Voit sä olla?

Näin sitä tuli oltua viikko bloggaamatta. Sinä aikana näppäimistön g-pis..., äh, g-kirjain on veltostunut siinä määrin, että sitä pitää näpyttää oikein kunnolla, ennen kuin tulosta alkaa tapahtua.

Oikeastaan koko viikolla ei ole tapahtunut mitään merkittävää. Opiskeluhommat etenivät vain vähän, mutta koti-, työ- ja terveysasiat ovat pitkästä aikaa ajan tasalla. Ulkoistin neidin syntymäpäivät hohtokeilaukseen läheiselle liikunta-areenalle, sain palkat laskettua ja kävin hermoratakokeessa, joka oli sietämätön ja kivulias kokemus, mutta nyt siitä on sentään tutkittua tietoa siitä, etteivät hermoni ole lopullisesti menneet. Vielä yksi lääkärikeikka ensi viikolla ja sitten on edessä fysikaalisen hoidon kierre.

Mutta menneellä viikolla olen kyllä hävennyt pari kertaa oikein kunnolla. Meillä on sen verran pitkulainen huusholli, että toisessa päässä taloa ei aina tiedä mitä toisessa päässä tapahtuu. Olin lukemassa sähköpostistani haastattelemani henkilön mielenkiintoisia vastauksia, kun kuulin ulkoa Macin haukuntaa. Koirien piti kyllä olla sisällä, mutta ovet ovat niille pelkkiä hidasteita, varsinkin silloin kun väliovesta unohtuu hetkittäin ottaa kahva pois (joku päivä ne vielä oppivat laittamaan sen kahvankin takaisin oveen...). No, juoksen sitten sukkasillani pihalle valmiina spurttaamaan tielle asti koirien perässä, kun naapurin herra avaa oven ja taluttaa Mäkkäriä ulos. Puck tapansa mukaan tuhisee ja pomppii innostuneena vierellä, koska kaikki äksön on siitä niin pirun mukavaa. Se on luultavasti pomppinut yhtä innoissaan mennessä kuin tullessakin. Kunhan jotakin tapahtuu ja tuhina käy.

Siinä sitten kävi ilmi, että Mac oli mennyt naapurin ovelle, avannut sen omatoimisesti ja rynnännyt sisälle. Niillä kun on se tyttökoira siellä. Oli kuulemma kysynyt neitokaiselta vain, että voitsäolla, mutta ankarat vanhemmat olivat sitä mieltä, ettei meidän sekarotuinen piskimme ole soveliasta seuraa tuolle rotunsa huippuedustajalle. Juoksuaikaa ei heidän tietääkseen myöskään ole meneillään, mutta Mac on ainakin viime aikoina harjoitellut nylkyttämistä tiuhaan Puckin kanssa. Ihme homoja. Nuusku ja Nylykky.

Minä sitten nolona ja anteeksi pyydellen raijaan koirani kotiin ja nuhtelen niitä ankarasti. Missään tapauksessa ei ole suotavaa, että naapuriin mennään omia aikojaan. Joo ei mennä, pojat lupaavat päät painuksissa ja korvat roikkuen ja minä vielä patistan ne jäähylle makuuhuoneeseen oven taakse, jossa ne pysyvät sen viisi sekuntia. Lupauksiin ei liene voida luottaa, koska jo seuraavana päivänä sama toistuu ja koirat löytyvät jälleen naapurista.