Tuulen varjon jälkimainingeissa

Koska olen pitkästä aikaa saanut luettua kirjan loppuun, sitä pitää juhlistaa. Liputuspäivähän se onkin.

Hyvä suomen kieli!

No onhan se kumma homma, että tässä työssä mitä minäkin teen, en kerta kaikkiaan ole jaksanut pitkään aikaan lukea mitään muuta kuin takakansia. Toisaalta kun opin lukemaan suhteellisen varhain,



olen ehkä myös vähän kyllästynyt. Mutta nyt olen vihdoin saanut luettua kirjan, minkä täytyy osaltaan olla myös kirjan ansiota.



Carlos Ruiz Zafón on saanut ensimmäiselle romaanilleen mahtavaa hypetystä muualla maailmassa. Tuulen varjoa ( Otava 2004, suom. Tarja Härkönen) on myyty euroopassa lähes miljoona kappaletta ja se on ilmestynyt 25 maassa. Tämä kaikki on sikäli kummallista, että minusta kirjan seitti oli kyllä tiukkaan ja monimutkaisesti kudottu, mutta siellä oli myös valtava reikä. Jouduin pari kertaa miettimään, miten tällainen leväperäisyys on mahdollista. Lukijat ovat todennäköisesti hyvinkin armollisia, kunhan tarina vie mennessään. Kertoisin sen reiän teille, jos joku joka on juuri aikeissa lukea Tuulen varjoa, ei vetäisi siitä hirveitä pultteja.

Pari kertaa ennen nukkumaan menoa jouduin tuhahtaen heittämään kirjan pois käsistäni. Kirja oli rakennettu selityksien varaan ja se selittävä teksti on jumalattoman pitkäveteistä. Kirjasta olisi saanut hienon tuhatsivuisen eepoksen näyttämällä kaiken, sen sijaan että tyydyttiin kirjoittamaan kirjeitä ja kuuntelemaan vanhuksen jaarituksia. Valintakysymyksiähän nämä kirjailijalle ovat, että millä tavalla haluaa tarinansa kertoa. Parasta tekstiä Zafón kuitenkin sai aikaan kuvaamalla tapahtumaa suoraan. Ne pitkät selittävät osiot olivat puisia paasauksia ja tekivät kirjasta esanssin makuisen, vähän niin kuin espanjalainen tortilla olisi täytetty pelkillä synteettisillä mausteilla.

Kun ajattelen, miten pienestä tarina loppujen lopuksi on kiinni, en voi kuin ihmetellä joidenkin kirjojen huimaa suosiota. Tämäkin perustui pitkälti ylireagointiin ja rumaan typeryyteen. Ilman ylidramaattista espanjalaista pässinpäätä ei olisi koko tarinaa, mikä hieman lopussa ärsytti. Se teki kirjasta niin naiivin.

Kirja on peili, josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme... tässä kirjassa sanotaan. Jäin miettimään, että onko minulla tosiaan sisälläni espanjalainen tuhkanharmaa taivas, usvan peittämiä kujia, kaarikäytäviä, katakombeja, pieniä palatseja kadun kulmissa... ja jos on, miten ne ovat sinne joutuneet. Lisäksi jouduin käymään taistelua itseni kanssa siitä, onko vähälevikkisellä kirjallisuudella sittenkin suurempi merkitys kuin olin ajatellut. Sadan kappaleen myyntiluvut saavuttanut kirja nousi pakkomielteeksi ja eli omaa elämäänsä Espanjan yössä. Ah, niin romanttista, niin jännittävää.

Kirjalla on ansionsakin. Mielessä häivähti hetkittäin Marquezin kosteat ja rehevät kuvaukset, mutta milloinkaan teksti ei jatkunut samanalaisella ryöpytyksellä kovin pitkään. Ne olivat pieniä hetkiä, mutta hyviä.

Hänen nimensä oli Marisela, tai sillä nimellä Jausá häntä kutsui, ja hänen arvoituksellisesta persoonastaan ja käytöksestään tuli pian kaupungin seurapiirirouvien suosituin päivittelyn aihe, kun he kokoontuivat maistamaan hunajaleivonnaisia ja tappamaan aikaansa tukahduttavina syyskesän päivinä. Näillä kutsuilla kerrottiin vahvistamattomia huhuja siitä, että tuo afrikkalaisnainen harrasti haureutta rakastajansa kanssa istualtaan, toisin sanoen kuin kiimainen tamma, mikä rikkoi ainakin viittä kuutta vakavinta kuolemansyntiä. Niinpä jotkut kirjoittivat piispalle anoen suojelua ja siunausta Barcelonan hyvien perheiden vitivalkoisille ja saastumattomille sieluille moisten vaikutteiden edessä. Kaiken muun julkeuden lisäksi Jausá kävi sunnuntaisin aamupäivällä hevoskärryajelulla vaimonsa Mariselan kanssa ja toi babylonialaisen turmeluksensa kaikkien puhtoisten nuorten poikien ja tyttöjen silmien eteen heidän kävellessään Paseo de Graciaa pitkin kello yhdentoista messuun. Jopa päivälehdet kirjoittivat tästä ylpeästä ja kopeakatsesesta neekerinaisesta, joka tarkkaili barcelonalaisyleisöä "niin kuin viidakon kuningatar katsoisi pygmien veljeskuntaa".