liikuttavaa lukea tänään Iltalehdestä, että kenialainen maasai-heimo oli tuolloin ottanut osaa amerikkalaisten suruun ja lähettänyt Yhdysvalloille lahjaksi 14 pyhää lehmää, lehmää, jotka ovat maasaille yhtä arvokkaita kuin lapset tai laidunmaa. Onneksi sentään eivät lapsiaan laittaneet menemään menehtyneitten tilalle. Matkallaan lehmät juuttuivat vuosiksi karanteenin, sikisivät, ja nyt neljän vuoden jälkeen vihdoin 26 päisenä laumana palautettiin takaisin maasaille korkojen kanssa, lisäetuna, että 7 maasai-poikaa ja 7 maasai-tyttöä pääsevät neljäksi vuodeksi lukioon. Tuon 800 000 jäsenisen piskuisen maasai-heimon hyväntahdon ele tuntuu käsittämättömältä, mutta ehkä ne 14 lasta vielä tuovat opiskelujensa edetessä heimoon myös jonkinlaista kyseenalaistamisen taitoa.

Akilleen kantapää = Saaran selkäranka

Hah, pyykit pesemättä, astianpesukone tyhjentämättä, vessat jynssäämättä, ne lupaamani nettisivut vieläkin tekemättä... mutta ei se mitään... voiko näin heikkoa selkärankaa ollakaan. Ensi viikolla alkaa opiskelut ja meikä se paneutuu pelleilemään tämän tietokoneen ja kuvaohjelman kanssa koko viikonlopuksi, vaikka kaikki muukin tärkeä näköjään siirtyy ensi viikkoon. Mitenkähän minä kuvittelen sitten siitä viikosta selviäväni? Ei ole kovin aikuinen olo. Ei tosiaan.

Täällä minä hihkun innosta, kaivelen vanhoja perintöalbumeita, skannailen ja räpläilen. Niin kuin pikkupentu olisi värityskirjan löytänyt. Ensimmäisensä. Ja koska kotona minua tuijotetaan kuin vierasta sikaa, kun yritän näitä tekeleitäni esitellä (tai ylipäätään mitä tekeleitä hyvänsä), minä esittelen niitä sinulle, sijaiskärsijä. Eikä se haittaa, vaikka sinustakin tuntuisi siltä, että minä olen vieras sika. Olen tottunut siihen. No niin. Laitan ihan muutaman vain, vaikka niitä on jo hirveästi. Pakko on malttaa, ei auta.



















Äiti Brysselissä 1963

















Isä ja pääkallo 1959
(Jyväskylän kadulta löytyi kolme luurankoa kaivaustöiden yhteydessä)



















Valopää.

Tuskien taival

Mac järjesti taas lauantaille ohjelmaa. Ajattelin lähteä pyörällä kauppaan, kun auto on muun perheen käytössä. Kävellen yhteensuuntaan vajaa kolme kilometriä kauppakassit kädessä on vähän... no, tympeä ajatus. Niinpä kaivoin fillarin naftaliinista ja pyyhälsin kuopuksen kanssa kauppaan. Oltiin juuri parkkeeramassa pyöriä K-marketin pihaan, kun tytär soitti, että Mac oli lähtenyt meidän peräämme; avannut oven ja syöksynyt pihalle.

Ovi oli lukossa näin. Olin sen itse henkilökohtaisesti laittanut lukkoon.





Nuppi pitää kääntää pystyasentoon ja sen jälkeen painaa kahvaa, jotta ovesta pääsee ulos. Ja näin tämä rikollinen koira oli toiminut.






Olin lähtiessä unohtanut ottaa kahvan pois väliovesta, koska tytärkin jäi sentään kotiin koiran seuraksi. Oven naarmuista näkee, että harjoiteltu on. Nyt kun taas ensi kerralla muistan ottaa kahvan pois, se samperin houdini ei pääse eteiseen räpläämään ulko-oven lukkoa.





Lähdin sitten kaupan pihasta kuopuksen kanssa samantien ajamaan takaisin kotiin, jos vaikka olisimme törmänneet koiraamme. Vastatuulta oli vähintään 8 metriä sekunnissa ja puuskissa myrskyyn asti. Vaikka kuinka polki, tuntui ettei pyörä liikkunut mihinkään. Aikaa tuhraantui ja sieluni silmin ehdin nähdä monta kertaa, miten löydän Macin tien laidasta auton alle jääneenä. Hyvä, etten itkua jo vääntänyt. Sillä välin kun me taistelimme luonnovoimia vastaan, naapuri olikin poiminut Macin ja paljasjaloin sen perässä juoksennelleen tyttäreni autoonsa noin kilometrin päässä kotoa. Ajoin perille asti ja karjuin koiran ikuiseen häpeään. Sitten ajoin takaisin kauppaan ja taas takaisin kotiin. Jos jollakulla olisi tarvetta ylimääräisille maitohapoille, niin täältä voi hakea.

Pientä päivittelyä vain, ei sen kummempaa

Juha Seppälä bloggaa. Mutta ei pidä antaa sen lannistaa, vaikka melkein tuntuu siltä, kuin jokin ympyrä olisi sulkeutumassa.

***

Koetin asentaa tähän blogiin sellaisen kommenttieni utsimis- tai seurantalaitteen. Vähän niin kuin valvontakameran, jota seuraamalla näkee, missä päin virtuaalia sitä tulee meikäläisen suu auki kuljettua. Sen asentamisen piti olla ihan makkaraa, mutta ei, eipä ollutkaan. Toisaalta jos tämä nyt natsasi näin, niin olihan se aikamoinen työvoitto taas kantapään kautta kokeilemalla. Minä kun en millään jaksa lukea kaikkia ohjeita loppuun asti. No joka tapauksessa se ihmevärkki sijaitsee tuolla sivun oikeassa reunassa ihan alhaalla, jos jotakuta nyt hirveästi alkoi kiinnostaa.

Uoma

Olen katsellut paljon aikaa
ja monta kertaa se on ollut nyt
mutta hukkuisin




















jos lähtisin tästä
jalkojen tallomasta
uomastani väljemmille vesille,





















sitä paitsi ulkona kai sataa.

Valokuvatorstai, Uoma

Voi aikoja

Olen muuten kyllästynyt siihenkin, että vanhempia syyllistetään joka asiasta. Teet niin tai näin, se on aina päin helvettiä. (Minun pitäisi ehkä miettiä, mihin en olisi kyllästynyt...) No joka tapauksessa, se viime viikkoinen kohu Suvi-Anne Siimeksen ja Eija Ailasmaan tokaisuista rahallisesti turvatusta kolmivuotisesta "loukosta" (hahha), jonka äippä saa kotona muksujensa kanssa viettää, mistä johtuen tämä maa on vallan ilman naisjohtajia, on Stakesin jo vuonna 2000 tehdyn tutkimuksen mukaan pelkkää puppua. Suurimmaksi syyksi pitkään kotona lasten kanssa olemiseen on ollut työpaikan puute. Ei sitä ole ollut ennen lasten tekoa, eikä sitä työtä ole näkynyt heti sen jälkeenkään. Ärsyttää tuollainen turha syyllistäminen, saamari sentään.

Eipä ole montaa vuotta siitä, kun puhuttiin, että vanhemmat ovat lastensa kanssa iiiihan liian vähän, ja sitten kun ne ovat, ei sekään käy. Kaikessa muussakin se on sama. Ei välitetä lapsista tai välitetään liikaa; lellitään pilalle tai ei yhtään oteta huomioon. Ei saisi antaa kaikkea periksi, pitäisi olla tiukkana, pitäisi rakastaa lasta oikein, ei väärin. Varokaakin perkeleet rakastamasta lapsianne väärin. Lapselle ei saisi ostaa mitään. Jos jotakin ostaa, ajatellaan heti, että "niillon saatana kaikki pelit ja pensselit. Lellittyä porukkaa, mammanpoikia. Mitään eivät ikinä opi. Eivät niin mitään. " Ostapa vaikka vaivainen pleikka lapselle, niin se on jo lellipennun leima otsassa. Ei saisi ostaa edes kännykkää, vaikka se kuinka helpottaisi perheiden elämää... aina tätä samaa soopaa joka tuutista. Keitä ne oikein ovat, jotka läpäisevät näillä ääliömäisillä ja kalkkeutuneilla ajatuksillaan uutiskynnyksen?

Vuosikymmenestä huolimatta asioitten pitäisi olla niin kuin ennen, kun ne kuulemma olivat silloin paremmin. Niin varmaan. 60-luvulla oli kolmen kuukauden äitiysloma ja vauvat vietiin heti hoitoon. Ei imettämistä, ei syliä. Näistä aikuisista kasvoi peukaloitaan imeviä ihmisraunioita, joille nyt kirjoitetaan opaskirjoja, miten koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta, jotta edes jotenkin pääsisivät pois siitä äitinsä aiheuttamasta painajaisesta. Ja missä ne naisjohtajat sitten ovat, kun kerran 60-luvullakin oli niin pirun hyvä tilanne ilman äitiyslomia.

Eikä 60-luvulla voinut edes kännykällä lastaan kasvattaa. Minun perääni ei ainakaan soiteltu, vaikka ei tiedetty missä viipotin menemään, mutta ei kai se kiinnostanutkaan. Nyt kun vanhemmat haluaisivat tietää lastensa menemiset ja tulemiset, siitä on tehty pahe. Kun ennenkään ei ollut niin eikä näin. Kaikki oli aina paremmin, vaikka kaikki oli todellakin huonommin. Ei ole mitään syytä romantisoida sitä aikaa. Ei ole syytä romantisoida mitään aikakautta, ei 70-, ei 80-, eikä varsinkaan lamankourissa kaltoin kohdeltua 90-lukua, jolloin meikäläinenkin paineli päin sosiaalitoimiston tiskiä toimeentulotukea ruikuttamassa, jolloin sadat miehet hirttivät itsensä ja tuhannet naiset masentuivat. Voi olla, että sadattuhannet naiset naiset ovat myös vanhaan hyvään aikaan olleet masentuneita, mutta silloin oli pakko joko kestää tai kuolla. Eipä ollut mahdollisuutta päästä julkisiin burnout-tilastoihin.

Tapio Liinojakin kehuu tänäisessä Metrossa, kuinka hän nuorena poikana kesälomallaan keräili kasveja ja opetteli kaikkien kukkien nimet ja ihmetteli, miksei nykyajan nuorille opeteta enää kasvikuntaa. En minä tiedä, mitä tuollaiseen tietämättömyyteen sitten pitäisi sanoa, muuta kuin että keräävät ne kasvioihinsa vuokkoja nykyisinkin. Nykyajan lapset eivät todellakaan ole niin tyhmiä ja kamalia kuin on annettu ymmärtää. Pahoinvointia todellakin on, mutta on sitä ollut ennenkin. Ennenvanhaan varmaan mielenterveysongelmista kärsivät lapset eristettiin peräkammarin pojiksi tyttöjen heittäytyessä sikiöt mahassaan koskiin. Nyt sentään lasten hätään suhtaudutaan muulla tapaa kuin häpeällä, mutta luotettavaa vertailua niihin aikoihin on vaikea tehdä.

Itse asiassa minun ei pitänyt edes poltella näitä päreitä tänään, mutta ihmeen tiukkasävyisen tekstin tuostakin sain tulemaan. Minun piti oikeastaan kirjoittaa lapsistani. Piti kertoa, miten esikoinen tänä aamuna käveli ohitseni ja lähti murahtaen kouluun. Miten aikuiselta ja väsyneeltä zombielta se näytti. Se on ollut tähän asti luonnonlahjakkuus koulussa. Neropatti suorastaan. Kiitettävät ovat tulleet ponnistelematta, kun taas muut lapset joutuvat tekemään jotakin arvosanojensa eteen. Eilisillä päiväunilla kuuntelin, miten kuopus teki läksyjään ja ITKI! Se nyyhkytti ja niiskutti, joten minä tietenkin kysyin, että tarvitseeko se apua. EN!, se huusi ja jatkoi uurastustaan. Kun nyyhkiminen jatkui, minä vielä varmistin, että eikö se varmasti olisi apua vailla. EN!, se tiuskaisi uudestaan. Kun se niiskutus ei vieläkään lakannut, minä jo sitten vihdoin nousin ja menin kuopuksen ovelle.
- ET TULE TÄNNE! Mä teen nämä ite!
Hirveä perfektionisti siitä on tullut, eikä kukaan ole koskaan vaatinut mitään tai aiheuttanut mitään paineita. Itse ne alkavat verrata itseään sisaruksiinsa ja muihin luokkatovereihinsa. Temperamentti kun on mitä on, läksytkin tehdään vaikka itkien. Mutta ei ole keskimmäiselläkään helppoa. Se seuraa isoveljensä äksyilyä ja murrosikäisen kohtauksia, analysoi niitä, keskustelee asiasta kiinnostuneena ja miettii hormonien vaikutusta ihmismieleen, eikä sen jälkeen tietenkään itse pysty enää samanlaisiin raivopäisiin suorituksiin. Vaikka jossakin vaiheessa sen pitäisi siihen pystyä. Niistä kaikista tulee erilaisia, vaikka minä tekisin mitä. Ei ole olemassa kaavaa, joka pätisi kolmeen erilaiseen lapseen. Ei edes kahteen. Jostakin niistä ei yllättäen ennustuksista huolimatta kasvakaan lellipentu; joku niistä kenties keksii, miten kamala äiti sillä on ollut kun oli töissä aina; ja joku niistä tulevaisuudessa kenties syyllistää minut siitä, miten vietin niitten kanssa ihan liikaa aikaa, kun nyt voisin olla vaikka johtaja. Ehkä olisi jopa itsekin mielummin johtajan lapsi ja asuisi hulppeassa, mutsinsa maksamassa talossa.

Ulkonäkö ON tärkeää

Mie en kato Big Brotheria, enkä mie varsin kato täydellisiä naisia. Emmie kato Salattuja elämiä, enkä mie kato Kauniita ja rohkeita. Mie en kato kulttuuriuutisia, enkä mie kato A-studiota. Mie en helvetti kato mittään. Minä vain luen blogeja. Eipähän tarvitse toljottaa kenenkään vimpan päälle hiottua naamavärkkiä. Olen niin umpikyllästynyt täydellisiin ja kauniisiin ihmisiin. Haluaisin nähdä tavallisia ihmisiä enemmän. Rumia ihmisiä. Minä pidän rumista ihmisistä. Ne ovat joutuneet ajattelemaan muutakin kuin ulkonäköään. Kauniin ei paljon muuta tarvitsekaan ajatella kuin itseään ja sitä valtaa, minkä ulkonäkö hänelle on armollisesti suonut. Ruma on joutunut toivomaan turhia, pettymään ja kestämään. Kyllä, kärsimys jalostaa ainakin siihen asti, kunnes katkeruus astuu kuvaan mukaan.

Yököttää kaikki meikatut pärstät, kiiltävät huulet ja paksut maskikerrokset. Yököttää kampaamossa laitetut muotitöyhtötukat, ärsyttää silmän päälle putoilevat otsakiehkurat. Haluan nähdä tavallisia ihmisiä, joilla on persoonallinen luonne. Haluan yleistää kaikki kauniit ihmiset pinnallisiksi, koska he usein sitä ovat. En siedä nähdä silmissäni enää yhtään Kappahlin pushupeilla muotoiltua puolialastonta naista tai Dressmannin miesmallia, jonka haaroväli pönköttää jättiläismäisessä julisteessa niin kuin järkyttävän suuri avomaankurkku olisi boksereihin tungettuna. En siedä silmissäni enää yhtään töykeää nuorta pukumiestä tai nyrpeää seksitypyä. Rasitun henkisesti liikaa, kun alan ajatella niiden elämiä; brändättyjä daisareita ja kalsareita, brändättyjä laatukikkeleitä, joilla on Viagran tukema toimintatakuu, niiden loputonta pumppaamista posliinisiin, desingdildon muotoilemiin brändipimperoihin. Miten tärkeinä ne täydellisyyttään pitävät ja miten ylimielisesti ne mittailevat toisiaan ravintoloissa; 175 cm, blondi, paino alle 50 kg, rinnanympärys sata tai ainakin paidan alta pilkistävät nännit. Käy pantavaksi. Ja naisille siksbäkättyjä, pitkiä, komeita ja tummia kliseitä. Sitten ne istuvat alas ja tilaavat satasen gourmetruokansa kanssa laadukkaasti hollywoodjulkkisten brändäämää norjalaista 10 euron lähdevettä lasipullossa ja ajattelevat, että tämä se on sitä arjen juhlaa. Voi helvetti sentään. En jaksa. Miksi yleensä mietin sitä, mitä ihmiset tekevät silloin, kun eivät kävele ohitseni?

Eilen katsoin sitten kuitenkin sen Voimalan, kun kerran käskettiin. Että Minttu Hapuli on siellä, ja on Kata Kärkkäinen ja on ja on... puhuivat parisuhteista niin kuin tietäisivät siitä kaiken, vaikka vain hipaisivat pintaa. Antoivat ohjeitakin, niin kuin parisuhteet todellakin pystyisi luokittelemaan, ja sen lisäksi ennustamaan etukäteen niitten lopputuloksen. Kaikkein järkyttävintä oli kuunnella sitä, että parisuhteeseen saisivat ryhtyä vain järkevät ihmiset. Ikään kuin se järki tulisi ihmisille jotakin muuta tietä kuin kokemuksien kautta. Eipä se tule opaskirjoja lukemalla, ei. Enempää en uskalla vaahdota tässä, koska tästäkin päreestä uhkaa muutoin tulla opaskirja opaskirjojen tekijöille.

Onkohan sellaista jo tehty?

Miten sen nyt ottaa...

Kuulin tänään radiosta, että parhaillaan vietetään positiivisuusviikkoa. On kuulemma vietetty aina samaan aikaan jo vuodesta 1991, mutta kuulin siitä ensi kertaa tänään. Tekään ette tienneet siitä, myöntäkää pois. Ette varmasti tienneet, vaikka Hesarikin oli valinnut tämän teemapäivän henkilöksi Jyrki Lehtolan, tuon positiivisuuden hedelmällisen keulakuvan, joka omien sanojensa mukaan kääntää kaiken ikävän huumoriksi ja on siksi hyvinkin positiivinen ihminen. Jotenkin minusta tuntuu, että positiivisuuskäsitettä pitäisi ehkä vähän tarkentaa...

Teemana tämä aihe lässähti nyt tässäkin heti alkuunsa ja minua alkoi tavattomasti tympiä. Pitäisi puhua ehkä jostakin muusta, mutta en jaksa miettiä mistä. Johan tässä kohosikin tuskanhiki ohimoille.

Voi tätä häpeää

Minulla täytyy olla vikaa päässä, (mutta varsinaisesti sillä ei ole mitään merkitystä niin kauan, kun en ole ympäristölleni vaarallinen). Pari viikkoa sitten lupasin alkaa lykätä eräille uudistuville nettisivuille sisältöä. Sen koommin minulla ei ole ollut edes aikaa katsoa, mihin sitä sisältöä pitäisi lykätä. Hävettää.

Aamulla rautatieasemalla sokea mies meinasi tipahtaa kiskoille. Se meni jotenkin sekaisin, vaikka kulkee siitä joka aamu. Minä huusin kaukaa, että ÄLÄ MENE SINNE! SEIS! SEIS! Kyllä hävetti. En tiedä mitä minä menin sillä tavalla huutamaan, eihän se sinne olisi pudonnut kuitenkaan. Olihan sillä se keppi! Mutta se vaan näytti niin pahalta ja oli enää askeleen päässä siitä rotkosta. Sitten se käveli päin aseman terassin betonipenkkejä ja minä juoksin sen kiinni huolimatta siitä, että kannoin toisella kädelläni valtavaa käsilaukkua, joka painaa ainakin sen viisi kiloa, ja toisella olkapäälläni kannoin Ikean isoa sinistä kassia, joka oli täynnä koreja. Talutin miehen sisälle, vaikka en mahtunut edes ovista. Ihmiset varmasti tuijottivat. Ne tuijottavat aina. Minä en kehdannut katsoa mihinkään. Sanoin sille sokealle, että nyt sitten vain vanhaa reittiä ja juoksin häpeissäni pois.

Myös tänään yritin olla kahdessa paikassa yhtäaikaa normaalin työajan puitteissa, mutta ei siitä taaskaan mitään tullut. Sillä aikaa kun toisen paikan sai kuntoon, toinen romahti. Hävetti. Pomokin oli ehtinyt käydä aukomassa päätään sillä aikaa, kun pidin toista puljua pystyssä. Vaikka kuinka delegoisin, ei se mitään auta. Kun ei mene jakeluun, niin ei mene. Eihän sille mitään voi. Joko ne todella ovat täysiä tampioita, tai sitten ne vain esittävät ja käyttävät minua hyväkseen päästäkseen itse helpomalla. Sitten kyllä hävettää.

Huomenna pitäisi lähteä junalla Jyväskylään tyttären kanssa. Olen varannut majoituksen kahdesta paikasta, enkä ole ehtinyt miettimään, kumpaan menisin. Nyt hävettää, jos molempiin on varattu ruokaa meitä varten. Pitäisi ehkä soittaa nyt heti, eikä istua tässä höpöttämässä. Puhuminen tuntuu vain niin kovin raskaalta.

Tänään piti käydä ostamassa ruokatunnilla jokin pusero ristiäisiin, koska kaapissa ei varmaankaan ole mitään päällepantavaa. En ole jaksanut katsoa, saati kokeilla, voi jööses. Mutta ei minulla sitten ollut aikaa ruokatuntiin, joten ei ole sitten paitaakaan. Ikeassa tuli mieleen, että ostan sieltä joka kerta kahdeksan kappaleen nipun puisia hengareita, parhaimpina kaksi. Sikäli kun muistan, käyn Ikeassa ehkä neljä kertaa vuodessa (luoja minua varjelkoon), mutta hengarit katoavat mystisesti heti, kun nippu on avattu. Ei täällä ole mitään hengareita. Eikä vaatteita. Ja montako vuotta se Ikeakin on jo ollut pystyssä. Periaatteessa jos ottaa vanhat hengarit laskuihin mukaan, miedän pitäisi hukkua niihin. Mutta siis kai se on lähdettävä vanhoissa rääsyissä liikenteeseen. Aina saa hävetä.