Lapsia ja puberteettipoikia

Loma lähestyy ja töitä on enemmän kuin koskaan. Tuntuupahan sitten loma lomemmalta. Justiin. Kolmen viikon lomassa on se vika, että ensimmäinen viikko menee totuttelussa, seuraava hyvällä onnella lomaillessa ja kolmas viikko sitä kiroillessa, että kohta se loma loppuu. Mutta silti sitä yhtä lomaviikkoa on niin hemmetin mukava pihistellä syksyyn.

Pienimmät lähtivät maananataina junalla Jyväskylään veljen vaimon ja sen jo aikaisemmin tutuksi tulleen The Undercover-vauvan kanssa. Vauva oli lukenut turvaistuimessaan koko matkan kirjoja ja keskustellut aiheesta "gaagaa". Meidän kuopus oli Pasilassa kysynyt, että joko me ollaan Tampereella. Siitä pitäen veljen vaimo oli saanut juosta ravintolavaunusta hakemassa meidän lapsille pikkupurtavaa, sipsii, limsaa, jätskii... Vauva oli vähän kohotellut kulmiaan ja jatkanut lukemistaan. Haluan kuitenkin muistuttaa, että meidän lapsemme ovat kullanmuruja, eivätkä mitään lomaterroristeja. He eivät möykkää yleisillä paikoilla eivätkä hauku muita ihmisiä blogeissaan niin kuin olisivat ainoita, joilla on oikeus elää, eivätkä järjestä kohtauksia, mistä tulikin mieleen, että

onhan täällä vähän outoa olla tuon puberteetin kanssa. Se ei paljon huuda, jos sille ei puhu mitään, eikä katso siihen päinkään. Ruokapöydässä yritän olla niin kuin en huomaisikaan koko jätkää, mutta jos vähänkin silmä eksyy sinne päin, niin se karjaisee, että MITÄ? Se ei enää pysty puhumaan normaalisti. Kaikki mitä sen suusta tulee, tulee karjaisten tai näsäviisastellen. Mutta onhan se hirmu söpö muuten, niin kuin kaikki murrosikäiset miehet. Meillä on todella pitkä talo. Puberteetin kaaosmaiseen luolaan on kolmekymmentä askelta matkaa, joten ei siitä paljon muuten meteliä lähde kuin silloin, kun osutaan kohdakkain. Ongelma on oikeastaan siinä, että se on koko ajan vähän raivona. Mutta kun ihmisellä on diabetes ja jos veren sokeri laskee liian alas, diabeetikosta tulee kokonaan raivopää. No minä sitten siinä vaiheessa ryntään verensokerimittarin kanssa sen luokse, että mitataanko josko se on liian matalalla, niin jumalauta, siitä se raivokohtaus vasta tuleekin. Ei siihen paljon auta enää mennä neulaa sormenpäähän tyrkkäämään. Yksi päivä en saanut kurkkusalaattipurkkia auki ja työnsin sen niine hyvineen pöytään. Jätkä veivasi sen auki tuosta vain. Niin että en minä enää uskalla sille enää mitään sanoa. Kieriskelkööt puberteettituskissaan rauhassa. Näin ne äidit pannaan ojennukseen. Uskallan minä sille aamuisin käydä toivottamassa mukavaa päivää ja käsken sen olla varovainen ja huolehtimaan syömisistään, kun on tällä viikolla päivät maalivahtikoulussa. Ei se mitään siihen sano. Nukkuu vain.