Voittajaolo

No nih, tässä sitä nyt istutaan taas perse kipeänä. Sitä kun vanhemmalla iällä joutuu opettelemaan uusia harrasteita, ei siitä ilman sivuoireita selviä. Nimittäin ikinä en ole ennen keilannut. Keilahallissakaan en ole konsanaan käynyt. Lukioaikana meidän luokalla oli keilaajapoika, jota minä pidin ihan kahelina. En sitten niin kauheasti innostunut, kun myyntikokouksen jälkeen ohjelmistoon oli ilmestynyt keilaaminen, tarkemmin sanottuna hohtokeilaaminen Miljonääri-Jussin keilahallilla. Yritin vetkuttaa ja keksiä kaikki mahdolliset tekosyyt, mutta koska luvassa oli myös runsaasti dopingia muiden kohtalotovereitten kanssa, ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan.

Olihan se noloa, kun kaikki näkivät. Pallo liukui ensimmäisen pelikierroksen ajan yhtämittaa ränniin, milloin oikeaan ja milloin vasempaan. Ajattelin sitten ottaa isomman pallon, mutta se ei pysynyt hyppysissä ja pomppi naapuriradalle. Kaikki nauroivat. Olin jo niin masentunut, että niiskutin. Mä olen luuseri, minä sanoin ja otin lisää juovuttavaa juotavaa. Loppujen lopuksi otin sitä niin paljon, että aloin osua keiloihinkin yksi kerrallaan ja vähitellen keiloja alkoi kaatuilla sitä tahtia, että olin vaarassa joutua ratojen parhaitten kisaan.

Ja sinne minä sitten hyvin vertyneenä etenin.



Hyvä Saara, paina perseellä huudot kiirivät korviini ja minähän painoin. Pääsin huimaan vauhtiin ja kolmella peräkkäisellä täyskaadolla olin vetänyt niin hirveän kaulan kahteen muuhun kilpailijaan, ettei niillä ollut mitään toivoa. Joten tässä näette koko korporaation keilaajamestarin. Se olen minä.