sunnuntaina, elokuuta 14, 2005

Kukkahatun karmaisevat tunnustukset eli me, myself and I


Tänään olen hieman krapuloissani miettinyt minuuttani. En edes tiedä, onko tämä tärkeää. Siitä on hyvin kauan, kun olen löytänyt minuudestani jotakin, jonka olisin voinut jotenkin selittää. En oikeastaan edes tiedä, millaisena muut minut näkevät. En tiedä miltä tarkkaan ottaen näytän eri tilanteissa. Punastelenko kuinka näkyvästi ja näyttääkö aidoksi kuvittelemani tekohymyni hyvinkin väkinäiseltä. En edes tiedä kuullostaako nauruni sairaan naisen käkätykseltä vai muuten vain karmivalta. (Koska nauran paljon, minun pitäisi olla siitä ehkä hivenen tietoisempi. Taidan nauhoittaa sitä tänään ikään kuin salaa itseltäni). Minun käsitykseni minusta voi siis tosiaan olla hyvinkin erilainen kuin mikä toisilla on minusta.

Kävin Maalaisen kehoituksesta lukemassa erittäin hyvän penismonologin. Melkein rakastuin tuohon penikseen. Innostuin valtavasti sen ominaisuuksista. Se oli todellinen kasvukertomus, jos saan sanoa. Koin hetken jopa sitä kuuluisaa peniskateutta. Ennen en ole voinut kokea, koska en ole tiennyt mistä olen jäänyt paitsi. Sen loppu pani minut miettimään, millaista olisi olla mies ja peniksensä epämääräinen jatke. Mennä sinne minne innostunut penis näyttää tai harrastaa ylevää liikuntaa valtoimenaan liikahtelevan peniksensä kanssa, eikä kuitenkaan kokea peniksensä olevan osa sen henkilön minuutta, johon se penis kuuluu.


Enhän minä kukkahattutäteihin kategorioitu (Aurinkoiset terveiset Moilaselle!) voisi nyt kirjoittaa vaginamonologia ja tutustua sitä kautta itseeni, vaikka pimpsan vallaton kasvukertomus voisi ollakin eri antoisa aihe. Enkä minä suinkaan voisi erottaa pimpsaa minusta, tarkkailla sen tekemisiä ulkopuolisena, koska se on sisäpuolellani. Ja kaiken kaikkiaan nainen levittelemässä pimpsaansa pitkin Blogistaniaa olisi äkkiä hyvin huonossa maineessa, vaikka sen kirjoittaja olisikin pelkkä nimimerkki. Luoja nähköön, enhän minä aina ole ollut yhtä tarkka tavarastani kuin tänä päivänä. Maine on naiselle arka aihe, vaikkakaan ei kaikille. Ehkä äiti-ihmisenä sitä on tullut tarkemmaksi. Omat lapset tiedostavat jo kulttuurillisia sääntöjä. Sellainen minä siis olen. Teen myös sellaisia valintoja, jotka osin kuitenkin perustuvat siihen, mitä muut ajattelevat. Se on sukuvika. Ja kun sukulaiseni ajattelevat mitä muut ajattelevat, heidän "muut" ovat silloin mielestäni aina muita. Minä se en ainakaan koskaan ole. Mikähän siinä muuten onkin!

Kuitenkin jopa nimimerkki joutuu ottamaan vastuun kirjoituksistaan itselleen, mikä minusta on kaikkein tärkeintä. Hyväksynkö itseni sellaisena kuin olen vai vasta sellaisena, jonka kaikki muut hyväksyvät. Sehän on mahdotonta. Mielipiteitä ja mielikuvia on tasan niin monta kuin lukijoitakin. Minä siis rakennan itselleni rajoja ja sanelen sääntöjä, mitä voin kirjoittaa ja mitä en. Ne rajat eivät kuitenkaan ole niin tiukat, jos kirjoittaisin tätä omalla nimelläni. Tällä tavalla en ole sidottu muihin, vaan vain itseeni.

Ryvettyminen on ollut minulle arkipäivää siitä pitäen, kun olen alkanut kirjoitella nettiin. Olen pannut itseni likoon tällä nimimerkillä paljon enemmän kuin olisin voinut tehdä sen omalla nimelläni. Joskus, mutta ei lähellekään aina - vain joskus - minusta tuntuu siltä, että omalla nimellään esiintyvät valehtelevat ja kaunistelevat asioita. Tekisi mieli välillä potkaista perseelle moisen hienostelun vuoksi. He peittelevät inhimillisyyttään ja antavat itsestään vääristellyn kuvan. He eivät ole ihan aina rehellisiä edes itselleen, saati sitten muille. He eivät yleensä paljasta omia vikojaan kuin rivien välissä, eivätkä joudu ottamaan vastaan siten niin paljon paskanheittokaaan. En sano, että lähellekään kaikki tekisivät sitä aina, enkä sano, että se on huono asia. Tarkoitan vain, että sitä toimii väistämättä eri tavalla riippuen siitä, mikä rooli meistä on esillä. Täysin anonyymi on vailla minkäänlaista roolia. Se ei ole vastuussa sanoistaan kenelläkään. Se on irtolainen, hylkiö, jota ei todella ole olemassa, koska sen isäntä ei pysty ottamaan siitä vastuuta edes itselleen eikä pysty myöntämään sitä omakseen. Anonyymin kommentilla ei ole majapaikkaa, mutta Saaralla on. Se on minussa, halusin tai en.

Olen yleensä ottanut kommentit vastaan kuitenkin sellaisella mielellä, että ne on kohdistettu minulle - oli minun nimeni täällä netissä sitten mikä hyvänsä. En voi itse suojautua kritiikiltä nimimerkkini taakse. Jotkut tietenkin voivat, minä en. Aika usein jouduin myöntämään vikani ja kun sen olen tehnyt, kritiikki tuntuu tyhjänpäiväiseltä, enimmäkseen jopa typerältä. Hyvänen aika, ei minulla ole mitään aikomuksia muuttua toisten mielipiteitten mukaiseksi. Jos joku ei minua täällä netissä kestä, se ei järisytä minun maailmaani, vaikka jopa pysähtyisin sitä ihmettelemään. Minähän olen niin ihana ihminen, kumma juttu. Mutta herranjumala, olen siitä huolimatta neljäkymmentävuotias. On itse asiassa aivan turha tulla sanomaan, miten minun pitäisi olla toisenlainen tai sanoa asioita toisella tavalla. En esimerkiksi ymmärrä ihmisiä, jotka tulevat tähän blogiin kiusaamaan itseään jutuillani, jotka aiheuttavat heissä negaatioita. Vielä vähemmän ymmärrän heitä, jotka kokevat minun olevan joku heidän mieleisekseen muokkaantuva barbinukke tai pahimmillaan jopa pumpattava barbara. Kutsukaa tylyksi tai miksi vain. Sellainenkin minä siis olen. Minun on myönnettävä, että kirjoitan sittenkin tätä blogia itseäni varten.

Jotkut tuntevat minut oikealta nimeltäni ja kutsuvat minua silti usein Saaraksi. Loppujen lopuksi nimimerkkinä saatan olla enemmän oma itseni kuin mitä olisin omalla nimelläni. 99% tämän blogin tarinoista jäisi kirjoittamatta ja minäkin alkaisin hyvin pian siteerata filosofeja, kirjailijoita ynnä muita ja lähteä sitä kautta rakentamaan suojamuuria omien mielipiteitteni ympärille. Mutta se en olisi minä. Se olisi se rooliminä, jonka ympäristö minusta on rakentanut. Minun pitäisi varoa liikaa. Minun pitäisi suojella liian monia, koska todellisuudessa olen alistuvainen, mukautuvainen ja annan muille ihmisille tilaa omani kustannuksella - paitsi joskus sitten menee hermot, varsinkin kun hyväksikäytön raja ylittyy liikaa.

Innostuin tästä aiheesta niin Silja Orvokin, Illuusian kuin Kirstinkin avittamana. Olen pahoillani, etten ole kommentoinut aihetta jokaisessa blogissa, jossa sitä on käsitelty. Johan se söisi inspiraatiosta puolet. Omat aiheeni saavatkin omasta puolestani sinkoilla maailmalle sellaisinaan, josko niitä koskaan kukkahatun alta tulee, mutta minä en niitä omista.

39 kommenttia:

Silja Orvokki kirjoitti...

Olen samaa mieltä, että nimimerkin turvin pystyy paremmin tuomaan oman itsensä esiin, joka jää usein syrjään fyysisessä olemassaolossa. Omassa blogissaan voi olla oma itsensä, vaikkakin nimi ja muut taustatiedot on pikkasen muunneltu, jotta saisi suojan esiintyä aidommin itsenään.

Minua pikkasen harmittaa, että muutama tuttuni tietää tästä bloggailusta. Nyt en voi kertoa joistain elämääni kuuluvisa osa-alueista, joista muuten ehkä olisin voinut puhua. Mutta toisaalta he saavat minuun uudenlaisen kuvakulman, jota muuten ei olisi mahdollista. Jos haluan kertoa niistä erittäin salatuista ajatukisistani verkkomaailmalle, voin aina perustaa sille oman blogin. Niin yksinkertaista se on.

Saara kirjoitti...

Joo-o, toisaalta on vähän kummallista, että netistä tulleet live-tutut taas eivät vaikutakaan sillä tavalla estoisesti, koska he ovat oppineet tuntemaan minut tällaisena. Siinä muuten onkin ollut kestämistä. Ohhoh.

Eli kyllä siinä varsinaisessa elämän roolissa on jotakin sellaista, joka ei ihan ole sitä ominta itseä. Ja tässä nettiminässä taas jotakin sellaista, joka ei kestä päivänvaloa.

Pitää muuten lisätä vielä tuohon kirjoitukseen, että varsin hyvin ymmärrän, ettei omalla nimellään voi aina sanoa mitä oikeasti ajattelee, enhän minäkään voisi. Ajoittain vain näyttää siltä, että ihmisen kuori käy sanomassa jotakin ylevää ja avarasydämistä, vaikka sappi sisällä kiehuukin.

En itse asiassa tiedä olisiko minusta siihen. Rohkeuttahan se vaatii aika tavalla ja hyvän itsekontrollin.

Anonyymi kirjoitti...

Ei kukkahattutädellä ole enää pimpsaa.

Saara kirjoitti...

Onhan. Mutta empiiristen tutkimustesi tässä vaiheessa varmasti näyttää siltä, ettei sitä enää olisi. Mieli siitä sitten parinkymmenen vuoden päästä saattaa vielä muuttua.

Kaura kirjoitti...

Sulla on joka tapauksessa niin maukas blogi että tilaisin sitä toiveikkaana, vaikka yhtäkkiä valtaisa meemien ja testien aalto pyyhkisi sen yli.

Saara kirjoitti...

Niin mutta hei, tällä hetkellä on yksi lopettanut tilaaja ja olen pudonnut taas kuusi sijaa. Tarkkaillaanpas tilannetta puolen tunnin päästä uudestaan. Pysy kanavalla.

kirsti kirjoitti...

Hei, onko tuo minä. Siis tuo joka käy sanomassa jotain ylevämielistä vaikka sappi kiehuu? Minä muuten teen tuota. Mutta sen tarkoitus ei ole hämätä ketään, vaan se perustuu tähän minun ideologiaani jonka olen omaksunut venäläisiltä toiminnanteoreetikoilta ja ... no en viitsi kirjoittaa esseetäni tähän. Mutta siis minähän uskon, että sanoilla ei pelkästään ilmaista jotain mitä on, vaan niillä myös luodaan maailmaa. Ah, tulee ihan vanhat hyvät ajat mieleen, koska Tarjan kanssahan minä silloin aikoinaan väittelin tästä niin pitkään ja hartaasti.

Saara kirjoitti...

Hehhehe, et se sinä ollut, mutta jäit kiinni. Se tarkoitti yleisesti sitä tilannetta, missä omalla nimellään oleva on. Herranjestas, tekeväthän sitä nimimerkilläkin kirjoittavat, mutta tarvetta niillä ei sillä tavalla siihen ole.

Itse asiassa meinasin mainita, etten nyt tarkoita sinua, mutta se olisi ollut niin sisäpiiriläistä. Joten hyvä että teet sitä kuitenkin.

Kaura kirjoitti...

Steijjaan tuneddina.

Saara kirjoitti...

Hei Kaura kato, nyt ollan pudottu sen seitsemän sijaa. Ei tule mittään nyt tästä ei tule. Puolen tunnin päästä taas. Eikä mitään graduja juosta välillä tekemään. Graduja! Jösses.

Kaura kirjoitti...

Salasilmällä katselin Frostia tuossa, mutta ajatukset oli koko ajan täällä lukijatilastoissa! Oli!

Anonyymi kirjoitti...

Kukkahattutädit on eliittiä.

Petra

Mocartes kirjoitti...

Oikeasti ajattelee? Mitä se on? Tai mitä on ajattelu? En tiedä. Saati että mikä on minä? Joskus sitä vain näpyttelee, vaikka harvoin ja vähän, valitettavasti tai onneksi.

Saara kirjoitti...

Ajatella, minusta tämä oli niin hieno postaus. Kerta kaikkiaan loistava ja taas kaksi lopettanutta tilaajaa. Voi kukkahattu sentään.

Moca, mitä "oikeasti ajattelee"? Pitääkö tämä litania nyt muka lukea uudestaan, kun en muista enää mitä siellä sanotaan vai mihin tämä ajattelu liittyy?

Mocartes kirjoitti...

Never mind, sitä ei aina tule niin ajateltua, mitä naputtaa. Tai siis naputtelee vain pikku siivuja jostain. Edellinen oli tähän:

"Pitää muuten lisätä vielä tuohon kirjoitukseen, että varsin hyvin ymmärrän, ettei omalla nimellään voi aina sanoa mitä oikeasti ajattelee, enhän minäkään voisi. Ajoittain vain näyttää siltä, että ihmisen kuori käy sanomassa jotakin ylevää ja avarasydämistä, vaikka sappi sisällä kiehuukin. "

Saara kirjoitti...

Niin, loppujen lopuksi tämä johtaa siihen, ettei voi sanoa edes itsestään varmasti, mitä oikeasti ajattelee. Vai näytteleekö ajattelevansa juuri niin kuin näyttäisi ajattelevan. Oijoi, rupeaa huippaamaan.

Mocartes kirjoitti...

Äh, tuo skeptismi ei oikeestaan koske muita kuin minua itseäni eikä ainakaan sinua. Entä sitten tuo Kiiperin sanat luovat maailmaa. No luovathan ne osaltaan Blogistania ja toisaalta ne luovat sanojan tulkintaa maailmasta ja vaikuttavat muiden tulkintaan ja puheenvuoroihin. Mutta oikeaa reaalitodellisuutta ne eivät kai juurikaan luo.

Mocartes kirjoitti...

Tai no miksei välillisesti. ALussa oli sana. Ja Parosen maailma on sana vai miten se meni. Ja muut filosofit. Äh, Mutta kivikunnan ja kasvikunnan kannalta se on puppua. Ja voi olla muutenkin. Mitähän se Tarja oli mielipuolta?

Saara kirjoitti...

Äh, sinä et olekaan ollut meidän kanssa koskaan kaljoilla.

Mocartes kirjoitti...

Luonnontilaisessa luonnossa sana ei luo mitään.

Saara kirjoitti...

Reaalitodellisuus on siis vain tekoja.

Mocartes kirjoitti...

Ja prosesseja ja mekaniikkaa ja kvanttimekaniikkaa, materiaa ja liikettä, energiaa ja värähtelyjä hih hih.

Mocartes kirjoitti...

Värähtelyistä taas pääsisi vaikkapa siihen mystiikkaan, että jokin kivi vaikuttaa suoraan ihmiseen. Jos ihmisen sana vaikuttaa suoraan kiveen enemmälti niin se olisi myös ihme.

Mocartes kirjoitti...

Tietenkin säteilevä kivi voi " suoraan säteilyttää" ihmisen ja aiheuttaa mm. syövän ja vaikkapa putoava kivi saattaa halkaista ihmisen pään. Mutta niissä tapauksissa on kyseessä luonnontieteellisesti mitattava vaikutustapa.

Saara kirjoitti...

Kyllä minulla ainakin kukkahattu alkaa useasti täällä värähdellä.

Mocartes kirjoitti...

Sitäkin kyllä tunnetusti tapahtuu, että sana vaikuttaa ihmiseen siten, että ilman tekoja viisari värähtää toisaalla, vaikka yleensä tässä yhteydessä painotetaan visuaalista puolta.

Saara kirjoitti...

Niin mutta eikös se sitten ole reaalitodellisuutta, kun kerran värähtää, perkele.

Mocartes kirjoitti...

Aivan, jopa joidenkin filosofien mielestä muistaakseni reaalitodellisuutta on olemassa. Tuossa tapauksessa vaikutus välittyy biologisesti eikä mystisesti. Vaikka siihen ei liity tiedostettuja tai tiedostamattomia tekoja.

Mocartes kirjoitti...

Sitäkin voisi tietenkin pohtia, että vaikuttaako sana suoraan kiveen, jos se hakataan siihen.

Anonyymi kirjoitti...

Sen kiven on sitten parasta olla suomalaista graniittia, ainakaan italialaiseen marmoriin ei kannata hakata mitään järkevää.

Petra

kirsti kirjoitti...

Niin, siis Tarja oli sitä mieltä, että minä teeskentelen, kun kirjoitan ystävällisesti vaikka korvien välissä kihisee. Omasta mielestäni taas en teeskennellyt koska pyrin kirjoittamalla ystävälliseen sävyyn löytämään myös itsestäni sellaisen pienen ystävällisyyden kipinän johon voisin puhaltaa vähän henkeä ja kohta minä ihan oikeastikin täyttyisin ystävällisistä tunteista ärsytykseni kohdetta kohtaan. Joskus se jopa toimii, eli pitäydyn kyllä väitteessäni että sanoilla tosiaankin myös luodaan maailmaan, ei pelkästään ilmaista sitä.

Saara kirjoitti...

Sanoiko Tarja niin? Vau. Olen aika pahasti myöhässä. Mitä siitä on? Kolme vuotta? Neljä?

kirsti kirjoitti...

parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja minultahan on itseltäni jäänyt ymmärtämättä monta olennaista asiaa.

Saara kirjoitti...

Kertaus on opintojen äiti. Niih.

Anonyymi kirjoitti...

Muistatko kun sanoin, että joskus haluaisi, ettei olisi tunteita? Sanoin sen blogissani. Mitä vastasit? En muista. Ja poistin blogini. Se oli hyvä vastaus.

-henki

Saara kirjoitti...

Voi henki. Olen pahoillani. Tunteita on joskus kovin vaikea kestää, mutta ilman tunteita elämä ei tunnu miltään.

palava mieli kirjoitti...

Minä löysin tällaisen kukkahatun:

http://www.punanaamio.fi/lisainfo-hatut/01033.htm

Ajattelin tilata tuon lilanvärisen. Vaikka minulla on kyllä jo kukkahattu. Sellainen paheellinen, koska se on kokonaan musta, mutta sentään virkattu ja siinä on lierit ja yksi virkattu ruusu(ke)! Ostettu joltain oikeilta kansainvälisiltä hippimarkkinoilta Saksan Essenistä.

Hiphiphuraa!

palava mieli kirjoitti...

Argh, kävin kaivelemassa hattulaatikkoa ja sieltähän löytyi toinenkin kukkahattu, mutta sekin on musta-valkoinen!

Saara kirjoitti...

Ihania! Kiitos.