Sairaalakertomus 1

Töölön sairaala on vanha. Siitä tulee mieleen sotaelokuvien sairaalakohtaukset; miehet kääreissään sairaalavuoteissaan, jalat kipseissä, päät paketeissa ja hoitajat hilkat päissänsä hääräämässä haavoittuneiden potilaitten ympärillä ripset maskarasta painavina. Nyt takapihan ovesta tulee jonossa tupakalla käyneitä miespotilaita pyörätuoleillaan rollaattorimiehen pitäessä ovea auki sätkä suupielessään. Sairaanhoitajia ei näy.

Neuvonnassa röhnöttää tuolillaan nuori mies jalat pöydällä. Sitä huvittaa, kun esittelen itseni ja kerron asiani. Se neuvoo vinosti hymyillen tien laboratorioon. Perillä tunnen olevani kellarikerroksessa. Siellä otetaan verikokeet ja sydänfilmit kuin liukuhihnalla. Ennen osastolle pääsyä napakka röntgenkuvaaja napsaa selästäni pari kuvaa ääriasennoissa ja siirtyy näppärästi ottamaan vielä tietokonetomografian nikamieni vikapaikoista. Niin kuin olisin hiukkaskiihdyttimessä käynyt. Röntgenosaston kello lienee saanut aimo annoksen säteilyä. Se käy vartissa liki kolme tuntia.

Osaston ovi aukeaa napista. Sisäpuolella on käsien desinfiointiin tarkoitettu pussukka ja kädet kehotetaan käsittelemään aineella mennen tullen. Jokaisen huoneen ovien pielissä on samanlaiset pussukat. Osastolla on kuumaa ja kosteaa. Ilmastointia ei ole. Käytävän (museoidut?) ikkunat ovat auki ja sisällä surisee kärpänen. Lattialla ryömii jokin kuoriainen ja rusennan sen kengälläni. Verenpaineeni mitataan ja se on järkyttävän korkea. Hoitaja sanoo, että se johtuu jännityksestä. Saan sairaalan pyjaman päälleni. Värini on roosa. Pienille naisille punaista, keskikokoisille mintunvihreää, isommille ruskeaa. Sairaalassa XL on nimittäin XL. Omat vaatteeni viedään pukupussissa pois. Huoneissa ei ole kaappeja, mutta pieni laatikosto omille tavaroille. Käsilaukkuni mahtuu sinne tunkemalla. Jätän suljetun kännykkäni pöydälleni. Sillä saan soitella ja lähettää viestejä vähän matkan päässä olevasta tv-huoneesta. Osastolla tehdään selkäleikkausten lisäksi myös aivoleikkauksia ja kännykät saattavat näin ollen olla häiriöksi valvonta- ja hengityslaitteille.

Kello on iltapäivällä kolmen paikkeilla. Olen syönyt vain aamupalan ja nälkä on kova. En uskalla liikahtaa huoneesta mihinkään, sillä sekä lääkäri että anestesialääkäri ovat luvanneet tulla tapaamaan minua sekä huonetoveriani ennen aamuista leikkausta. Toiselta huonetoveriltani leikataan niskasta puristukseen jääneet hermot ja toiselta potilaalta niska on jo samasta syystä leikattu. Sen pää ei käänny ja niskassa on niittejä. Ihan kuin vetoketju.

Ruoka tulee kello neljä. Se on jauhelihakeittoa ja maistuu hyvältä. Nälkä jää kalvamaan vielä. Otan vettä hanasta. Se on ruskeaa ja lämmintä. Käyn kanttiinissa ostamassa kahdella kympillä pullovettä ja lehtiä. Asetun sängylleni katselemaan televisiota, joka on kauimpana minusta. En näe tekstiä kunnolla, mutta olen tyytyväinen paikkaani oven vieressä. Ilma vaihtuu siinä parhaiten, mutta minun on silti jumalattoman kuuma. Ikkunan vieressä makaava nainen epäilee, että minua vaivaa jo mummokuume. Olen samaa mieltä.

Osastolla ei näy muita naisia kuin me kolme, minä ja kaksi noin kuusikymppistä rouvaa. Jossain on kuulemma näkynyt joku muukin naispotilas. Kaikki muut ovat erittäin huonokuntoisia miehiä. Niitä syötetään, jos ovat tajuissaan ja ruoka valuu pitkin leukaa. Muutoin ne makaavat sängyillään ja kuorsaavat.

Illalla tulee vielä yksi leipäpala ja kupillinen haaleaa kahvia. Keskustelun aiheet huonetovereiden kanssa eivät lopu. Kaikilla on koiria ja kipukin yhdistää. Edessä oleva leikkaus jännittää meitä kahta. Nukutus jännittää enemmän kuin leikkaus. Pelkään etten herää. Niin pelkää se toinenkin. Nukutuslääkäri tulee huoneeseen illalla noin puoli kymmenen aikaan. Kerron kaiken mikä minussa mättää. Minut on leikattu jo neljä kertaa; kerran nukutuksessa, kerran spinaalipuudutuksessa ja kaksi kertaa epiduraalipuudutuksella. Nukutuksessa ja spinaalipuudutuksessa verenpaineeni romahtaa, hereillä voin pahoin ja oksentelen. Kerron lääkärille myös yöllisistä paniikkikohtauksistani, hengenahdistuksistani ja sydämentykytyksistäni. Se kirjoittaa kaiken ylös. Myös lääkäri käy, mutta hän ei ole sama joka leikkaa. Yritän silti udella mahdollisimman paljon. Lääkäri kertoo että kaksi nikamaani laitetaan ruuveilla ja tangolla samaan linjaan, jossa ne nyt eivät siis ole. Tangon ympärille laitetaan lisäksi luusiirrettä. Lääkäri ei tiedä kuinka kauan leikkaus kestää eikä ole varma siitäkään, mitä minulle todella tehdään. Sen näkee kuulemma vasta sitten, kun selkä avataan ja katsotaan sisälle. Ei lääkäri tiedä sitäkään, onko leikkauksesta apua, ja väittää vielä, ettei lonkan bursani tulehdus ainakaan tällä leikkauksella parane.

Muiden jo nukkuessa kirjoitan yöllä henkisen testamenttini läheisilleni. Kirjeessä kerron vain hyviä asioita lapsistani. Tiedän että olen lievästi hysteerinen, ja uskon häpeäväni kirjoituksiani sitten kun minut kärrätään leikkauksen jälkeen osastolle takaisin. Joku yökkö käy sulkemassa huoneen oven ja tulee niin pimeää, etten näe enää kirjoittaa. Laitan päiväkirjani ja kynäni pois. Yritän nukkua. Ambulansseja tulee ja menee. Koneet piippaavat viereisissä huoneissa. Hoitajia kutsutaan. Muistan vielä pari asiaa mitä pitää viime töikseen sanoa ja lisään ne pimeässä kirjeeseeni. Kello lähestyy kolmea. En välitä siitä, etten saa unta. Tiedän nukkuvani koko seuraavan päivän kuitenkin. Yöhoitajat räjähtävät aika ajoin nauruun. Niiden kälätys herättäisi kuolleetkin. Ehkä se on hyvä asia.


Jatkuu...