maanantaina, elokuuta 25, 2008

Sairaalakertomus 3

Täällähän heräillään jo, on ensimmäinen mitä kuulen ja tajuan. Ikään kuin heräämön hoitaja tietäisi minun heränneen ennen kuin itse edes ymmärrän sitä. Naisella on vihreät vaatteet ja hiukset hupulla peitetyt. Hengitän viileää happea. Olo on turta. En vielä tiedä miltä minusta tuntuu. Muistan hämärästi hoitajan ottavan happimaskini pois, antavan pienen kulauksen vettä ja kysyvän onko kaikki hyvin, onko mikä päivä ja mikä vuosi. Yhtä hyvin olen voinut nähdä sen kohtauksen elokuvissa, mutta luullakseni se tapahtui minulle. Sitten hoitaja laittaa nenääni happiviikset ja kiertää letkun korvieni taakse. Jossakin tikittää. Katson kelloa seinällä. Se ei ole vielä edes kahtatoista. Leikkaus on kestänyt vain vähän aikaa. Arvioitu aika oli kolmesta kahdeksaan tuntia. Palelee. Ylläni on avaruuspeitto, mutta paljaat olkapääni ovat tuntuvat jääkylmiltä. Saan lisää peitteitä, ehkä nukahdan. Toivon pääseväni pian osastolle, koska siellä on niin kuuma. Kaikki on hieman sekavaa. Koneet piippaavat, on hämärää ja hoitaja istuu koko ajan vierelläni. Tasaisin väliajoin käsivarteni ympärille puristuva mansetti havahduttaa hereille. Verenpaineeni lukemat näkyvät monitorista ja ne näyttävät alhaisilta. Hoitaja kysyy tarvitsenko kipupiikkiä. Joo, minä sanon. Sen jälkeen leikkaava lääkäri käy pikaisesti kertomassa mitä minulle on tehty... nikamanvälit... S1... luusiirre... onnistui... huomenna kotiin.

Huomenna kotiin? Alan voida pahoin. Hoitaja tuo kaarimaljan. Kun yritän nostaa sen pois vasemmalla kädelläni, huomaan, että kämmensyrjästäni on kadonnut tunto kokonaan. Hieron sitä toisella kädelläni. Tiputusletku häiritsee. Molempiin kämmeniin sattuu. Samalla tajuan, ettei minulla ole enää avopaitaa päälläni. Vedän peittoa ylemmäksi ja tajuan, että housunikin ovat polvissa. Onkohan peitto kokonaan päälläni? Yritän olla ajattelematta asiaa, mutta kerron tunnottomasta kädestäni hädissäni hoitajalle. Hän ei ole moksiskaan. Seurataan sitä nyt. Se on varmaankin ollut leikkauksessa vaikeassa asennossa.

Toisessa leikkausvuorossa ollut huonetoverini kärrätään paikalle. Hän on täysin hereillä ja juttelee iloisesti... nämä happiviikset.... nehän on kuin amerikkalaisista elokuvista. Leikannut lääkäri kulkee sängyn perässä ja jää selittämään operaation kulkua pitkäksi aikaa. Tiedän tarkkaan mitä huonetoverilleni on tehty... tärkeä leikkaus... käsi olisi voinut halvaantua... hermot päästetty pinteestä... tehty tilaa... Lääkäri poistuu ja käännän päätäni sanoakseni huonetoverilleni jotakin, mutta välillemme on ilmestynyt sermi. En jaksa yrittää puhua sen yli. Nenääni alkaa nipistellä.

Minua tullaan hakemaan. Happea on mennyt hyvin, tajunnan tila loistava, on voinut hieman pahoin... Hoitajat ottavat sänkyni päistä kiinni ja lähtevät työntämään. Katson vihreäpukuista hoitajaani. Hän toivottaa pikaista paranemista ja minä kiitän voipuneesti hyvästä hoidosta. Olen itseeni tyytyväinen, että saan sen sanottua. Valkotakkiset työntävät sänkyni osastolle niin lujaa, että päästäni huippaa. Pyydän ajamaan vähän hiljempaa ja yritän koko ajan varmistaa, onko peitto hyvin. Oksettaa.

En tiedä kuinka pitkään nukun osastolle tulon jälkeen - vai nukunko ollenkaan. Myös huonetoverini tuodaan huoneeseen, mutta viereisen pedin potilas on lähtenyt kotiin.Hoitajat käyvät vähän väliä ja kyselevät vointiani. Sanon aina, että se on huono. Olen yhä ilman paitaa, enkä näytä kovin hyvältä. Yritän yhdellä kädellä myös vetää housujani ylemmäksi, mutta edessä on letku. Soitan kelloa, pyydän paidan ja kysyn, onko minulla katetri ja kuinka pitkään se vielä olisi siellä. Huomiseen. Lepäile nyt vielä. Koskeeko? Laitetaanko kipupiikkiä? Laitetaan vaan. Hoitaja auttaa paidan päälleni ja kertoo, etten saa tehdä kiertoliikkeitä enkä kumartua. Oksennus nousee kurkkuun ja päästä heittää jälleen. Hoitaja katsoo myötätuntoisesti ja lähtee. Olkapäät alkavat lämmetä.

En tiedä monennenko kipupiikin jälkeen minua alkaa tosissaan kutittaa. Otan happiviikset pois ja hinkkaan nenääni koko ajan. Muistan tunteen edellisestä leikkauksesta. Sitä hillitöntä kutinaa en unohda koskaan. Uusia kutituksia nousi jatkuvasti pieninä pisteinä ensin nenälle, sitten ympäri kasvoja. Silloin yksitoista vuotta sitten hankasin kasvoni vereslihalle, ennen kuin hoitaja puuttui asiaan jollakin estolääkityksellä. Nyt sellaisesta ei estolääkkeestä ei edes puhuta, vaan saan seuraavalla kerralla kipulääkettä suun kautta, Panacodia tai Tramalia, jotka vatsalaukussa muuttuvat morfiiniksi. Pian koko vartaloni läpi kulkee uusi pahoinvoinnin humahdus. Pyörryttää. Tungen happiviikset nenääni ja yritän nukkua. Rintani päällä on koko ajan pahvinen kaarimalja. Tekee mieli kääntyä kyljelleen, mutta ajatus tuntuu mahdottomalta. Huonetoverini nostetaan jo ylös ja talutetaan vessaan.

Perhe käy jossakin välissä katsomassa teinixiä lukuun ottamatta. Se on tyttöystävänsä luona. Isäntä seisoo sängyn vierellä, lapset yrittävät mahtua tappelematta samalle tuolille, mutta se on vaikeaa. Minunkin on vaikea päättää, missä asennossa haluaisin olla. Yritän kääntyä kyljelleni, mutta se on vieläkin toivotonta. Tytär katsoo minua ja sanoo, ettei tahdo koskaan leikkaukseen. Kysyn, onko tukkani ihan pystyssä. Se hymyilee vaivautuneesti ja sanoo, että no... on se. Yritän painella hiuksiani alemmaksi, mutta huono olo voittaa ja pakottaa pään tyynyyn. Ne naureskelevat happiviiksilleni. Ihan kuin amerikkalaisista elokuvista, ne sanovat. Huonetoverini tyrskähtää ja voihkaisee heti perään.

Kun perhe lähtee, avaan kännykkäni hetkeksi ja tarkistan viestit. Kämmensyrjässä ei ole vieläkään tuntoa. Yritän muistaakseni vastata ja suljen puhelimen äkkiä. Toivon, ettei kukaan potilas kärsinyt nopeasta kontaktistani ulkomaailmaan. Potilaspuhelinkin soi pari kertaa. Luurin nostaminen on tavattoman työlästä. Anopin mielestä kuulostan kamalan pirteältä. Se tuntuu jostakin syystä kummalliselta. Ehkä olisikin pitänyt mennä radioon töihin.

Huonetoverini katsoo vuoroin televisiota, vuoroin kuorsaa. Minäkin herään hetkittäin omiin korahduksiini ja tuntemuksiini. Käteen alkaa tunto vähitellen palata, mutta rintalastaa alkaa vuorostaan vaivata. Ihan kuin olisin ollut kuntosalilla. Meiltä menee ohi monta ohjelmaa. Kaukosäädin on rikki eikä meistä kumpikaan voi nousta laittamaan televisiota kiinni. Potilastoverini hoitaja tulee huoneeseen ja pyydän sitä sammuttamaan television. Hoitaja näyttää pöyristyneeltä ja sulkee television tuhahtaen. Ei ilmeisesti kuulunut toimenkuvaan. Käännän vihdoin kylkeä. Se on tuskallista, mutta kannattaa.

Hoitajat vaihtuvat yökköihin. Saan mehua ja kerron huonosta olostani jälleen kerran.
- Mitä? Onko sinulla ollut huono olo koko päivän? Miksi et ole sanonut mitään?
Hymähdän.
- Olen minä siitä sanonut monta kertaa.
- Ai, no sitten olen pahoillani. Siihenhän on lääkettä. Tuon heti.
Käyn yöhoitajien kanssa läpi lääkeongelmani. En ole koskaan sietänyt kolmiolääkkeitä. Edellisen selkäkivun yhteydessä kävin läpi ne kaikki, eikä sellaista lääkettä löytynytkään, joka ei olisi aiheuttanut oksettavaa oloa. Minusta ei tulisi narkkia tekemälläkään. Rukoilen Buranaa. Toinen yökkö tarjoaa Panadolia. Sanon, että se on vauvojen lääkettä eikä auta edes päänsärkyyn. Ne tuovat kuitenkin Panacodia ja sanovat, että pitää pyytää pahoinvointilääkettä heti jos siltä tuntuu. Minusta tuntuisi siltä koko ajan, mutta odotan pitkälle yöhön, ennen kuin ratkean. Joudun kääntymään ensin selälleni ja sitten toiselle kyljelleni ylettääkseni soittokelloon tekemättä kiertoliikettä. Koko touhuun menee varmasti varttitunti. On vaikea kuvitella pääsevänsä seuraavana päivänä kotiin.

11 kommenttia:

Kari kirjoitti...

Tuollaista se juuri on!

Iines kirjoitti...

Huh huh, karmeaa! Melkein alkoi itseäkin huipata ja oksettaa.

Ainoa mikä lohdutti tätä lukiessa oli ajatus siitä, että voit nyt paremmin, koska pystyt kerran jo kirjoittamaan.

Itse muistan parista rutiinileikkauksestani vain sen, miten hyvältä se laiha lihasta jyystetty keitto maistui leikkauksen jälkeen. Ja miten kauheaa oli, kun ei voinut nukkua mieliasennossaan.

Sylvi kirjoitti...

Hyvin on rouva kuitenkin ollut tolkuissaan, kun näin yhtenäinen tarina syntyy,

Saara kirjoitti...

Herttinen sentään, olette niin ystävällisiä. Totuus on, että tylsistyn jo täällä kotona kuoliaaksi. On pakko kirjoittaa, vaikka joutuukin sen pätkissä tekemään. Kun ei voi istua kovin pitkään kerrallaan. Eikä maata. Ja päätäkin särkee koko ajan, kun hartiat jumiutuu.

--KATA-- kirjoitti...

Mulle tuli ihan myös oksettava olo. No Iines tuossa jo kirjoitti kaiken sanottavan.

Se panacod/tramal oksu olo on ihan kauhea. Mulle annettiin kerran Marian sairaalassa niin paljon tramalia että yrjöilin siellä päälleni. Mutta niin voipuneena, että hädin tuskin edes pystyin oksentamaan. Nuorempana tykkäsin siitä opiatti-hälläväliä-olosta, mutta nykyään se on vaan kauhea pahoinvointi kun tulee.
Paranemista Saara.

minh kirjoitti...

Jep, muakin oksettaa, kun ajattelen sitä opiaateissa retkottamista ja naaman raapimista. kauhean pelottavia tommoset leikkaukset.
Toipumista!
-minh-

Saara kirjoitti...

Ohhoh, Kata ja Minh, siis se on ihan normaalia, että siitä tulee yrjöolo? Ja naaman raapiminen? No voi helvetti sentään. Miksi ne ovat siellä sairaalassa sitten niiiiin pihalla siitä asiasta?

Almamaria kirjoitti...

No kyllä nuo ns. punaisen kolmion kipulääkkeet ovat niin tujua tavaraa, että pahoinvointi on hyvin mahdollista niiden ottamisen jälkeen. Niitäkin on niin erilaisia, mikä käy yhdelle ei käy toiselle eli melkein kaikille löytyy joku vahva kipulääke josta ei tule oksennus tms. Tuo kutina on seurausta justiinsa suonensisäisesti annettavista vahvoista kipulääkkeistä, antihistamiinia nassuun niin helpottaa.
En tiedä mitä hoitureita siellä on pyörinyt, jos eivät edes perusasioita työstään hallitse! Kuulostaa karmealta.

Saara kirjoitti...

Ihan totta, Almamaria? Perusasiat eivät tuntuneet sitten olevan tiedossa kenelläkään. Kylläpäs on omituista, mutta moni siellä esittelikin itsensä "sijaisena" tai "olen vain täällä tämän viikon" jne. Huh.

--KATA-- kirjoitti...

Mun sisko oli vuosia tosi sairas ja about asui Meilahdessa. Siksi mä olenkin expertti asioissa Marian,Töölön tai Meikun sairaala. Anyway, hänellä oli aina just tuo ongelma, että kodeiinista ja tramalista tuli niin yrjö olo ettei voinut niitä ottaa! Sai siihen sitten pahoinvointilääkettä, vaikka ihan typerä ratkaisu sekin, mutta joskus kai parempi, koska eihän loppupüeleissä mikään vie kipua pois paitsi opiaatit.
Sitten mulle tulee myös panacodista ihan kauhea ylävatsakipu.
Täällä saksassa annetaan aina kodeiiniyskänlääkettä ja siitäkin meinaa lentää oksennus.

Musta olisi kiva voida ottaa yskänlääkettä kun on kipeä ja sitten nauttia siitä hälläväliä-olosta, mutta ei käy kun se pahanolo on niin kauhea. Ja tietty sitä raapii itseään ihan hulluna. Jos mä otan kodeiinia niin näytän ihan nistiltä kun raaviin naamaani.
Että ihan normaalia tuo on!

atronii kirjoitti...

Koskettava tarina. Kaarimaljan minä olen nähnyt aikoinani myös kutsuntatilaisuudessa terveystarkastajan huoneessa, mutta sille ei ollut käyttöä.