Sairaalakertomus 2

Aamulla yöhoitaja tulee herättämään kymmentä vaille kuusi. Herään harvinaisen pirteänä, vaikken ole nukkunut edes kolmea tuntia. Kesken unieni olin havahtunut ja yhtäkkiä muistanut, että vasen olkapääni saattaa lähteä sijoiltaan, jos makaan vatsallani. Olin aamuyöllä jopa kokeillut maata mahallani ja asetellut kättäni siten, miten se parhaiten voisi leikkauksen ajan olla. Toivon, että muistan kertoa asiani leikkaussalissa. Nousen ylös ja kipitän suihkuun. Osastolla on vain yksi suihkuhuone ja sen yhteydessä osaston ainoat kaksi wc-koppia. Käyn pissalla ja mietin, pitäisikö yrittää tehdä jotain muutakin. Olisi noloa, jos suoli tyhjenisi kesken leikkauksen. Istun aikani ja mitään ei tapahdu. Söinhän edellisenä päivänä todella vähän.

Suihkuhuoneen lattia on rosoista betonia. Se on erotettu wc-kopeista valkoisella suihkuverholla. Seinällä on pieni kaappi, jossa on naisten sairaalavaatteita ja kaapin vieressä pyykkikori, jonne heitän pyjamani. Pyyhkeitä on kärryn päällä ja lattialla pitkä rivi erilaisia ja erikokoisia kumisaappaita. Ikkuna on raollaan ja seinällä kiipeilee eksynyt mehiläinen. Ikkunalaudalla on pullo hyönteismyrkkyä. Suihkutilassa on muovinen mintunvihreä käsinojallinen tuoli, jonka istuimen keskellä on iso reikä. Siirrän sen pois tieltä ja käännän suihkun päälle. Muistelen ensimmäisen leikkaukseni aamutoimia joskus 17 vuotta sitten. Ensin annettiin peräruiske ja istuttiin pöntöllä niin kauan että tapahtui. Sitten ajeltiin karvat leikkausalueelta ja lopulta vartalo sekä hiukset pestiin desinfioivalla aineella, jolloin tukkani jäykistyi kauhusta niille sijoilleen ja alkoi rapista kuin pystyyn kuollut heinikko. Siitä se ei ole toipunut vielä tänäkään päivänä. Nyt sanottiin vain, että käy suihkussa ja pese hiukset jos ne ovat likaiset. Eivät ne olleet, mutta pesen silti. Sairaalan hajuton shampoo ja saippua -tuotesarja on saanut seurakseen hiustenhoitoaineen. Läträän sitä kourallisen päähäni ja jätän vaikuttamaan hetkeksi. Ajelen sillä aikaa karvat sääristä ja kainaloista. Ajattelen, etten kykene tekemään sitä kuitenkaan moneen päivään tai että minusta tulee ainakin sievempi ruumis. Sitten muistan, että karvat kasvavat vielä kuoleman jälkeenkin. Huuhtelen hoitoaineen ja pesen leikkausalueen vielä kerran saippualla. Alan katua, etten ollut yrittänyt istua vessassa pidempään ja lähden pelkkä pyyhe ympärilläni yrittämään pöntölle vielä vähän. Saan pissattua lirauksen. Sitten menee hermot. Menen takaisin suihkuun, vaihdan pyyhkeen ja kuivaan sillä itseni. Puen päälleni minulle tarkoitetut vaatteet; mintunvihreät pitkät pyjaman housut, löpöttävät sairaalasukat ja valkoisen avopaidan. Solmin sen narut niskani taakse, laitan läpyttimet jalkaani ja kietaisen aamutakin ylleni. Tiedän liiankin hyvin, etten enää saa nousta sängystäni ylös kun siihen nyt menen.

Hoitaja kiikuttaa yöpöydälleni diapamin kuin suuren aarteen ja kysyy jännittääkö kamalasti. Olen jo periksi antanut, joten en tunne mitään. Turtana nakkaan napin suuhuni ja jään odottamaan autuasta olotilaa. Hetken päästä tunnen vain valtavaa väsymystä ja haukottelen makeasti. Ennen kahdeksaa hoitajat lähtevät kärräämään minua sänkyineni leikkaussaliin, jossa tumma ja nuori anestesialääkärimies ja pari naishoitajaa jo odottavat. Minut siirretään leikkauspöydälle saman tien. Katselen seinien kaakeleita, ympärilläni piipattavia valvontalaitteita ja salin nurkassa ikkunan vieressä kököttävää hökötystä (s.5, alin kuva oikealla). Samalla kun molempiin kämmenselkiini aletaan työntää neuloja, toistan vielä mitä olin edellisenä iltana huoneessa kertonut toiselle nukutuslääkärille aiemmista leikkauskokemuksistani. Nuori mies kuuntelee kärsivällisesti, vaikka selvästi ajattelee, että tuolta pälättäjältä pitää saada taju kankaalle ja vähän äkkiä. Lisään kuitenkin vielä ihan selväjärkisesti, että vasen olkapääni saattaa lähteä sijoiltaan, jos sitä kohdellaan huonosti. Neuvon vielä, ettei sitä saa nostaa liian korkealle. On kuulemma hyvä, että kerroin. Sen jälkeen anestesialääkäri sanoo, että kohta alkaa nukuttaa. Olin yöllä luvannut itselleni, että ajattelen viimeisenä lapsiani, vaikka käskisivät laskemaan kymmenestä alaspäin, mutta en sitten ehdikään ajatella mitään.