Paskin viikko ikinä

Viime viikko oli kokonaisuudessaan aivan kamala. Vartijoita on pitänyt soitella yhtenään. Sieltä on tullut ovesta jos jonkinlaista hyypiötä kirja"ostoksille". On tullut sekopäitä ja nistejä, juopuneita ja totaalisen stressaantuneita ihmispaholaisia. Tavaraa on kahmittu kirjakaupalla kainaloon, varkaille ovat myös kelvanneet kaikenlaiset tilpehöörit avaimenperistä maisemakortteihin. Porukkaa on talutettu pihalle, pitkäkyntisiä on seurattu ja pahalla silmällä kytätty. En muista näiden vuosien varrella ainuttakaan viikkoa, joka olisi ollut näin rauhaton. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Onko Helsinki sulkenut kaikki avohoitopaikat vai onko ilmasto saanut ihmiset sekoamaan? Eikö nyt pitäisi olla talven kylmin viikkokin. Tämän jälkeen ei muuten sitä lunta kannata enää edes odotella, että eiköhän vain siirrytä suoraan syksystä kevään odotukseen.

Mutta niistä töistä. Eräs pitkän kokemuksen alkoholin kanssa hankkinut haiseva mieshenkilö huomasi kassalla, ettei käteinen yllättäen riittänytkään kahden euron kirjaan. Sanoi menevänsä pummaamaan rahat jostakin, ja eipä aikaakaan, kun hampuusi palasi kirjansa hakemaan. Kyllähän nyt kulttuuriharrastuksia pitää tukea. Varmaan siellä on pummattavaa naurattanut sen verran, että sydän on heltynyt, kun kaveri on matalasti kähissyt, että heitäs mulle kuule pari euroo, kun pitäis saada yks kirja tosta kulman takaa.

Eräältä extralta oli kassalta käyty tupakkaakin ostamassa. Mutta kun ei ollut mistä myydä, oli denso tietty mörissyt, että mikä vitun kirjakauppa tämä on, kun ei tupakkaa myydä, saatana. Eräs mummelikin sai raivarit, kun korttitelinettä täytettiin just silloin, kun hän kiireisenä eläkeläisenä sattui kaupassa asioimaan.
- Mitä hiivattia tämä teline tekee tässä? Eihän tästä mitään voi ottaa, se karjui ja paineli ulos.
Ihan siis kiusallaanhan me tehdään työaikana töitä.

Tulipa ovesta myös hyvin asiallisesti pukeutunut keski-ikäinen naishenkilökin, punaiset karvapampulat kaulassaan ja baskeri päässään. Sanoi sitten ostostensa yhteissumman ja laski tavarat kassapöydälle, josta nostin ne hyppysiini, että alan laskea kortit ja vetää lukijalla muut ostokset. No siitähän se riemu syntyi.
- Älä sinä koske niillä saastaisilla käsilläsi minun tavaroihini.
- Onhan minun nämä laskettava.
- Ei ole. Sinä et kyllä minun korttejani töhri.
- Kyllä ne nyt vaan on laskettava ja lyötävä tänne kassaan.
- Minähän sanoin paljonko ne maksaa. Älä sinä kuule ala yhtään siinä.
- Ei sitä niin voi kassaan lyödä. Pitää lyödä tuotteittain ja kappalemäärät. On ne pakko laskea.
- Sinä se et näköjään tiedä asiakaspalvelusta mitään. Noin surkean myyjän pitää vaihtaa alaa.
- Vai niin.
- Äläs siinä kuule innostu nyt.
- Kylläpähän minä taidan nyt innostua. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
- Haista sinä kuule. Minulle ei aleta yhtään tuota niin metsä vastaa hokemaan.
- No just.
- Haista sinä vittu.
- No niin, tämä riitti! Nyt ulos, äläkä tule tänne haistattelemaan enää yhtään kertaa!
- Äläkä tule sinäkään paskamyyjä!

Tämmöisiä meillä. Olen siis sitä mieltä, että haistattelussa menee raja. Sitä minä en vain asiakkailta siedä. Voi olla, että johdon kanssa olen tästäkin eri mieltä, mutta ei sitä vain voi ottaa huomioon jokaisen asiakkaan omituisia neurooseja. On tosin sitten käynyt sellaista korostuneesti kohteliastakin väkeä ja tokihan siinä mielenkiinnon pitäisi säilyä, kun ei koskaan tiedä tuleeko sieltä hyvän päivän toivotukset vai vitun haistattelut. Onneksi sentään voittopuolisesti ihmiset ovat varsin mukavia, nuoret hämmästyttävän kohteliaita ja mummotkin mukiinmeneviä, papoista nyt puhumattakaan.