Kadonneen lonkeron helvetin pitkä arvoitus

Noh, eilen kun tulin töistä kotiin, huomasin, että pitkäksi aikaa juomatta jäänyt neljän tölkin lonkeropakkini oli kadonnut jääkaapista. En mitenkään sitä erityisemmin kaivannut, jääkaappi vain oli niin tyhjä, että lonkeroiden katoamisen huomasi hirvittävällä tavalla.

Kolo jääkaapissa pistää siis ikävästi silmään. Pähkäilen, että lonkerot on siirretty kylmiön lattialle ja peuhaan sitäkin vähän aikaa perse pystyssä. Ei näy lonkeroita, ei näy, joten siirryn esikoisen huoneeseen suoraa päätä ja alan syyttää lonkerorosmoksi. Esikoinen vetää pultit. Minä syytän, käsken lopettaa valehtelun just nyt siihen paikkaan, ja esikoinen suuttuu koko ajan enemmän. Lopulta se karjuu naama punaisena, ettei ole niihin vittu koskenutkaan. Menen uudestaan jääkaapille, josko ne juomat olisivat tulleet takaisin. Eivät ole. Palaan esikoisen luokse ja käsken tunnustamaan. Esikoisella ei ole enää ääntä. Sen huuto on pelkkää naurettavaa kähinää, mutta tarpeeksi vakuuttavaa. Sanon sitten, että ymmärtääkö nuori herra syyn lankeavan nyt kuopuksen niskaan (koska keskimmäinen lapsukainen ei ikäpäivänä niitä lonkkuja kähveltäisi). Nuori herra ymmärtää, eikä todellakaan vittu suostu ottamaan syytä niskoilleen.

Siirryn sitten syyttämään kuopusta, joka pelaa huoneessaan kaverinsa kanssa pleikkaa. Ilmeestä päätellen kuopus pitää minua täysin tärähtäneenä.
- Miks mä ne muka veisin? Silmät suurellaan se siinä hymyilee hurmaavasti eikä ymmärrä yhtään, mihin ne lonkerot ovat sieltä jääkaapista menneet.

Alan epäillä koiria. Molemmilla heiluu hännät, kun kysyn, että oletteko alkaneet ryypätä, mutta kumpikaan ei tunnusta. Etsin lonkeroita silti meidän sängystä ja sängyn altakin - eihän sitä koskaan tiedä. Mutta juomat ovat kadonneet. Minun on pakko kysyä vielä tyttäreltäkin, varmuuden vuoksi, mutta tytär ei hätkähdä ja vastaa rauhallisesti, että en äiti, en minä tee sellaista. En kyllä tosissani epäilekään.

Olen aivan pihalla. Käyn vielä syyttämässä esikoista, joka on lähdössä seuraavana päivänä lukiolaisten risteilylle, jotta josko olisi kuitenkin pohjia ajatellut meikäläisen lonkeroista ottaa. Vaan ei. Se käskee mun koettaa nyt tajuta, ettei se ole niitä ottanut.

Kuopuksen kaveri kiittää ja lähtee. Se tekee niin aina. Kiitos ja moikka, se sanoo. Aivan ihastuttava poika. Liki samalla oven avauksella myös kuopus tullaan hakemaan lätkämatsiinsa. Päähäni ei sen jälkeen mahdu mitkään muut kuin kadonneet lonkerot. Jotenkin hölmönä alan etsiä niitä kaikista kaapeista, kirjahyllystä, uunista, vessasta ja saunasta. Käyn vielä esikoisen huoneessakin penkomassa. Esikoinen hähättää vahingoniloisena. Sitten vedän palttoon päälle, otan taskulampun ja lähden ulos. Kierrän talon kulmalle, näen jalanjäljet siellä missä itse en ole käynyt ja seuraan niitä. Ne johtavat autotallin taakse. Sieltä pääsee myös vintille. Tutkin koko ullakon, ulkovaraston ja palaan samoja jälkiä takaisin. Matkalla huomaan vanhoissa ostoskärryissä muutaman tyhjän viinipullon laatikossa, ne ovat siellä omilta jäljiltäni. Nostan laatikkoa ja kas, kaksi lonkeroahan ne siinä revityssä muovikääreessä vielä.

Kuopus.

Esikoiseni on niin patalaiska, että se ei ikinä lähtisi hankeen tarpomaan ja lonkeroita piilottelemaan. Korkeintaan laittaisi sänkynsä alle, jos sitäkään. Tulen saaliini kanssa sisälle kuin metsältä palannut luolanainen. Tutkin kuopuksen huoneen, luen sen kännykän viestit ja siirryn lukemaan nassikan mesen lokit myös. Jaaha. Viime viikolla esikoiselta kadonneet tupakatkin löytyvät ihan vahingossa. Siellä mesessään kuopus retostelee, miten sillä on 28 punasta lämää. Joku haluaisi niitä myös ostaa. Eräs kuudesluokkalainen tyttö käskee suutuspäissään kuopusta haistamaan pikkuisen kyrpänsä. Joku toinen 12 v. tyttö kehuu kuopustani söpöksi ja uhkaa raiskata sen joku päivä. Kuopus on suunnitelmaan suostuvainen.

Joudun odottamaan puoli kymmeneen asti, että kuopus tulee pelistä kotiin. Näinä joulun alusaikoina menen kahdeksan aikaan maate ja herään neljältä. Nyt odotan ja odotan. Yhtäkkiä tajuan soittaa meiltä lähteneen kaverin äidille, ja kerron mitä täällä on tapahtunut. Eihän sitä koskaan tiedä, josko ne kaksi lonkeroa olisivat lähteneet kaverin matkaan. Molemmilla pojilla on kutsu erään tytön läksiäisiin, eli tiedossa on perjantai-illan huumaa 11-vuotiaiden tapaan. As if. Mitä me 11-vuotiaiden maailmasta tiedämme? Kaverin äiti on kauhuissaan ja kiittää soitosta. Se laittaa tekstiviestin myöhemmin, ettei lonkeroita ole niiltä ainakaan vielä löytynyt.

Kuulustelen odotellessani tytärtä terveystiedon kokeisiin. Kuopus tulee kotiin, on hävinnyt pelin 4-3. Vika oli kuulemma siinä puusilmässä. Aloitan sitten ihan suoraan, että nyt on meidän jätkä mokannut ja pahasti. En anna yhtään periksi, mutta kuopus ei tunnusta. Se alkaa itkeä ja syyttää isoveljeään. Sinäpä olet reilu veli, minä sanon. Esikoinen kuulee kuopuksen syytöksen ja käskee sen olemaan viimeinen kerta, kun syyttää sitä omista touhuistaan. Se kertoo myös, että olemme lukeneet mesen lokitiedot ja tiedämme kaikenlaista. Kuopus suuttuu ja lyö nyrkillä tietokonetta, juoksee huoneeseensa ja alkaa parkua. Siellä se huutaa, että haastaa meidät oikeuteen yksityisyydensuojan rikkomisesta.

Noin puoli yksitoista kuopus vihdoin tunnustaa sanomalla no ehkä. Keskustelen asiasta pojan kanssa puolisen tuntia, annan kotiarestia ensi viikon sunnuntaihin ja bonuksena nettikiellon vähäksi aikaa. Kuopus räjähtää itkuun ja huutaa, ettei sillä ole enää elämää. Laitan sille iltapalan ja patistan pikaiseen suihkuun vähän jäähdyttelemään. Sanon että kyllä sillä elämä on, mutta se tulee olemaan tästä lähtien vähän erilaista. Puoli kaksitoista pääsemme nukkumaan. Kuopus tulee vähäksi aikaa viereeni, mutta menee sitten huoneeseensa nyyhkimään. Ai niin, isäntä on koko tämän ajan Ruotsissa eikä jouda puhelimeen. Sieltä tulee lyhyitä tekstiviestejä.

Aamulla annan koirille vahingossa kahdesti ruokaa. Ne eivät pane vastaan, mutta Mac kääntyy ennen toisen satsinsa aloittamista katsomaan minua hieman huolissaan. Silloin vasta tajuan. Puoli kuudelta käyn sanomassa esikoiselle, että on kiltisti risteilyllä eikä hukkaa tavaroitaan eikä itseään. Silitän myös kuopuksen päätä, pussaan otsalle ja toivotan mukavaa päivää. Käsken sitäkin olemaan kiltisti. Se ei edes herää. Tyttären luokse en pääse, sillä se pitää ovensa lukossa, koska ei pidä siitä, että koirat käyvät yöllä nuuskimassa sen tavaroita. Suljen kotioven kauhun vallassa. Soitan töistä kotiin puoli kahdeksan ja kyselen kuulumisia. Tytär sanoo, että kaikki toistaiseksi okei. Puolen tunnin päästä alan saada kuopukselta tekstiviestejä siitä, miten olen pilannut sen elämän ja suhteet kaikkin ihmisiin. Vastaan sille, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Katkeria tekstiviestejä tulee silti tasaiseen tahtiin parin tunnin ajan. Sitten kuopus väittää, että kaverikin pääsee niihin bileisiin ja että niihin on ihan pakko mennä. Lopulta olen niin kiinni asiakkaissa, että käsken kuopuksen odottamaan tämän asian selvittämistä siihen asti, kunnes tulen töistä.

Olen yksin kassalla, kun yhtä aikaa soi sekä kaupan puhelin että oma kännykkäni. Vastaan molempiin, että pieni hetki, ja rahastan sen jälkeen pari asiakasta. Toinen asiakas kiittää hyvästä palvelusta ja käskee olemaan kiltisti, koska tontut kurkkivat ovella ja ovat kovia kantelemaan. Yritän väkisin jotakin hymyntapaista ja se menee läpi. Otan sitten kaupan puhelimen käteeni ja vastaan siihen. Langan päässä on Ilta-Sanomien toimittaja, joka kyselee loistopokkarin hintaa. Sanon mikä sen hinta on sen kummempia ajattelematta ja siirryn kiireesti toiseen puhelimeen. Siellä on kuopuksen opettaja. Jälleen tulee uusi asiakas ja minun on sanottava opettajalle, etten ehdi puhua. Opettaja loukkaantuu. Kiitos. Sanon, että soitan heti kun pystyn. Opettaja alkaa paasata omasta vapaa-ajastaan. Sanon uudestaan, että en todellakaan nyt pysty puhumaan ja suljen puhelimen.

Yritän päästä lähtemään töistä jo puoli yksi, mutta en töiltä ehdi vielä junaan. Seuraava juna menee tunnin päästä. Toinen työntekijä viipyy lounaallaan reippaasti yli sallitun ajan ja niinpä myöhästyn myös puoli kahden junasta. Pääsen vihdoin lähtemään puoli kolme, mutta olen niin vihainen, etten pysty vielä soittamaan opettajalle takaisin. Odotan siihen asti, kunnes olen kotipihassa. Opettaja aloittaa tönimisestä. Se on soittanut viime aikoina niin pienistä asioista, (poika oli kaksi metriä yli koulun alueen, meni välitunnilta pukukoppiin ennen kellon soittoa yms.) ja laitan tämänkin soiton samaan hysteriasarjaan. Sanon, että tässä on vähän isompiakin asioita. Tönitylle kun ei ollut käynyt kuinkaan ja sitä paitsi kyseessä oli ihan yhteisvoimin vastapuolen kanssa suoritettu töniminen. En vähättele tönimisen vakavuutta. Se ei vain juuri nyt tuntunut asialliselta. Saan kilarit ja kerron opettajalle, etten todellakaan ilkeyksissäni sulkenut puhelinta aikaisemmin. Sanon, etten voi sulkea kaupan ovia siksi aikaa, kun rouva puhuu. Pääsemme asiasta aika äkkiä yhteisymmärrykseen. Sitten pudotan lonkeropommin opettajan korvaan ja kerron kuopuksen kotiarestista. Opettaja on kamalan mielissään. Vihdoinkin saatte rajat sille pojalle. Vai niin. Meidän pojalla on kyllä aina ollut rajat. Se ei vain ole niitä aiemmin rikkonut.

Kuopus on saman kaverinsa kanssa taas huoneessaan. Olen antanut siihen luvan. Pidän puhuttelun molemmille. Korostan, että ovat vielä lapsia eivätkä pysty mitenkään leikkimään vanhempaa kuin ovat, siitä seuraa aina vaikeuksia. Molemmat nyökyttelevät. Yhtäkkiä muistan, että kaksi lonkeroa on vielä hukassa. Tiedustelen niiden perään. Kuopus saa kakistettua jotakin niiden myymisestä. En edes tajua asian vakavuutta heti. Kaveri ehtii lähteä, sen isä tulee hakemaan ja vaihdan miehen kanssa pihalla pari sanaa. Sanon, että vaikka kaveri väittää mitä, meidän kuopus ei niihin bileisiin lähde.

Alan selvittää, kenelle lonkerot on myyty ja missä. Koululla se on ne myynyt, joku seiskaluokkalainen se ostaja varmaan oli, he-he-he... ööö Hesro se kai oli. Oli kuullut jostakin, että kuopuksella oli lonkeroa repussa ja tullut kysymään... Jaaha. Pyörittelen tätä myyntitapahtumaa mielessäni hetken samalla kun laitan ruokaa, sitten totean koko jutun palturiksi. Sehän on aivan älytön. Sanon, että jos lonkerot on myyty, se on rikollista toimintaa. Ja kysyn, entäpä jos sille lapselle sattuu jotakin kännipäissään. Kerron, että sen lapsen vanhemmat voivat kysellä, mistä lonkerot on saatu ja kuopukselle rapsahtaa siitä sitten rikossyyte. Poika alkaa itkeä. Siitä ei tule loppua ollenkaan. Lopulta se sulkeutuu vessaan. Se on siellä vartin verran, kun menen sanomaan, että nyt pois sieltä ja syömään. Kuopus avaa lukon, minä avaan oven. Siellä se istuu lattialla ja on valmis tunnustamaan.
- Mä join siitä toisesta vähän. Se oli niin pahaa, että kaadoin maahan.
- Se oli siis niin pahaa, että avasit sen toisenkin tölkin ja kaadoit maahan?
- Nii.
Just joo. Minä en usko enää mitään. Sanon, että nyt lähdetään katsomaan sitä paikkaa, minne ne lonkerot on niin sanotusti kaadettu. Taskulampun kanssa kuljemme koulun pihan läpi puron varteen, mistä todellakin löytyy kaksi tyhjää lonkerotölkkiä.
- Ja ihan itseksesi tulit tänne koulun jälkeen lonkeroita juomaan? minä kysyn.
- Niin.
Se oli sikäli outoa, että kaveri oli tullut meille suoraan koulun jälkeen, mutta kuopus oli tarinan mukaan käynyt ihan yksin sitä ennen maistelemassa vähän lonkkua. No ei ihan mene läpi. Ajelen mietteissäni kauppaan, jätän kuopuksen ihan ilkeyttäni autoon ja lukitsen ovet. Kun tulen ostoskassien kanssa takaisin, automme varashälytin ujeltaa kammottavalla tavalla ja kuopus istuu naama punaisena kyydissä. Hupsista. Se on kuulemma vain aivastanut.