lauantaina, elokuuta 16, 2008

Jos pupu tulee pöksyyn

Olen tottunut kipuiluun. Möykky alaselässäni on jo osa minua ja bursaani polttelee kotoisasti joka päivä. Nikaman väärä asento aiheuttaa ärsytystä limapussissa. Koko lonkka on kosketusarka ja tulehtunut, eivätkä mitkään kortisonipiikit siihen ole koskaan auttaneet. Kipu alaselästä säteilee kantapäähän asti ja viime aikoina myös päkiästä on kadonnut tuokioiksi tunto kokonaan. Muutaman kerran koko oikea jalkani on ollut kananlihalla useita tunteja. Se on outoa.

Olen kiinnittänyt vihdoin huomiota siihen kaikkeen, miten välttelen tekemästä määrättyjä asioita, jotta elämä olisi helpompaa - ja sitten kun se on, en niinä päivinä koe ansaitsevani leikkausta tai pidän kuudesta kahdeksaan tunnin nukutusta liian suurena riskinä siihen verrattuna mitä sillä saan. Enhän voi tietää mitä siitä seuraa. Keuhkoveritulppa vai korjattu selkä? Mahdollisuuksia on kuoleman ja tervehtyneen selän välillä vaikka kuinka paljon. Minä en haluaisi muuta kuin kivut pois ja mahdollisuuden tehdä sitä kaikkea mistä olen nyt joutunut luopumaan. Selkänihän liikkuu ja taipuu kuten ennenkin, kunhan se saa hetken aikaa istumisen tai makaamisen jälkeen vertyä. Kipu taustalla ei tosin unohdu hetkeksikään. Kuinka paljon ihmisen oletetaan kestävän kipua ennen kuin hän on ansainnut mahdollisuuden käyttää valtion vähiä terveydenhuollon resursseja? Siellä on taatusti joku pitkään jonottanut ihmispolo, jota kipu jäytää enemmän ja joka ansaitsisi tämän leikkauksen ennen minua.

Lueskelin netistä erilaisia kokemuksia vastaavista leikkauksista ja monille saman kokeneille oli jäänyt hermostollisia vaivoja, erilaisia fyysisiä vikoja tai leikkauksessa oli ilmennyt kaikenlaisia inhottavia komplikaatioita. Vain yksi ainoa vastaavan läpikäynyt onnellinen kirmasi vuoden päästä operaatiosta täyttä päätä vailla minkäänlaisia kipuja kuin uusi ihminen. Joku väitti lääkärien tyystin tyrineen koko operaation. Jollakin tavalla epäonnistuneita tuntuivat siis olevan useimmat toimenpiteet, mutta kaikkein pahimmin pieleen menneet leikkaukset jäävät salaisuuksiksi, sillä vainajat eivät hirveästi netissä pyöri. Miten siis voin kirkkain silmin sanoa, että haluan leikkaukseen? En haluaisi joutua katumaan. Kuinka paljon kipua ja liikerajoituksia olen loppuelämäni ajan valmis sietämään? Lähdinköhän tähän liian kevyellä mielellä? Millä ylipäätään voi mitata sietokykynsä riittävyyden? Olen aina olettanut että kipukynnykseni on korkea. Mistä voin tietää mikä on korkea ja mikä matala? Voisiko olla, että joku toinen olisi ollut ehkä sairaslomalla koko tämän ajan näillä kivuilla? Onko hän silloin vakavammin otettava leikkauspotilasehdokas? Mistä minä tiedän olenko ollut sitkeä vai helvetin tyhmä? Mistä minä tiedän sitäkään, milloin minuun sattuu tarpeeksi? Entä mikä on yleisesti ottaen tarpeeksi? Riittääkö se, että joinain päivinä ei pysty töiden jälkeen tekemään mitään? Vai pitäisikö olla pystymättä tekemään töitä? Entä kun kesälomalla selkään sattuu enemmän kuin töissä ollessa? Mitä järkeä silloin olisi edes olla sairaslomalla, jos olisi kotona kipeämpi kuin töissä ollessa? Onko selkäni niin tottunut seisomatyöhön, että jos lomillani en seiso yhtä mittaa 7,5 tuntia päivässä, niin voi kauhea sentään, herkkä selkäni suuttuu ja silloin sattuu.

Kaiken tämän lisäksi unohdan autuaasti, että olen lääkkeiden vaikutuksen alaisena koko ajan. Olen kokeillut olla silloin tällöin päivän ilman, eikä siitä ole tullut mitään. Jo puolelta päivin olen ollut rapisuttamassa lääkeliuskasta kapselia kolotukseen. Nyt olen jo unohtanut miltä se tuntui, kun mistään ei tule mitään. Olisi pitänyt muistuttaa itseään vielä kerran ennen leikkausta, mutta tämä kutsu tuli niin äkkiä ja työtkin piti saada tehtyä.

Olen saanut tätä operaatiota varten informaatiota hyvin vähän jos ollenkaan. En tiedä edes kuinka pitkään olen sairaalassa, en tiedä kuinka pitkä on minimisairaslomaloma, en tiedä todellisia riskejä eikä minulle ole luvattu ihmeparantumistakaan. Jouduin tekemään päätökseni käytännössä ihan yksin. Näissä tapauksissahan vain suositellaan leikkausta ennen jalan halvaantumista, jos potilas sitä haluaa - tai sitten odotellaan niin kauan kunnes nikama nyrjähtää ja koipi halvaantuu, mitä ei välttämättä tapahdu lainkaan. Mutta kipu on. Se vain pysyy ja pahenee, tulee ja menee, mutta ei koskaan katoa. Ja ikinä selkä ei näissä tapauksissa itsekseen parane.

Niinpä kirjaan nyt ylös muistutukseksi itselleni ikäviä asioita siltä varalta, jos huomenna sunnuntaina iskeekin pelonsekainen katumus ja outo olettamus siitä, että kyllä mä näinkin pärjään, kun olen pärjännyt tähänkin asti. Ongelmahan on vain siinä, että minä useimmin haluaisin tehdä asioita. Olenkin tullut siihen tulokseen, että olen luonteeltani tekijä, enkä mikään korkea-arvoinen hypistelijä. Eli:

- olet syönyt erilaisia tulehdus- ja kipulääkkeitä yhtäjaksoisesti vuoden ja kolme kuukautta
- koirien ruokakuppien nostelu lattialta aamuin ja illoin on olevinaan sinulle haaste.
- nouset sohvalta jo 43-vuotiaana ylös kuin vanhus. Vasta muutaman minuutin kuluttua selkäsi oikenee.
- et voi siivota niin usein kuin pitäisi. Koko talo, sen lattiat, nurkat, sängyt ja sohvat ehtivät täyttyä koirankarvoista, pölystä ja hiekasta ennen seuraavaa kertaa, kun jaksat taas koota itsesi ja kestää kipua siivoamisen verran. Joka kerta edessä on useita tunteja kestävä urakka (jota juuri nytkin välttelet viimeiseen asti).
- koska et halua yllyttää kipua, monet tavarat lojuvat joskus useita päiviä lattialla. (Niitä neljää muuta samassa talossa asuvaa henkilöä lattialla lojuvat sukat, lehdet ja mainospaperit, Mäkkärin hännänheiluttamisen takia pöydältä pudonneet pudonneet kynät, mukit, kaukosäätimet ja sen sellaiset eivät näytä häiritsevän lainkaan. Itse asiassa talosi asukkaita ei häiritse mikään muu kuin se, että niitä huomautellaan tekemättömistä asioista. Et ole luonteeltasi jäkättäjä. Vihaat jäkättämistä, mutta valitettavasti elämä perheissä on vuorovaikutteista. Monet äidit jäkättävät hyvästä syystä, ovat topakoita ja hallitsevat kotinsa. Sinä et, koska et paitsi itse kestä jäkättämistä, et myöskään kestä sitä, että sinua aletaan jäkättämisen takia inhota. Vihaat niitä vihamielisiä tiuskaisuja, haistatteluja, ää-äää-narinoita, joita kuulet joka päivä kun pyydät jotakuta tekemään jotakin. Et halua etkä kestä kuulla enää kertaakaan pidä ny saatana jo se turpas kiinni- komentoa(muista että kaikesta ällötyksestäsi huolimatta liikutuit juuri omista sanoistasi kyyneliin). Talossasi on siis niin paljon tekemättömiä töitä aina vessanpöntön vaihtamisesta lähtien, että jäkättämisesi ja sen aiheuttama vastarinta olisi joka tapauksessa jatkuvaa. Parempi siis kuin et aloitakaan. Olisit muuten vaihtanut sen vuosikausia sitten äitienpäivälahjaksi pyytämäsi vessanpöntönkin jo itse, jos olisi selältäsi pystynyt. Tiedän että olisit.)
- et voi kävellä kunnollisia lenkkejä koirien kanssa. Itse asiassa järkevä ihminen ei tuossa tilassa edes yrittäisi.
- et ole haravoinut yli vuoteen vaikka haluaisit.
- et voi maalata.
- et voi tanssia.
- puutarhasi on hirveä. Villiintynyt puutarha on kaunis, mutta sinun takapihasi on kitukasvuinen. Parhaillaan pajuamppeleissa roikkuu kaksi täysin kuollutta kukkasta, koska kastelu ei ole liiemmin kiinnostanut. Pyysit kyllä erästä samassa talossa asuvaa neitihenkilöä huolehtimaan pation kukkasista, mutta kun mitään ei tapahdu, niin mitään ei tapahdu. Et voi mennä väkisin työntämään kastelukannua käteen ja sanomaan että ota kannusi ja kastele. Sehän olisi sama kuin kastelisit itse.
- pihalla on muitakin töitä, joita et ole tehnyt yli vuoteen. Myrskyjen katkomat oksat makaavat pitkin maita ja risut ovat peittäneet monelta osin aluskasvillisuuden. Et nähnyt niiden alta yhtään sinivuokkoa tänä keväänä.

Yksi iso myrskyn murjoma raita makaa polun päällä siten, että joudut kumartumaan sen alitse päästäksesi koirien kanssa eteenpäin. Lisäksi polun varren heinikko on kasvanut varsinaiseksi punkkipöheiköksi. Myös tontin rajalla oleva riukuaita on kaatunut ja alkanut lahota. Lisäksi etupihan oja on kasvanut umpeen pujoista, kortteesta ja ranta-alpirykelmistä. Talven tulvia ajatellen siitä ei taas hyvää seuraa. Olet muutenkin kurkkuasi myöten täynnä niitä naapureita, joiden päivät kuluvat juuri tuon kyseisen ojan vedenpinnan nousua mittaillen.

- varastoon on kertynyt rikkoutuneita kodinkoneita, jotka olisi pitänyt raijata kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen aikoja sitten - muun muassa keskellä ulkovarastoa töröttää rikkoutunut pakastin. Näin ollen sieltä ei pääse sisään tai ulos kuin pienestä kolosesta, josta juuri eilen tungit vastapestyjä mattoja varaston ylähyllylle. Sen jälkeen makasit sohvalla itku kurkussa vähän aikaa. Kiertoliikkeet ovat selällesi kaikkein pahimpia. Takapihan katoksen alle on myös kertynyt monenlaista roinaa, esimerkiksi puhkiruostuneita grillejä, pilalle menneitä mattoja, kukkapurkkeja, huonekaluja yms. joita et yksinäsi ole saanut kannettua vintille tai roskikseen.

- sukusi vanha mökki on romahtamaisillaan. Höskä pitäisi purkaa ja tilalle rakentaa uusi. Se boheemiporukka ei kyllä pysty yhtään mihinkään ja sinäkään et nyt kykene edes ajattelemaan koko asiaa. Mutta saari on sinulle tärkeä. Tekisit sen eteen mitä vain jos voisit, mutta ethän pysty edes polttopuita hakkaamaan, saati sitten pitämään sitä katastrofia yksinäsi pystyssä. Sinne se lahoaa, eikä kukaan välitä ja ainoa joka välittää ei pysty.

_______________________________________________________________

Tämä oli loistoidea. Olen jo ihan valmis siihen leikkaukseen. Näinhän ei selvästikään voi jatkua...

8 kommenttia:

Almamaria kirjoitti...

Ai kamala. Minua alkoi itkettää, kun luin juttusi. En voi sanoa, että mene siihen leikkaukseen. Silti se kehoitus on ihan tässä kielen päässä.
Olin itse muutama vuosi sitten leikkauksessa, jossa heräsi epäilys pahanlaatuisesta kasvaimesta juuri ennen toimenpidettä. Olin kauhusta kankeana, toisaalta en halunnut koko leikkausta mutta oli pakko. Vaikka olen hoitoalalla, jännitän joka kerta lääkärin vastaanotollekin menemistä. Kammoan kipua, pelkään sairastumista ja yritän välttää veitsen alle menoa vaivojeni kanssa.
En voi kuin lähettää lohduttavia ja rohkaisevia ajatuksia, olet mielessäni tulevalla viikolla. No, myönnettäköön että pistän myös viestiä yläkertaan ja toivon ettei se sinua haittaa :)

Anonyymi kirjoitti...

Tarvitset sen leikkauksen.
Hyvin se onnistuu - tuskin sinä muuten olisit päässyt jonon keulille, yläkerta järjesti.

Saara kirjoitti...

Almamaria, kiitos, ja anonyymi myös, mutta järjestiköhän yläkerta tämän alkavan flunssan nyt sitten siksi, etten menisi... hmm... aijaijai. Koko ajan vaikeammaksi menee.

Almamaria kirjoitti...

Ei siis tulta ja tulikiviä, vaan flunssa :D

Veikkaisin, että jos sinulla ei ole kuumetta/keuhkoissa ei rohise/nenä on vain jonkun verran tukossa niin se ei estä leikkausta. Onko se bursa L- vai S-väleissä? Muistan joskus lukeneeni selostuksesi, mutta en nyt ryhtynyt käymään läpi juttuja kun en yhtään muista koska siitä kirjoitit. Voi mennä ihan puudutuksellakin, jos se kohta on alhaalla.

Saara kirjoitti...

Huomenta Almamaria. Nyt leukaluut alkavat olla hampaiden narskuttelusta turtana, vatsaa kouristelee ja sitä rataa. Pelottaa aivan kamalasti.

Puudutus olisi aivan ihana vaihtoehto, muttei se ole tuo tulehtunut lonkan bursa kun leikataan, vaan nikaman siirtymä korjataan. (bursan kipu tulee tässä kaupan päälle). Nikama luudutetaan kai toisen nikaman kanssa yhteen, ettei se pääse enää heilumaan siellä. Kai sinne siis laitetaan jotakin rautatavaraa myös.

Almamaria kirjoitti...

Huomenta, hengessä mukana! Pyydät kunnon rauhoittavat esilääkkeeksi ja leikkauksen jälkeen reippaat kipulääkkeet ettei tarvitse kärvistellä leikkauskipujen kanssa. Fysioterapeutti on paras kaveri mömmöjen jälkeen. Olet ollut kyllä ihme sissi kun olet jaksanut arkea pyörittää tuollaisen vaivan kanssa, se helpottanee toipumista kun sinulla on jonkinmoinen peruskunto.

Sylvi kirjoitti...

Haluaisin tulla sinua katsomaan sairaalaan, jos se sopii. Toisaalta arvaan, että eivät ne pitkää aikaa siellä pidä. Et ole myöskään välttämättä vireessä laajojen kansanjoukkojen käynnille. Etkä edes tiedä kauanko viivyt.

Kai sinulle järjestetään sitten kotiapua, kun pääset pois. Ota ihmeessä kaikki saatava apu, mikä lähtee. Ja penskat töihin, etenkin pojat ja varsinkin se vanhempi! Sanot, että nyt on mahdollisuus tehdä jotain järkevääkin.

Saara kirjoitti...

Kiitos vielä, Almamaria. Tukesi tulee tarpeeseen!


Sylvi, kiitos paljon! Totta, en tiedä vielä mistään mutta katotaan miten tässä käy!