Turhauduin ja päätin kostaa

Kyllä nyt on syytä leuhkia. Minä nimittäin luin ihan oikean romaanin. Sitä ei olekaan tapahtunut viimeiseen vuoteen. Olenhan minä tietenkin lukenut koko ajan, mutta enimmäkseen tenttikirjoja ja blogeja. Luin kyllä erään runokirjankin vastikään. Romaanien suhteen jotenkin olen kai tullut hieman hulluksi, ymmärrättehän, niiden kaikkien jäännöseräkirjojen keskellä sitä ikään kuin menettää hermonsa, kun kirjaa tulee ja tulee ja tuntuu, että niiden alle vallan hukkuu. Sitä ei sitten kestä ollenkaan ajatusta, että ottaisi tuosta vapaa-ajallaankin kirjan käteensä. Niistä tulee työasiat mieleen kuitenkin. Siksi olen ollut myös hieman turhan julma ja aika kärkäs monia kirjoja ja kirjailijoitakin kohtaan. Yrittäkää ymmärtää. Se on vähän niin kuin vaikka jos olisin töissä makkaratehtaalla, ja sitä pötköä kuulkaa tunkisi tuubista taukoamatta tulemaan, niin kyllähän minä melko varmasti inhoaisin makkaraakin. Kaikki, jotka ovat olleet makkaratehtaassa töissä inhoavat makkaraa. Ne ovat itse asiassa kasvissyöjiä.

En muista olenko koskaan kertonut, että olen lukenut Joel Haahtelan koko tuotannon. Haahtelan kieli on jotenkin sellaista, että sitä on helppo hengittää. Se on ollut raikasta ja pehmeää niin kuin elokuinen yöilma. Haahtelan Perhoskerääjä on ollut meillä myynnissä jo jonkin aikaa, mutta koska olen ollut viime aikoina jopa tavallistakin hermorauniompi, olen pystynyt vastustamaan kiusausta ihan helposti, vaikka Perhoskerääjän laitoinkin esille hellävaraisemmin kuin muut samassa kuormassa tulleet kirjat. Minä jopa hivelin sen kantta ja mumisin sille hieman. Mumisen kyllä monille muillekin kirjoille. Toisille saatan sanoa aika pahasti: sinäkin saatana siinä. Tätä onkin viime aikoina tapahtunut hyvin tiuhaan. Lisäksi saatan esillepanossa vajota joskus hyvinkin alas. Koska tilanahtaus on kuitenkin krooninen ja kaikkia kirjoja nyt ei vaan esille naama näkyville, poikittain joutuvat esille sellaisten kirjailijoiden kirjat, jotka ärsyttävät minua syvästi. Olen siis siinä pisteessä, että saan sairasta tyydytystä hyvinkin pienistä asioista. Tosin tyydytys ei koskaan ole ikuista ja joudun jatkuvasti antamaan periksi.

Kun sitten Karpalo kävi tässä eräänä päivänä ostoksilla ja kantoi innosta puhkuen Perhoskerääjän kassalle, ajattelin minäkin sen sitten ostaa. Näin siis kävi, että asiakas tavallaan möi myyjälle kirjan. Lupasin myös Karpalolle, että saatan sanoa blogissani kirjasta sanasen. Ja nyt sen sanonkin:

Minua ihan kouraisee, kun niin monessa kohtaa teksti tuottaa pettymyksen. En tiedä mitä on tapahtunut Finlandia-ehdokkaaksikin päässeen Elenan jälkeen, lieneekö kustannustoimittaja vaihtunut, ollut lomalla, laihdutuskuurilla tai tupakkalakossa, kun tämmöiset ovat menneet läpi:

Käännyin suuremmalta tieltä pienemmälle, enkä huomannut postilaatikkoa, joka oli lähes kadonnut pensaan taakse.

Miten voi huomata jotakin, jota ei huomannut? Siihen ei edes palattu myöhemmin. Lisäksi tekstiä vaivasi monissa kohdissa ärsyttävä tautologia:

Odotin pitkään ennen kuin autojonoon tuli tauko ja pääsin taas jatkamaan matkaa. Näin auton taustapeilistä takaa tulevat autot...

Toistoja oli niin monilla sivuilla, ettei niitä voinut enää olla huomioimatta, varsinkin kun niistä olisi selvinnyt yksinkertaisesti jättämällä sanoja pois. Tuostakin ennen taustapeiliä olevasta autosta olisi voinut luopua ihan deletoimalla. Olihan tyyppi jo auton ratissa. Muutenkin tekstin pitäisi olla sellaista, että se imee niin sisäänsä, jottei näihin pikkuasioihin kiinnittäisi mitään huomiota. Nyt se ei ollut. Tarinaakin riivasi jonkinmoinen epäuskottavuus ja juoni lähentelikin melkein satua. Henkilöhahmoon ei saanut samastumispintaa sitten millään. Tavallaan kokonaisuus ei kuitenkaan ollut huono, mutta siitä kuitenkin puuttui täysin se lumous, jota takakannessa lupaillaan.

Romaani, jonka tunnelma vaikuttaa lumouksen tavoin.

Eikä vaikuta. Elena vaikutti ja muissakin Haahtelan tarinoissa on aivan omanlaisensa tunnelma.

Eniten minua tässä lukutavassani ärsyttää se, että kyttään joka hemmetin sanan. Olen todellakin menettänyt hermoni. Haluan yksinkertaisesti vain löytää vikoja sen sijaan että lankeaisin kirjailijan asettamaan ansaan ja tuudittautuisin häpeällisesti kirjan maailmaan sen virheistä huolimatta.

Niinpä minulle kävikin niin, että kompastuin lillukanvarsiin enkä enää ymmärtänyt loppua. En ymmärtänyt sitä pointtia, joka olisi pitänyt ymmärtää, eli sitä millä tavalla kirjan tapahtumat ylipäätään nivoutuivat toisiinsa ja miten se loppui. Turhauduin ja päätin kostaa tällä tavalla. Minäkin olen sentään vain ihminen.