tiistaina, heinäkuuta 19, 2005

Sitä on suvussa


Amerikkalaisissa elokuvissa tai sarjoissa joku kadonnut tai kaapattu, mieluiten lapsi, sairastaa usein dramaturgian vuoksi diabetesta. On aina tunneista kiinni, etteikö diabeetikolta lähde henki. Jännitys tiivistyy, ehtiikö elokuvan sankari ajoissa paikalle pistämään insuliinia diabeetikon ihon alle. Eräässä suuren rahan vankilapakodraamassa diabeetikko teki jo iltapäivästä kuolemaa, kun ei saanut insuliinia ajoissa. Siinä mielessä aika koomista, koska tuo ihminen kuitenkaan syönyt mitään koko elokuvan aikana. Lopulta insuliinia tuli ja mies pelastui. Minä olin äimänkäkenä.

Diabeetikko tarvitsee insuliinia, jotta verensokeri ei nousisi hiilihydraattien takia liian korkeaksi. Toki syömättäkin verensokeriarvo nousee, kunhan se on ensin käynyt liian alhaalla ja taju kankaalla (insuliinisokki). Sen jälkeen maksa alkaa kierrättää kerran käytettyä likaista sokeria uudestaan. Se on melko rankkaa elimistölle. Kuitenkin liian korkea verensokeriarvo tarvitsee aikaa kehittääkseen elimistölle vaarallisen tilan. Siihen voi kyllä kuollakin. Sitä sanotaan happomyrkytykseksi ja se on melko harvinainen. Silloin, kun lapsen diabetes puhkeaa ja ennen kuin se menee vanhempien jakeluun, happomyrkytys on usein lähellä. Meilläkin esikoinen joutui tiputukseen heti, vaikka minulla meni vajaa vuorokausi tajuta, että JUMALAUTA, tämähän on diabetesta. Poika jaksoi hädin tuskin enää raahatua ensiapuun. Taisin kantaa hänet loppumatkan Jorvin ylämäkeä.

Diabeetikolle kannattaa siis tarjota ensi avuksi mielummin sokeria kuin insuliinia. Liian alhaisen verensokerin oireita ovat sekoilu, höpöjen puhuminen, hirveä kiukku, vapina, kylmänhiki, kalpeus ja lopulta pyörtyminen. Pyörtyneelle ei kannata siten sokeripalaa suuhun työntää, vaan hunajaa tai siirappia. Meillä esikoisen nielemisrefleksi toimii, vaikka hän ei ihan tässä maailmassa just olisikaan läsnä, joten olen pystynyt ensi avuksi juottamaan tuoremehua pieninä kulauksina. Se kiukku siinä vaan on vähän hankalaa ja lasi voi lentää äkkiä seinään. Verensokeri on kuitenkin saatava nopeasti nousemaan. Jos mikään ei auta, on annettava ruiskulla lihakseen ainetta, joka mitätöi insuliinin vaikutuksen.

Diabetes on periytyvää, mutta aikuisiändiabetes voi puhjeta kenelle tahansa. Lapsen diabetes on siis eri asia. Siitä ei voi parantua ja sen hoitona on aina insuliini. Aikuisiän diabetes tulee useinmiten ihmisille, joilla läski kertyy vyötärölle. Lehdissä sanotaan, ettei pidä antaa läskin kertyä vyötärölle. Minä olenkin aina sanonut läskeilleni, että älkää hyvänen aika sentään kertykö vyötärölle, vaan painukaa perseeseen. Tulkaa muhkeiksi pakaroiksi, niin minä saan pitkän ja terveen elämän sekä vihellyksiä. Ihminen kun ei vaan oikein voi valita, minne hänen läskinsä kertyvät, jos ne ovat kertyäkseen. Tässä iässä sopii olla kokonaan syömättä, jos meinaa ilman läskiä olla. Minusta on epäreilua, että ne, joilla on hirveä perse, saavat mässätä mitä haluavat, mutta minä en, koska mässyni muhii väärässä paikassa.

Ei ihan äkkiä uskoisi, että kuvassa oleva rääpäle on isäni. Hänellä oli myös diabetes ja niin oli hänen äidilläänkin. Isälleni tauti tosin puhkesi vasta aikuisena, ja ennen kuolemaansa hän ehti sanoa lääkäreitten epäilleen, että sairastikin aikuisiändiabeteksen sijasta "latenttia" lapsuusiän diabetesta. Eli tauti puhkesi ikään kuin myöhässä. Isä painoi syntyessään 1800 grammaa. Tuo toinen noista kaksosista panoi sitten reippaasti yli kolme kiloa. Isäni sairastui, velipoika ei. Isäni myös kuoli suhteellisen nuorena, vähän reilu kuusikymppisenä. Isä ei tupakoinut, hänellä ei ollut verenpainetta eikä ylipainoa. Hän myös nautti aikoinaan punaviiniä tiuhaan tahtiin. Mikään ei auttanut. Henki lähti.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nuorempi kolli on ny 17. Se synty 3 kk ennen aikaansa, ja paino jotain 700 grammaa. Mitään toivoo ei tietysti annettu, päivä kerrallaan, sanottiin. Ne 3-4 viikkoo oli kyllä pahin juttu johka tässä maailmassa on törmänny. Sitä enimmäkseen itki itsensä illalla johkin horteeseen, sen vähän minkä nukku. Ja aina kun puhelin soi sitä hyppäs kattoon: ny se on kuollu. Ratkaseva on sellanen ku surfaktantti, joka estää keuhkoja romahtamasta kasaan. Jos sitä ei ole ehtiny kehittyä, se on heti loppu. Nykyään ne osaa tehdä synteettistä sellasta, puolkilosetkin saadaan hyvin pysyyn hengissä. Sepsikseen se oli vähällä kuolla, aivoverenvuodosta se selvis, noi kirput toipuu siitä ihan täysin, siitei jää edes jälkiä. Olihan niitä monta paikkaa kuolla, ei sitä tiennykään, ja onneks ne ei alussa kaikkee kertonu. Se päivä kerrallaan oli ihan oikein. Happikaapista keskoset voi sokeutua, moni samalta osastolta sokeutu, sit voi jäädä jokin kehitysvamma tai useampia jne. jne. Emmä ole rukoillu monesti, mut sillon kyllä oli pakko. Mä lupasin Isolle Äijälle et me liitytään ortodoksiseen kirkkoon koko lössi jos se pelastaa pojan. Kolme kertaa mä kävin sit myöhemmin tsasounan ovella, mut pappi ei ikinä tullu vaikka oli sovittu aika. Jotainhan mun piti tehdä koska poika säily hengissä ja mä olin luvannu. Sit jossain lehdessä joku nainen taas valitti lapsettomuutta, mä funtsin et se on varmaan tosi kova paikka sekin, ja menin ja luovutin spermaa. Se oli niinku maksu pojan hengestä. Vieläkin joskus kun näkee ohjelmia keskosista, sitä menee täysillä siihen kuohuun mukaan. Se on ihan järjettömän käsittämätön kokemus, ei voi kun kattoo ja odottaa, et otetaanks tää elämä heti pois vai ei.
eki-setä

Saara kirjoitti...

Olipa koskettava. Vakavaksi vetää.

Mocartes kirjoitti...

Joo nää tositarinat skulaa aina kybällä.

Anonyymi kirjoitti...

Sorry, Saara, hyppäsi vähän iheesta, mutta noista painoista pamahtaa aina vanhat päälle. Se on/on ollu varmaan puberteetille paha paikka ku tajuu et tän kanssa on ny painettava loppuaika. Kyllä tollasissa vaikeissa lasten paikoissa tarjotaan ihan tarjottimella kasvun paikkaa
ja arvoja: katto ny perkele mikä täällä on tärkeetä ja mikä hupaa hömppää ja kusetusta. Tulee taas mieleen se telkkarin sormilla napsuttelu, joka kolmas sekunti kuolee lapsi, no, samaa vauhtia niitä syntyykin. Eikä tällasia pitäs pienen ihmisen pitkään ajatella, tai tarvii tosissaan piipaan. Mut jokainen niistä napsauksista on oikeesti tosi hirvee paikka. Ja miks, mitkä perkeleen arvot meillä on, että se jatkuu ja jatkuu aina vaan, hallitsi meitä ihan kuka tahansa. Kyl mä haluisin nähdä sen linkolalaisen jonka oma laps olis siinä tilanteessa ja se pystys kylmästi sanoon että joutaa kuolla, ei siitä ole eläjäksi. Näin jälkeenpäin oli siellä keskososastolla hassuakin. Joskus sitten myöhemmin ku niitä ruvettiin syöttään äidinmaidolla, se vasta reteetä oli, niille annettiin sitä aluks pipetillä yks tippa. Ja jokaiselta tuli sieltä kaapista ulos naru, joka oli sidottu jalkaan.
Ne nääs unohti välillä et pitäs hengittääkin ja masiinat alko piippaan ja joku kävi aina
kiskasemassa narusta ja homma jatku. Muistakaa ny perkele edes hengittää ettei mene turhan vakavaks.

eki-setä joutas juttuineen välillä vilttiketjuun

Saara kirjoitti...

Joo, siis, Eki, eiku nyt ei mihinkään... jatka ihmeessä.

Anonyymi kirjoitti...

Koska nyt tunttu olevan vakavat asiat kyseessä uskallan tiedustella mielestäni myös vakavaa juttua: Voiko joku kertoa onko ihan luonnollista että syksyllä 7 vuotta täyttävä lapsi harjoittaa itsetyydystä nallen kanssa ja ääntelee siinä touhutessaan.
Puolukka

Saara kirjoitti...

Olen kuullut jopa aivan pikkuisten harjoittavan itsetyydytystä. Serkkutyttöni rehvastelee masturboineensa jo nelivuotiaasta lähtien. Kai se on oivalluksesta ja sen ajankohdasta eniten kiinni. Melko usealta on mennyt siis monta vuotta hukkaan...

Että sen suhteen ei voi tietää kuinka normaalia se on, kun näistähän ei kai niin avoimesti yleensä puhuta.

Anonyymi kirjoitti...

On ihan normaalia, että pikku- ja vähän isommatkin lapset kyhnyttelevät itseään, ihminenhän on seksuaalinen olento.
Pienten lasten itsetyydytyksestä on syytä huolestua jonkun verran, mikäli lapsi keskeyttää leikkinsä alkaakseen tyydyttää itseään, tai huomaa, että lapsi tyydyttää itseään monta kertaa päivässä eli lapsen muu toiminta (yleensä leikki) jää itsetyydytyksen varjoon.

Kouluunmenevän lapsen kanssa voisi jutella asiasta; se mikä kotona ei haittaa, voi olla sellaista toimintaa, joka kodin ulkopuolella aiheuttaa muissa hämmennystä, kiusaantumista tms. Vähän samaan tyyliin kuin, että nenää yleensä kaivellaan yksin ollessa, eikä seurassa.
Kouluun mennessähän joudutaan muutenkin vähän tarkastelemaan käytöstään ja tapojaan, muistan, kun omalle pojalleni piti muistuttaa, että kun hän menee koulussa vessaan, niin siellä ei riisuta kaikkia vaatteita lattialle niin kuin kotona olohuoneen lattialle.

Puolukka, lapsesi tuntien, huomaat varmaan itse, minkälaisissa tilanteissa lapsesi tyydyttää itseään. Joskus siitä voi saada vinkkiä. Onko se pitkästymistä, turvallisuuden hakua, ilon hakemista tms.

Jos juttu tuntuu hankalalta (yleensä se on sitä vanhempien mielestä), asiasta voi tietenkin puhua terkkarilla. Lapsen kanssa kannattaa asiasta ensin jutella, usein sekin auttaa, eikä lahjominenkaan ole pahitteeksi, jos itsetyydytys on suurikin ongelma. Vaikea sanoa, kun ei kommentistasi käynyt ilmi, kuinka usein lapsesi tyydyttää itseään.

Nyt istun tässä itse ja ihmettelen, mitä tälle jalalle pitäisi tehdä. Yli-innostuin siivoamaan eli olin tolpillani liikaa ja hermopinteinen nilkkani on nyt turvoksissa ja siinä on selvästi nestettä, hölskyy(ei ole mätäkuun juttu, vaikka voisi luulla). Onko kellään kokemusta? No, huilata ainakin aion.

Petra