En ottanut kantaa Jokelaan lainkaan, koska asianomaisten suru ei mielestäni ollut minun suruni. Kuitenkin olen kärkkäästi ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi olla yhteisöllisempiä, niiden pitäisi enemmän välittää toisistaan, myös päättäjien pitäisi välittää, kaikkien pitäisi ymmärtää tuntea enemmän, kyetä vähillä tai olemattomilla resursseillaan rakastamaan, olla empaattisempia ja auttaa. Huomata edes, jos jokin on vialla.
Sitten kun media täyttyy järkyttävistä uutisista, olenkin sitä mieltä, että lehdistö mällää surulla ja kerää rahat, ja käännän mieluusti sivua kuten moni muukin. Kieriskelen kollektiivisen suruttomuuden ylevissä tunnelmissa. Miksi minä surisin, kun asia ei varsinaisesti minua koske. Voin vain huomata, että jokin on tässä yhteiskunnassa vialla ja esittää pari hyvää neuvoa muille, mitä niiden pitäisi tehdä, jotta maailma olisi parempi.
The Timesin toimittaja Roger Boyes sanoi sen jo Jokelan yhteydessä ja sanoi sen taas:
Silläkin uhalla, että joudun suomalaisten lukijoiden huudon ja tyytymättömyyden kohteeksi - he raivosivat Jokelasta kirjoittamani kommentin vuoksi - minun on pakko sanoa tämä: Tässä ylpeässä ja itseriittoisessa pohjoisessa kulttuurissa on meneillään jotakin, joka herättää levottomuutta. Ei ainoastaan yhden, vaan jo toisen vuoden sisään tapahtuneen verilöylyn jälkeen suomalaisten on aika katsoa tiukasti ja tarkkaan lapsiaan.
On ikävä todeta, että olen ollut väärässä. Mutta olen ollut. Olen itse toiminut juuri päinvastoin kuin olen vaatinut. Arvoisa happamuuteni on ollut ylpeää ja itseriittoista. Juuri sellaista, jota tämä yhteiskunta vähiten kaipaa: kollektiivista suruttomuutta.
Kun ongelma on nyt kuitenkin paisunut yksittäistapauksista yhteiskunnallisiksi, mikä median tehtävä silloin on? Sen tehtävänä onkin tuoda asia esille ja vääntää rautalangasta koko kansakunnalle yhteisöllisyyden ja välittämisen merkitys. Tässä tapauksessa kyseessä on yhteinen sureminen. Media on huutanut Myyrmannin pommi-iskusta asti, että ympärillämme eläviä ihmisiä on kohdannut järkyttävä suru. Ja siihen on jokin yhteiskunnallinen syy. Media huusi sitä Jokelassa ja poliisien pimittäessä ärsyttävyyten asti tietoja (kuten nytkin) teki törkeitä ylilyöntejä, jotta myös me kollektiivisen suruttomuuden vaivaamat yli-ihmiset heräisimme. Se huutaa sitä nyt, että meistä löytyisi edes vähän sitä yhteisöllisyyttä, jota yhteiskuntamme niin kipeästi kaipaa.
Virtuaalissa yhteisöllisyyttä sen sijaan tapaa, mutta koska Internetistä on tehty kaikkeen syyllinen hirviö, sen hyvät ominaisuudet jätetään huomiotta. Silti juuri siellä joku välitti ja teki ilmoituksen, ja Saaren Internet-seikkailut tutkittiin. Poliiseilla ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia puuttua. Ei Suomen laki voi kieltää ihmistä ilmaisemasta itseään YouTubessa. Se on sananvapauden rajoittamista. Eikä poliisi voi etukäteen puuttua mihinkään, mitä ei ole tapahtunut. Jälkikäteen se ei voi korjata virheitään, eikä syytteen pelossa edes ampua ampujaa vaikka käteen. Tässä maassa poliisi odottaa puoli tuntia "tilanteen rauhoittumista, ennen kuin tekee nopean rynnäkön, että suuremmilta tuhoilta vältytään". Jos poliisi olisi etukäteen ottanut Saaren aseen pois ja Saari olisi tehnyt asiasta julkisen, poliisin toimintaa olisi kritisoitu vieläkin enemmän. Ihmisen vapauteen olisi kajottu karmivalla tavalla ja yksilön suojaa olisi verisesti loukattu. Tätä silmällä pitäen koko ilmoituksen tekeminen ja huoli ihmisistä oli turha. Mitään ei ollut tehtävissä.
Vähin mitä tässä tapauksessa voi siis tehdä on edes surra, antaa koskettaa, tuntea edes jotakin, olla edes esimerkkinä välittämisestä.
How to Survive November 2024 – 23 / Saturday Classics 23112024
10 tuntia sitten
Tekstit
20 kommenttia:
Niin, ilmeisesti surua ja tällaisista asioista puhumista/järkyttymistä pidetään vain jeesusteluna.
Mutta minä en kyllä aio tottua tähän.
Niin pidetään, Mymskä. Mutta se saa nyt loppua.
Jo ei tähän tottua kannata. Eihän se sit tunnu miltään.
Eli jos ei kykene tuntemaan kollektiivista surua, pitääkö ahdistua ja mennä terapiaan?
Prospero, se on ihan sinun päätettävissäsi.
Itse asiassa, Prospero, jos ei kykene tuntemaan surua siitä, että ihmiset päätyvät tekemään tällaisia tekoja, tai jos linkolalaisittain jopa iloitsee siitä, että muutama nuori tulee ammutuksi, niin toisaalta onko se ihme, että näitä tapauksia lisääntyy tätä tahtia ja että ihmiset todella ovat alkaneet vihata toisiaan.
Kylläpä oli hyvin kirjoitettu Saara. Kiitos ja kumarrus.
Suomi on kuin valokuvan brändi-perhe tiilitalossa koivun katveessa. Kaikki näyttää ulospäin olevan hirveän hyvin, mutta kun astuu ovesta sisään niin eteisessä jo tajuaa, että kaunis kääre on vain kaunis kääre. Vaarallista on se, että pääministerimme on julkisuudessa sanonut ettei esimerkiksi köyhyydestä ja puutteesta pitäisi tässä maassa puhua yhtään mitään, koska meillä menee paremmin kuin koskaan.
Olin päivittäin 12-18 vuotiaiden kanssa tekemissä vv. 1985-2003. Selvä ja jyrkkä muutos lasten sekä nuorten hyvinvoinnissa tapahtui 1990-luvun puolivälissä, ja tiedän etten ole ainoa, joka tämän on arjessa havainnut. Kyse ei ole vanhemmuudesta tai kodista.
Viimeisin nuorisotutkimus puhuu karua kieltään: kuilu hyvinvoivien ja huonosti voivien nuorten välillä on entisestään kasvanut. Ne, jotka voivat huonosti, voivat entistä huonommin, siis oikein todella huonosti. Tämän kehityksen annetaan jatkua.
Yhteisöstä olen samaa mieltä kanssasi siinä, että jokainen on jonkun yhteisön jäsen tahtoi tai ei. Verkkoyhteisö ei kuitenkaan voi koskaan korvata sitä yhteisöä ja yhteyden tunnetta, jota ihminen tuntee toista/toisia ihmisiä kohtaan. Eläviä ja lihallisia kanssaeläjiään kohtaan. Tämä eräs nuori ihminen tunsi ilmeisestikin vain suurta vihaa lajitovereitaan kohtaan. Moni kyyninen aikuinenkin vaikuttaa kärsivän samasta puutteesta.
Se on surullista. Todella surullista.
(P.S Liikenneonnettomuuksissa kuolee Suomessa 400 ihmistä traagisesti vuosittain. Suurimpana syynä liian suuri tilannenopeus ja alkoholin käyttö. Siis joka päivä yksi. Perheväkivallan uhreina kuolee aika moni myöskin tässä pienessä pohjoisessa valtiossamme...)
Niinpä, Hirlii, se oireilu varmasti alkoikin juuri lama-ajan supistusten jälkiseurauksina.
Se mikä nyt tietenkin on hyvä, on se, että hyvinvoivia nuoria on kuitenkin paljon. Surullista on se, että osalla se pahoinvointi vain pahenee ja viha lisääntyy. Jotenkin sitä tuntee aivan käsittämätöntä voimattomuutta ihmisvihan edessä. Ei ihmisistä voi pakottaa välittämään, se on nähty. Tämäkin asia painetaan sinne "haistapaska"-osastoon, niin kuin jostakin jo luin. Välinpitämättömyys on kyllä mielettömän surullista.
(Minulta kuoli työkaveri rattijuopon auton alle joskus 80-luvun lopulla. Vauva, jota työkaverini työnsi vaunuissa, säästyi törmäyksessä hengissä.
Muutenkin jokainen rattijuoppotapaus suuttuttaa ja surettaa minua aivan älyttömästi. Ja eiköhän se viinakin ole yhteiskunnallinen ongelma, mutta siitähän puhutaankin jatkuvasti, soudetaan ja huovataan edestakaisin...)
Minustakin kirjoitit hyvin. Aika paljon puhutaan, miten ei saisi kirjoittaa ja keskustella, koska se on "kunnian" tarjoamista tekijälle.
Ei se ole sitä, koska eihän kukaan pidä häntä kunniakkaana. Sen sijaan vihattavana tai säälittävänä tai halveksittavana.
Vaikeneminen olisi myös niiden tuskasta välittämättä jättämistä, jotka menettivät omaisensa. Yhdenlaista hylkäämistä. Ja mitähän yhteisön hylkääminen aikaasaa?
tietenkin on hyvä, että on hyvinvoivia nuoria elämässä ja olemassa. se on tärkeä asia.
kyllä tätä mietin näiden tapahtumien jälkeen, että voitaisiinko kuitenkin rakentaa yhteisöjämme ja yhteiskuntaa niin tukevaksi ettei se pudottelisi ja työntäisi ihmisiä syrjään ja pois yhteyden ja osallisuuden tunteesta.
vaan saattaahan se olla turhan toiveikas ajatus.
Totta. Suremisen ja koskettamisen kautta syntyy myös välittämistä ja sille pitää antaa tilaa. Suremista yksilötasolla tai kollektiisivesti ei saa kieltää tai estää leimaamalla asia huuhaaksi. Yhteisöllisyyttä ei voi olla olemassa vain juhlimista varten, vaan yhteisön saatava aidosti kokea myös elämän huonommat puolet, parantua siitä, oppia ja korjata omaa toimintaansa.
Roger Boyes on nähdäkseni oikeassa.
Olennaista kaiketi tässä yhteisöllisyyden nosteessa on se, että niitä autetaan, jotka ovat sen tarpeessa ja ne auttavat, joilla siihen on mahdollisuus. Yhteisössä yksilöt osaavat myös havainnoida ja uskaltavat reagoida pahoinvointiin, jos sellaisen havaitsevat.
En usko tässä suhteessa hirveään institutionaaliseen yhteisöllisyyden syntyyn eli media ei loppupelissä ole se, joka yhteisöllisyyttä toteuttaa. Se voi toimia eräänlaisena katalyyttinä sille, että me kansalaiset ja yhteisön jäsenet ymmärrämme oman asemamme välittämisessä ja sen toteuttajina.
Se toki edellyttää nähdäkseni sitä, että lopetamme liiallisen autoriteettien selän taaksen kiertämisen ja autoriteeteilta omien asioidemme toteuttamisen vaatimisen. Meidän pitää itse katsoa omaan yhteisöön ja välittää siitä, ei vaatia jotain muuta välittämään.
Siitä se lähtee eikä mistään julkisen operaatioista, jotka sitten nieleskellä tai itketään ja nieleskellään.
Verkkoyhteisöt ovat tässä mielessä yhteisöllisyyden yksi ilmenemismuoto, ei mikään oma ja irrallinen saarekkeensa, jossa vallitsisivat omat sääntönsä moraalisessa mielessä.
nimenomaan vaiheinen,
julkiset operaatiot ovat vain laastaria ja puhallusta.
eräänä iltana kolmisen vuotta sitten ruokakaupassa kaksi pikkupoikaa (noin 14v.) rosvosivat hyllyiltä tavaraa. kassajono oli pitkä ja kassaneiti aika nuori. seisoin ja katselin kuten muutkin siinä jonossa, kunnes päätin toimia ja kävelin kavereiden luo. eräitä suomenkielisiä kirosanoja vaihdettiin siinä, mutta kukaan muista aikuisista ei liikahtanut kassajonossa. hyllyjen takaa tosin ilmestyi myös silloinen naapurini jonka elämänasenne oli sama.
stop. tämä tie ei ole teitä varten.
aika usein vain tässä todellisessa elämässä aikuiset ohittavat tilanteita, joissa aikuinen voisi toimia stopparina ja olla välittämässä viestiä: en halua että toimit noin.
HannaH:
Vaikeneminen olisi myös niiden tuskasta välittämättä jättämistä, jotka menettivät omaisensa. Yhdenlaista hylkäämistä. Ja mitähän yhteisön hylkääminen aikaasaa?
Niin, näin juuri. Yhdenlaista hylkäämistä.
Ja Vaiheinen, tuo oli myös hyvin sanottu, että Suremisen ja koskettamisen kautta syntyy myös välittämistä ja sille pitää antaa tilaa.
Mutta tuosta median asemasta yhteisöllisyyden tuottajana olen vähän eri mieltä. Toki näin ei pitäisi olla, mutta koska olemme vieraantuneet toisistamme, media on se yhdistävä linkki väkisinkin.
Hirlii, niin, siis hyvin tehty. Harva kyllä puuttuu enää mihinkään toisten tekemisiin. Odotellaan vain, että jokin auktoriteetti hoitaa asian.
kollektiivinen välinpitämättömyys on vaarallista.
Erinomainen kirjoitus.
Saara! Jos olisit kunnallisvaaliehdokkaana, äänestäisin sinua.
Oi kiitos, hdcanis ja mummovaan. Hyvä että on jo yksi äänestäjä, vaikkei ehdokkuutta vielä olekaan :)
Onneksi emme vielä ole turtuneet - se tarkoittaa, että vielä ei ole tapahtunut liian usein...
Juu, Inkivääri, niin kuin tuolla toisaalla sanoitkin, Silloin kun ne ovat arkipäivää ei enää jakseta, ehkä lasketaan kuolleet ja se on siinä.
Minua pelottaa se, että milloin joku massamurhaaja iskee jonkun työpaikalle. Työpaikkakiusaamista on myös hyvin paljon. Nämä 90-luvun pahoinvoivat nuoret ovat nyt aikuisia.
-meirami-
Niinpä on, kuulemma paljonkin. Huolestuttava ajatus.
Lähetä kommentti