Munasarjojensa vankina

Kävin eilen aamuna gynekologilla. Siitä olikin kahdeksan vuotta edellisestä kerrasta. Gynekologille meneminen on vielä pahempaa kuin hammaslääkärin tapaaminen. Tässä suomalaisessa kulttuurissa se vaan on niin, että kylmän steriilissä odotushuoneessa vapistaan vatsa sekaisin lääkärin kohtaamista. Amerikkalaisten hömppäelokuvien (kaikella kunnioituksella) käsitys gynekologien vastaanotosta on tyystin toisenlainen. Gynekologin tarkistus tuntuu olevan mukavaa ajanvietettä. Sinne piipahdetaan tapaamaan lääkäriä, vastaanottoapulaista ja muita potilaita sekä kuulemaan viimeisimpiä juoruja. Pehmeillä sohvilla lueskellaan iloisen kalkatuksen keskellä naistenlehtiä eikä kenelläkään tunnu olevan vaikeuksia mennä levittämään henkilökohtaista tavaraansa lääkärin sorkittavaksi. Minulla on, joten tällaisen tempauksen läpikäyminen tuntuu suurelta saavutukselta.

Siinä kapealla käytävällä yksin istuessani ajattelin, että mitä minä tässä oikein teen. Jos sieltä vaikka syöpä löytyisi, niin johonkinhan minä kuitenkin kuolen. Se on aina vain ajan kysymys. Melkein olin valmis pakenemaan paikalta, mutta kun olin niin pitkälle jo päässyt, tilannut ajan, lähtenyt kotoa puolitoista tuntia aikaisemmin ennen työvuoron alkua, joten siihen sitten jäin alistuneena odottelemaan. Sitten vastaanottohuoneesta tuli ulos nuori nainen, jonka naama oli mutkalla. Tyttö meni suoraan vastapäiseen vessaan ja jäi sinne suihkua lorisuttamaan. Siinä vaiheessa mietin, onko kaikki varmasti steriiliä kun minä siihen huoneeseen menen ja asetan jalkani telineisiin.

Eniten gynekologin vastaanotolla minua kuitenkin ärsyttää se, että ne aina osoittavat jotakin verhonkauhtanaa ja sanovat: Tuolla voit ottaa vähän pöksyjä pois. Ensinnäkin se on ihan sama, onko siinä sitä verhoa ollenkaan, kun sitä kohta pasteerataan kalseassa huoneessa alapää paljaana. Toisekseen pöksyjä ei voi ottaa pois vain vähän. Ja kolmannekseen, miksi ne aina sanovat pöksyjä.

Toista lastani odottaessa jouduin kerran ottamaan esikoisen mukaan lääkärintarkastukseen. Pistin pojan lattialle leikkimään palikoitten ja dinosaurusten kanssa ja kävin ottamassa verhon takana vähän pöksyjä pois ja kapusin telineille. Lääkäri, joka oli melko nuori mies, alkoi sitten alakautta tutkia raskauden edistymistä. Esikoiseni yllättäen päätti, että se onkin paljon mielenkiintoisempaa kuin dinosaurukset ja tuli silmät selällään tapittamaan lääkärin vierelle tätä hienoa näkymää. Se nousi oikein varpailleen ja kurkotti kaulaansa.
- Juu, katsopas sitä. Mitä mieltä olet, eikö taida olla ihan leijonanpentu sieltä tulosssa, kysyi lääkäri.
- Varmaan, poika vastasi vakavana.

Olette varmasti huomanneet, että olen hieman ailahtelevainen tätä nykyä. Ehkä enemmän kuin ennen. Minulla on näet premenopaussi, jota voi kestää kymmenenkin vuotta ennen varsinaisia vaihdevuosia. Tästä tulee kuulkaa mukavaa aikaa ja vielä hauskempaa on siis odotettavissa. Lääkäri kirjoitti minulle keltarauhashormonia, jolla voin sitten huijata kroppaani käyttäytymään asiallisesti ja ennen kaikkea ajallaan. Nythän se käyttäytyy niin kuin minulle ei olisi mitää vaivaa siitä, että nämä idiootit, joiden panttivankina joudun elämään vielä vuosikymmenen, toimivat silloin kun niitä sattuu huvittamaan.


Kuvassa pahikset.