En tiedä miten tulisin toimeen ilman junamatkoja. En ehdi enää lukemaan kyllä, enkä juuri seuraamaan mitä ympärillä tapahtuu. Minä nimittäin ajattelen. Olen siis ainakin tunnin päivässä olemassa, puoli tuntia suuntaansa. Lopun ajan pistän yleensä melko transsissa menemään.
Ajatukset soljuvat pakottamatta siihen asti, kunnes otan esiin kynän ja paperia. Sitten ajatus katkeaa. Ajattelen vain sitä kynää ja paperia ja sitä, että jotakin pitäisi kirjoittaa. Tyhjä paperi tekee minut kyvyttömäksi. Liian kauan minäkin luulin, että voisin elättää itseni kirjoittamalla. Halusin niin kovasti olla kotona enkä muutakaan keksinyt, mitä kotoa käsin voisi tehdä ja mistä saisi pätäkkää.
Nyt en enää tiedä, halusinko sitä vai kuvittelinko haluavani. Itsehän minä sitä tyhjää paperia kammoan. Tämä blogin tyhjä paperi kammoksuttaa minua myös joka kerta. Taistelen sitä vastaan ja puserran. Puserran väkisin jotakin ja lukija kärsii. Usein se mitä ulos tulee yököttää minua itseänikin kovasti, mutta olen ajatellut pitää kiinni tästä ainoasta tavasta, joka minut pitää vielä kirjoittamisessa kiinni. Muilta osin olen siitä kurimuksesta vapaa. En ole aikoihin haaveillut edes kirjoittavani juttuja meidän kamalaan paikallislehteen asukasyhdistyksen toiminnasta, niin kuin tein vielä muutama vuosi sitten. Se oli sellaista puuhastelua ja päätoimittaja naureskeli partaansa, kun minä väkersin ilman palkkiota kuvien kanssa koko aukeamaa kevättempauksista ja milloin mistäkin kokouksista ja kunnanjohtajan kyläilyistä. Ajattelin, että maasta se pienikin ponnistaa ja kaikki muutkin fraasit siihen perään. Ja tavallaan se totta olikin, sillä sainhan minä Diabetes-lehteen yhdeksi vudeksi kolumnistin pestin aiheesta lapsen diabetes vanhempien silmin tai jotenkin sinne päin. Se oli iloista aikaa. Alussa sain kolumnini valmiiksi pari viikkoa ennen deadlinea, vuoden lopussa edellisenä iltana.
Kirjailijaa minusta ei tule, vaikka oppisin kirjoittamaan. En saisi edes omakustannetta valmiiksi. Minun itsekritiikkiäni ei mikään voita, ei edes kriitikko. Proosaa ja runoja en osaa kirjoittaa, vaikka joskus todella kuvittelin näin tekeväni. Varsinainen haitula koko akka. Tätä blogeihin ja keskustelupalstoille kirjoittamista vertaan itseni kohdalla lähinnä puhumiseen. Siihen en hirveästi satsaa, vaikka ilman muuta kirjoitan paremmin kuin puhun. Ja puhunhan minä aika paljon kuitenkin.
Sitä minä vain olen tuon omakustannekysymyksen äärellä myös ihmetellyt, että kustantamoko se mukamas omistaa ainoan oikean tavan tehdä kirjoja? Voi kuulkaa, tänäänkin selailin poistokorin kirjoja, joita on yritetty myydä kahdella eurolla niin kauan kuin muistan. Eivät ne kenellekään kelpaa, vaikka on jonkinlaiset markkinointikoneistot takana. Viidelläkymmenellä sentilläkään eivät ole kelvanneet isommankaan koneiston kamat. Pitää kai jakaa kohta ilmaiseksi. On niitä ennenkin jaettu. Kustantamossakin kustannuspäätöksiä tekevät ihmiset. En ymmärrä, kuinka keitään voi niin syvään kumartaa, että luovuttaisi ainoastaan heille oikeuden sanella kuka tekee kirjan! Härregud, eikö se ole sama kun vertaisi sitä taulun tekemiseen? On lukijan ja katsojan asia kokea saako siitä mitään irti.
Mistä tulikin mieleeni se novellikilpailu. Vuosikausia minäkin sinne lähettelin niitä hirveitä novellejani (sic!), kunnes lopulta älysin luovuttaa. Jotenkin kun se tulos tulee julki aina vuoden pimeimpänä aikana, niin sen sietäminen oli hieman nihkeätä, paitsi tietenkin loppuaikoina se vain kerran kouraisi vatsasta, kun luki joltakin kirjallisuuspalstalta, että voittajat on huomaamatta julkistettu. Joka tapauksessa joskus jopa tuhannelta ihmiseltä menee joulunalus pilalle mokoman takia. Hyi, mikä ajankohta huomata olevansa luuseri. Kesällä kestäisi paljon paremmin.
Sama alkutalven valo
10 tuntia sitten
Tekstit
11 kommenttia:
On hienoa, että käytät työmatkasi niin luovalla tavalla.
Paikallislehteen kirjoittaminen oli varmaankin aikanaan ihan hyvä asia.
Amerikkalaisissa kirjoittamisen oppaissa neuvottiin aloittamaan pienestä. (Ostin niitä kasoittain Torontossa Maailman suurimmasta kirjakaupasta, jonne tuli alennuskirjoja kaikkialta Amerikasta.)
Ensin jonkin yhdistyksen lehti, sitten paikallislehti jne.
En ymmärrä ollenkaan tuota tappiomielialaa, jota joku levittää moittimalla omakustantajia. Olen samaa mieltä kuin Sinä: ei kenelläkään ole monopolia julkaisemiseen vapaassa maassa.
Joka tapauksessa mukava, että kirjoitat tänne. Kirja-alaan Sinulla on hyvä kosketus, aina on ilo lukea havaintojasi.
Ihan totta, ei ne kustantajiltakaan tulevat kirjat läheskään aina mitään nerontuotteita ole.
Hauska huomata, että on joku muukin, joka ei käytä matkoja aina lukemiseen. Minäkin olen huomannut lähes 15 vuoden metromatkailuni aikana, että ajattelemiseksi se menee.
Mikään ei tosiaankaan voita junan hypnoottista kolketta. On aivan pakko ajatella! Myös pyöräillessä voi ajatella, mutta minulla on tapana ajatuksiini vaipuessa unohtaa ympäristön niin täysin, että olen kahdella pyörällä kulkeva piilevä katastrofi. - Kyllä juna on paljon turvallisempi.
Valkoisen paperin kammostasi... oletkos kokeillut prosessikirjoittamisen tekniikkaa? Hyvistä oppaista saa ihastuttavia ideoita, jotka poikivat aina jotakin omaakin.
Jotkut saavat potkua luomiseensa osallistumalla kirjoituskursseille. Muiden ihmisten innostus nimittäin tarttuu helposti.
Joo, nykyään ei oikein enää ehdi ajatella mitään, paitsi junassa. Eilen aamuna yritin tehdä muistiinpanoja siitä, mitä minun pitäisi tehdä ja mistä pitäisi ottaa selvää. Siitäkään ei tullut mitään. Ne kyllä pyörivät mielessä mutta paperille ne eivät tule.
Joo, mukava ajatus, Louhi. Kirjoituskurssi ei kyllä mahdu aikatauluun. Tuo prosessikirjoittaminen olisikin helppoa, jos pystyisi laittamaan ylös niitä asioita ja tekemään sen ideakartan! Nehän pitää tehdä tyhjälle paperille, herranjestas sentään. Olen ollut vähän spontaanimpi tyyppi noissa kirjoitushommissa. Tosiaan, prosessikirjoittamiseen pitäisikin sitoutua niin ajatuksin kuin teoin.
Tuo juttuni ei ollut valitus. Se oli vähän niin kuin toteamus. Se kammo tuli jo silloin, kun kirjoittamiseen oli enemmän aikaa. Nythän sitä ei ihan hirveästi siihen käyttöön ole - tai no, valintakysymyksiä.
Heh,ideakarttaanko kirjoittamisprosessi tyssäisi? : D
Ensinhän on kynän laulattamisvaihe, kun laitetaan paperille kaikki, mitä siellä liikkuu ja vasta sitten ruvetaan tekemään ideakarttaa.
Asiakirjoittamisessa ideakartta on varmasti tärkeä prosessoinnin väline, mutta ei siinäkään saa olla jokin työvaihe kompastuskivenä.
Tärkeintä on tosiaankin pistää kynä laulamaan, ja sitähän tehdään varsinkin luovassa kirjoittamisessa.
Voisithan kokeilla aivan erilaisia (uusia!) luovan kirjoittamisen oppaita. Sininen kynä tai jokin muu helppo teos voisi sopia ensiksi. Prosessikirjoittamista sekin on.
Kuvittelin lähettäväni tämän vuotiseen kisaan novellit tyynesti ja lopputulosta hekumoimatta, mutta eilen ymmärsin, että ei se onnistu. Olen erittäin pettynyt jos mun hienot novellit ei pääse vähintään siihen kolmenkymmenen parhaan joukkoon, joista kirjaan pääsevät valitaan.
Satoja muita yhtä toiveikkaita, ehkä tuhatkin, odottaa koko syksyn että milloin se tieto tulee ja pettymys on rankka. Joka syksy joku kyselee Kiiltomadossakin että joko tieto on tullut, ja miksi minä en päässyt. Katkerimmat julkistavat novelleitaan netissä saadakseen todistuksen tekstin hyvyydestä ja tuomariston sokeudesta ja jos niille menee antamaan näkemyksiään siitä millä hyvän idean olisi saanut toimivaksi novelliksi, ne niputtavat "kriitikon" samaan ymmärtämättömien houkkien läjään tuomariston kanssa.
Vuosi sitten lähetin erinomaisen ja viimeistellyn novellin, joka ei päässyt kirjaan. Harmitti tietenkin hirveästi, tosin nyt vuoden aikana käsitys novellin tasosta on muuttunut hiukan. :) Nämä tämän vuoden novellit ovat oikeasti hyviä (siltä se aina lähettämisen jälkeen tuntuu) Saas nähdä onko siellä näkevä vai sokea tuomaristo.
Toissavuoden tulokset tulivat muistaakseni marraskuun neljäs päivä.
Jaa-a, Saarahan on yliveto kirjoittaja ja lisäksi tietää ihmeellisen tarkasti hyvän kirjoituksen kriteerit ja osaa tulkita ne paitsi ei nyt muka omia tekstejään tässä postauksessa.
Olen muuten lukenut aika hemmetin monta kirjoitusopasta. Etäkurssinkin olen käynyt ja yhtä lähijaksoa vajaa approkin on kirjoittamisesta tehtynä. Kaikki on käytynä; on proosaa, runoa, lehtikirjoittamista ynnä mitä niitä nyt olikaan. Aina kurssin aikana sitä kirjoittaakin aika onnessaan, kun aiheet tulevat toisaalta. Minun on niin vaikea sietää omia aiheitani. Ne ovat typeriä.
***
"Katkerimmat julkistavat novelleitaan netissä saadakseen todistuksen tekstin hyvyydestä ja tuomariston sokeudesta ja jos niille menee antamaan näkemyksiään siitä millä hyvän idean olisi saanut toimivaksi novelliksi, ne niputtavat "kriitikon" samaan ymmärtämättömien houkkien läjään tuomariston kanssa."
Minäkin muuten tein tuon vasta sen lehmähomman kanssa. Hehhee. No jaa, varmaan kokemuksesta viisatuneina kukaan ei uskaltanut sanoa poikkipuolista sanaa.
Nyt tuli ukkonen. Koneet kiinni.
PS. Höpöhöpö, Moca.
**
Sun lehmänovellisi oli niin hyvä että ei siitä voinutkaan mitään moitetta sanoa. Eräältä toiselta saitilta tuli pari esimerkkiä mieleen nimenomaan Gummeruksen kisaa koskien. Toinen niistä novelleista oli rihmastossa ja siellä tuli sellanen tunne, että pyydettiin kommenttia ja sitten kun sitä annettiin, niin loukkaanuttiin syvästi, kun palautteen laatu ei ollut mieleinen.
Niin no, sain muuten itsekin silloin tuolta novellistilta melkoisen tällin, mutta yhtä kaikki, enköhän tuon ollut ansainnutkin, jos nyt en siitä syystä, niin jostakin muusta kuitenkin.
"Mukava" lukea, että joku muukin kärsii tyhjän paperin syndroomasta, tai mikä onkaan. Omassa päässä vilisee ajatuksia mitä kaikkea voisi kirjoittaa, ja koko ajan ajattelen "sitten kun pääsen kirjoittamaan", no aikani on aika rajallista kun on pieni vauva ja sitten kun oikeasti istahdan koneen ääreen ja pääsen kirjoittamaan, niin sanoja ei vain synny... Päässä niitä kyllä syntyy. Pitäisi kai hankkia joku nauhuri, johon nauhotan aina ajatukset ja illalla kun vauva nukkuu niin puran tekstin koneelle :)
Lähetä kommentti