Kliseinen merkintä. Älkää lukeko, jos ei ole ihan pakko.

Taas on takana yksi suvivirsi. Se tuli tällä kertaa laulettua savunhajuisessa jumppasalissa. Meidän muksujen koulun ruokala, sali ja terveydenhoitajan tilat paloivat vajaa vuosi takaperin. Jonkun tihulaisen töitä se kai oli. Nyt sali juuri viime viikolla oli saatu valmiiksi näitä juhlia varten.

Puolitoista tuntia katseltiin erilaisia esityksiä, joista ei saanut mitään selvää. Paitsi yhdestä, jossa naapurin tokaluokkalainen tyttö esiintyi hirvenä. Siinä oli kunnon meininkiä. Vanhimman lapseni luokan esitys oli koko kuusivuotisen koulujuhlien seurantahistorian pitkäveteisin näytelmä. Se apinoi diiliä ilman käsikirjoitusta ja kesti ja kesti ja kesti. Tuskanhiki alkoi valua, kun puheestakaan ei saanut mitään selvää. Nakkeja niiden kai piti myydä mahdollisimman paljon, siis nakkikojuista päätellen. On hirveää seurata esityksiä silloin, kun paikan äänentoisto on nollatasoa jopa mikrofoninkin kanssa. Ainoa kerta kun sain selvää, oli se, että oma lapseni, joka toimi näytelmävastaavana, oli kadonnut ja häntä huudeltiin. Hän huusi verhon takaa olevansa Tampereella. Sekään ei kai kuulunut käsikirjoitukseen. Toisen kuudesluokan esitys apinoi jotakin gaalaa. Välissä nähtiin mainoksiakin.

Esikoiseni kukitettiin muiden koulusta lähtevien kuudesluokkalaisten joukossa perinteisen "Me ollaan sankareita kaikki"-lauluesityksen jälkeen. Luulin, että kyyneleet putoilisivat syliini hallitsemattomasti. Tsemppasin sitä varten todella paljon ja päätin etukäteen ajatella ihan muita asioita, ettei itkuni laukeaisi varsinkaan ennenaikaisesti. Loppujen lopuksi en tarvinnut edes nenäliinaa. Että minua suututti. Mistään ei saanut sen vertaa selvää, että olisi päässyt itkeä tirauttamaan edes muutaman kyyneleen! Suvivirsikin tuntui hukkuvan yleisen hälinän alle.

Se oli vuosi, kun kaikki kolme lastani olivat samassa koulussa; ensimmäisellä, kolmannella ja kuudennella luokalla. Söpöt todistukset olivat kaikilla, nuorimmaisellakin sellainen niin kuin pikkupojilla pitääkin vielä olla. Paljon hyvää, vähän unohteluja, vähän häsläämistä ja liikunnasta erinomainen.

Ja nyt sukulaistytön ylioppilasjuhliin. Viimeksi kun tapasimme, meidän koiramme, Pekka ja Mac, rakastuivat toisiinsa intohimoisesti. Juu. Sillä silmällä.