perjantaina, marraskuuta 28, 2008

Kadonneen lonkeron helvetin pitkä arvoitus

Noh, eilen kun tulin töistä kotiin, huomasin, että pitkäksi aikaa juomatta jäänyt neljän tölkin lonkeropakkini oli kadonnut jääkaapista. En mitenkään sitä erityisemmin kaivannut, jääkaappi vain oli niin tyhjä, että lonkeroiden katoamisen huomasi hirvittävällä tavalla.

Kolo jääkaapissa pistää siis ikävästi silmään. Pähkäilen, että lonkerot on siirretty kylmiön lattialle ja peuhaan sitäkin vähän aikaa perse pystyssä. Ei näy lonkeroita, ei näy, joten siirryn esikoisen huoneeseen suoraa päätä ja alan syyttää lonkerorosmoksi. Esikoinen vetää pultit. Minä syytän, käsken lopettaa valehtelun just nyt siihen paikkaan, ja esikoinen suuttuu koko ajan enemmän. Lopulta se karjuu naama punaisena, ettei ole niihin vittu koskenutkaan. Menen uudestaan jääkaapille, josko ne juomat olisivat tulleet takaisin. Eivät ole. Palaan esikoisen luokse ja käsken tunnustamaan. Esikoisella ei ole enää ääntä. Sen huuto on pelkkää naurettavaa kähinää, mutta tarpeeksi vakuuttavaa. Sanon sitten, että ymmärtääkö nuori herra syyn lankeavan nyt kuopuksen niskaan (koska keskimmäinen lapsukainen ei ikäpäivänä niitä lonkkuja kähveltäisi). Nuori herra ymmärtää, eikä todellakaan vittu suostu ottamaan syytä niskoilleen.

Siirryn sitten syyttämään kuopusta, joka pelaa huoneessaan kaverinsa kanssa pleikkaa. Ilmeestä päätellen kuopus pitää minua täysin tärähtäneenä.
- Miks mä ne muka veisin? Silmät suurellaan se siinä hymyilee hurmaavasti eikä ymmärrä yhtään, mihin ne lonkerot ovat sieltä jääkaapista menneet.

Alan epäillä koiria. Molemmilla heiluu hännät, kun kysyn, että oletteko alkaneet ryypätä, mutta kumpikaan ei tunnusta. Etsin lonkeroita silti meidän sängystä ja sängyn altakin - eihän sitä koskaan tiedä. Mutta juomat ovat kadonneet. Minun on pakko kysyä vielä tyttäreltäkin, varmuuden vuoksi, mutta tytär ei hätkähdä ja vastaa rauhallisesti, että en äiti, en minä tee sellaista. En kyllä tosissani epäilekään.

Olen aivan pihalla. Käyn vielä syyttämässä esikoista, joka on lähdössä seuraavana päivänä lukiolaisten risteilylle, jotta josko olisi kuitenkin pohjia ajatellut meikäläisen lonkeroista ottaa. Vaan ei. Se käskee mun koettaa nyt tajuta, ettei se ole niitä ottanut.

Kuopuksen kaveri kiittää ja lähtee. Se tekee niin aina. Kiitos ja moikka, se sanoo. Aivan ihastuttava poika. Liki samalla oven avauksella myös kuopus tullaan hakemaan lätkämatsiinsa. Päähäni ei sen jälkeen mahdu mitkään muut kuin kadonneet lonkerot. Jotenkin hölmönä alan etsiä niitä kaikista kaapeista, kirjahyllystä, uunista, vessasta ja saunasta. Käyn vielä esikoisen huoneessakin penkomassa. Esikoinen hähättää vahingoniloisena. Sitten vedän palttoon päälle, otan taskulampun ja lähden ulos. Kierrän talon kulmalle, näen jalanjäljet siellä missä itse en ole käynyt ja seuraan niitä. Ne johtavat autotallin taakse. Sieltä pääsee myös vintille. Tutkin koko ullakon, ulkovaraston ja palaan samoja jälkiä takaisin. Matkalla huomaan vanhoissa ostoskärryissä muutaman tyhjän viinipullon laatikossa, ne ovat siellä omilta jäljiltäni. Nostan laatikkoa ja kas, kaksi lonkeroahan ne siinä revityssä muovikääreessä vielä.

Kuopus.

Esikoiseni on niin patalaiska, että se ei ikinä lähtisi hankeen tarpomaan ja lonkeroita piilottelemaan. Korkeintaan laittaisi sänkynsä alle, jos sitäkään. Tulen saaliini kanssa sisälle kuin metsältä palannut luolanainen. Tutkin kuopuksen huoneen, luen sen kännykän viestit ja siirryn lukemaan nassikan mesen lokit myös. Jaaha. Viime viikolla esikoiselta kadonneet tupakatkin löytyvät ihan vahingossa. Siellä mesessään kuopus retostelee, miten sillä on 28 punasta lämää. Joku haluaisi niitä myös ostaa. Eräs kuudesluokkalainen tyttö käskee suutuspäissään kuopusta haistamaan pikkuisen kyrpänsä. Joku toinen 12 v. tyttö kehuu kuopustani söpöksi ja uhkaa raiskata sen joku päivä. Kuopus on suunnitelmaan suostuvainen.

Joudun odottamaan puoli kymmeneen asti, että kuopus tulee pelistä kotiin. Näinä joulun alusaikoina menen kahdeksan aikaan maate ja herään neljältä. Nyt odotan ja odotan. Yhtäkkiä tajuan soittaa meiltä lähteneen kaverin äidille, ja kerron mitä täällä on tapahtunut. Eihän sitä koskaan tiedä, josko ne kaksi lonkeroa olisivat lähteneet kaverin matkaan. Molemmilla pojilla on kutsu erään tytön läksiäisiin, eli tiedossa on perjantai-illan huumaa 11-vuotiaiden tapaan. As if. Mitä me 11-vuotiaiden maailmasta tiedämme? Kaverin äiti on kauhuissaan ja kiittää soitosta. Se laittaa tekstiviestin myöhemmin, ettei lonkeroita ole niiltä ainakaan vielä löytynyt.

Kuulustelen odotellessani tytärtä terveystiedon kokeisiin. Kuopus tulee kotiin, on hävinnyt pelin 4-3. Vika oli kuulemma siinä puusilmässä. Aloitan sitten ihan suoraan, että nyt on meidän jätkä mokannut ja pahasti. En anna yhtään periksi, mutta kuopus ei tunnusta. Se alkaa itkeä ja syyttää isoveljeään. Sinäpä olet reilu veli, minä sanon. Esikoinen kuulee kuopuksen syytöksen ja käskee sen olemaan viimeinen kerta, kun syyttää sitä omista touhuistaan. Se kertoo myös, että olemme lukeneet mesen lokitiedot ja tiedämme kaikenlaista. Kuopus suuttuu ja lyö nyrkillä tietokonetta, juoksee huoneeseensa ja alkaa parkua. Siellä se huutaa, että haastaa meidät oikeuteen yksityisyydensuojan rikkomisesta.

Noin puoli yksitoista kuopus vihdoin tunnustaa sanomalla no ehkä. Keskustelen asiasta pojan kanssa puolisen tuntia, annan kotiarestia ensi viikon sunnuntaihin ja bonuksena nettikiellon vähäksi aikaa. Kuopus räjähtää itkuun ja huutaa, ettei sillä ole enää elämää. Laitan sille iltapalan ja patistan pikaiseen suihkuun vähän jäähdyttelemään. Sanon että kyllä sillä elämä on, mutta se tulee olemaan tästä lähtien vähän erilaista. Puoli kaksitoista pääsemme nukkumaan. Kuopus tulee vähäksi aikaa viereeni, mutta menee sitten huoneeseensa nyyhkimään. Ai niin, isäntä on koko tämän ajan Ruotsissa eikä jouda puhelimeen. Sieltä tulee lyhyitä tekstiviestejä.

Aamulla annan koirille vahingossa kahdesti ruokaa. Ne eivät pane vastaan, mutta Mac kääntyy ennen toisen satsinsa aloittamista katsomaan minua hieman huolissaan. Silloin vasta tajuan. Puoli kuudelta käyn sanomassa esikoiselle, että on kiltisti risteilyllä eikä hukkaa tavaroitaan eikä itseään. Silitän myös kuopuksen päätä, pussaan otsalle ja toivotan mukavaa päivää. Käsken sitäkin olemaan kiltisti. Se ei edes herää. Tyttären luokse en pääse, sillä se pitää ovensa lukossa, koska ei pidä siitä, että koirat käyvät yöllä nuuskimassa sen tavaroita. Suljen kotioven kauhun vallassa. Soitan töistä kotiin puoli kahdeksan ja kyselen kuulumisia. Tytär sanoo, että kaikki toistaiseksi okei. Puolen tunnin päästä alan saada kuopukselta tekstiviestejä siitä, miten olen pilannut sen elämän ja suhteet kaikkin ihmisiin. Vastaan sille, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Katkeria tekstiviestejä tulee silti tasaiseen tahtiin parin tunnin ajan. Sitten kuopus väittää, että kaverikin pääsee niihin bileisiin ja että niihin on ihan pakko mennä. Lopulta olen niin kiinni asiakkaissa, että käsken kuopuksen odottamaan tämän asian selvittämistä siihen asti, kunnes tulen töistä.

Olen yksin kassalla, kun yhtä aikaa soi sekä kaupan puhelin että oma kännykkäni. Vastaan molempiin, että pieni hetki, ja rahastan sen jälkeen pari asiakasta. Toinen asiakas kiittää hyvästä palvelusta ja käskee olemaan kiltisti, koska tontut kurkkivat ovella ja ovat kovia kantelemaan. Yritän väkisin jotakin hymyntapaista ja se menee läpi. Otan sitten kaupan puhelimen käteeni ja vastaan siihen. Langan päässä on Ilta-Sanomien toimittaja, joka kyselee loistopokkarin hintaa. Sanon mikä sen hinta on sen kummempia ajattelematta ja siirryn kiireesti toiseen puhelimeen. Siellä on kuopuksen opettaja. Jälleen tulee uusi asiakas ja minun on sanottava opettajalle, etten ehdi puhua. Opettaja loukkaantuu. Kiitos. Sanon, että soitan heti kun pystyn. Opettaja alkaa paasata omasta vapaa-ajastaan. Sanon uudestaan, että en todellakaan nyt pysty puhumaan ja suljen puhelimen.

Yritän päästä lähtemään töistä jo puoli yksi, mutta en töiltä ehdi vielä junaan. Seuraava juna menee tunnin päästä. Toinen työntekijä viipyy lounaallaan reippaasti yli sallitun ajan ja niinpä myöhästyn myös puoli kahden junasta. Pääsen vihdoin lähtemään puoli kolme, mutta olen niin vihainen, etten pysty vielä soittamaan opettajalle takaisin. Odotan siihen asti, kunnes olen kotipihassa. Opettaja aloittaa tönimisestä. Se on soittanut viime aikoina niin pienistä asioista, (poika oli kaksi metriä yli koulun alueen, meni välitunnilta pukukoppiin ennen kellon soittoa yms.) ja laitan tämänkin soiton samaan hysteriasarjaan. Sanon, että tässä on vähän isompiakin asioita. Tönitylle kun ei ollut käynyt kuinkaan ja sitä paitsi kyseessä oli ihan yhteisvoimin vastapuolen kanssa suoritettu töniminen. En vähättele tönimisen vakavuutta. Se ei vain juuri nyt tuntunut asialliselta. Saan kilarit ja kerron opettajalle, etten todellakaan ilkeyksissäni sulkenut puhelinta aikaisemmin. Sanon, etten voi sulkea kaupan ovia siksi aikaa, kun rouva puhuu. Pääsemme asiasta aika äkkiä yhteisymmärrykseen. Sitten pudotan lonkeropommin opettajan korvaan ja kerron kuopuksen kotiarestista. Opettaja on kamalan mielissään. Vihdoinkin saatte rajat sille pojalle. Vai niin. Meidän pojalla on kyllä aina ollut rajat. Se ei vain ole niitä aiemmin rikkonut.

Kuopus on saman kaverinsa kanssa taas huoneessaan. Olen antanut siihen luvan. Pidän puhuttelun molemmille. Korostan, että ovat vielä lapsia eivätkä pysty mitenkään leikkimään vanhempaa kuin ovat, siitä seuraa aina vaikeuksia. Molemmat nyökyttelevät. Yhtäkkiä muistan, että kaksi lonkeroa on vielä hukassa. Tiedustelen niiden perään. Kuopus saa kakistettua jotakin niiden myymisestä. En edes tajua asian vakavuutta heti. Kaveri ehtii lähteä, sen isä tulee hakemaan ja vaihdan miehen kanssa pihalla pari sanaa. Sanon, että vaikka kaveri väittää mitä, meidän kuopus ei niihin bileisiin lähde.

Alan selvittää, kenelle lonkerot on myyty ja missä. Koululla se on ne myynyt, joku seiskaluokkalainen se ostaja varmaan oli, he-he-he... ööö Hesro se kai oli. Oli kuullut jostakin, että kuopuksella oli lonkeroa repussa ja tullut kysymään... Jaaha. Pyörittelen tätä myyntitapahtumaa mielessäni hetken samalla kun laitan ruokaa, sitten totean koko jutun palturiksi. Sehän on aivan älytön. Sanon, että jos lonkerot on myyty, se on rikollista toimintaa. Ja kysyn, entäpä jos sille lapselle sattuu jotakin kännipäissään. Kerron, että sen lapsen vanhemmat voivat kysellä, mistä lonkerot on saatu ja kuopukselle rapsahtaa siitä sitten rikossyyte. Poika alkaa itkeä. Siitä ei tule loppua ollenkaan. Lopulta se sulkeutuu vessaan. Se on siellä vartin verran, kun menen sanomaan, että nyt pois sieltä ja syömään. Kuopus avaa lukon, minä avaan oven. Siellä se istuu lattialla ja on valmis tunnustamaan.
- Mä join siitä toisesta vähän. Se oli niin pahaa, että kaadoin maahan.
- Se oli siis niin pahaa, että avasit sen toisenkin tölkin ja kaadoit maahan?
- Nii.
Just joo. Minä en usko enää mitään. Sanon, että nyt lähdetään katsomaan sitä paikkaa, minne ne lonkerot on niin sanotusti kaadettu. Taskulampun kanssa kuljemme koulun pihan läpi puron varteen, mistä todellakin löytyy kaksi tyhjää lonkerotölkkiä.
- Ja ihan itseksesi tulit tänne koulun jälkeen lonkeroita juomaan? minä kysyn.
- Niin.
Se oli sikäli outoa, että kaveri oli tullut meille suoraan koulun jälkeen, mutta kuopus oli tarinan mukaan käynyt ihan yksin sitä ennen maistelemassa vähän lonkkua. No ei ihan mene läpi. Ajelen mietteissäni kauppaan, jätän kuopuksen ihan ilkeyttäni autoon ja lukitsen ovet. Kun tulen ostoskassien kanssa takaisin, automme varashälytin ujeltaa kammottavalla tavalla ja kuopus istuu naama punaisena kyydissä. Hupsista. Se on kuulemma vain aivastanut.

22 kommenttia:

Almamaria kirjoitti...

Hengästyttävää vääntöä - olet kyllä ihailtavan tiukkis kun jaksat selvittää tuota kähinää! Luulen, että kuopus haluaa mielessään kertoa sinulle enemmän ja on helpottunut kun olet kiinnostunut hänen jutuistaan vaikka sitä ottaakin raskaasti päähän.
"Sanon että kyllä sillä elämä on, mutta se tulee olemaan tästä lähtien vähän erilaista" :D :D

Anonyymi kirjoitti...

Ja siinä samalla toi Saara on oikeasti ihana pomo. Ei mikään helppo homma. Mutta onhan se saanut jo siitä duunista kokemusta kotoa, kolmen kersan kanssa ;)) Se ei vissiin hirveästi eroa töistä - se kotielämä nimittäin. Paitsi me ei pöllitä tuon lonkeroita ;)

Ohari kirjoitti...

No huh. Myötätunnot, etenkin siihen kohtaan, kun olet töissä ja puhelimet soi ja... Jotenkin toi kaaos on niin tuttu. Sitten joku tulee sanomaan kesken sählingin, että "perhe on tärkein ja tulee ensin", niin kuin se nyt ei voisi puolta tuntia odottaa, kun kukaan ei ole kuitenkaan vuotamassa kuiviin ja kuolemassa, ja silti hirvittävän huono omatunto joka ikiseen suuntaan ja niin edelleen. Lasten pitää saada tehdä virheitä ja muuta jaabajaabaa, mutta kyllä joskus silti NIIN TEKISI MIELI SITOA NE PATTERIIN!

Vt kirjoitti...

Tämä nyt ei minulle mitenkään kuulu, mutta eikö sinun, sisarhyvä, tulisi jättää tuollaiset tekstiviestien ja mesekeskustelujen lukemiset kuitenkin väliin? Lapsesihan alkavat pian epäillä, etteivät he voikaan elää kiellettyä elämää ilman kiinnijäämisen pelkoa!

Ja tämähän ei valmenna aikuisuuteen ja todelliseen elämään millään tapaa todenmukaisesti, mikäli jälkensä vain osaa tarpeeksi hyvin peittää ja syyttelee tarpeen vaatiessa muita.

Lisäksi yks Mikko, jonka kanssa olin yläasteella samalla luokalla, polttelee nykyään satunnaisesti viikonloppuisin kannabista. Mikon äiti ei ollut sinisilmäinen ja luottavainen, mutta minunpa oli, ja näin ollen siinä missä Mikko käyttää huumeita, minä juon vain viikoittain alkoholia moninkertaisesti yli riskirajan. Miltäs nyt tuntuu, Mikon äiti! (Ei kai äiti lue tätä? Lähetä rahaa!)

Saara kirjoitti...

Almamaria, meillä on kyl aina ollut hyvin avoimet välit ja keskustelu käynnissä. Se reppana nyt yrittää vain elää vanhemman lapsen elämää, vaikkei resurssit vielä riitäkään. Se on jotenkin niin ylikovis.

Joo, anonyymi työntekijäni. Oon kaikkien pomojen ihquin :)

Ohari, hyvä idea. Toisaalta mä voin jättää sen aina autoonkin ja laittaa hälyttimet päälle. Ei liiku eikä aivastele.

Vt: Tämä nyt ei minulle mitenkään kuulu, mutta eikö sinun, sisarhyvä, tulisi jättää tuollaiset tekstiviestien ja mesekeskustelujen lukemiset kuitenkin väliin?

Eh, ei. Muutenhan niistä tulee pieniä veeteitä. Siis kääpiöitä, jotka unelmoivat nuubialaisista palvelijattarista, pekonista, rypäleistä ja viinitynnyreistä.

Pauliina kirjoitti...

Mua rupes kyllä säälittämään kuopus tuon varashälytinasian jälkeen...

Anonyymi kirjoitti...

Ei kuulosta kauhean kivalta pomolta, jos työntekijöille ei edes nimiä sallita. Varmaan käsketty kehua.

Saara kirjoitti...

Pauliina, kyllä se muakin säälitti ja säälittää vieläkin. Olihan se kamalaa. Just vielä siinä K-marketin ikkunavalojen alla oli autokin. Oikein kajasti sinne sisälle eikä mitään pakopaikkaa. Uuh.

Joo, ja haukkumiset kans sallitaan vain anonyymeille. Että nimellä on ihan turha tulla siihen aukomaan :)

Sitä paitsi mistä tiedät, jos se vaikka olin minä itte.

Elegia kirjoitti...

Vanhemman pitääkin olla kova tietyllä tavalla. Kyllä se on nähty, millaisia aikuisia "vapaa kasvatus" tuottaa.

Minusta tuntuu, että "vapaa kasvatus" on pahimillaan synonyymi piittamattomuudelle ja joskus jopa sille, ettei uskalleta/osata/jakseta edes yrittää saada pentuja kuriin. Lapsi ja nuori tarvitsee rajat - murrosiän käytös on osa rajojen hakemista.

Joten hienoa, Saara, että puutut asioihin, etkä salli että kodissa eletään kuin pellossa. :)

Saara kirjoitti...

Eh, Elegia, mä olen itte kyllä vapaan kasvatuksen tuotos :)

Elegia kirjoitti...

Mikä on lopulta vapaata kasvatusta? Lapset/nuoret tarvitsevat rajat, mutta toisten kanssa niiden rajojen laittelu on vähän työläämpää.

Elegia kirjoitti...

Mietin muuten, että näitä luottotietonsa menettäneitä nuoria on nykyään enemmän kuin ennen. Luulen, että höveli suhtauminen kaikkeen ja vastuunottamiskyky teoistaan on hämärtynyt. Eikä kukaan ole ollut paukuttamassa näitä pentujen päähän.

En nyt tarkoita, että automaagisesti "vapaan kasvatuksen" tuotoksena sikiää vastuuntunnottomia kansalaisia. :)

Saara kirjoitti...

Joo, totta, Elegia. Vapaa kasvatus on kuitenkin kasvatusta. Ehkä siinä on silti vanhemmat läsnä, joten omalla kohdallani voitaisiin kai mielummin puhua... ööö.. kasvatuksettomuudesta. Eikä se ole sama asia. Siinä joutuu ottamaan vastuun itse. Sen sijaan vapaa kasvatus kai kuitenkin käsittää sen, että vanhemmat kantavat edes vastuunsa, eikä lasten tarvitse siten koskaan ottaa vastuuta tekemisistään. Hyvä pointti.

Anonyymi kirjoitti...

§1 Saaran alaisuuteen ryhtyessään työntekijä luopuu henkilöllisyydestään.

§2 Blogiin kirjoitetaan vain positiivisia, Saaraa ylistäviä kommentteja, anonyymisti, jotta Saara itsekään ei tiedä, keneltä kommentit tulevat.

Eiku.

Johannes Knektman kirjoitti...

Saara: "Eh, Elegia, mä olen itte kyllä vapaan kasvatuksen tuotos :)"

Tavallaan olen minäkin, säännöt olivat tiukat mutta kun vanhemmat tekivät pitkää päivää töissä niin ei kukaan niitä sääntöjä vahtinut kuin vain viikonloppuna, ainakaan niin kauan kun mulle määrätyt kotityöt oli tehty.

Niin ja meilläkin oli suhteellisen tiukat säännöt lapsillemme, lasten silloisista puheista päätellen ihan hirveetä vankilaa pidettiin heille.

(Itse asiassa meillä on vieläkin suhteellisen tiukat säännöt pian 18 täyttävälle pojalle. Perkele, niin kauan kun elää meidän katon alla elää
myöskin meidän sääntöjen mukaan)

Tosin nyt vanhemmiten lapset ovat ymmärtäneet miksi säännöt olivat niin tiukat ja vanhin taannoin jopa kiitteli meitä siitä että pidimme kovaa jöötä hänen ollessaan teini.

Elegia: "Mietin muuten, että näitä luottotietonsa menettäneitä nuoria
on nykyään enemmän kuin ennen. "


Mahdollisuuksia luoton ottoon on nykyisin myöskin paljon enemmän, itse
asiassa täysi-ikäisille lapsilleni tyrkytetään jatkuvasti lainaa. Sitä paitsi ylivelkaantuneissa on paljon keski-ikäisiäkin, ei se vain nuorten ongelma ole. Lainaa vain saa nykyisin aivan liian helposti, vaikka sitten kännipäissäänkin.

Elegia: En nyt tarkoita, että automaagisesti "vapaan kasvatuksen"
tuotoksena sikiää vastuuntunnottomia kansalaisia. :)"


Hmm... tiedän neljä todella vapaan boheemin kasvatuksen saanutta (LUE: Itse ovat itsensä kasvattaneet, eli heidän vanhempansa eivät heitä kasvattaneet) ja kaikki he ovat nyt hyvin tiukkoja omille lapsilleen.

Tuo tiukkuus johtunee siitä, että koska heillä itsellään ei lapsuudessaan koskaan ollut ketään aikuista joka olisi ollut ja käyttäytynyt kuin aikuinen; ottanut vastuun. Niinpä he haluavat suojella lapsiaan olemalla heille se aikuinen jota heiltä itseltään ei lapsena lähipiiristään löytynyt.

Säännöt ja rajat ovatkin osittain siksi että lapsi saisi olla lapsi, joka tietää että viime kädessä hänellä aina on turvanaan joku joka tukee häntä ja kantaa vastuun.

Ja tekee ne ilkeät ja hankalatkin päätökset.

BTW: Tuossa taannoin luin jotain englantilaista lehteä jossa haastateltiin ksavatuksen asiantuntijaa ja tämän mukaan lapsen kasvattaminen on lapsen minän murtamista. Kuulosti ensialkuun kammottavalta, mutta kun luki eteenpäin kävi ilmi että hän tarkoitti lapsen "minän" murtamisella sitä, että lapsi luonnostaan uskoo olevansa omnipotentti ja lapsen mielestä maailma pyörii hänen ja hänen halujensa ympärillä. Ja tämä luulo on lapsesta kitkettävä jotta hänestä kasvaisi yhteiskuntakelpoinen.

On tuossa ajatuksessa ainakin totuudenjyvänen, jollei jopa kokonainen tähkäkin.

Johannes Knektman kirjoitti...

Mie ihe: "mutta kun vanhemmat tekivät pitkää päivää töissä niin ei kukaan niitä sääntöjä vahtinut "

Mainittakoon sellainen seikka että rikkoessani sääntöjä pelkäsin rangaistuksia, mutta useinkin punnitsin asiaa ja päätin että teko on rangaistuksen arvoinen.

Eli sääntöjä ei rangaistuksen pelossa yleensä rikottu vaikka vanhemmat olivatkin paljon poissa.

Saara kirjoitti...

Ei se silti ole vapaata kasvatusta, jos kerran on säännöt.

Inkivääri kirjoitti...

Ehhh, miten sinä saat sen kuulostamaan suorastaan hauskalle?:D Kadehdin, jos osaat repiä huumoria myös siinä vääntötilanteessa nuoren kanssa, minä en ole juuri osannut.

Kaksi aikuista lastani, jotka rikkoivat enemmän tai vähemmän kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asetettuja ja ylläpidettyjä (aikaa valvontaan ja hakemiseen ja etsiskelyyn oli) rajoja kiittävät kaikesta huolimatta tänään niistä rajoista. Siinä luettiin päiväkirjat ja keskusteltiin kavereitten vanhempien kanssa kaikki asiat.

En ymmärrä mihin nuori, jolla ei juurikaan ole vastuuta mistään tarvitsee tarkkaa yksityisyyden suojaa? Sellaiset asiat ja vapaus tulevat sitten pikku hiljaa sen mukana, kun vastuunkantokin lisääntyy?!?

Silti emme voi taata, että lapsella menee loppuelämä hyvin, mutta emme myöskään sillä, että heitämme hanskat naulaan.

Parhaansa jokaisen on pyrittävä äitinä ja isänä tekemään - ja tosi asia on, että yhden kohdalla parhaansa voi olla hyvin vähän, riittää pelkkä rakkaus ja rajat - toisen kohdalla ei tunnu riittävän mikään...

Vapaa kasvatus ei suinkaan ole rajatonta kasvatusta, oikein se summerhilliläinen vapaa kasvatus. Siinähän lapsella on selvät rajat ja kasvatus, mutta hän kärsii itse seuraukset rajojensa rikkomisesta. Jos rikot ikkunan huoneestasi, nukut sitten kylmässä huoneessa kunnes korjaat asian.

Nykyinen elämä vaan on niin monimutkaista, että aika vaikea on laittaa muksuja itse virheitänsä korjaamaan. Se vasta aikuisen aikaa vaatiikin, koulukin pitäisi käydä kotona.

Johannes Knektman kirjoitti...

Saara: "Ei se silti ole vapaata kasvatusta, jos kerran on säännöt."

Eipä niin, tosiasiassa minulla oli aika kovat säännöt ja osittain juuri siksi lapsuuteni olikin niin perkeleen hyvä. Mutta se, että vanhemmat olivat paljon poissa ei ole sukupolveni edustajille mitenkään poikkeuksellista, eiköhän suurin osa ikäpolveni keskiluokkaisista lapsista ole elänyt samanlaisen avainkaulalapsuuden.

Siihen aikaan asuntolaina oli maksettava takaisin aika lyhyessä ajassa ja korot olivat korkeat, joten se että vanhempani tekivät paljon ylitöitä on ymmärrettävää.

inkivääri: "toisen kohdalla ei tunnu riittävän mikään... "

Jep, minulla oli rakkautta, minulla oli rajat ja silti sotkeuduin joksikin aikaa... no joo, sanotaanko etten ollut niitä kaikkein helpompia teinejä.

Luojan kiitos omat lapseni ovat olleet helpompia kasvattaa kuin minä, en usko että olisin jaksanut itseni kaltaisen teinin kanssa elää, kaikki kunnia vanhemmilleni sietämisestäni.

Inkivääri kirjoitti...

Heh, keskustelu jatkuu ilman Saaraa? Minullakin näyttäisi tämä nuorempi sarja olevan paljon viksumpaa väkeä kuin itse olin tai vanhemmat sisarus(puolet) - puolet suluissa, koska Esikoinen sanoi heti, ettei ole mikään puolikas:)

Ydinperheessä on helpompaa selvitä ongelmista. Tämä on asia jota ei saa Suomessa ääneen sanoa, mutta sanon sen kuitenkin, sillä niin se on.

En tarkoita sillä, että huono parisuhde olisi sekään lapselle hyvä kasvualusta, mutta avioero johtaa ulkopuolisuuden tunteeseen ja on vaikea ylläpitää 'meidän perhettä'. Lapset tekevät virheitä kaikissa perhemalleissa, mutta avioeroperheissä virheet pääsevät useammin - ei todellakaan aina - pahemmiksi.

Treella oli ennen Rauhaniemen huumepysäkki, jonka silloin johtaja, jonka nimeä tietenkään muista, sanoi, että ainoa yksi yhteinen tekijä heille päätyvien nuorten taustasta löytyy ja se on vanhempien avioero...

Tulee myös mieleen katuhaastattelu, jossa nuorilta kyseltiin millaisia rajoja heillä on. He valittelivat kurjia liian aikaisia kotiintuloaikoja ja työvelvollisuuksia. Kun lopuksi kysyttiin, miten toimitte sitten omien lastenne kanssa, nuoret sanoivat yllätysyllätys - olisin tiukempi8]

Saara kirjoitti...

Tuo oli hyvä, Inkivääri. Niin varmaan olisivatkin tiukempia... joo.

Mä olen nyt vähän väsynyt tähän aiheeseen ihan siksi, että tänään paljastui jälleen yksi kolmen viikon takainen näpistys. Opettajan laatikosta oli kadonnut karkkia ja niinpä, kukas muu kuin meidän natiainen.

Nyt sitten ollaan keskusteltu taas. Vähän multa jo paloi pinnakin, kun en tajua tätä. Jos rajat tiedetään, ja ihan varmasti tiedetään, että varastaminen on väärin, niin miksi sitten pitää varastaa. Ei se osannut vastata. Tilasin ajan kuraattorille. Mä en enää jaksa nääs.

Inkivääri kirjoitti...

Saara, tsemppiä sinulle!