Sukunsa musta lammas tilittää

Taide, tuo mystillinen ilmiö, on saapunut Helsinkiin jos jonkinlaisessa muodossa. Runoja ja runoilijoita voi bongata jopa asematunnelin epämääräisissä nurkissa. Runoja voi lukea jopa metron seiniltä, mikä minusta on ihanaa. Taidenäyttelyitten, elävän (ei siis kuolleen) musiikin ja performanssien vyöry kulminoituu Taiteiden yöhön, jolloin runoraatikin puskee suorana lähetyksenä eetteriin. On juhlaviikot ja kaljaa kuluu. Humun keskellä sitä tulee miettineeksi, mikä helvetti on minun suhteeni taiteeseen vai olenko sydämeltäni satakuntalainen, jolle riittää perunat ja klapit. Vai ymmärtäisinkö taidetta paremmin, jos se tulisi eteeni maskuliinisen miehen muotoisena. Hauska yhteensattuma, siskot. Minä todella olen ollut tämän päivän hämmennyksen vallassa.

Tiedättekö, tätä ei pitäisi tunnustaa, mutta minun on vaikea kestää runojen ääneen lukemista. Se on niin noloa! Tirskuisin kuin pikkulikka Linnunlaulun runoilloissa. Minusta ne eivät vain voi olla totta. Että joku lukee runoja ja sitten avaudutaan siitä, mitä ajatuksia ne herättivät. Siis ääneen. Ihmiset siellä keskenään nyökkäilevät, hymisevät, istuvat silmät kiinni, posket vienosti hehkuen joissakin sfääreissä. Vaivaudun myös, jos joudun katsomaan kummallista performanssia. En lakkaa ihmettelemästä ihmistä, joka todellakin antautuu hetken vietäväksi ja joka umpisolmussakin uskoo tekevänsä taidetta ja antavansa elämyksiä. En missään tapauksessa tuhahtele ylimielisenä, vaan yritän löytää näistä kummajaisista merkkejä epärehellisyydestä, ikään kuin he olisivat vain kännipäissään keksineet hyvän keinon päästä esiintymään. Joskus jopa alasti. Onpa hyvä pokka, minä ajattelen ja usein miten tiedän olevani väärässä. En vain millään saavuta sitä elämyksen käsitettä (mielestäni) tekotaiteellisin keinoin. En pääse siihen käsiksi. En ymmärrä näitä selityksiä taiteen, kielen ja liikkeen yhteisestä virrasta. En edes tajua, miten joku voi puhua niistä tosissaan.

Joskus joudun lukemaan kirja-arvostelun useaan kertaan enkä vieläkään ymmärrä, mitä helvettiä arvostelija siitä oikein sanoo. Ikään kuin arvostelija olisi se taiteilija, joka vasta tekee siitä kirjasta taidetta. Siihen asti se on ollut kirja; romaani, runokirja, novellikokoelma, mutta arvostelijan syväluotaavan puheripulin jälkeen lukeva yleisö vasta voi ymmärtää, miten taiteilijasielu tämän teoksen on osannut analysoida omaksi taide-elämyksekseen. Tänään hihittelin Parnasson kirja-arvosteluille. Ne ovat niin täynnä vertaansa vailla olevia termejä ja käsitteitä, ettei niistä jumalauta meinaa saada ynnättyä ainuttakaan järjellistä ajatusta, vaikka tokikaan en epäile, etteikö niitä siellä olisi. Taidetta vain kun on niin vaikea selittää, että siinä saattaa taitavampikin sanaseppo mennä solmuun.

Kyse on aivoista. Aivojen rakenteesta. Minun aivoni ovat jotenkin vääränlaiset. En minä taiteesta kiusaannu, vaan ihmisistä, jotka ovat kerta kaikkiaan eri planeetalta sen taiteensa kanssa. Taide on minun ja sen välinen juttu. Se menee pilalle muiden tulkinnasta. Performanssitaide on tyrkkytaidetta pahimmillaan. Ääneen luettu runokin on valmiiksi tulkittu. Puhkiselitettelylläkin puhalletaan kuplaan lisää ilmaa tai tökkäistään se (tosin joskus ansaitustikin) neulalla puhki. Ikinä kukaan ei saa minua kuitenkaan uskomaan, että joku mistä tulee nolo olo, olisi taidetta.

Minulla olisi perunoita kellarissa, jos olisi kellari, ja klapeja liiteri täynnä, vaikka synnyin taiteilijasukuun. Kenties se, miten tutut läheiset ovat matineoissa, konserteissa, runoilloissa, näyttelyissä ja haastatteluissa muuttuneet vieraiksi ihmisiksi, tärkeilijöiksi, teeskentelijöiksi, on sitten aiheuttanut takavuosina pienelle pömppämahaiselle Saara-lapsukaiselle traumoja, joista en ole vieläkään toipunut. Aina kaikella on syy ja seuraus. Tää nyt sit on tätä.