Warning! Sisältää typerää jankkaamista ja on ällöttävän henkilökohtaista paatosta

Olen nyt käynyt niin Katsauksessa, minhin haarakonttorilla kuin Karpalonkin Kulissien takana puolustelemassa laiskuuttani ja vähättelemässä syömistäni. Siltä se ainakin tuntuu. Näen vinoa hymyä ja hymistelyjä. Kelvoton läski tässä taas valittaa ettei millään laihdu. Ottaisi itseään niskasta kiinni, liikkuisi enemmän ja söisi vähemmän. Kaikille huolestuneille paljastan tässä kirjoituksessa kaiken.

Kesäloman jälkeen en ole syönyt edes grilliruokaa. Ruokavaliooni eivät kuulu juuri lainkaan hampurilaiset tai suklaapatukat, rasvaiset makkarat tai kioskipurtavat. Ne ovat täysin harvinaista herkkua meikäläiselle. Kuuluvat luokkaan kerran vuodessa. En sorru pitsaankaan kuin korkeintaan kerran parissa kolmessa kuukaudessa. Jäätelön syön suunnilleen pari kertaa viikossa, riippuen siitä onko hellettä. Jos ei ole, en syö sitäkään. Aamulla juon kahvin jos ehdin. Syön sen kanssa sämpylää tai ruisleipää. En napsi jogurtteja, en juo tuoremehuja, en limpsoja. Päivällä huitasen jonkin köyhän valmisaterian töissä. Jos joku tarjoaa kahvin kanssa viinerin, syön sen kyllä. Sitä tapahtuu kerran pari kuukaudessa. Yleensä syön ruisleipää, jos on nälkä. Sillä aikaa ei salaatin puputtamiseen ole siinä määrin, että se veisi nälän ja kirkastaisi mielen. Jos taas ei ole kovin kova nälkä, syön banaanin tai nektariinin. Kotona syön sitten oikean ruuan, pastaa, broileria, spaghettia, perunaa, kalaa, lihaa... En käytä suolaa juuri lainkaan. Sokeria en lisää edes kahviin. Illalla syön leivän ja salaattia. En syö edes juustoa, se maistuu suussani sukkahielle. Leivän päälle laitan kurkkua ja kevytleikkelettä. Sairaan kiinnostavaa, eikö vain. Väliajoilla jauhan sitä hemmetin nikotiinipurkkaa ja juon vettä. Minulla on juomapullo töissä kassapöydällä aina. Muut sanovat sitä tuttavallisesti Saaran tuttipulloksi. Siideriä tulee juotua viikonloppuna vähän. Eilen kaksi tölkkiä, mutta onhan siinäkin jo litra. Viikonloppuisin saatan tehdä marjapiirakan, johon en lisää sokeria, että kaikki perheenjäsenet voivat sitä syödä. Lisäksi juon rasvatonta maitoa, etten eläisi puutteessa, mutta töissä juon ruuan kanssa vettä.

Työvuorosta riippuen käyn koiran kanssa aamulla lenkillä ja lähden sitten töihin. Meillä ei voi töissä istua. Olen jaloillani sen kahdeksan tuntia päivässä. Jalkapohjat ovat joka päivä tulessa, vaikka vaihtelen kenkiä ja olen kokeillut vaikka minkälaisia terveyskenkiä. Edes viikonloppu ei riitä jalkapohjien palautumiseen kiputilasta pois. Usein maanantaiaamuna huomaan, että jalkapohjia aristaa vieläkin. Kantelen suunnilleen kymmenen kilon painoisia kuormia päivän aikana noin pari tuntia. Siis joka päivä. Tahti tulee tiivistymään joulua kohden. Näillä käsivarsilla pärjäisin todella hyvin kuulan työnnössä, jos oikea käsivarsi ei olisi niin kipeänä aina. Jatkuva kumartuminen ja hinnoitteluasento ottavat selän päälle. Kuormaa purkaessa tulee mentyä kyykkyyn ja ylös vähintään sen sata kertaa päivässä. Polvet ovat joskus pirun kipeät. Jalkaa ei meinaa ajoittain saada suoraksi. Askelmittarin olen ajatellut hommata, sillä käveltyä tulee tuodella paljon. Olisi kiva saada vähän tukea heppoisten sanojensa painoksi. Ihmisten on niin vaikea uskoa, että joku tekee oikeasti töitä ja liikkuu kaiken päivää.

Junassa saan sitten levätä kotiin tullessa sen puoli tuntia. Siellä tekisi mieli ottaa kengät pois ja nostaa jalat penkille, mutta on se vähän epäkohteliasta. Kun saisi pidettyä ne edes suorassa, etteivät polvet jäykistyisi matkan aikana, mutta sekään ei koskaan onnistu. Ennen kotiseisaketta pitää yrittää vaivihkaa oikoa jalkoja, että pitävät sitten kun nousee ylös. Nyt en ole käyttänyt vielä sukkia tänä syksynä, mutta kun se aika tulee, on nilkoissa sentin syvyiset painaumat. Joskus on niin puhki, että voisi rojahtaa suoraan naamalleen, kun pääsee kotiin, mutta useinmiten on otettava paistinpannua esiin ja alettava vääntää ruokaa perheelle. Syömisen jälkeen maailma mustenee hetkeksi. Yleensä pysyttelen hereillä, etteivät n. kuuden tunnin yöunet kärsisi. Iltasella siistin talon, lakaisen ja siivoan ja käyn vielä koiran kanssa lenkillä. Te tiedätte tasan tarkkaan ne hetket päivästä, jolloin minä istun perseelläni.

Että jos jollakulla vielä on mielihaluja tulla vihjailemaan siitä, miten liikunta auttaa karistamaan kilot ja että syy on siinä, etten saa syömistäni hallintaan enkä sen vuoksi laihdu, niin ehkä jonkinlaista realismia kannattaisi harkita. Liikkuminen on liikkumista, vaikka sitä tekisi työkseen. Nykyään tuntuu siltä, että vain jokin keinotekoinen liikunta on liikuntaa parhaimmasta päästä. Mutta kaikki eivät istu perseellään kaiken päivää ja homehdu toimiston nurkassa. Eivätkä kaikki kaupantäditkään liiku, vaan istuvat siinä kassapöytänsä takana silmissään kilo maskaraa. Meillä se valuu hien mukana poskille.

Ihmisen elimistö tottuu myös liikuntaan. Se vaatii koko ajan kovempia ponnisteluja, jotta merkittävä kehitystä tapahtuisi. Yhtäkkinen liikunnan lisäys auttaa takuulla toimistotyöntekijää laihtumaan, mutta kyllä ihmisen nivelet ja luut alkavat tässä iässä kulua, jos elämä ei ole mitään muuta kuin liikkumista.

Minulla on työkaveri, jonka siskolla on sellainen geeni, ettei hän tunne ikinä nälkää. Se pyörtyili pienenä jatkuvasti, koska unohti syödä, sillä mikään sisäinen kello ei koskaan kalkattanut eikä kertonut näläntunteesta. Jos sellainen geeni kerran on, niin sitten on olemassa myös päinvastainen geeni. Kamala ajatus, mutta ehkä nyt todella lihavia on helpompi ymmärtää. En tosi asiassa ole lihava, pyylevä kyllä. Tupakanpolton lopettamisen jälkeen olen lihonut kymmenen kiloa, ja minun on ollut vaikea ottaa ne kilot vastaan, koska en ole enää sama kuin ennen. Näiden kilojen lähteminen tuntuu olevan liian tiukassa, mutta koska inhoan vaateotoksilla olemista, minun on pakko yrittää laihtua. Haluaisin mahtua entisiin vaatteisiini.

En korvaa tupakkaa karkeilla, vaan nikotiinipurkalla. Karkkiahan se on toisaalta sekin. Saattaa olla, että sen vaikutus sokeritasapainoon on ollut liikaa. Eihän näitä kai ole tutkittu. Koska en yleensäkään syö karkkia kuin silloin tällöin, tupakan korvaaminen muulla mielihyvää tuottavalla on hieman vaikeaa. Myöskään liikkumaan on esimerkiksi töistä vaikea sen enempää lähteä, kun tupakantuska iskee. Ja sehän iskee aika usein - kotonakin. Kai tässä pitäisi olla 8 tuntia töissä, kahdeksan tuntia lenkillä ja kahdeksan tuntia unessa, että olisi vasta kelvollinen valittamaan laihtumisen vaikeudesta ja tupakantuskista. Elämä vaan ei ole kaikille samanlaista.