Jouluntoivotukset

Kerta kaikkiaan mitään sanottavaa ei ole ollut aikoihin. Eikä sitä näköjään tule, vaikka kuumeisesti olenkin odotellut. Aamujunassa kirjoitan muistiin tulevan päivän työt ja iltajunassa luen lukematta jääneet työsähköpostit tulostettuina ja lähettelen tekstiviestejä päivällä unohdetuista asioista. Ei tässä paljon päivänpolttavia asioita tule ajateltua. Olisipa joulu jo ohi, ja siinä samassa rytäkässä myös alennusmyynnit ja inventaariot. Tavallinen arki olisi juhlaa tämän jouluhumun keskellä. Tuo täytyykin muistaa ensimmäisenä tylsänä helmikuisena hetkenä.

Valtavan henkisen jäävuoren huippuja

Valokuvatorstain 112. haaste: "Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).

(Kuva on tällä kertaa tyttäreni ottama.)

Minä olen makeinen

Aamuviiden juna on siitä omituinen, että sen matkustajista osa on menossa töihin, osa tulossa töistä ja osa taas on tulossa jostain pilvien takaa. Pyrin junassa aina menemään mahdollisimman yksinäiseen nurkkaan. Yleensä saankin istua aivan rauhassa. Joskus olen kyllä miettinyt sitäkin, että milläköhän perusteella ihmiset näyttävät karttavan minua aamuisin. Enhän minä nyt voi niin tylyn näköinen olla, enkä edes haise pahalle.

No tänä aamuna tummaihoinen mieshenkilö Finland-lippiksessään hoippuroi siihen eteeni, osoitti tummalla sormellaan tyhjää paikkaa vierelläni ja kysyi:
- Saako... tähän... istu? mies kysyy ääni sopertaen. Jokaisen sanan välillä on kymmenen sekunnin tauko.
Minä muljautin silmiäni kerran ympäri. Herranjestas. Missä maailmassa tuo oikein elää, ajattelen kuin pöyhkeä rouva. Tässä mitään rasisteja olla, saatana.
- Senkus istut.
Mies rojahtaa alas, sen luomet roikkuvat puolittain punaisten silmävalkuaisten päällä ja se nojaa huokaisten penkkiin. Se on vankasti aineissa, koska ei haise lainkaan viinalle, mutta on ihan pihalla. Minäkin huokaisen, kaappaan käsilaukkuni tiukemmin syliini ja yritän nukkua. Mies alkaa räplätä kännykkäänsä. Kohta afrikkalaiset sulosävelet tärähtävät ilmoille ja minä luulen että sen puhelin soi. Mutta mies ei vastaa. Musiikki jatkuu vain ja ehdin jo visioida tummaihoisia naisia rinnat paljaana tanssimassa nuotion ympärillä, kun mies yhtäkkiä kääntyy minuun päin ja nostaa sormensa ylös. Se on niin aineissa, että sormi jää jotain kahdeksi minuutiksi ylös eikä mies saa sanotuksi mitään. What? Siinä se istuu sormi pystyssä ja tuijottaa niillä päihtyneillä silmillään ja ripset kiharalla. Sitten sen tummat ja paksut huulet aukeavat vähitellen, sulkeutuvat ja aukeavat uudestaan, monta kertaa. Just niin kuin kala kuivalla maalla se saa sanottua:

- Minä ................................olen............................
..........................makeinen.

- Anteeksi mikä? Kysyn vaikka ajattelen että whatever. Ole mikä haluat. Ei se välttämättä sano niin, kunhan sopertaa ja nielaisee kirjaimia kuivaan suuhunsa. Sitten sen sormi nousee ylemmäksi ja se sanoo ponnekkaammin:
- Kenialainen.
- Ai jaa. Okei.
- Tiedätkö... sinä... Kenia?
- Joo.
- Paljon ongelma.
- Joo.

Mies on tyytyväinen ja torkahtaa hetkeksi. Sitten se taas aivan yllättäen herää ja nostaa sormensa.
- Täällä on... paljon... somalia.
- Joo.
Mies nojaa taaksepäin. Kerää voimia ja sanoo:
- Paskoja.
- Okei.

Alan katsella ulos ja toivon että somalivastainen mies nukahtaa. Mutta ei se nukahda. Se alkaa udella missä asun ja missä olen töissä. Sitten se pyytää puhelinnumeroani ja kutsuu Keniaan lomalle. Sanon että joo. Totta kai.

Kuravettä päälle

En osaa enää nukkua. Heräsin ennen seitsemää, vein koirat pihalle ja huomasin, miten meidän oja taas tulvi yli äyreittensä. Vesi ylsi jo jo lähelle taloa ja naapurin sokkelikin alkoi olla vaarassa. Otin taloyhtiön uppopumpun ja lähdin vetämään sitä letkut perässäni tulva-alueelle. Missään ei ollut enää edes sopivaa saareketta jatkojohtokelalle, koska koko tienoo oli veden vallassa. Tein kelalle puulavasta lautan, laitoin sen kellumaan vetten päälle ja nakkasin uppopumpun ojaan. Letku irtosi, joten jouduin noukkimaan pumpun sieltä ojasta yltä päältä märkänä. Liitin letkun uudestaan kiinni, väänsin kirstintä ruuvimeisselillä oikein kovasti kohmeisilla käsilläni ja nakkasin pumpun ojaan. Letku irtosi uudestaan. Siellä minä kahlasin ojassa reisiä myöten ja haroin pumppua kätösiini, luiskahdin vähän ja olin selkää myöten kuravedessä (huomatkaa, että en tajunnut vetää sitä perkeleen pumppua sähköjohdosta ylös). Mutta ei se mitään. Sain pumpusta otteeen ja pääsin itsekin jotenkin sieltä liejun seasta pois. Kuivasin käteni ja väänsin taas letkun kiinni. Asetin pumpun varovasti veden pinnalle ja heitin rukouksen pintavesien jumalille. Ne kuulivat sen kaiketi. Pumppu vajosi pulpahdellen syvälle ja letku pysyi kiinni. Sen jälkeen tallustin urheasti tulvavedessä sähköjohto käsissäni ja tökkäsin töpselin lämmittimen tolppaan lausuen samalla rukouksen sähköjumalille. Nekin kuulivat. Olin hengissä ja siitä niin kiitollinen, että hain lapion ja aloin tehdä vedelle pieniä puroja, jotta pihasta pääsisi nopeammin kuivin jaloin pois. Uppouduin niin lapioimiseen ja veden virtausten seuraamiseen, että kun tulin sisälle hiestä märkänä, kello oli jo yksitoista. Niin se aika rientää kun on mielekästä tekemästä, minä vaan sanon. Eikä se haittaa, että koko työ oli yhtä tyhjän kanssa.

Eräs tienasukas sitä touhuani aikansa sivusta seurattuaan oli soittanut lopulta palokunnan paikalle imemään sen vesimassan pois. Palomiehet olivat jälleen ahkeria ja ystävällisiä ja ihania. Jättivät oman pumppunsakin lainaksi. Saadaan pitää sitä täällä yön yli.

Tämä kyseisen ongelmaojan rumpu on vähän aikaa sitten puhaltamalla putsattu, jotta siihen saataisiin parempi veto. Kaivoon tuleekin vettä kuin koskesta, mutta näin suuriin vesimääriin sitä ei ole mitoitettu. Tuolta ylärinteestä on hakattu metsää hehtaarikaupalla ja sinne on tehty uusia vesiuomia, eikä kenellekään siellä ole tullut mieleen, että se kaikki sadevesi joka aiemmin on imeytynyt puiden juurin ja josta osa on oksien kautta haihtunut, tunkee nyt tänne meidän pihoillemme. Kaiken lisäksi nykyään sataa aina ja nyt nuo valtavat lumimäärätkin sulivat pois parissa päivässä.

Kunnan miehet ovat käyneet täällä pällistelemässä ja ovat sitä mieltä, että metsän omistajat ovat vastuussa ja ovat toimillaan aiheuttaneet meille kohtuutonta haittaa, mutta samaan syssyyn ne sanoivat, etteivät tunne yhtään tapausta, jossa syyllinen olisi suostunut maksamaan edes osan uusien ja isompien rumpujen vaihdosta. Niinpä me nyt sitten touhuamme täällä kukin vuorollamme uppopumpun kanssa ja tähän väsyneenä maksamme lopulta muiden ihmisten meidän pihan kautta johtamien pintavesien uudelleenjärjestelyistä. Suorastaan vituttaa. Metsän omistaa nimittäin eräs Suomen aatelissuku. Alapa niiden kanssa sitten käydä oikeutta.

Ja kun tähän lisätään se naapurin hiippailija, joka on edelleen kaikkien pintavesiasiantuntijalausuntojenkin jälkeen sitä mieltä, että tämä kaikki on meidän syytä, myös hänen pihansa märkyys, alan olla aika kurkkuani myöten täynnä sadetta, kuravettä ja pelkästään omaa napaansa ajattelevia ihmisiä.

Kadonneen lonkeron helvetin pitkä arvoitus

Noh, eilen kun tulin töistä kotiin, huomasin, että pitkäksi aikaa juomatta jäänyt neljän tölkin lonkeropakkini oli kadonnut jääkaapista. En mitenkään sitä erityisemmin kaivannut, jääkaappi vain oli niin tyhjä, että lonkeroiden katoamisen huomasi hirvittävällä tavalla.

Kolo jääkaapissa pistää siis ikävästi silmään. Pähkäilen, että lonkerot on siirretty kylmiön lattialle ja peuhaan sitäkin vähän aikaa perse pystyssä. Ei näy lonkeroita, ei näy, joten siirryn esikoisen huoneeseen suoraa päätä ja alan syyttää lonkerorosmoksi. Esikoinen vetää pultit. Minä syytän, käsken lopettaa valehtelun just nyt siihen paikkaan, ja esikoinen suuttuu koko ajan enemmän. Lopulta se karjuu naama punaisena, ettei ole niihin vittu koskenutkaan. Menen uudestaan jääkaapille, josko ne juomat olisivat tulleet takaisin. Eivät ole. Palaan esikoisen luokse ja käsken tunnustamaan. Esikoisella ei ole enää ääntä. Sen huuto on pelkkää naurettavaa kähinää, mutta tarpeeksi vakuuttavaa. Sanon sitten, että ymmärtääkö nuori herra syyn lankeavan nyt kuopuksen niskaan (koska keskimmäinen lapsukainen ei ikäpäivänä niitä lonkkuja kähveltäisi). Nuori herra ymmärtää, eikä todellakaan vittu suostu ottamaan syytä niskoilleen.

Siirryn sitten syyttämään kuopusta, joka pelaa huoneessaan kaverinsa kanssa pleikkaa. Ilmeestä päätellen kuopus pitää minua täysin tärähtäneenä.
- Miks mä ne muka veisin? Silmät suurellaan se siinä hymyilee hurmaavasti eikä ymmärrä yhtään, mihin ne lonkerot ovat sieltä jääkaapista menneet.

Alan epäillä koiria. Molemmilla heiluu hännät, kun kysyn, että oletteko alkaneet ryypätä, mutta kumpikaan ei tunnusta. Etsin lonkeroita silti meidän sängystä ja sängyn altakin - eihän sitä koskaan tiedä. Mutta juomat ovat kadonneet. Minun on pakko kysyä vielä tyttäreltäkin, varmuuden vuoksi, mutta tytär ei hätkähdä ja vastaa rauhallisesti, että en äiti, en minä tee sellaista. En kyllä tosissani epäilekään.

Olen aivan pihalla. Käyn vielä syyttämässä esikoista, joka on lähdössä seuraavana päivänä lukiolaisten risteilylle, jotta josko olisi kuitenkin pohjia ajatellut meikäläisen lonkeroista ottaa. Vaan ei. Se käskee mun koettaa nyt tajuta, ettei se ole niitä ottanut.

Kuopuksen kaveri kiittää ja lähtee. Se tekee niin aina. Kiitos ja moikka, se sanoo. Aivan ihastuttava poika. Liki samalla oven avauksella myös kuopus tullaan hakemaan lätkämatsiinsa. Päähäni ei sen jälkeen mahdu mitkään muut kuin kadonneet lonkerot. Jotenkin hölmönä alan etsiä niitä kaikista kaapeista, kirjahyllystä, uunista, vessasta ja saunasta. Käyn vielä esikoisen huoneessakin penkomassa. Esikoinen hähättää vahingoniloisena. Sitten vedän palttoon päälle, otan taskulampun ja lähden ulos. Kierrän talon kulmalle, näen jalanjäljet siellä missä itse en ole käynyt ja seuraan niitä. Ne johtavat autotallin taakse. Sieltä pääsee myös vintille. Tutkin koko ullakon, ulkovaraston ja palaan samoja jälkiä takaisin. Matkalla huomaan vanhoissa ostoskärryissä muutaman tyhjän viinipullon laatikossa, ne ovat siellä omilta jäljiltäni. Nostan laatikkoa ja kas, kaksi lonkeroahan ne siinä revityssä muovikääreessä vielä.

Kuopus.

Esikoiseni on niin patalaiska, että se ei ikinä lähtisi hankeen tarpomaan ja lonkeroita piilottelemaan. Korkeintaan laittaisi sänkynsä alle, jos sitäkään. Tulen saaliini kanssa sisälle kuin metsältä palannut luolanainen. Tutkin kuopuksen huoneen, luen sen kännykän viestit ja siirryn lukemaan nassikan mesen lokit myös. Jaaha. Viime viikolla esikoiselta kadonneet tupakatkin löytyvät ihan vahingossa. Siellä mesessään kuopus retostelee, miten sillä on 28 punasta lämää. Joku haluaisi niitä myös ostaa. Eräs kuudesluokkalainen tyttö käskee suutuspäissään kuopusta haistamaan pikkuisen kyrpänsä. Joku toinen 12 v. tyttö kehuu kuopustani söpöksi ja uhkaa raiskata sen joku päivä. Kuopus on suunnitelmaan suostuvainen.

Joudun odottamaan puoli kymmeneen asti, että kuopus tulee pelistä kotiin. Näinä joulun alusaikoina menen kahdeksan aikaan maate ja herään neljältä. Nyt odotan ja odotan. Yhtäkkiä tajuan soittaa meiltä lähteneen kaverin äidille, ja kerron mitä täällä on tapahtunut. Eihän sitä koskaan tiedä, josko ne kaksi lonkeroa olisivat lähteneet kaverin matkaan. Molemmilla pojilla on kutsu erään tytön läksiäisiin, eli tiedossa on perjantai-illan huumaa 11-vuotiaiden tapaan. As if. Mitä me 11-vuotiaiden maailmasta tiedämme? Kaverin äiti on kauhuissaan ja kiittää soitosta. Se laittaa tekstiviestin myöhemmin, ettei lonkeroita ole niiltä ainakaan vielä löytynyt.

Kuulustelen odotellessani tytärtä terveystiedon kokeisiin. Kuopus tulee kotiin, on hävinnyt pelin 4-3. Vika oli kuulemma siinä puusilmässä. Aloitan sitten ihan suoraan, että nyt on meidän jätkä mokannut ja pahasti. En anna yhtään periksi, mutta kuopus ei tunnusta. Se alkaa itkeä ja syyttää isoveljeään. Sinäpä olet reilu veli, minä sanon. Esikoinen kuulee kuopuksen syytöksen ja käskee sen olemaan viimeinen kerta, kun syyttää sitä omista touhuistaan. Se kertoo myös, että olemme lukeneet mesen lokitiedot ja tiedämme kaikenlaista. Kuopus suuttuu ja lyö nyrkillä tietokonetta, juoksee huoneeseensa ja alkaa parkua. Siellä se huutaa, että haastaa meidät oikeuteen yksityisyydensuojan rikkomisesta.

Noin puoli yksitoista kuopus vihdoin tunnustaa sanomalla no ehkä. Keskustelen asiasta pojan kanssa puolisen tuntia, annan kotiarestia ensi viikon sunnuntaihin ja bonuksena nettikiellon vähäksi aikaa. Kuopus räjähtää itkuun ja huutaa, ettei sillä ole enää elämää. Laitan sille iltapalan ja patistan pikaiseen suihkuun vähän jäähdyttelemään. Sanon että kyllä sillä elämä on, mutta se tulee olemaan tästä lähtien vähän erilaista. Puoli kaksitoista pääsemme nukkumaan. Kuopus tulee vähäksi aikaa viereeni, mutta menee sitten huoneeseensa nyyhkimään. Ai niin, isäntä on koko tämän ajan Ruotsissa eikä jouda puhelimeen. Sieltä tulee lyhyitä tekstiviestejä.

Aamulla annan koirille vahingossa kahdesti ruokaa. Ne eivät pane vastaan, mutta Mac kääntyy ennen toisen satsinsa aloittamista katsomaan minua hieman huolissaan. Silloin vasta tajuan. Puoli kuudelta käyn sanomassa esikoiselle, että on kiltisti risteilyllä eikä hukkaa tavaroitaan eikä itseään. Silitän myös kuopuksen päätä, pussaan otsalle ja toivotan mukavaa päivää. Käsken sitäkin olemaan kiltisti. Se ei edes herää. Tyttären luokse en pääse, sillä se pitää ovensa lukossa, koska ei pidä siitä, että koirat käyvät yöllä nuuskimassa sen tavaroita. Suljen kotioven kauhun vallassa. Soitan töistä kotiin puoli kahdeksan ja kyselen kuulumisia. Tytär sanoo, että kaikki toistaiseksi okei. Puolen tunnin päästä alan saada kuopukselta tekstiviestejä siitä, miten olen pilannut sen elämän ja suhteet kaikkin ihmisiin. Vastaan sille, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Katkeria tekstiviestejä tulee silti tasaiseen tahtiin parin tunnin ajan. Sitten kuopus väittää, että kaverikin pääsee niihin bileisiin ja että niihin on ihan pakko mennä. Lopulta olen niin kiinni asiakkaissa, että käsken kuopuksen odottamaan tämän asian selvittämistä siihen asti, kunnes tulen töistä.

Olen yksin kassalla, kun yhtä aikaa soi sekä kaupan puhelin että oma kännykkäni. Vastaan molempiin, että pieni hetki, ja rahastan sen jälkeen pari asiakasta. Toinen asiakas kiittää hyvästä palvelusta ja käskee olemaan kiltisti, koska tontut kurkkivat ovella ja ovat kovia kantelemaan. Yritän väkisin jotakin hymyntapaista ja se menee läpi. Otan sitten kaupan puhelimen käteeni ja vastaan siihen. Langan päässä on Ilta-Sanomien toimittaja, joka kyselee loistopokkarin hintaa. Sanon mikä sen hinta on sen kummempia ajattelematta ja siirryn kiireesti toiseen puhelimeen. Siellä on kuopuksen opettaja. Jälleen tulee uusi asiakas ja minun on sanottava opettajalle, etten ehdi puhua. Opettaja loukkaantuu. Kiitos. Sanon, että soitan heti kun pystyn. Opettaja alkaa paasata omasta vapaa-ajastaan. Sanon uudestaan, että en todellakaan nyt pysty puhumaan ja suljen puhelimen.

Yritän päästä lähtemään töistä jo puoli yksi, mutta en töiltä ehdi vielä junaan. Seuraava juna menee tunnin päästä. Toinen työntekijä viipyy lounaallaan reippaasti yli sallitun ajan ja niinpä myöhästyn myös puoli kahden junasta. Pääsen vihdoin lähtemään puoli kolme, mutta olen niin vihainen, etten pysty vielä soittamaan opettajalle takaisin. Odotan siihen asti, kunnes olen kotipihassa. Opettaja aloittaa tönimisestä. Se on soittanut viime aikoina niin pienistä asioista, (poika oli kaksi metriä yli koulun alueen, meni välitunnilta pukukoppiin ennen kellon soittoa yms.) ja laitan tämänkin soiton samaan hysteriasarjaan. Sanon, että tässä on vähän isompiakin asioita. Tönitylle kun ei ollut käynyt kuinkaan ja sitä paitsi kyseessä oli ihan yhteisvoimin vastapuolen kanssa suoritettu töniminen. En vähättele tönimisen vakavuutta. Se ei vain juuri nyt tuntunut asialliselta. Saan kilarit ja kerron opettajalle, etten todellakaan ilkeyksissäni sulkenut puhelinta aikaisemmin. Sanon, etten voi sulkea kaupan ovia siksi aikaa, kun rouva puhuu. Pääsemme asiasta aika äkkiä yhteisymmärrykseen. Sitten pudotan lonkeropommin opettajan korvaan ja kerron kuopuksen kotiarestista. Opettaja on kamalan mielissään. Vihdoinkin saatte rajat sille pojalle. Vai niin. Meidän pojalla on kyllä aina ollut rajat. Se ei vain ole niitä aiemmin rikkonut.

Kuopus on saman kaverinsa kanssa taas huoneessaan. Olen antanut siihen luvan. Pidän puhuttelun molemmille. Korostan, että ovat vielä lapsia eivätkä pysty mitenkään leikkimään vanhempaa kuin ovat, siitä seuraa aina vaikeuksia. Molemmat nyökyttelevät. Yhtäkkiä muistan, että kaksi lonkeroa on vielä hukassa. Tiedustelen niiden perään. Kuopus saa kakistettua jotakin niiden myymisestä. En edes tajua asian vakavuutta heti. Kaveri ehtii lähteä, sen isä tulee hakemaan ja vaihdan miehen kanssa pihalla pari sanaa. Sanon, että vaikka kaveri väittää mitä, meidän kuopus ei niihin bileisiin lähde.

Alan selvittää, kenelle lonkerot on myyty ja missä. Koululla se on ne myynyt, joku seiskaluokkalainen se ostaja varmaan oli, he-he-he... ööö Hesro se kai oli. Oli kuullut jostakin, että kuopuksella oli lonkeroa repussa ja tullut kysymään... Jaaha. Pyörittelen tätä myyntitapahtumaa mielessäni hetken samalla kun laitan ruokaa, sitten totean koko jutun palturiksi. Sehän on aivan älytön. Sanon, että jos lonkerot on myyty, se on rikollista toimintaa. Ja kysyn, entäpä jos sille lapselle sattuu jotakin kännipäissään. Kerron, että sen lapsen vanhemmat voivat kysellä, mistä lonkerot on saatu ja kuopukselle rapsahtaa siitä sitten rikossyyte. Poika alkaa itkeä. Siitä ei tule loppua ollenkaan. Lopulta se sulkeutuu vessaan. Se on siellä vartin verran, kun menen sanomaan, että nyt pois sieltä ja syömään. Kuopus avaa lukon, minä avaan oven. Siellä se istuu lattialla ja on valmis tunnustamaan.
- Mä join siitä toisesta vähän. Se oli niin pahaa, että kaadoin maahan.
- Se oli siis niin pahaa, että avasit sen toisenkin tölkin ja kaadoit maahan?
- Nii.
Just joo. Minä en usko enää mitään. Sanon, että nyt lähdetään katsomaan sitä paikkaa, minne ne lonkerot on niin sanotusti kaadettu. Taskulampun kanssa kuljemme koulun pihan läpi puron varteen, mistä todellakin löytyy kaksi tyhjää lonkerotölkkiä.
- Ja ihan itseksesi tulit tänne koulun jälkeen lonkeroita juomaan? minä kysyn.
- Niin.
Se oli sikäli outoa, että kaveri oli tullut meille suoraan koulun jälkeen, mutta kuopus oli tarinan mukaan käynyt ihan yksin sitä ennen maistelemassa vähän lonkkua. No ei ihan mene läpi. Ajelen mietteissäni kauppaan, jätän kuopuksen ihan ilkeyttäni autoon ja lukitsen ovet. Kun tulen ostoskassien kanssa takaisin, automme varashälytin ujeltaa kammottavalla tavalla ja kuopus istuu naama punaisena kyydissä. Hupsista. Se on kuulemma vain aivastanut.

Okei

Hitto kun ei hetken rauhaa saa. Kuopus on treeneissä ja laihoja tyttöjä tulee jostakin liukuhihnalta vonkaamaan sen perään. En tajua. Siinä minä makaan puolikuolleena työpäivän ja lumitöiden jälkeen televisiota katsomassa, ja kun oveen vienosti koputetaan, kampean itseni sohvalta ylös avaamaan oven. No eikö siellä ole kaksi niin ohutta tyttöä, että hyvä kun silimä erottaa. Niillä on punaiset nenät ja kylmettyneet sormet. Toisiinsa nojaavat ja kihertävät, jotenkin saavat kysyttyä, että "onks A. kotona?". Sanon että se on treeneissä. Ne sanovat "okei", ikään kuin kyse olisi ollut jostakin neuvottelun tuloksesta.

No eikö jumankauta kolmen minuutin päästä justiinsa kun olen saanut ahterini takaisin alas, niin oveen koputeta taas. "Onks A?", siellä kysyy kaksi paleltuneen näköistä tyttöä. Déjàvu.
- No ei, kun se on treeneissä.
- Okei, nämäkin sanovat samaan hyväksyvään neuvottelusävyyn.
Siis nämä ovat ehkä eri tyttöjä, mutta ne puhuvat samalla tavalla. Samasta muotistakin ovat kuin edelliset, mutta kuitenkin erit. Yhtä punaiset nenät ja sormet niilläkin on. Näiden neitien reidet ovat kapeammat kuin meikäläisen käsivarret (huom. ovat kyllä aika tuhdit). Jotenkin näyttää siltä kuin niiden pillifarkut hohkaisivat pakkasta - taivas! kauankohan nuo säilyvät edes hengissä. Eipä taida olla pelkoa liikakansoituksesta enää näillä leveysasteilla. Kyllä jos nuo kylmettyneet luurangot jotakin sikiävät, niin jääpuikkoja.

No ei siinä vielä mitään. Kun ehdin takaisin sohvalle, oveen koputetaan jonkin ajan kuluttua uudestaan ja tällä kertaa ne luurangon tyttölapset ovat monistuneet neljäksi! Ehkä ne ovat oikeasti ulkoavarauudesta ja tämä on jokin juoni saada minut pysymään poissa sohvalta. Eikö niillä ulkoavaruudessa ole sohvia? (<- kateuskortti). Siinä ne riukujalat tillittävät ripset huurussa ja kyselevät kuopuksen perään. Minun tekee mieli kysyä jo jotain, niin kuin esmes "hä?", mutta kun en ole ihan varma, ovatko nämä nyt samoja vai erejä, sanon hyvin hitaasti ja ehkä jo hieman kulmakarvojani kohottaen, että
- Eeei, A. o n t r e e n e i s s ä.
- Okei, ne sanovat. Okei. No okei okei. Kaiken varalta jäiset neidot jäävät kuitenkin pihalle, jos vaikka menisin sohvalle, niin voisivat taas koputtaa. Katson ikkunasta, kun ne heittelevät lumipalloja luisilla sormillaan ja paletuvat entisestään.

Jos niitä vielä lappaa tulemaan, niin pakotan ne syömään, kaivan vanttuut jostakin neitokaisten sormiluiden ympärille ja passitan takaisin alukselle.

Hei leikkikää niiden lasten kanssa

En haluaisi valittaa, mutta...

Valitan. Nyt ei mene kovin hyvin. Olen ollut aivan paska ämmä jo pari viikkoa. Osan voi pistää pitkittyneen pemssin piikkiin. Ajattelin jo, että nyt se menopaussi alkaa ja minusta tulee mies. Parta rehottaa ja munat kasvaa. Turposin, turposin ja turposin niin paljon, että melkein posahdin, mutta sitten eräänä päivänä näytinkin laihtuneen jotain kymmenen kiloa ja kaikki oli ohi. Mutta sekös muka lohdutti. Pyh. Amalgaamit lohkeilee, otsa kurtistuu ja hartiat jähmettyy. Hymyilemään en enää pysty, tuskin puhumaankaan, koska takahampaat eivät enää irtoa toisistaan. Voisin murskata niillä pieniä kiviä kilokaupalla.

En saa millään kiinni niitä kahta kuukautta, jotka olin töistä poissa. Olen jatkuvasti hommista jäljessä enkä saa entisiä töitä alta pois, kun uusia on jo lavakaupalla oven edessä tai sähköpostissa sitä ja tätä tehtävänantoa. Jatkuva vajaamiehitys ei juurikaan asiaa paranna. Sen tuhannen työtä tekemättä, vaikka kuinka aikaisin niitä lähtisin selvittämään ja vaikka kuinka myöhään niitä tekisin. Yritin koko viime viikon ja yritin tänäänkin. Sormenpäät ovat haavoilla eikä mikään pysy näpeissä. Voimat loppuvat kesken ja selkä alkaa iltapäivästä ilkeästi muljahdella. Herätys on jouluun asti viimeistään puoli viideltä ja valveilla pitäisi pysyä iltaan asti. Kittasin juuri puoli litraa kahvia, etten kuukahda ennen aikojani ja herää sitten puolilta öin pyörimään ja kyttäämään kelloa, että milloin se tulee neljä, eikä unta enää kannata edes yrittää.

Että jos minusta ei vähään aikaan mitään kuulu, niin yritän kiskoa takahampaita irti toisistaan, hakkaan kaulimella hartioitani, vedän joitain nappeja ja teen sen jälkeen jotain zeniä. Voi mennä hetki.

Sunnuntaisin syömättä klo 12-18

No niin. Kyllähän se on selvää, että järkipuheesta huolimatta (heh) rahamiehet saavat kauppojen ympärivuotisten sunnuntaiaukiolojen kanssa tahtonsa läpi ja pienet myyjättäret siellä PAM:n päämajassa niiaavat nätisti niin kuin aina. Se ei ole yllätys. Mutta se on, että työstään vieraantuneet liiton johtajattaret vaativat kauppojen sunnuntaiaukioloiksi kello 12-18.

En tiedä tajuaako tätä kukaan, mutta ihan kokemuksesta voin sanoa, että vähänkin pienemmissä kaupoissa tuon ku(u)situntisen työajan hoitaa tasan yksi ihminen kusematta ja syömättä. Se on sillä tavalla, ettei se omistaja- ja johtajataho kyllä usealle myyjälle sunnuntaipalkkaa maksa. Pitempi sunnuntaiaukiolo takaisikin edes kaverin päästämään toisen tauolle inhimillisen ajan puitteissa.

Kyllä minulla jo sielusta ottaa, kun johtaja käskee, että yksi ihminen sitten sunnuntaisin pienemmässä puljussa riittää. Minusta se on ihan törkeää hyväksikäyttöä, mutta tällainen on jo käytäntö kaikissa erikoisliikkeissä niissä ostareissa, jotka kesäsunnuntaisin ovat avoinna vain klo 12-18. Jotkut myyjät kehtaavat kuulemma ajaa asiakkaat ulos ja sanoa, että nyt on tauon paikka ja on pakko päästä pissalle. Ihan jokaiselta nuorelta myyjältä se ei kyllä luonnistu, varsinkaan kun yksikään asiakas ei sellaisesta ulosajopalvelusta ole kovinkaan ilahtunut.

Alkoi niin hirvittää omien työntekijöitteni puolesta, että panin PAMiin viestiä, josko kävisivät itsekin joskus sunnuntaisin töissä tekemässä kenttätutkimusta ja katselemassa jalat ristissä kassalla työskenteleviä myyjiä. PAM kun on kokonaan unohtanut hoitaa järjestönsä jäsenille lainmukaiset tauot. Ehdoissa on vain suositus siitä, että tauolle olisi päästävä kohtuullisessa ajassa. Voin taata, että kohtuullinen aika kasvaa työnantajalla kovin pitkäksi, kun siitä joutuu jotain maksamaan.

Katsotaan nyt, vastaavatko sieltä PAMista mitään. Jos eivät vastaa, niin ehkä otan yhteyttä myös Kaupan liittoon. Jos sieltäkään eivät vastaa, niin ehkä tämä rouva ottaa yhteyttä johonkin järkevään toimittajaan, joka pystyy ajattelemaan jotain muutakin kuin rahaa. Toivottavasti jostain vielä sellainen löytyy.

Aina saa kärsiä ja hävetä

(Harvinaisen onnistunut kuva paloautosta ja moottorisahamiehestä)


No niin, siis minähän sanoin sinne hätäkeskukseen, ettei ole mitään kiirettä. Ei niin mikäänlaista, ja että hoitakaa vaan tärkeämmät ensin. Ei mitään hätää ollenkaan, minä jatkoin. Se on puhelinjohto eikä se ole kenellekään vaaraksi. Hätänainen vastasi, että asia selvä.

No eikö jumankauta sieltä pyyhällä paloauto vilkut päällä puoli kymmenen aikaan, niin että varmaan sininen valo välkkyi jokaisen tienvarren talon ikkunassa. Sieltä ne naapurit kilvan juoksivatkin yöpaitasillaan koloistaan kurkkimaan kun palomiehet puuta sahasivat.

Ja kaikenlisäksi se oli sähköjohto. No hupsis.














Ja tässä osa siitä puunraadosta

Hätäkeskuksessa on ruuhkaa

Jo on touhua. Paksu puun oksa kaatui tuossa meidän talon nurkalla puhelinlangan päälle. Siinä se kellottaa. Jompikumpi niistä varmaan ajan kanssa antaa periksi. Puhelinvaijeri on tosin jo osin kuoritunut ja tolppakin on mennyt ihan kallelleen. Yritin etsiä puhelinyhtiön sivuilta sopivaa numeroa tällaiseen ei niin akuuttiin hätään, mutta ei siellä mitään ollut. Soitin sitten Kyrsälän palolaitokselle kysyäkseni, mihin minun oikeastaan pitäisi soittaa. Sieltä käskettiin naputtelemaan 112. Hätäkeskuksessa miellyttävä miesautomaatti vastasi, että on ruuhkaa ja käski odottamaan sulkematta puhelinta. Hetken päästä se alkoikin uudelleen hälyyttää, mutta kukaan ei enää vastannut. Ei edes automaatti. Sitten puhelu katkesi.

Ja taas sama uudestaan. Hälyttää, automaatti vastaa, hiljenee, hälyttää, automaatti vastaa...

En millään kehtaisi tällä asialla viedä jonotusaikaa joltakin sellaiselta, joka on todellisessa hengenhädässä. Nimittäin jos jotakin vakavampaa jollekulle tässä lähelläni sattuisi ja joutuisin kädet vapisten toistuvasti naputtelemaan 112 sekä kuuntelemaan ruuhka-automaattia, ehtisin itse kupsahtaa sydäriin vastausta odotellessani.

Nyt en yhtään tiedä mitä tekisin.

PS. Pakko se oli sitten yrittää ja lopulta, monen kerran jälkeen sieltä vihdoin vastattiin!

Andreas, Arafi ja muut nakkisormet

On se pakko taas vähän avvautua.

Tytär sai urakan eräältä firmalta, joka digimessujen yhteydessä oli järjestänyt yleisökilpailun. No niitä kilpailukuponkeja oli kertynyt laatikkoon kaiken kaikkiaan 3849 kappaletta, joista 499 halusi tulevaisuudessa lisää tietoa kyseisen firman tuotteista. Tyttären tehtävänä oli siis laskea kupongit, erotella kyllä-kupongit joukosta ja tehdä exeltaulukko, johon kirjoitetaan mainontaan suostuvaisten nimet, osoitteet, puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet. Niitä tässä on nyt sitten ihmetelty kaksi iltaa.

Ongelmana on noin kahdensadan kuponginkirjoittajan käsialat! Hyvät ihmiset, jos kerran haluatte päästä palkinnoille, niin kirjoittakaa sitten niin, että käsialasta saa jotakin tolkkua, helvetti sentään. Erityisesti maahanmuuttajat, Ahmed, Anatoli, Andreas ja Arafi voisivat skarpata sen sukunimensä kanssa. Teidät on nyt diskattu. Tyttö parka on raapinut päänsä puhki, koska tietenkin haluaa tehdä ensimmäisen työnsä niin hyvin kuin mahdollista. Olen nyt auttanut tietenkin ja lukenut ääneen oman tulkintani, verrannut sitä tyttären tulkintaan sekä epävarmoissa tapauksissa vähän googlettanutkin nimiä tai osoitteita. Aika paljon tulee ihmisestä ilmi muutamalla napin painalluksella. Liikkeellä on olleet viikonloppuisät tyttärineen, sisarukset, naapurukset, yksityisyrittäjät, automyyjät, ortopedit ja erityisesti rakennusalan ihmiset.

Yhden epävarman nimen kohdalla myös googletin, eikä sellaista ihmistä ollut olemassakaan, joten hakukone ehdotti toista tilalle. Sieltäpä pomsahtikin oikea nimi useasta paikasta. Jätkä oli nimittäin voittanut kahdeksan eri tuotepakettia erilaisista kilpailuista parin vuoden sisällä. Masentavaa. Siis minkä takia joku voittaa aina ja minä en koskaan. Ja jälleen hirvittävä itsesäälin aalto pyyhkäisee sydänalaani.

Onhan tästä touhusta ollut hupiakin. Muutama ismo laitela ja seksi-seppokin on täyttänyt kuponkinsa, joku puolestaan on jaksanut täyttää kymmenenkin lappua omalla nimellään ja joku toinen koko suvun nimillä. Asuivat kaikki kymmenen samassa osoitteessa helsinkiläisessä kerrostalossa. Palkinto tulisi varmaan tarpeeseen. Sen lisäksi on tullut tututuksi mitä kaheleimmat sähköpostiosoitteet ja osoitteiden palveluntarjoajat, mielipuolinen suomenkielisten sukunimien kirjo, sekä suuri osa Helsingin, Espoon ja Vantaan kadun nimistä, ja vähän muualtakin aina Viroa myöten.

Silmiä kirvelee.

Tauko täälläkin

Taitaa olla jotakin tarttuvaa tämä. Ottaa niin pattiin taas kaikki, ettei pysty ajattelemaan yhtään mitään.

Halloweenfiilis

Tämä viikko on ollut pitkä ja raskas. Mutta nyt se on ohi. Työpäivän jälkeen jouduin välittömästi lähtemään iltapäiväruuhkaan autolla. Se oli kyllä vihoviimeinen kerta. Piti viedä tytär naamiaisiin jonnekin tuonne Espooseen.

Googletin osoitteen ennen lähtöä ja otin niiden katujen nimet matkaan, joista piti kääntyä. Tosi älykästä. Ehti tulla pimeää ja oli muutenkin märkää enkä nähnyt ainuttakaan kylttiä lukea. Tuurilla saatana käännyin kolome kertaa oikeaan suuntaan. Takaisin tullessa kerran väärään, kun lähdin uhopäissäni ajamaan toista kautta takaisin. Liikenneympyrässä pyörin sitten vähän aikaa ympyrää ja käännyin takaisin.

Matkalla tarkastin loput perheenjäsenet, että missä kukakin luuhaa. Kuopus oli kaverillaan, isäntä messuilla ja esikoista en saanut kännyllä kiinni millään. Aikani siinä soittelin ja älysihän se soittaa takaisinkin. Oli kyllä ollut kotona koko ajan, mutta kun on tämmöinen lukaali (vitsi), niin mistä sitä aina tietää ketä täällä majailee.




















Kun olin kerran liikenteeseen lähtenyt niin kävin sitten kaupassakin. ostin itselleni ranskanperunoita ja jauhelihapihvejä. En ole syönyt niitä vuosiin. Ajattelin, että tämän viikon perään tarvitsen jonkinlaisen pommin. Laitoin väkevää sinappia ja pilkoin sipulia sekaan. Jälkiruuaksi join pari mukia kahvia ja napostelin Pandan Juhlapöydän konvehteja. No huhhuh. Näistä voisi vaikka sammua, mutta ei ole aikaa. Täytyy kohta taas lähteä keräämään perheenjäseniä sieltä täältä.

Me? Oh my God!

Pokkaan siis pokaalini. Kiitos Hirliille. Kiitos myös äidilleni ja perheelleni, tuottajilleni sekä lääkäreilleni. Kiitos myös apteekkarille. Kiitos kaikille bloggareille, jotka olette osallisena blogosfäärissä. Ilman teitä tätä palkintoa ei olisi. Kiitos. Kiitos kiitos. Tahtoisin vielä sanoa, että kiitos myös opettajilleni, työntekijöilleni sekä ennen kaikkea Macille ja Puckille. Kiitos tuhannesti. Kiitos, kiitos...



Ai niin. Tämähän on kiertopalkinto. Niin että Kata ja Minh pokkaa sen nyt täältä. Kata ainakin sen legotsydeemin takia ja Minhille vähän potkua uuteen blogiin.

Anus tulessa ja muita ongelmia

Olipa taas päivä. Vasta keskiviikko menossa ja työpaikalla jutut olivat yhtä väsyneitä kuin viikonlopun edellä. Väärinluettuja kirjan nimiä (Anus tulessa & Kädettömät runkkaavat) ja hysteeristä naurua.

Väsytti kyllä. Kuopuksen opettaja soitti kesken työkiireitten ja taas se pentu on vaikeuksissa. Se on ihan eemeli. Se oli suojellut sählännyttä kaveriaan valehtelemalla, että iso ja musta mies sen teki. Opettajakaan ei ihan kaikkea sentään niele. Lisäksi kuopuksen mukaan oli laitettu muistutus kotiin alati unohdetuista koulukirjoista ja tekemättömistä läksyistä. Ja vihkokin on kadonnut. Tulee vähän epätoivoinen olo, kun meillä läksyt kysytään joka päivä ja vahditaan, että ne myös tehdään. Mutta kun ei voi tietää, mitä läksyjä on tullut niin ei voi kaikkea vahtia. Perhana.

Noh, hyvä kun jaksoin junalle päivän päätteeksi kävellä. Oikea jalkakin on ihan järkyttynyt siitä, että siinä on nyt kahden kuukauden tauon jälkeen kenkä. Varpaita siinä jalassa on jo kuusi ja se ylimääräinen on ihan helvetin iso sekä sykkivä. Vasen jalka ei ole vielä tajunnut mitään. Tyhmä jalka. Saa nyt nähdä montako varvasta huomenna on.

Kun vihdoin sain lyllerrettyä kotipihaan, kahden talon naapurit olivat jo vastassa ja kertoivat huonot uutiset meidän ongelmaojastamme. Kalliiksi tulee rumpujen vaihtaminen, ei voi mitään. Puhuttiin sitten vielä siitä meidän naapurin hiippailijasta. Poissaolevista on niin mukava aina puhua pahaa. Hiippailija on kuulemma tehnyt kotiinsa avotakan. Naapurin herra alkoi siinä sitten maalailla kuvia siitä eläkeläisestä fällyjen päällä alasti makoilemassa. Minä sanoin, etten halua kuulla enempää. Toinen naapuri lykkäsi samalla käteeni jonkin saksalaisen mieskalenterin. Ihme päivä.

Puhuttelin sen kuopuksen heti kotiin päästyäni. Se sanoi, että
- äiti, mä oon ykstoista vuotias. Ei mun päässä oikeestaan tapahdu paljon mitään.

Mitäpä siihen voi lisätä.

Kirjamessut 2008

Niin,

täs piti olla messuvideo. Se on aika älyttömän hyvä. Sori kun ette näe sitä. Minä ja youtube ei vaan olla samalla aaltopituudella.

Ajattelen, siis ajattelen

Pelkkää päiväkirjaa taas tulossa. Virtuaalikeskustelu ajankohtaisista aiheista juuri nyt yököttää. Ihmiset lukevat muutenkin kommentteja miten tahtovat ja takertuvat ihan eri aiheisiin mistä puhutaan. Kai täällä pitää vähitellen alkaa ilahtua niistä hetkistä, että joku ihan oikeasti ajattelee syvemmältäkin, eikä pelkästään huljauta sitä tekstiä läpi pään. Ajattelee sitten mitä ajattelee, kunhan ajattelee.

Siksi kävin illalla tenttaamassa myös Kokoomuksen ehdokkaita paikallisen Super-Marketin pihassa. Lukaisin ensin esitteet läpi ja kysyin sitten niistä aiheista, joista esitteessä ei mainittu. Esimerkiksi julkinen liikenne ei kuulunut yhdenkään ehdokkaan tärppeihin. Eräs vanhempi rouva meni suorasta kysymyksestä aivan tönköksi. Ikään kuin kysymys mitäs mieltä olette tämänhetkisestä julkisesta liikenteestä? olisi ollut jotenkin vaikea. Toinen nainen sentään yritti sanoa jotakin siihen suuntaan, että kyllähän se on hyvä olla olemassa. Voi helvetti sentään. No se kolmas, nuorehko diplomi-insinööri ja nainen hänkin, antoi tulla aivan asiallisen ja harkitun vastauksen, vieläpä fiksunkin. Mutta koska nämä kaksi olivat niin tolloja, on vaikea kuvitella, että Kokoomuksen ryhmä olisi yhtä mieltä julkisen liikenteen kehittämisestä. Niillä on kaikilla kyllä esitteensä mukaan huoli kantatie 51:n liikenteen sujuvuudesta. Että omilla autoilla pääsee porvari täältä hulppeasti hurauttamaan Helsinkiin, mutta rahvas saa jotenkin koettaa sen julkisen liikenteen kanssa pärjätä, jos ei kerta ole varaa autolla ajaa.

Tässä meidän kylällähän on ihan älytön tilanne. Lähijuna pysähtyy tuohon vielä toistaiseksi kerran tunnissa, ja pari kertaa tunnissa se ajaa tästä ohi. Ratahallintokeskus on päättänyt, ettei se enää aio kunnostaa seisaketta ja sitten kun se on tarpeeksi rapistunut, se lopetetaan. Tämmöisenä aikana! Sanookohan niille ilmastonmuutos yhtään mitään. Noh, täällä ei myöskään ole bussiliikennettä lainkaan. Pohjolan Liikenteeltä sen perään on kyselty, mutta ei niillä ole mitään suunnitelmia uusien ajoreittien suhteen. Kolmen kilometrin päässä tästä on lähin bussipysäkki, ja siinä lähellä on myös suurempi juna-asema. Että kun se seisake lopetetaan, on pakko ostaa toinen auto, jotta ehtii aamulla junaan.

Ja sitä yhtä Kokoomuksen kotkaa asia ei millään tavalla kiinnostanut.

Ja sitten muihin aiheisiin:

No eilen kävin sitten leikkauksen lopputarkastuksessa, eikä siinä tullut esiin mitään, mitä en olisi jo kipuilujen perusteella arvannutkin. On siis mahdollista, ettei selkäni koskaan tästä tämän kummemmaksi tulekaan. Se on kipeämpi kuin ennen leikkausta, että siinä mielessä ottaa aika perkeleesti pattiin. Öisin on ollut aika vaikeaa saada unta. Makaaminen ja hiljentyminen onkin tuskaisinta. Kun on liikkeessä, selkä kyllä väsyy, koska lihakset ovat varmaan jo aivan surkastuneet, mutta liikkuessa unohtaa sen varsinaisen kivun paremmin. Siksi kieltäydyin ottamasta enempää sairaslomaa ja pyysin vain lisää lääkkeitä. Sainkin niitä paljon. Menin siis tänään kipulääkkeillä ja tukiliivin kanssa töihin. Hyvin pian tuntui ihan siltä, kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan.

Sain tänään viimeisen opintoyksikön palautuksen ja opettaja onnitteli kiitettävästä suorituksesta. Kaikkein parasta tässä opiskelussa minusta oli se, että se on ohi. Opiskelun pitäisi olla iloinen asia, mutta tästä tuli yksi helvetin riippa. No mutta nyt se on loppu, enkä vähään aikaan taas vilkaisekaan mitään opintoesitteitä. Helsingin Yliopistosta tulee kyllä koko ajan houkutuksia sähköpostiin, mutta olen suhtautunut niihin kuin roskaposteihin - eli ne erektio-ongelmat eivät kyllä mua koske.

Talvipalatsi

Luovan lauantain 26. haasteena talvipalatsi.

Uneton Kyrsälässä

Miten täällä voi muka kukaan nukkua? Meteli on yhtä kova kuin asuisi lentokentällä, jonka kiitoradalla turbiinilentokone hinkkaisi siipi maassa edestakaisin. Kiitos, VR ja ratahallintokeskus. Ihan pieni lappunen postilaatikkoon tai ilmoitus nettisivulle olisi tänä yönä varmasti voinut pelastaa jonkun ihmisen sydänkohtaukselta.

Omituinen hiippailija ja koirapäivitys

Joku päivä mie varmaan pimahan tuon naapurin ukon takia. Se on eläkkeellä. Nyt kun olen ollut kaksi kuukautta saikulla, olen huomannut, että se hiippailee meidän pihalla ja työntää nokkansa joka asiaan. Tänään kun istuskelin pimeässä, verhot ikkunan edessä, ja olin koneella tekemässä journalistikurssin viimeistä opintoyksikköä (jihuu!), se tuli tuohon tonkimaan meidän pihanpuoleista ojaa. Verhon läpi näin, että joku siellä hilluu ja pälyilee. Kuljin ikkunasta ikkunaan ihmettelemässä sen touhuja. Se oja kun on puhdistettu ihan pari kuukautta sitten, eikä sieltä pitäisi mitään ihmeitä löytyä. Mutta mistä minä mitään tiedän. En mennyt kysymään. En yleensäkään mene. Annan sen vain hiippailla.

(Kuvat Yle Teema: jokin heinäkuussa tullut mykkäkauhuelokuva. Naapurissa asuu tuon näyttelijän inkarnaatio)

Yhtenä päivänä se oli koko mies meidän roskiksessa. Luulen, että sillä on vähän tylsää ja onhan siitä ollut meikäläiselle hupia täällä kotosalla. Varsinkin lämpiminä päivinä, kun se leikkaa nurmikkoa Nokian kumisaappaissa ja eläkeläisstringeissä.

____________________________________________________________________

Mutta asiasta toiseen. Koirat kävivät viime viikolla lekurissa. Niille on tullut molemmille ikävää ihottumaa ja ne rapsuttavat ja järsivät itseään koko ajan. Lääkäri otti kaikki mahdolliset raape- ja teippitestit. Ei ollut sikaripunkia, ei kapia, ei loisia, ei hiivaa eikä sientä. Ihan simppeli bakteeritulehdus vain, joka on luultavasti allergiaperäistä. En ala sitä tässä erikseen repostella, niin kummallista se on. Syitä voi olla kymmeniä. Allergiatestit voisi tietenkin teettää, mutta Mäkkärille olen jo sellaiset raakaravintoviikot ja poissulkudieetit pitänyt, että ajatus ruoka-aineallergiasta on jokseenkin mahdoton. Vehnä on ainoa epäilyttävä aines, mutta nythän nuo ovat jo puoli vuotta muutenkin syöneet pelkkiä hypoallergisia nappuloita.

Juttu voi tietty juontaa juurensa siitäkin, että jos vahtimaton pastakattila jää hellalle jäähtymään, siellä ei kohta ole mitään pastaa. Ne vain katoavat. Ja toinen juttu on tietty ne perinteiset jääkaapintyhjennystalkoot, joita täällä aika ajoin vietetään silloin kun ketään muita ei ole kotona paitsi koirat. On jotenkin niin vaikeaa pitää ne allergisoivista ruoka-aineista erossa, koska ne ovat niin omatoimisia. Ehkä ne pitäisi opettaa lukemaan tuoteselosteita.

Mäkkärillä oli muuten lisäksi imusolmukkeetkin turvoksissa ja siltä kyllä otettiin vielä verikoe kilpirauhastestiä varten, mutta sen tulos tulee vasta myöhemmin. Kilpirauhasen vajaatoiminta olisi helppo hoitaa. Nappi päivässä ja sillä selvä.

Nyt ne ovat kolmen viikon antibioottikuurilla sekä viikon parin kortisoni- ja korvatippakuurilla. Näyttäähän ne lääkkeet tehoavan. Ne ovat niin villeinä täällä, Mäkkärikin vanha ukko on taas energiaa täynnä. Sitä en tiedä miten saan ne pesulle. Desinfioivan shampoon pitäisi antaa vaikuttaa kymmenen minuuttia ennen huuhtelua, mutta tuo pikkupöljä alkaa syödä sitä vaahtoa heti kun sen levittää. Kymmenessä minuutissa se on syönyt kyllä päältään kaiken.

Se suomalainen nuorallatanssi

Valokuvatorstain 106. haasteena suomalainen nuorallatanssi.

Köyhyysmuistelo

Jaa, se on Blog Action Day tänään ja teemana köyhyys. Sehän sopiikin hyvin tähän uutiseen:

T-median vasta valmistuneesta tutkimuksesta käy ilmi, että kaikkein hyväpalkkaisimmat (yli 7000 euroa kuussa ansaitsevat) ovat tyytymättömimpiä omiin tienesteihinsä. Onhan se ongelma, kun painaa pitkää päivää eikä saa siitä mielestään riittävää korvausta. Olo tuntuu niin köyhältä, kun on uurastettava 7000 euron eteen niin hirveästi töitä. Sääliksi käy.

Merkille pantavaa tässä tutkimuksessa on se, että alle 2000 euroa tienaavat olivat palkkoihinsa kaikkein tyytyväisimpiä, mikä taas mielestäni on todella outoa. Alle 2000 euroa tienaava on kyllä nykymittapuulla köyhä. Ei sillä rahalla varsinaisesti rällästetä, varsinkin jos on elätettävänä jokunen lapsikin siinä vielä.

***

Näissä talodellisen taantuman tunnelmissa olen monta kertaa kauhuissani muistellut 1990-luvun lama-aikoja. Olin juuri jäänyt äitiyslomalle, kun tuli ilmoistus siitä, että äitiysraha alenee 20%. Eli kun luvattu oli palkasta 80%, siinä samassa kuussa kun sain ensimmäisen äitiysrahani se oli pudonnut 60 %:iin palkasta. Myyjän tienesteistä se ei ollut kovin paljon. Samaan aikaan siippa jäi työttömäksi eräästä suoramyyntifirmasta. Provisiopalkka oli jo pitkään ollut vankassa alamäessä ja niinpä työttömyyskorvausta kertyi sen minimimäärän verran. Niin sitä oltiin sitten vauva kainalossa sosiaalitoimiston luukulla äkkiä ruokarahan perään itkemässä. Äitiysrahalla ja korvauksilla saatiin juuri asunnon vuokra maksettua. Talon alakerrassa oli kapakka ja takapihalla tapeltiin öisin. Yläkerrassa yksinäinen pianisti pimputti pianoaan kaiken päivää ja alakerrassa yksinäinen beagle ulisi aamusta iltaan.

Loput rahat elämiseen, vaippoihin ja laskuihin saatiin kerättyä sieltä täältä, lähinnä äidiltäni ja anopiltani. Veronpalautuksilla ostettiin ensimmäinen pyykinpesukone. Istuin kylppärissä monta päivää ihailemassa, miten isomummun virkkaamat nutut pyörivät pesurummussa. En tosin muista tuosta ajasta kovinkaan paljon. Pesukoneen muistin, koska olin ottanut siitä valokuvan.

Siinä samassa lamassa isäni joutui tyhmyyksissään entisen ihastuksensa miljoonavelan takuumiehestä lainan maksajaksi, menetti vähäisen omaisuutensa, sai merkinnän luottotietoihinsa ja kuolikin umpiköyhänä. Minulle ja veljelleni jäi Takuusäätiön kanssa vielä setvimistä isän viimeisten maksuerien takia. Tämän isäni entisen ihastuksen pojat sen sijaan opiskelivat ulkomailla ja rikastuivat. Heidän äitinsä voi edelleen tavata päivittäin Jyväskylän taiteiljaravintoloista syömässä, juomassa ja pitämässä hauskaa. Mikäpä siinä, kun tässä maassa rikkaiden ei tarvitse omia velkojaan maksaa. Rahaa jääkin sitten kaikkeen muuhun mukavaan. Kuulostanko katkeralta? Sitä se onkin. Tavallaan olen jollakin sairaalla tavalla mielissäni siitä, että pystyn tuntemaan ihan oikeaa vihaa jotakuta kohtaan ja pystyn sitä myös ilmentämään. Tuo isäni entinen ihastus oli ilmoittanut tulevansa isäni hautajaisiin, mutta välitin silloin viestin eteenpäin, että niskaperseotteella lähtee ihan näistä meikäläisen omista käsistä se ämmä pihalle, jos paikalle uskaltaa tulla. Ei tullut. En minä sillä vihallani enää mitään tee. Minusta se on vain pikantti lisä tähän muutoin niin tunneköyhään elämääni.

En todellakaan tahdo enää koskaan olla köyhä. Lamasta voi seurata hyviäkin asioita ja jotkut väittävät, että silloin arvot asettuvat kohdalleen ja lähimmäisenrakkaus kukoistaa. Ehkä niin, mutta kyllä minä omalla kohdallani rakastan tai ainakin ajattelen lähimmäistäni nyt enemmän kuin silloin. Minun verojani voitte korottaa, koska minulla on mielestäni siihen varaa. Maksan mielelläni terveyskeskusmaksuja, jos jonkun köyhemmän ei silloin tarvitse maksaa ja blaablaablaa...

Korulauseissa myös väitetään, ettei raha merkitse mitään. Sanotaan myös, että köyhän lapset voivat olla onnellisia, koska köyhät vanhemmat rakastavat lapsiaan enemmän ynnä muuta soopaa. Köyhät äidit kutovat lapsilleen vanttuut itse ja heräävät joka aamu viideltä leipomaan limppua. Köyhä ja onnellinen perhe kiertää tekemässä upeita löytöjä vauraiden taloyhtiöiden roskiksista ja harrastaa yhdessä kynttilöiden tekemistä, joita lapset sitten käyvät ovelta ovelle myymässä, jotta joulupöytään saadaan tänä vuonna kinkku. Tuo kulissi-idylli on kuollut jo kauan sitten. Sen taustalla on aina myös vihaa ja katkeruutta, joita köyhyys tuo väistämättä tullessaan.

Luomuvaihtoehto

Valokuvatorstain 105. haasteena tämä kuva.

Vanhempana 2000-luvulla osa 3

Kävin eilen töissä ja palkkasin pari ihastuttavaa extratyöntekijää lisää. Sitten kävin SusuPetalin ja uuden työntekijäni kanssa kahvilla. Aikaa meni noin 5 tuntia. Kun pääsin kotiin, olin niin puhki, että olisin siltä seisomalta voinut kaatua sänkyyn. Nukahdinkin melko aikaisin ja vaivuin kai koomaan. Herkkäunisena ihmisenä minulla on yleensä tapana poukkoilla hereille pienemmästäkin ininästä, joten en tajua, millä helvetin ilveellä esikoisen oli onnistunut karata keskiyöllä ulos tästä talosta.

Aamulla puoli seitsemän menin herättämään esikoistani, joka oli huoneessaan aivan varmasti vielä illalla, mutta jota en siis sieltä nyt löytänyt. Ei sitä ollut sängyssä eikä lattialla vaatteidensa alla. Täysin epäuskoisena laahustin keittiöön, jonka pöydällä oli lappu.

Lähdin kaverille, koska tuli tylsää enkä saanut nukuttua ja se kutsu mut niille parin kaverin kaa. Ei tarvitse huolestua ja kaikki on kunnossa. Meen sit sieltä kouluun. Tyhmä idea, mutta joskus on pakko toteuttaa niitäkin :)

Menin suoraan esikoisen koneelle ja luin kaikki mesekeskustelut ja irc-gallerian jutut myös. Asia näytti olevan juuri niin yksinkertainen kuin se oli. Kaveri oli todella houkutellut sen lähtemään, oli oikein vongannut: Tuu meille. Tuu ny. Et uskalla, mutsis ei päästä... Esikoinen oli vastannut ensin, että tyhmä idea, mutta koska vonkaaminen oli jatkunut, se lopulta suostui ja sanoi, vanhemmat eivät mua kyllä manipuloi. Mä teen mutsille lapun ja lähden tuleen. Keskellä yötä.

Kukahan sitä manipuloi... ihmettelen vain, mikä yksinoikeus kavereilla on manipuloida, mutta minulla ei. Laitoin ensin esikoiselle tekstiviestin: nyt olet pulassa. Se vastasi, että täh? Soitin sitten ja siellä oltiin hereillä, kovaa vauhtia bussilla kouluun menossa. Oletettavasti olivat valvoneet koko yön.Todella ansiokasta toimintaa.

No, tästä puhutaan vielä.

Miten kieltää ympäröivä todellisuus ja luoda lisää harhoja

Suomen Kuvalehteä ( 3.10.2008) lukiessani törmäsin taas tähän samaan vanhaan jaaritukseen siitä, miten television väkivaltaviihde on alunperin syypää ihmisten väkivaltaisen käyttäytymisen lisääntymiseen. Nykyisin syypäänä ovat tietenkin tietokone- ja konsolipelit ja ennen kaikkea vanhemmat, jotka antavat lastensa näitä pelejä pelata.

Että mua sitten välillä nämä jeesustelut jaksavat ärsyttää. Kyllästyttää ottaa äitinä harteilleen vastuu kaikesta maailman pahuudesta. Koskaan ei puhuta halaistua sanaa siitä, MIKSI alunperin väkivaltaelokuvia alettiin nuorisolle syytää ja kuka niitä oikein teki. Valveutuneet vanhemmatko? Epäilen, mutta aikuisia ihmisiä ne kaiketi silloin olivat jotka elokuvia ryhtyivät tekemään. Vai tekikö ne sittenkin ihan joku muu? Kaikesta vastuuttomuudesta päätellen jokin ulkopuolinen ufotaho tupsahti tälle Tellukselle tuottamaan toinen toistaan väkivaltaisempia elokuvia, ja vanhempien olisi pitänyt alusta asti pitää nuorensa erossa tuosta vieraasta vihamielisten humanoidien kulttuurista, ettei se pääse lisääntymään...

Nykyisinkin elokuvien lisäksi pelejä kai tuottaa jokin muu olio, jota väkivalta erityisesti kiehtoo, ja ainoastaan lasten vanhemmat ovat vastuussa niistä seurauksista. Suksikaa kuuseen. Kaikki me aikuiset, olemme vanhempia tai emme, palkitsemme ja kiittelemme taiteilija tarantinoja upeista väkivaltakohtauksista, joiden avulla sohvalla maaten voimme nauttia ihanat katharsiskokemuksemme ja kritisoida vinot hymyt naamalla muiden ihmisten väkivallan käyttöä. Ennen kuin väkivallan ihannointi ei aikuisilta lopu, on kyllä ihan turha tekopyhästi odottaa, että se saataisiin lapsilta jotenkin kitkettyä.

Kysehän on ilmiselvästi siitä, että ihminen tekee toiselle ihmiselle väkivaltaisia elokuvia ja pelejä, KOSKA ne mitä ilmeisimmin kiinnostavat ja käyvät kaupaksi. Historiallisesti väkivalta on kiinnostanut ihmisiä tungokseen asti ainakin Roomassa. Psykologien mielestä ihminen on tullut väkivaltaisemmaksi noin 50-luvulta lähtien heti sen jälkeen, kun televisio keksittiin... Mielenkiintoista sikäli, etteivät esimerkiksi muinaisessa Roomassa tainneet tehdä tilastoja väkivallan yleisyydestä. Tilastoja ei liene ole ollutkaan olemassa kuin vasta viime vuosisadalla ja nykyisissä tilastoissahan väkivallan väitetään vähentyneen, mutta uutisoinnin puolestaan lisääntyneen.

Koskaan ei tässä markkinatalouden vankilassa kyseenalaisteta sitä, miksi väkivaltaviihdettä tehdään tai kuka niitä tekee ja onko vika kenties siellä suunnalla. Ei tietenkään, kun rahasta ja tuottavuudesta on kyse. Markkinatalouden rattaille ei kannata paljon ryttyillä. Koskaan kukaan puhuva psykopää ei todellakaan kritisoi väkivaltaviihteen tekijöitä, myyjiä tai näitä yhteiskuntarakenteita, vaan sälyttää kaiken vanhempien harteille. Olkaa vanhempia! Kieltäkää. Vanhempien pitäisikin olla joitakin yli-ihmisiä, joiden tehtävänä on vieraannuttaa lapsensa tästä ympäröivästä väkivaltatodellisuudesta, jossa nykyiset ja tulevat isät sekä äidit kehittelevät yhä verisempää viihdettä markkinoille myytäviksi, telkkarista katsottaviksi ja koneella pelattaviksi.

Eikö ihan oikeasti pitäisi miettiä sitä, miksi ihminen ylipäätään on niin väkivaltainen eläin?

Samassa Suomen Kuvalehden numerossa oli erään jo aikuisikään ehtineen "Laurin" haastattelu, jossa Lauri kertoi, miten oli kiusaamisen seurauksena alkanut tosissaan suunnitella massamurhaa. Laurin tapauksessa näkee selvästi, että väkivaltaiset ajatukset kumpuavat kostosta. Kun siinä naama kuralammikossa makaa ja pari kaveria hyppii harva se päivä selän päällä, alkaa varmasti nousta esiin katkeria ajatuksia, vaikka rakastava äiti niin nätisti olikin kehoittanut kääntämään toisen posken. Kun opettaja tämän jälkeen vielä kuitenkin kielsi, ettei sellaista kiusaamista ollut koskaan tapahtunutkaan, Lauri selvisi kokemuksistaan vain ajattelemalla kostoa. Mutta mikä niitä kiusaajia sitten ajaa väkivaltaiseen käytökseen? Kotiväkivalta ehkä? Olemme sellaisessa väkivallankierteessä, jota ei yksinkertaisesti voi pelkästään pelit kieltämällä pysäyttää. Se on ajatuksena ihan naurettava. Todellinen väkivalta siellä kaduilla, kouluissa ja kotona sitä väkivaltaa lisää synnyttää, ja se antaa siihen lisäpontta, kun me kaikki aikuiset annamme mallia ja palkitsemme kaikkein väkivaltaisimmat elokuvantekijät, näyttelijät, kirjailijat ja käsikirjoittajat yms... erilaisilla kunnianosoituksilla hyvin tehdystä työstä. Romanttiset komediat harvoin saavat palkintoja. Hyvä-voittaa-pahan -elokuvia pidetään lähinnä lapsille sopivina satuina, jotka eivät arvostelijoilta epärealistisuutensa takia viittä tähteä koskaan tule saamaan.

Mutta kun väkivaltaviihde on nyt siis tutkimusten mukaan syypää väkivaltaistumiseen, eikö muilla peleillä tai elokuvilla ole sitten ollut mitään vaikutusta mihinkään? Onko sitä koskaan tutkittu? Onko esimerkiksi amerikkalaisilla hyvä-voittaa-pahan -hapatuselokuvilla ollut mitään vaikutusta koskaan kehenkään? Miksiköhän ei? Me näemme myös rakkauselokuvia ja romanttista viihdettä sarjatuotantona telkkarista joka päivä, mutta onko meistä tullut sen myötä rakastavampia ja romanttisempia? No ei. Onko meistä pornoelokuvia seuraamalla tullut parempia rakastajia tai parempia nussijoita? Huippurunkkareita? Onko lapsista jalkapallo- tai lätkäpelejä pelaamalla tullut innokkaampia tai taitavampia pelaajia? Ja vaikka joka vuosi näemme Tuntemattoman Sotilaan itsenäisyyspäivänä, onko meistä tullut sotahullumpia? Olemmeko tulevaisuudessa entistäkin pahempia ahmatteja, koska joka kännykässä on se samperin matopeli? Entä Pikku Kakkonen, onko sillä ollut mitään vaikutusta? Vai ihan turhako? Onnea kuitenkin 30-vuotiaalle Ransulle.

Kansalainen lehdistön vahtikoirana

Lehdistön tehtävänä on tuoda esiin yhteiskunnan epäkohtia. Nykyisin lehdistö tekeekin epäkohtansa itse. Sen on kuin yksineuvoinen olio, joka pölyttää ja hedelmöittää itse itsensä. Alman tuottavuuden kasvulle ei näin luovasti toimien olekaan mitään rajaa. Omilla sivuillaan Alma Media kehuu itseään näin:

Työ Alma Mediassa nojaa kahteen perusarvoon: vapaaseen ja moniarvoiseen viestintään sekä joukkuepeliin. Työntekijämme ovat ainutlaatuisella näköalapaikalla muuttuvassa mediamaailmassa. Ihmisen kokoiset työyhteisömme tarjoavat henkilöstölle mielenkiintoisia haasteita Suomessa ja maailmalla, kansainvälistyvän mediakonsernin edut sekä alan parhaat kehittymismahdollisuudet. Alma Mediassa tehdään työtä reilussa tekemisen meiningissä.

Kritiikki olisikin nyt tarpeen, kun tuon kaunopuheisuuden jälkeen vielä syytetään muita valehtelusta ja toisekseen oletetaan pohjoisessa asuvan vain vanhoillislestadiolaisia tai muuten vain kajahtaneita poromiehiä (...sie se, Kai, menit perkhele othaman lesphon hommiin... ), jotka uhkaavat perua tilauksensa suunnilleen noituuden takia.

Ymmärrettävää on, että Lapin Kansan toimituksen väkeä itkettää. Näistä boikoteista siis sen verran, että viime kädessä niistä kärsivät vain ne toimittajat, jotka jo nyt ovat tuohtuneet konserninsa johdon touhuista ja vaativat päitä pölkylle. Ei siinä mitään, boikotin tappiot hoidetaan sanomalla Alman konservatiiviseen tapaan jokunen ikääntynyt tai sairas toimittajan kranttu irti ja paineistamalla jäljelle jääneiden työtaakkaa.

Johanna Korhosenkin luotsaama Journalistiliiton lehti Journalisti työpaikkana kuvastaa kaiketi hyvin koko touhua, kun mallia on otettu isommista. Työvoimasta revitään kaikki irti, seurauksena on uupumisia ja sairaslomia sekä tekemättömiä lehtiä. Kuulostaa pitkän päälle melko tappiolliselta touhulta.

Ei tässä lopulta tiedä enää mitä ajatella. Tai mitä ajatella koko lehdistöstä ja sen keskittymisistä ja toimittajien vapaudesta isojen konsernien sisällä tai mitä ajatella lehdistön tarkoituksesta yleensä kenenkään vahtikoirana. Kansalaisjournalismille sekä keskustelulle taitaa olla vakavaakin tarvetta.

Ei koskaan sunnuntaisin?

Kauppojen sunnuntaiset aukiolot halutaan nyt lopultakin ympärivuotisiksi. Perusteluina hankkeelle on esitetty kilpailun lisäämistä ja hintojen nousujen hillintää. Lisäksi ABC-myymälöiden on katsottu syövän "pienyrittäjien" leipää ja suureen ääneen on huudeltu sitä, että muuallakin maailmassa kaupat saavat olla auki sunnuntaisin. No eivät saa. Ruotsi on Euroopan ainoa maa, jossa kaupoilla on vapaat aukiolot. Muissa maissa sunnuntain aukiolot on saatu vapaammiksi pelkillä poikkausluvilla. Suomessakin näitä lupia on myönnetty muun muassa Helsingin Asematunnelin myymälöille.

Lähikaupat ovat vähentyneet viime vuosina hurjaa tahtia ja suuria kauppakeskuksia syntyy kuin sieniä sateella. Alle 400 neliön myymälät ovat saaneet olla jo joitakin vuosia sunnuntaisin auki ympäri vuoden. Sunnuntaimyynnillä on näin saatu pienille lähikaupoille mahdollisuus pärjätä kilpailussa suurille marketeille. Kun ympärivuotinen sunnuntaiaukiolo sallitaan kaikille myymälöille, pienet lähikaupat tulevat kokemaan konkurssiaallon. Siitä pitäen matkaamme kauppoihimme autoilla, joihin aukiolojen vakiinnuttua aletaan rahdata tavaraa myös viikonloppuisin. Melko mellevästi vauhditetaan näin siis myös ilmastonmuutosta.

Sunnuntaiaukiolojen vapauttamista ovat etupäässä ajamassa kauppiaat itse. Olettaisin, että kyse on suurten monopolimarkettien kauppiasta, joiden sana taitaa painaa myös kauppiaitten omassa liitossa pienyrittäjiä enemmän. On vaikea uskoa, että kioskien ja lähikauppojen kauppiaat kiljuisivat riemusta suurmarkettien rynnistäessä massiivisin mainoskampanjoin sunnuntain myyntiapajille.

Kaupan alalla palvelee reilut 300 000 työntekijää. Näistä reilu kolmannes olisi valmis tekemään töitä sunnuntaisin kaksinkertaisella palkalla, mikä on ymmärrettävää, sillä myyjän palkka on naurettavan pieni. Mikä sekin on ärsyttävän ymmärrettävää, sillä kaikista myyjistä kaksi kolmasosaa on naisia. Se tekee noin 200 000 naista. Jos näistä naisista edes puolella on yksi lapsi, sunnuntaiaukiolot koskevat siis myös 100 000 alaikäistä. Loppupeleissä tässä onkin karkeasti kyse siitä, voiko sunnuntaimyynnistä tienatulla rahalla korvata lasten kanssa vietettyä aikaa. Kokoomuksen mielestä näin arvatenkin on.

Kaunopuheissa Katainen ja Sarkomaa ovat kyllä kovasti nyt viime aikoina olleet lasten puolella, mutta ovat silti ajamassa lisää vanhempia sunnuntaisin töihin. Viikonlopputöitä tekevien vanhempien ja heidän lastensa vapaa-ajat eivät nimittäin kohtaa. Lapset ovat viikolla koulussa ja sunnuntaisin kotona. Vapaa-ajan lisääntyminen keskellä viikkoa ei siis millään tavoin lisää sitä paljon toivottua perheiden yhteistä aikaa. Tämän lisäksi esimerkiksi yksinhuoltajille taakka on iso ja etenkin sairaanhoitajilla on ollut melkoisia ongelmia saada lapsilleen viikonloppuisin päivä-, ilta- tai yöhoitopaikkaa.

On myös melko höpöä tulla väittämään, että suurimman osan sunnuntain töistä tekisivät opiskelijat. Voin usean vuoden kokemuksella ympärivuotista sunnuntaikauppaa pyörittäneenä kyllä sanoa, että sairauspoissaolot lisääntyvät opiskelijoiden kohdalla viikonloppuisin käsittämättömän paljon. On perin omituista, että kauppiaat ehdoin tahdoin aikovat ottaa sairauspoissaolojen lisääntymisen ja maksamisen riskin tällä alalla, jossa extratyöntekijöiden työmoraali on laskenut pohjalukemiin samaa tahtia kuin myyjän työn arvostaminen yleensäkin. Muistuttaisin, että sunnuntain sairauspoissaolosta pitää myös maksaa kaksinkertainen palkka, sen lisäksi se pitää maksaa "sairastuneen" tuuraajalle. Mahtaa olla isot odotukset sunnuntaimyynnistä, jos tässä ei nähdä mitään ongelmaa.

Viime kädessä sunnuntaivuoro lankeaakin aina vakituisille työntekijöille, jos mielivät säilyttää työpaikallaan siedettävän ilmapiirin. Johtoporras suosii joustavaa työntekijää ja sunnuntaityöstä kieltäytymisen vapaus on pelkkää kaunopuhetta todellisuuden rinnalla. Helposti myös unohdetaan, että joustavan työntekijän jousto koskee perheellisellä muita kuin pelkästään myyjää itseään. Sunnuntain aukiolot heijastuvat koko perheeseen usein jopa isovanhempia myöten.

Kuopus tuli koulusta kirjeen kanssa...

...ja oli joutunut kirjoittamaan sen minulle itse.

Jotkut yläasteikäiset tuli kun me istuttiin aidalla ja joku niistä pölli mun lätsän. Sitten minä, T, M ja O lähettii niitten perään n. 100 m koulun alueen ulkopuolelle sinne kerrostalojen väliin. Ne jätti mun lätsän sinne kalliolle. Sitten me haimme sen. Sen jälkeen menimme koululle päin ja huomasimme open ja menimme piiloon koska pelkäsimme että hän suuttuisi meille.

Opin tästä sen että jos jotain samanlaista tapahtuu niin juoksen pyytämään opettajan apuun.

Nähnyt:

Mikähän kumma pistää 11-vuotiaan pojan pelkäämään enemmän suuttunutta opettajaa kuin kolmea yläasteikäistä varasta? Lätsä olisi toki ollut mennyttä, jos pojat eivät olisi lähteneet perään, mutta miten saada 11-vuotias yltiöpäinen poika ymmärtämään, että vaikka lätsä on rakas ja saksasta asti tilattu (no vau), se ei ole yhtä tärkeä kuin oma turvallisuus. Eikä koulukaan voi turvata oppilaidensa turvallisuutta, jos oppilaat juoksevat koulun rajojen ulkopuolelle. Mutta toisaalta, eikö onnistunut varkaus jo ole sitä, että turvallisuutta ei oikeastaan voi kokea. Yläastekin, josta nämä vierailevat tähdet ilmeisesti tulivat, sijaitsee peräti parin kilometrin päässä.

Kollektiivinen suruttomuus

En ottanut kantaa Jokelaan lainkaan, koska asianomaisten suru ei mielestäni ollut minun suruni. Kuitenkin olen kärkkäästi ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi olla yhteisöllisempiä, niiden pitäisi enemmän välittää toisistaan, myös päättäjien pitäisi välittää, kaikkien pitäisi ymmärtää tuntea enemmän, kyetä vähillä tai olemattomilla resursseillaan rakastamaan, olla empaattisempia ja auttaa. Huomata edes, jos jokin on vialla.

Sitten kun media täyttyy järkyttävistä uutisista, olenkin sitä mieltä, että lehdistö mällää surulla ja kerää rahat, ja käännän mieluusti sivua kuten moni muukin. Kieriskelen kollektiivisen suruttomuuden ylevissä tunnelmissa. Miksi minä surisin, kun asia ei varsinaisesti minua koske. Voin vain huomata, että jokin on tässä yhteiskunnassa vialla ja esittää pari hyvää neuvoa muille, mitä niiden pitäisi tehdä, jotta maailma olisi parempi.

The Timesin toimittaja Roger Boyes sanoi sen jo Jokelan yhteydessä ja sanoi sen taas:

Silläkin uhalla, että joudun suomalaisten lukijoiden huudon ja tyytymättömyyden kohteeksi - he raivosivat Jokelasta kirjoittamani kommentin vuoksi - minun on pakko sanoa tämä: Tässä ylpeässä ja itseriittoisessa pohjoisessa kulttuurissa on meneillään jotakin, joka herättää levottomuutta. Ei ainoastaan yhden, vaan jo toisen vuoden sisään tapahtuneen verilöylyn jälkeen suomalaisten on aika katsoa tiukasti ja tarkkaan lapsiaan.

On ikävä todeta, että olen ollut väärässä. Mutta olen ollut. Olen itse toiminut juuri päinvastoin kuin olen vaatinut. Arvoisa happamuuteni on ollut ylpeää ja itseriittoista. Juuri sellaista, jota tämä yhteiskunta vähiten kaipaa: kollektiivista suruttomuutta.

Kun ongelma on nyt kuitenkin paisunut yksittäistapauksista yhteiskunnallisiksi, mikä median tehtävä silloin on? Sen tehtävänä onkin tuoda asia esille ja vääntää rautalangasta koko kansakunnalle yhteisöllisyyden ja välittämisen merkitys. Tässä tapauksessa kyseessä on yhteinen sureminen. Media on huutanut Myyrmannin pommi-iskusta asti, että ympärillämme eläviä ihmisiä on kohdannut järkyttävä suru. Ja siihen on jokin yhteiskunnallinen syy. Media huusi sitä Jokelassa ja poliisien pimittäessä ärsyttävyyten asti tietoja (kuten nytkin) teki törkeitä ylilyöntejä, jotta myös me kollektiivisen suruttomuuden vaivaamat yli-ihmiset heräisimme. Se huutaa sitä nyt, että meistä löytyisi edes vähän sitä yhteisöllisyyttä, jota yhteiskuntamme niin kipeästi kaipaa.

Virtuaalissa yhteisöllisyyttä sen sijaan tapaa, mutta koska Internetistä on tehty kaikkeen syyllinen hirviö, sen hyvät ominaisuudet jätetään huomiotta. Silti juuri siellä joku välitti ja teki ilmoituksen, ja Saaren Internet-seikkailut tutkittiin. Poliiseilla ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia puuttua. Ei Suomen laki voi kieltää ihmistä ilmaisemasta itseään YouTubessa. Se on sananvapauden rajoittamista. Eikä poliisi voi etukäteen puuttua mihinkään, mitä ei ole tapahtunut. Jälkikäteen se ei voi korjata virheitään, eikä syytteen pelossa edes ampua ampujaa vaikka käteen. Tässä maassa poliisi odottaa puoli tuntia "tilanteen rauhoittumista, ennen kuin tekee nopean rynnäkön, että suuremmilta tuhoilta vältytään". Jos poliisi olisi etukäteen ottanut Saaren aseen pois ja Saari olisi tehnyt asiasta julkisen, poliisin toimintaa olisi kritisoitu vieläkin enemmän. Ihmisen vapauteen olisi kajottu karmivalla tavalla ja yksilön suojaa olisi verisesti loukattu. Tätä silmällä pitäen koko ilmoituksen tekeminen ja huoli ihmisistä oli turha. Mitään ei ollut tehtävissä.

Vähin mitä tässä tapauksessa voi siis tehdä on edes surra, antaa koskettaa, tuntea edes jotakin, olla edes esimerkkinä välittämisestä.

Lyhyesti

Eiköhän tämä kyynisyys nyt riitä. Jos täällä aletaan ampua kouluissa useammin kuin Amerikassa, niin onhan tässä maassa jotakin mätää. Ehkä se asia nyt pikkuhiljaa menee päättäjillekin perille, mutta jotenkin olisin toivonut, että nuoret uskaltaisivat näyttää tunteensa ja marssia ulos kouluistaan. Meidän aikuisten päivittelyksi tämä kuitenkin taas menee, joten ei siitä sen enempää.

Mautonta elämää

Jo kaksi viikkoa ilman haju- ja makuaistia. Elämäni on sohvan nurkassa ollut tavattoman tylsää. Ilman elämän pieniä iloja se on nyt muuttunut todella masentavaksi. Mutta hyviä puoliakin asialla toki voisi olla. Nyt olisi hyvä tilaisuus laihtua, jos olisin nopeasti laihtuvaa sorttia. Ikävää, etten ole. Toisekseen meidän koirien pierut eivät ole vaivanneet viime aikoina lainkaan. Mutta näistä hyvistä puolista riippumatta mauton ja hajuton masennus on ahmaisemassa minut kitaansa. Vielä tänä aamuna heräsin toiveikkaana, josko jo saisin maistaa makuja ja pääsisin ahmimaan jääkaapin tyhjäksi.

Mutta ei. Aamukahvi oli niin kuin olisin juonut laihaa ja lämmintä vettä.

Sen jälkeen olen syönyt enää ruisleipää tulisen sinapin kanssa, siinä toivossa, jos saisin edes vähän jostakin mausta kiinni. Jokaista suupalaa seuraa kuitenkin pettymys, jonka huuhtelen pelkällä vedellä alas. En maista edes valkosipulia. Hajutkin ovat tiessään. Kun työnnän nenäni hetkeksi pihalle, en ole varma, onko se vaimea ja hädin tuskin tunnistettava omenan tuoksu muisto entisten syyskuiden aistielämyksistä vai onko se totta. Ennen kuin saan siitä selvyyden, se ehtii kadota ja iholla tuntuu vain kostea ja paksu syksyinen henkäys todisteena siitä että olen vielä elossa.

Turhautunut maailmanparantaja kysyy

Kirjoitin journalistikurssia varten reportaasin ja koska se oli mielestäni ihan ok, lähetin sen paikallislehteen missä se julkaistiin jo vähän aikaa sitten. Sen johdosta olen nyt saanut positiivista palautetta runsain mitoin. Palaute on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että minua on pyydetty myös kunnallisvaaliehdokkaaksi.

Miten ihminen voi tässä talouden taantumaennusteiden edessä kuvitella voivansa jollakin tavalla parantaa maailmaa? Vaalien kolmeksi tärkeimmäksi on teemaksi noussut terveydenhuollon ja vanhustenhoidon parantaminen sekä joukkoliikenne. Miltä tuntuisi lähteä hoitamaan näitä asioita, jos rahaa ei ole, eikä sitä ole lisääkään tulossa? Kuinka turhauttavaksi yhteisten asioiden hoitaminen silloin kävisi? Toisaalta, harvoin sitä yhden, kahden tai kolmenkaan lehtijutun perusteella pääsisikään kunnanvaltuustoon, mutta entä jos vahingossa pääsisikin? Yhtäkkiä pitäisi löytää kiinnostus koko kunnan kehittämiseen: kuntalisiin, päiväkotien remontoimisiin, koulujen lisärakentamisiin, teiden kunnossapitämisiin, ja tietenkin niihin tärkeimpiin vaaliteemoihin.

Mistä ihminen voi ylipäätään enää löytää intoa hoitaa yhteisiä asioita, kun ennustettavissa on pelkkiä supistuksia ja lappuja luukuille? Ei mistään. On ikävää vastata ei, mutta mitä tässä tilanteessa muutakaan voi. On paljon helpompi räksyttää lehtien sivuilla ja vaatia toimittajan ominaisuudessa parannuksia eri asioihin, mutta kun tosi paikka tulee eteen ja asioita pitäisi todella lähteä hoitamaan, ei meikäläisestä taida löytyä kuin laiskanpulskea kattoon räkijä. Enää en taidakaan pahemmin naureskella ehdolle asettuneille ihmisille.

Nimimerkkien joukkomurha?

Iltalehti sai Julkisen sanan neuvostolta vapauttavan päätöksen julkaistaessaan uutisessaan keskustelufoorumilla nimimerkkiä käyttävän henkilön nimen (Markkinointi&Mainonta 12.9.).

Kantelija toimii moderaattorina internetfoorumilla, jolla on noin 40 000 aktiivista käyttäjää. Iltalehti teki näyttävän uutisen foorumin kirjoituksesta ja sen kirjoittajasta, joka esiintyy nimimerkillä. Kirjoittaja ei ollut tietoinen tunteidensa purkamisen mahdollisista seurauksista, vaan luuli olevansa ”ystävien seurassa”. Hän ei antanut haastattelua tai lupaa omien kommenttiensa julkaisuun (JSN, päätös 3959/SL/08).

JSN:n perusteluina päätökselleen oli, että ko. Kirjoittaja itse päätti tekstin julkaisemista internetissä. Tällä perusteella voi päätellä, että siinä ei ole yksityiselämään kuuluvia arkaluonteisia seikkoja.


Olen kyllä tähän asti kuvitellut, että ihmisellä on oikeus itse päättää siitä, antaako haastattelua omalla nimellään vai ei. Ja todellakin olen kuvitellut, että nimimerkin käyttäminen on Internetissä vielä omavalintaista, ei Iltalehden valittavissa. Periaatteessa pahimmillaan tämä päätös tarkoittaa siis sitä, että kun lehden toimituksella on nimimerkin henkilötiedot, tästedes ne voidaan paljastaa ilman lupaa. Esimerkiksi Aamulehti lainaa blogikirjoituksia ja toistaiseksi ainakin minulta on kysytty, saako nimeni julkaista lainauksen yhteydessä vai ei. Ja kun olen sanonut, että mielummin ei, niin lehti on myös tätä toivetta nätisti noudattanut. Vaikka lainatut tekstipätkät eivät ole sisältäneet yksityiselämääni kuuluvia arkaluonteisia seikkoja, se ei tarkoita sitä, etteikö näillä asioilla olisi yksityiselämääni vaikutusta.

On viljalti nimimerkkejä, jotka haluavat sananvapautensa säilyttääkseen nimenomaan pitää sekä yksityis- että työelämänsä erossa internetidentiteetistään. Nimimerkin käyttöhän ei automaattisesti tarkoita sitä, että sen käyttäjä hilluu hulluna netissä ja loukkaa jokaista virtuaalista vastaantulijaa. Se on asia aivan erikseen. Jos jotakin rikollista tulee tehtyä nimimerkillä tai omalla nimellään, totta kai siitä pitää kantaa seuraukset. Mutta tästähän ei nyt ole kyse. Nyt on kyse Julkisen sanan neuvoston jäsenten sairaalloisesta nimimerkkipelosta ja halusta hallita yleistä sekasortoa ja hillitä ihmisiä ilmaisemasta mielipiteitään. Kyllähän ne mielipiteet pysyvät inhottavina, raadollisina, lapsellisina, sikamaisina, asiattomina ja ällöttävinä, vaikka niitä ei enää kukaan voisi nimimerkillä Internetissä ilmaistakaan. Kunhan piilotetaan totuus ja siivotaan netti, niin saavat sedätkin taas unta.

Jos JSN:lla olisi niin suuri valta, että tällä päätöksellä olisi jotakin merkitystäsi, sillä olisi meihin kaikkiin suuri vaikutus. Esimerkiksi nyt jos nimeni kerran on lehdistölle vapaata riistaa, olen mielipiteilläni täten vastuussa ja tilivelvollinen myös työnantajalleni. Sanan- ja ilmaisunvapauteni, kirjoitustyylini ja aihevalintani ovat siis JSN:n päätöksellä tästä eteenpäin sidoksissa voittoa tekevään yhtiöön. Sama koskee lukuisia taksiblogeja tai Aasiakas.nettiin kirjoittelevia nimimerkkejä, se koskee työpaikoiltaan yleisen tason juttuja ammentavia kaunokirjoittajia ja monia monia muita. Olenko siis saarana tästä lähtien todellakin yhtä työminäni kanssa? Yhtä hyvin voisin ruveta sitten pitämään työpaikkani mainosblogia ja valjastaa itseni täydellisesti markkinatalouden palvelukseen.

Edit. 13.9.
Aiheesta kirjoitti myös Celia. Parlamenttikirjaston heinäkuinen kirjoitus kannattaisi myös ehdottomasti lukea.

Luovaa markkinointia

Nyt kannattaa monen tytön ottaa opikseen tästä 22-vuotiaasta avioliitto- ja perheterapeutin ammatista haaveilevasta Natalie Dylanista, joka on pannut neitsyytensä puhkaisemisen huutokauppatavaraksi.
– Asumme kapitalistisessa yhteiskunnassa, joten miksi en kauppaisi neitsyyttäni?, tyttö huomauttaa (mtv3 viihdeuutiset)
Kyllä tavaraa kannattaa aina säästää parhaiten tarjoavalle, että sori nyt vaan kaikki köyhät kollit.

Luovaa ajattelua osoittaa myös uusiseelantilaisen lentoyhtiön markkinointiväki, joka on aikeissa valjastaa kaikki kaljupäiset mainostajikseen. Väliaikaisesta tatuoinnista lentoyhtiö maksaa 465 euroa, joten kenenkään kalju ei tästedes mene hukkaan. Ideaa voisi hyvin soveltaa vaikka mihin! Paitsi ehkä täishampoota kaljulla ei kande mainostaa, mutta ihoa voisi käyttää muutenkin markkinointitarkoituksiin. Uimareiden jalkapohjiin tatskoja Sponsored by Jalkasilsavoide, rintoihin Professori Nordstömin plastiikkakirurgisen sairaalan logoja ja muuta tällaista... ja ennen kaikkea voisikohan immenkalvoillekin saada pienen kondomimainoksen: Sponsored by Sultan.

Kyllä tää tästä taas

Telkun kattelu sen kun jatkuu. Tallennan kaiken mitä en ehdi katsella ja katson ne sitten yöllä, kun en saa unta. En saa unta, koska nukahtelen päivällä, kun kattelen telkkua. Joku voisi väittää, että olen jonkinmoisessa kierteessä. Kaikkein pahinta tässä kierteessä on se, että telkkarissa syödään koko ajan. Ja kun siinä sohvalla makaa, tekee aivan älyttömästi mieli syödä. Silloin joskus nuorena tyttönä kun luin Asterixeja, minulle kävi samalla tavalla. Teki aina hirveästi mieli popsia kokonainen villisika, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, pahimpaan himoon kelpasi broilerikin koipi kerrallaan käsin mutusteltuna.


Jeesus roikkuu ristillä korkealla Kallion kirkossa.















Telkkarikierre katkesi lauantaina muutamaksi tunniksi, kun kävin Kallion kirkossa häissä ja juhlahumussakin hetkisen eräässä helsinkiläisessä ravintolassa. Lähtiessä oli se klassinen ongelma, kun ei ollut mitään päälle pantavaa. Mutta nyt se oli vielä vakavampaa. Selän yhä hieman aristava ja punoittava leikkausarpi ei vielä oikein tykkää kiristävistä vaatteista, ja korkkaritkin ovat melkoinen riski vasta luudutusleikkauksen läpikäyneelle. Niinpä puin verkkarit ja lättäkengät jalkaan sekä kietaisin bleiserin päälle. Kukaan mitään huomannut. Tai ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Ehkä ne olivat niin kännissä kaikki. Minä en ollut. Tultiin aikaisin kotiin ja nukahdin melkein niille sijoilleni. Seuraava osoite onkin sitten varmaan vanhainkoti.

Häiden jälkeen kävi siis niin, että sain törkeän viruksen ja nyt olen yksi sohvalla tuhiseva limakone. Pärskähtelen, palelen ja hikoilen vuoron perään. Pysynpähän paikoillani. Nuhassa en tosin oikein erota makuja, mutta tekee mieli maistaa kaikkea mikä ruokakomeroista ja jääkaapista irti lähtee. Ei seiniä eikä hyllyjä kuitenkaan - vielä. Mutta koko päivän on tehnyt hemmetisti mieli roskaruokaa sen jälkeen kun joku söi telkussa ranskalaisia ja joku toinen hodarin. Ah, kaikki mönjät pursuivat käärepaperin välistä ja minulla herahti heti vesi kielelle. Mitä järkeä, kun ei kerran maista mitään? En edes pidä makkarasta.

Toissa yönä kylän kissat pitivät bileitä meidän vintillä eikä tappelultakaan vältytty. Siinä kesken unien hirveisiin parkaisuihin herätessäni ja adrenaliinihöyryissäni lähdin sitten paukuttamaan seiniä ja huutamaan, että nyt helvettiin sieltä vintiltä. Jossain vaiheessa hurmoksellista seinän hakkaamistani tajusin, etten oikeastaan saisi tehdä tätä. Aamulla noustessani tiesin sitten miksi. No nyt se pahin tuska on ohi ja voin taas aivastella ilman kipukohtauksia.

Oodi Big Brotherille

Jotkut väittävät, että television katselu passivoi ja turmelee ihmismielen - luovuus katoaa ja aivosolut veltostuvat. Sieluni silmin näenkin omien aivosolujen parhaillaan porukalla pötköttelevän harmaiden poimujeni hellässä huomassa ja hymyilevän irstasta pikkuhymyään. Niin helppo on niitä nykyisin miellyttää sohvalla maaten, pujotellessa kanavalta toiselle. Pientä liikehdintää sopukoitteni asukeille on aiheuttanut vain Big Brother, tuo kaikkien tirkistelyohjelmien äiti.

Kun kättäni vaivannut kaukosäädinkramppi yhtäkkiä pysähtyi ja tuo juonittelujen kehtoon teljetty terve nuorisojoukko lävähti ruudulle, pikkuveikot päässäni hakkasivat kiljuen käsiään yhteen. Vihdoinkin! Niin monta vuotta ne ovat odottaneet, että emäntänsä sortuu ensimmäistä kertaa eläissään antamaan tukensa Sub-tv:n suursatsaukselle ja päästämään alhaisimmat aivosolunsa viettelyksille alttiiksi.

Sillä mikä voisikaan olla sen hilpeämpää, kuin seurata kuivin suin ja liki kyvyttömänä wannabe-rakelien ja henrysaarien humaltunutta halpispornoa, nuorten ihojen hikoilua, irstaita nuoleskeluja, julkisuudestaan ilahtuneiden tikkukikkelien vapautunutta vilskettä ja erikokoisten tissien huomionkipeää taistelua.

Ei mikään.

PS. Rakas televisio-ohjelmien jumala, kiitos että olet teljennyt ne idiootit siihen taloon. Voisitko myös jättää ne sinne. Amen.

Hyvä otsikko

Ylen pääuutiset netissä:

Pääkaupunkiseudun junaliikenne palautunut normaaliksi (katso video)

Siinä sitä onkin ihmettelmistä, normaalissa junaliikenteessä.

Sairaalakertomus 5

Vaikka yökköjen kikatus venyttää nukahtahtamista jokaisena yönä, aamuherätys ennen kuutta ei haittaa lainkaan. Olen herätessä aina aivan pirteä. Yritän välttää laitostumista ja toimia oman pään mukaan, mutta antibioottitippaa asettemaan tullut hoitaja pakottaa painumaan takaisin sänkyyn. Taas kämmentä kirvelee. Nyt kipu ylittää jo sietokynnyksen. Katson kättäni. Se on turvonnut palloksi. Lääke on mennyt kudokseen. Soitan kelloa ja se sama lääkkeet mokannut hoitaja tulee nopeasti. Sanon, että nyt sattuu ja turpoaa. Hoitaja huokailee ja ottaa neulan irti. Se sanoo, ettei laita uutta, koska "sössisi sen kuitenkin". . . Päivävuorolainen saisi sen tehdä.

Tippa jää kokonaan laittamatta. Ketään kolmesta hoitajasta ei huvita yrittää ja sitä paitsi se on vain "varotoimenpide", jonka lääkäri on määrännyt. Ehkä kirurgi on "sorkkinut sitä niin paljon tai jotain".

Lääkäreitä käy aamukierroksella kymmenkunta ja yksi niistä kysyy:
- Mites jalka?
- Ihan hyvin, minä sanon. En viitsi puhua mitään selästä, kun ei kerran kysytä.
- Jaahas. Hyvä. Tänään tähdätään sitten kotiin lähtöön.
- Okei... Mites ne lääkkeet? En aio ottaa kolmiolääkkeitä kotiin, jos en saa pahoinvointilääkkeitä, minä jatkan.
- No Buranaa sitten.
Yksi lääkäreistä katsoo kansiotani. Leikkaava lääkäri on vartavasten kieltänyt buranat.
- Mitä ihmettä?
- Niin, se on sellainen verenhyytymisjuttu. Buranat saattavat estää veren hyytymisen, mutta ei se haittaa. Ihan hyvin voit ottaa buranaa, nuori lääkärinalku sanoo.
- Ai voin vai.Vaikka lääkäri X sanoo etten saa.
- No se hölisee omiaan. Jokaisella on vähän oma mielipide näistä asioista.
Kaikki lääkärit ja lääkäreiden pienet alut myhäilevät toisilleen salaperäistä, tietävää hymyään.
- Just.

Mieshoitaja, jolla on kirkkaanvihreäksi värjätty raita keskellä tummaa päätä - mikä tekee siitä hieman ötökän näköisen - tuo vaatteeni ja kysyy epäilevästi, aionko laittaa farkut jalkaani. Sanon, että älysin kyllä ottaa verkkarit mukaan. Käyn suihkussa ja vaihdan omat vaatteet päälleni. Identiteetti muuttuu silmänräpäyksessä. Omissa kuteissa en näytä lähellekään niin sairaalta.

Pääsemme kaikki kolme huonetoveria yhtä aikaa kotiin. Jokaista käy neuvomassa eri fysioterapeutti. Kahteen kuukauteen ei saa tehdä oikeastaan mitään. Kävellä saa sen verran kuin jaksaa: Ei kumarrella, ei kierrellä eikä kurkotella. Ei nostoja, ei äkkiliikkeitä, ei pyörällä ajoa eikä koirien kanssa ulkoilua puoleen vuoteen. Lappilainen lähtee jo aamulla pihalle. Sanoo vetävänsä pari tupakkaa, ennen kuin hänet haetaan.

Alan kasata kamppeitani, mutta ne ovat niin sekaisin, etten tiedä mistä aloittaisin. Lukemattomat lehdet, yksi sairaalan kirjahyllystä lainattu kirja ( jonka nimen olen jo unohtanut kuin myös kirjailijan), suklaalevyjä, syömättömiä leipiä, tyhjiä vesipulloja, muistiinpanovälineitä, käsilaukku täynnä tarpeetonta tavaraa pienen yöpöydän uumenissa... selailen lehdet läpi ja päätän viedä osan niistä käytävän pöydälle. Geo-lehdessä oli mainio artikkelisarja kauneuskirurgiasta. Siinä kerrottiin, miten ihmiset ovat iänajan sekoilleet kauneusihanteiden takia. Onpa ollut aika, kun kalpeat kasvot ja mustatut hampaat ovat näyttäneet hyviltä. Olin lukenut lehden jo alkukesällä, mutta se tuli nyt uusimman lehden kanssa kylkiäisenä. Vein pöydälle myös Annan. Sen taso on laskenut järkyttävästi siitä mitä muistan kymmenen vuoden takaa. Nyt se näyttää ihan tuontilehdeltä, jonka sekaan on laitettu pari henkilöhaastattelua tuomaan kotimaista vaikutelmaa. Joutava.

Ruoka maistuu jo paremmin. Pääsisin kotiin heti lounaan jälkeen, mutta minua ei pystytä hakemaan ennen kahta. Kärvistelen pari tuntia jotenkin. Hinku kotiin on kova ja käytävällä odottaa jo uusia potilaita huoneisiinsa pääsemistä. Käyn aikani kuluksi vessassa istumassa, jos jotakin tapahtuisi, mutta mitä vessassa nyt ylipäätään voisi tapahtua. Istun siinä pöntöllä, kuuntelen sairaalan kolinoita ja samassa käytävälle johtava ovi avataan.
- Onko rouva xxx-xxx täällä? miesääni kysyy. Huudan pöntöltä "joo". Ovi käytävään on koko ajan auki. Kuulen ihmisten kulkevan, hoitajien menevän ja tulevan, potilaita noutamaan tulleiden vieraiden nauravan.
- Täällä olisi nyt reseptit ja sairaslomalaput valmiina. Voit tulla hakemaan milloin vain, miesötökkä jatkaa.
Voi herranjumala.

Kysyn kanslian ohi mennessäni, voisinko saada laksatiivia.
- Ehei, ei sitä kotimatkalle voi antaa.

Menen huoneeseeni ja joku aivan vieras ennen näkemätön lääkäri tulee antamaan kotiohjeet ja reseptit. Resepti on kirjoitettu Panadolille ja Buranalle sekä vatsansuojalääkkeelle. Sairaslomalappu käskee olla kotona kaksi kuukautta. Ei muuta.

Hyvästelen huonetoverini. Samalla huomaamme, että jälkitarkastusaikamme on samana päivänä ja peräkkäisinä kellonaikoina. Nainen ehdottaa treffejä.
- Käydään jossain syömässä vaikka.
Lupaan harkita asiaa. Olo on vaivautunut.

__________________________________________________

Kiitos että jaksoitte lukea. Itseäni alkoi totisesti ällöttää jo kakkososan jälkeen, mutta muutakaan tekemistä tässä ei minulla juuri ole ollut. Tein kyllä myös reportaasin journalistikurssiani varten valmiiksi. Taustatyön ja muistiinpanot olin tehnyt jo ennen leikkausta. Siitä tuli varsin hyvä, joten innostuin lähettämään sen erääseen paikallislehteen. Eivät ilmeisesti kuitenkaan kiinnostuneet, eivät ainakaan ole vastanneet pariin päivään. Se juttu on ihan oikeasti hyvä. Nyt on. En valehtele. Harvoin kehun itseäni mutta minusta siitä tuli hyvä. Sitä paitsi se on täällä meillä päin hieman kuuma perunakin.

Aion joka tapauksessa tehdä nyt kurssin loppuun samantien. Enää yksi opintoyksikkö ja jonkin tapahtuman selostus sekä tyhjänpäiväisen, ajattoman ja human interest-tyyppisen featurejutun kirjoittaminen. Ideoita otetaan vastaan.