sunnuntaina, heinäkuuta 24, 2005

Kuka rakastaa sua eniten?

Lapsikeskustelu alkaa saada hupaisia piirteitä. Korostettakoon nyt, etten missään vaiheessa ole ollut lapsettomuutta vastaan, vaikka asia onkin näin typerästi jossakin tulkittu. Vähän sisälukutaidon opettelemista toivottaisiin täältä päästä. Lasten tekemättä jättäminen on vastuullisen ihmisen teko. Olen sanonut sen jo ties kuinka monta kertaa, joten väärinymmärrys ja omassa blogissaan asian esiintuominen on tahallista mustamaalaamista. Toki jokainen sanoo blogissaan mitä haluaa. Oma valinta. Itsehän sitä antaa sen kuvan minkä itsestään haluaa antaa.

Tästä jupakasta olen sitä mieltä, että jos väestöräjähdys hirvittää, niin jokainenhan voi omalla kohdallaan tehdä ratkaisunsa sen sijaan, että syyttää lapsia tästä. Valitan, mutta näin se on. Lapsi on ihan yhtä tärkeä tai yhtä vähän tärkeä kuin juuri sinä. Lasten oikeudet kyseenalaistamalla kyseenalaistat myös itsesi: Anna sinäkin paikkasi lapselle, niin maailmassa on vähemmän pahuutta. Vai tuntuuko sinusta siltä, että aikuisena ihmisenä sinulla on suurempi oikeus olla taakkana maailmalle kuin vielä syntymättömällä lapsella?

Olen sanonut mm.:
Kyllä siinä vaiheessa sitten, kun tilanne on todella toivoton, toivon minäkin nyt etukäteen, etteivät ihmiset silloin enää lisäänny ja ettei ainakaan lasten tarvitse kärsiä niistä viimeisistä kuolinkorinoista.


Sekin minua erityisesti huvittaa, että eläimiä puolustetaan, muslimeja puolustetaan, juutalaisia puolustetaan, fasisteja puolustetaan, diktaattoreita puolustetaan, terroristeja puolustetaan, isejä puolustetaan, samoin prinsessoja, jotka eivät siedä paskan hajua; ihan mitä vaan puolustetaan, kilpikonnaa, koalaa ja kärpästä, hyttysestä nyt puhumattakaan, mutta lapsia ei saa nousta puolustamaan, varsinkaan jos on äiti. Loukkaantuakaan ei saa, jos lapset yleistetään haisevaksi massaksi. Vaikka lapsi kakkaa ja kakka haisee, se on elämää eikä uutinen. Sinunkin paskasi haisee. Kaikki haisevat. Se, ettei lapsia voi tehdä siitä syystä, on ihan hiton hyvä syy. Mutta se ei ole lapsen syy, se on hänen asiansa, joka ei sitä paskan hajua kestä. Hänestä on tullut ihminen, joka ei sitä kestä, eikä siinä ole mitään väärää. Ei sitä tarvitse puolustella syyttämällä koko maailmaa. Omasta luonteestaan ja itsestään on jossakin vaiheessa kannettava vastuu eikä sysätä tätä kaikkea muiden niskoille. Joko te tajuatte pointin? Onko kyse siitä, kuka rakastaa ihmistä eniten? Jaetaanko mitaleja? Ja kuka lopulta hurskastelee eniten?

Näiden viime aikaisten puolustajien perustelut nyt ovat mitä ovat; kun tuntuu siltä, että saa tappaa niin saa tappaa, kun tuntuu siltä, ettei halua lapsia, niin totta kai tuntuu siltä. Mutta jos tuntuu siltä, että haluaa lapsia ja välittää niistä, ja puolustaa tätä oikeutta olla tunteva ihminen, se jos mikä näyttäisi olevan väärin. Epäjohdonmukaisuus on syvältä.

***

Nyt tuli mieleen elämän tarkoitus. Mikä se ihmisellä on? Tuskin voidaan ihan hirveästi väittää vastaan, etteikö biologia sanelisi osansa tähän asiaan. Ihmisen on luonnollista tehdä lapsia, vaikkakin yhä luonnollisempaa on olla niitä tekemättä. Vielä ei kuitenkaan ole päästy siihen pisteeseen, että ihminen voisi kieltää oman ihmisyytensä, oman roolinsa tässä elämän jatkumossa. Tämä pallo pyörii vielä. Minä elän vielä. Minulle on luonnollista olla äiti. En ole kyyninen kone. Jos minulla ei olisi lapsia, en varsinaisesti koe, että minun elämälläni olisi mitään sen kummempaa merkitystä. En ole niin erikoislaatuinen ihminen, että voisin kokea olevani kyllin tärkeä palanen tässä maailmankaikkeudessa ilman tätä eläimellistä puolta itsessäni. Olen tietenkin onnellinen niiden ihmisten puolesta, jotka kokevat olevansa jotakin erityistä ja ovat sillä tavalla lunastaneet oman paikkansa tässä maailmassa. Kaikilla ei ole kuitenkaan asiat niin hyvin, varsinkaan kehitysmaissa. Nyt puhutaan, että minunkin pitäisi hoitaa ensin kaikki onnettomat lapset, jotta kehtaan vaatia ihmisille oikeutta toteuttaa sitä puolta ihmisyydessään, että saa olla äiti tai isä. Minusta tässä ei ole enää mitään järkeä. Toki ymmärrän, että siellä missä asiat ovat huonosti, sinne suurin osa empatiasta kuuluu. Mutta mihin katosivat minun ihmisoikeuteni?

Olen kyllä valmis auttamaan ihmisiä, jos minusta apua on. Ja kunhan omani ovat kyllin suuria eivätkä jää puolestaan toisten kontolle hoidittaviksi, ja jos rahattomuus ei ole esteenä, lähden kyllä auttamaan muita niin paljon kuin vain voin.

30 kommenttia:

Mocartes kirjoitti...

Don't worry, be happy. We are on your side, The Silent Majority, and the Noisy Exception (Sedis).

Mocartes kirjoitti...

And Evolution, and God and Truth.

Saara kirjoitti...

There is no God.

Mocartes kirjoitti...

Who knows?

Saara kirjoitti...

Ei sitä ole. Kyllä se pittää itte tehdä kaikki.

Mocartes kirjoitti...

Jumalan siunausta!

Saara kirjoitti...

Olisihan sille kyllä käyttöä. Kiitosta vain.

Anonyymi kirjoitti...

Minä taas olen ajatellut niin, että olisi väärin oletettuja lapsiani kohtaan jos pitäisin heitä ja äitinä olemistani elämäni tarkoituksena. Sehän tarkoittaisi, etten varsinaisesti ole keksinyt elämälleni tarkoitusta, vaan olen sälyttänyt sen lasteni tehtäväksi. Ajattelen myös, että maailman viimeisenkin ihmisen on mahdollista ja hänen pitäisikin löytää elämälleen tarkoitus, vaikka hän ei enää voikaan lisääntyä ja jatkaa sukua.

Kirsti

Saara kirjoitti...

No ei sitä ole löytynyt, vaikka niin mukavaa kuin se oliskin. Varmaan helppo sanoa silloin, jos sen on itse löytänyt.

Kyllä he saavat elää ihan itsenäistä elämää, ei sen suhteen kannata pelätä.

Saara kirjoitti...

Heh, se muuten olisikin hyvä väestönkasvun hidastaja, jos jokaisen pitäisi "keksiä" elämälleen tarkoitus ennen kuin saisi tehdä lapsia.

Anonyymi kirjoitti...

En pelkää. Kerroin vain miten olen itse asian omalla kohdalla ajatellut. Jollekin toisellehan se on juuri kaiken huippu, että elämän tarkoitus siirtyy kuin kuuma peruna sukupolvelta toiselle.

Kirsti

Anonyymi kirjoitti...

Jokin vaatimattomampikin tehtävä saattaisi riittää. Samanlainen kuin ajokortin hankkiminen.

Kirsti

Saara kirjoitti...

Joo no, ehkä ennen vanhaan niin olikin ja varmaan osin vieläkin. Tällaista tietämättömyyttä oman elämän tarkoituksensa suhteen ei tosin lapselleenkaan haluaisi. Mutta se heidän pitää löytää itse, vaikka minä en omaani olekaan löytänyt. Sehän on vähän sellainen asia, jota ei oikein voi pakottaa. Enhän minä voi sitä näin vain keksiä ja vaikka luulinkin joskus keksineeni, niin eihän se niin ollutkaan. Ehkä se tulee joskus, en tiedä, mutta en voi tuudittautua siihenkään uskoon, että sen varmasti löytäisin.

Varsinaisesti mitään niin itselleni tärkeää en ole saanut aikaiseksi kuin nuo lapset, vaikka en enää kovin nuori enää ollut, kun siihen hommaan vihdoin pääsin ryhtymään.

Saara kirjoitti...

Tai jos se on tämä netti.

Anonyymi kirjoitti...

Joo Saara, kyllä se varmaan tosiaan on tämä netti. Kiitos tiedosta, nythän se ratkesi minunkin elämäni tarkoitus.

Kirsti

Saara kirjoitti...

Miksiköhän alkoi tuntua, ettei mene oikein hyvin...

Anonyymi kirjoitti...

No ei nyt kumminkaan vielä masennuta.

Kirsti

Saara kirjoitti...

Jaa jaa, jospa me lähdetäänkin porukalla hyväntekeväisyyttä harjoittamaan muutaman vuoden päästä. Ehkä se löytyy sieltä.

Anna Amnell kirjoitti...

On niin helppoa - ja jaloa - rakastaa niitä, jotka ovat kaukana.

Saara kirjoitti...

Ei tästä välttämättä niin kovin kauaksi tarvitse lähteä "harjoittamaan hyväntekeväisyyttä".

On se muutenkin vähän arveluttavaa tämä tällainen, että kun antaa rahaa, niin se on omantunnon puhtaaksi ostamista ja hyväntekeväisyyden harjoittaminenkin se on helppoa ja jaloa kaukana. Kyllä varmasti. Ihan helppoa. Se on varmaan aloitettava siitä helpoimmasta päästä sitten.

Toivottavasti se nyt sentään on oma valintani, että missä kaikkialla sitä tulee sitten sählättyä.

Saara kirjoitti...

Miksi hyväntekeväisyyden pitäisi olla vaikeaa? Onko se parempaa hyväntekeväisyyttä? Pitääkö hyväntekeväisyydelläkin olla arvoasteikko? Onko hyväntekeväisyys aina joltakin toiselta pois vai onko parempi silloin olla tekemättä hyväntekeväisyyttä kokonaan.

Kerran mietin sijaisvanhemmaksi ryhtymistä, mutta koska koko perhe ei tukenut ajatusta, olisi minusta ollut väärin ottaa sellaiseen paikkaan vierasta lasta asumaan. Toki Suomessa voi muutakin tehdä, mutta koska tilanteet eivät perheellisellä ole aina niin helppoa, helpompaa voi olla lähteä hetkeksi kauemmaksi.

Sylvi kirjoitti...

Minua hieman vierastuttaa koko sana hyväntekeväisyys. Varmaan saman asian ajaa osittain vapaaehtoistyö, kansalaisaktivismi, mikä hyvänsä aikansa antaminen toisten hyväksi.

Kunnioitan kovasti niitä, jotka lähtevät katastrofeihin ja kohtaamaan ihmisten elämää koettelevissa oloissa. Esim. serkkuni oli 90-luvun alussa terveysprojektissa Nicaraguassa. Mieleen on jäänyt, että rokotti huiman määrän ihmisiä parissa tunnissa. Kun hän palasi Suomeen, ei oikein suostunut uskomaan, että meillä oli lama.

Sylvi kirjoitti...

Niin, sijaisvanhemmaksi ryhtymistä pidän todellisena sankaruutena.

Saara kirjoitti...

Ja se sanankin meni pieleen, hitsi, mutta ei just silloin tullut muuta mieleen.

Kaikkea harmia sitä.

Minä en kyllä lähtisi mittailemaan sankariarvoja, mutta hei, parempi jotakin kuin ei mitään.

Anonyymi kirjoitti...

Minä muuten suunnittelin sijaisperheeksi ryhtymistä ennen kuin aloin väsätä kirjoja. Innostuin kun vanha koulukaverini ryhtyi neljän lapsen sijaisvanhemmaksi perheensä kanssa. Kaksi lapsista oli autisteja. Mutta mies ei oikein innostunut, joten ei siitä sitten mitään tullut.

Kirsti

Saara kirjoitti...

Niin just, tää on tätä. Eli lähdetäänkö sitten jonnekin? Muistatko, tästä oli pari vuotta sitten puhetta... alan nyt olla siinä pisteessä.

Anonyymi kirjoitti...

Voi hyvänen aika sentään.

Kirsti

Anonyymi kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
tommi kirjoitti...

Aikuiset ovat viisaampia kuin lapset. Siksi he ovat tärkeämpiä.