Futispostaus

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Siis jossain toisessa ilmassa. En ymmärrä, mitä itua on katsoa futista, jos ei tiedä kenen puolella voisi olla. Ja mistä näistä ulkomaan elävistä tietää, minkälaista sakkia kukakin on. Jos ei ole suomipoika juoksemassa pallon perässä, niin mitä järkeä on pitää siitä niin kovaa meteliä. Jo puoli bloginneaa on blogannut futiksesta.

Niin minäkin. Katsoin nimittäin eilen pelin. Se jotenkin imaisi mukaansa. Piti ihan nousta seisomaan, kun pelissä tapahtui niin paljon kaikenlaista. Tosin kovin vaikea oli päättää, kumman joukkueen puolta olisi pitänyt. Vastakkain olivat nappulaliigan pojat vm. 1997 ja tytöt vm. 1996. Aluksi kuuntelin huvittuneena poikien juttelua ennen matsia.

- Jos me noille hävitään, niin sit jossain on jo jotain vikaa.
- Ei me tytöille hävitä.
- Ei niin.
- Ja jos hävitään, niin siks vaan kun ne on vanhempii.
- Nii.

Toivoin, että tytöt pesee ne mennen tullen. Vähän se tietty riipaisi sydänalaa, kun ajattelin, miten oma pikku kuopus siitä ikinä tulisi toipumaan. Sillä tosin on kokemusta tyttöpelaajista, koska sen omassa lätkäjoukkueessakin pelaa kaksi tyttöä, joten ihan ylivoimainen pala se ei ehkä olisi ollut. Pikkuhiljaa maailman tulisi huomata, että tytöt ovat ihan yhtä kovia pelaajia kuin pojatkin. Näin siis ajattelin.



Pelin edetessä rupesi mieli muuttumaan. Tytöt potkivat nappiksilla poikia jaloille, tönivät niitä kumoon minkä ehtivät ja jopa niiden valmentaja huusi pallosta kamppailevalle neidille, että:
- Töni! Töni töni! Kyllä se siitä väistää. Jätkät on hätää kärsimässä! No, olihan niillä tytöillä enemmän sitä massaakin jo. Moni poika lensi kumoon ja jokunen sai polvesta mahaankin. Kuopuskin sai potkuja säärisuojiinsa niin, että rusahdus kuului katsomoon asti. Sieltä seuraamassa ollut poikakin huusi:
- Tönikää takaisin! Ne on väkivaltaisia tyttöjä!
Mutta pojat pysyivät herrasmiehinä.

Kun kuopukseni surkea potku valui kuin varkain tyttöjen maalin, maalivahti parahti surkeaan itkuun eikä noussut ylös ennen kuin valmentaja kävi sen sieltä nostamassa. Samaan aikaan vaihtopenkillä yksi tyllerö alkoi hakata päätään maahan ja huusi:
- Me hävitään tää, me hävitään tää. Mitä jos me taas hävitään?

Sen jälkeen aloin kannustaa pelkästään poikia. Peli päättyi 2-0, vaikka neidit hallitsivat peliä koko ajan. Maaleja ei vaan syntynyt, koska energia meni siihen tönimiseen. Vielä lopuksi tytöt huusivat:
- Voitettiin tai hävittiin, oltiin silti parempii.

Kuopus nilkutti pelin jälkeen kentältä pois ja sanoi, ettei enää ikinä halua pelata tyttöjä vastaan.