Herrasiunaa, meinasin just pudota penkiltä ilman mitään syytä.

Tämä on nyt muistutus itselle. Älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota.


Täällä minä vietän yksikseni grillikauden avajaisia. Perhe huitelee kuka missäkin. Niillä alkaa olla menoja. Tunnelma on korkealla. Piha on siivottu ja grilli putsattu. Koiran kanssa kävin pitkällä lenkillä ja nyt se on ihan uuvuksissa. Nukkuu vain. Kippis nyt sitten ja hauskaa vappua niille, jotka sitä aikoo viettää.

PS. Uusi kännykkä. Simpukka. Ei tule enää pinkkejä kuvia.

Valpuri on typerä

No niin, vappu lähestyy. Silloin kun minä olin nuori (hah) vappu ei ollut mitään muuta kuin työläisten marssia, liehuvia punaisia lippuja, tupakan savua ja jäätelöannos. Vielä tänäkään päivänä vappu ei tunnu missään. Typerä juhla. Minä vihaan nakkeja ja perunasalaattia, öykkäröiviä kansalaisia television uutiskuvissa, suomenruotsalaisia skoolaamassa Ullanlinnanmäellä ja laulamassa jotakin typerää juomalaulua. Ja mitä hiton virkaa on serpentiinillä?

Nykyajan lapsilla on vappujuhla koulussa. Minä en muista sellaista juhlaa. Eihän sitä nyt koulussa työväen juhlaa sopinut siihen aikaan viettää. Ei edes kevään juhlaa, koska joku olisi voinut luulla, että kommunistit ovat vallanneet koulun ja viettävät siellä salaista työväenjuhlaa ja aivopesevät avuttomia lapsiparkoja.

Mutta siis nykyajan lapsilla on. Naamiaisasut tekivät kauppansa; merirosvoparrat ja huivit, pupun korvat, ampiaisen ja leppäkertun tuntosarvet, pellenaamarit, kissanaamiot... karnevaalimeininkiä, ettenkö sanoisi.

Meillä tilanne käy tukalammaksi joka vuosi. Aina pitää yrittää ylittää edellisvuoden naamiaisasu sen lisäksi, että syksyllä on myös Halloween-naamiaiset. Kaksi kertaa vuodessa on pitänyt keksiä kolmelle lapselle naamiaisasu. Onneksi yksi on kasvanut niistä jo yli, mutta vielä on pari vuotta parin lapsen naamarit pistettävä uuteen uskoon. Syksyksi otetaan jo ehdotuksia vastaan.












Kleopatra ja Elvis, joka pääsi jakamaan nimmareita ja sai valtavasti karkkia.

Rakas päiväkirjani

26.4.2006

Juna oli vasta alkumatkassa. Mies istui minua vastapäätä jalka toisen jalan päällä ristissä. Se selasi lehteä äänekkäästi ja lyhyin väliajoin työnsi kovan ja vaaleanpunaisen kielensä ulos suustaan nuollakseen sormeaan. Yritin pitää katseeni tiukasti maisemassa, mutta sivusilmälläkin näkee ihmeen paljon. Miehellä oli pieni leuka, jonka alla roikkui heltta, ja sen posket olivat valahtaneet hieman kasvoja alemmaksi. Pientä päätä kehysti tumma tukka ja silmälasien alta erottui hermostuneet ruskeat silmät. Miehellä oli lyhyt talvipusakka yllään ja sen alla pikkutakki, kauluspaita ja kravatti. Maha pömpötti pyöreänä pallona niin, että napit olivat aukeamaisillaan.

Mies heitti lehden pois ja huokaisi syvään, siirsi jalkansa pois toisen päältä ja alkoi tuijottaa ikkunasta. Se hengitti kiihkeästi ja minun oli todella hankala olla katsomatta, mikä miestä oikein vaivasi. Samassa mies nappasi lehden uudestaan käteensä, levitti sen eteensä ja nosti taas jalkansa toisen päälle ristiin ja alkoi lukea. Tuijotin tiiviisti ikkunasta etsien puista edes aavistusta vihreästä, mutta huomasin, että mies vilkuili minua tavan takaa. Aloin tuntea oloni hyvin vaivautuneeksi.

Vihdoin mies heitti lehden kädestään ja tuijotti minua suoraan kasvoihin. Oli pakko katsoa takaisin. Se on vain jokin sisäänrakennettu reaktio, että kun huomaa jonkun tuijottavan, sitä kääntyy katsomaan. En tiedä mikä miehessä oli niin vastenmielistä. Ei se ruma ollut, mutta jotakin sen ulospäin törröttävän ylähuulen jyrkässä kaaressa ja voimakkaissa sieraimissa oli sellaista, mikä kieli liiallisesta itseriittoisuudesta.

>

- Ja sä et sitten muista mua, vai? Mies narahti äkkiä.

- En, en ole kyllä koskaan sinua nähnytkään.

- Älä puhu paskaa. Mitä sä oikein esität? Mies haroi hiuksiaan ja käänteli päätään.

- Anteeks? Nyt olet kyllä erehtynyt henkilöstä.

- Kai mä nyt muistan sut!

- Hä?

- … siis viime kesänä? Porin jazzeissa? Vai onko kusi noussut päähän?

- Nyt kuule annahan olla. Minä en ole sua koskaan nähnytkään. Ja jos olisin, niin ikävä kyllä muistaisin.

- Aha. Ja mikäs mussa on vikana?

- No ensinnä se, että kuljet junissa aukomassa päätäsi tuntemattomille ihmisille.

- Entäs sitten?

- Ei mitään. Jätä mut jo rauhaan.

- Olet kyllä harvinaisen ärsyttävä muija.

- Niin varmaan, mutta ei voi mitään. Mä en ole sua koskaan nähnytkään ja toivottavasti en enää koskaan näekään.

Mies nousi tuhahtaen ylös ja lähti toiseen vaunuun. Näin, kun se jäi Espoossa pois eikä vilkuillut taakseen. Minulla on sitten varmaan kaksoisolento jossakin. Koskaan en ole Porin jazzeissa käynyt, eikä varmaan tarvitsekaan käydä.

Boooooring (siis mä)

Meinasin jo hätäpäissäni sortua meemiin, mutta en sitten löytänyt kuvaa sinihiuksisesta ja mustasilmäisestä 51-vuotiaasta Jutasta.

Selailin tuossa blogeja läpi, eikä niissäkään kirjoituksissa varsinaisesti kerrottu mitään, joten ihan hyvällä omallatunnolla voisin hyvinkin sanoa vaikka BÖÖ tai kertoa kaivaneeni nenää ja nyppineeni partakarvoja koko illan.

Missään blogeissa ei enää käydä kahakoitakaan. Kaikki vain myöntelevät ja nyökkivät ja niiailevat. Ooi, kuinka ihana kirjoitus. Voi miten kivaa. Onnea paljon. Ihanaa. Voi ihqun ihqua... loputtomasti myötämielisyyttä.

MITÄ TÄMÄ TARKOITTAA?

Missä särmät? Ajatustenvaihdot? Keskustelut? Eihän tämä voi tällaisenä lällyttelynä jatkua... JÖSSES!

Apua! Kriisi!

Tänään jouduin yllättävän asian eteen. Jippiin kirjallisuuspalstalle vuonna 1999 ilmestynyt Saara elikkäs minä on nyt lopullisesti kuopattu. En ollut huomannut käydä muutamaan kuukauteen koko palstalla ja sinä aikana koko sivusto oli läpikäynyt valtavan mullistuksen rekisteröitymisineen ynnä muine kommervenkkeineen, joihin en jaksanut perehtyä, enkä näin ollen Saarana sinne ilmesty enää edes vahingossa. Se Saara, joka jippiille ilmestyy on sitten kenties joku niistä 18246* Saarasta, joita tämä maa päällään kantaa (*väestörekisterikeskuksen tietoa).

Jäin siinä sitten miettimään, että miksi ylipäätään olen edelleen joku hemmetin Saara. Toinen palsta kyllä missä tapanani oli Saarana patsastella, oli siis Rihmasto, mutta sielläkin on jäänyt käymättä ihan kokonaan. Minua ei yhdistä Saaraan enää mikään muu kuin tämä blogi ja kun tapitin tuota blogini nimeä, sekin alkoi näyttää vieraalta. Mitä minä teen? Alunperinkään en olisi halunnut ryhtyä tähän järjenköyhään puuhaan Saarana, mutta koska oikea etunimeni oli jo jonkun kaiman (niistä 597:stä kaimasta) käytössä, en siinä kiireessä sittena alkanut miettiä muita vaihtoehtoja, mitä jälkeenpäin olen syvästi katunut. Ja monta kertaa.

Tämä on selkeästi identiteettikriisin paikka. En minä ole ajatellut alkavani tässä iässä joksikin muuksi. Mutta mitä tässä voi tehdä? Saara sucks ja muutenkin tuntuu, että pölynimuri vie virtuaalista voiton. Joku päivä se imaisee minut kokonaan pois tästä virtuaalitilasta ja vietän loppuelämäni pimeässä pölypussissa köhien. Vaikka ei siinä niin kovasti eroa olo tähänkään elämään, paitsi että käyn sentään vielä töissä.

Lisäys siinä puoli neljän maissa:
Luin vanhasta Iltalehdestä, että joku tusinoittain muninut hyvä kana oli mennyt ja kasvattanut itselleen komean punaisen heltan ja tuuheat pyrstösulat ja alkanut siitä pitäen kiekua sekä tapella muiden kukkojen kanssa. Siis hei, jos kana pystyy tuohon, niin mitä nyt yhden nimen vaihtaminen on sen rinnalla. Miksiköhän se onkin aina niin päin, että kana muuttuu kukoksi. Miksi koskaan ei kuule eikä näe jonkin tosi kovan pukkikukon muuttaneen itsensä kanaksi ja alkaneen munia siitettyään sitä ennen tuhansia tipusia. Perkele.

Osa 2 ei ole koskaan niin hyvä kuin osa 1, eikä tämäkään tee poikkeusta

7.6. Missä kaikki ovat? - Napa

8.6. Uudessa ostarissa banaaneja hamstraamassa.
Mutta missä mun banaanit on? Tilipäiväkin oli aikoja sitten.
- Tepa

9.6. Uuuh. Mä maksan, ennen kuin sä panet gorillat mun perään... tai en sittenkään. Nimim. Ikuinen sinkkuko.
- Napa

9.6. Pulu tuli sisälle. Minä lähden ulos. Se on joko pulu tai minä.
- Tepa

13.6. Klo 9.10 En tee mitään ennen kuin olen saanut aamukahvia. Voisin mennä laittamaan... tai en... elämän suuria päätöksiä.

Klo 10.5 ...olisin vaan antanut sen kahvinkeittimen olla. Menin ja heitin sen lattialle.
- Napa

13.6. Klo 18.30 Ei näin hiljaista voi edes olla. - Tepa

14.6. Klo 10.31 Ei edes sade ropise. - Napa

15.6. Onneksi tuli lava. -Tepa

15.6. Kuuluisia viimeisiä sanoja: Nyt ei tilata mitään ennen kuin kaikki on myyty.
- Napa

16.6. Klo 9.42 Yksi asiakas kävi äsken.

Klo 16.01 Ja heti perään Rafael Wardi käveli ohi. - Napa

17.6. ??K?A??YJ???? (Kassakoneen viestejä tuonpuoleisesta). Olen loman tarpeessa.
- Tepa

20.6. Rakas päiväkirja, tässä Pipo (nimi muutettu). Olen joutunut tänne maan päälle. Outoa. Tepa on lomalla... Käännäpä näppärästi 10 silmän (=5 silmäparin) edessä: Siellä eilinen unhoon hukkuu... My english is crap! - Pipo

Klo 17.23 Pipo on poissa. Enää ei ole mitään. Vain neljä tuntia jäljellä... hups... siis kolme tuntia (mutta se varmasti tuntuu neljältä) - Napa

21.6. Klo 10.32 PAAVO VÄYRYNEN! Siis Paavo Väyrynen! Hitsi.
- Napa

22.6. Klo 13.30 Neljäs jäätelö tänään.

Klo 16.14 Närästää. - Napa

22.6. Tää paikka räjähtää. Tavaraa on tullut ovista ja ikkunoista, mutta kuka ne ostaa?
- Pipo

23.6. Klo 16.49 Tepa, kun tulet takaisin, ei enää ikinä tilata mitään! Mä oon loppu.

Klo 16.54 Mä olen vieläkin ihan loppu.

Klo 17.44 Asiakkaat on loppu. Kaikki on loppu. Juhannus. Olen yksin... uhuu. Kyynel.
- Napa

27.6. Kohti ääretöntä ja sen yli. -Napa

28.6. Asiakkaat ihan juoksevat sisälle... ulkona sataa kaatamalla.
- Napa

4.7. Ah, ihana aamu, aurinko paistaa. Tänään kuningas laulaa. Lenny, täältä tullaan!

Klo 14.55 Oi Lenny, Oi Lenny, mennäänkö naimisiin? - Napa

5.7. Ei menny Lenny naimisiin. -Napa

12.7. Olen tänään puhunut belgiaa, japania ja tsekkiä... enkä mä edes osaa niitä. Mutku on pakko.- S.

15.7. Meidän on varmaan mentävä suomen kielen peruskurssille.
- Tepa

30.7. Japanilaisia taas tupa täynnä. Pelastakaa myyjätär Andersson.
- Tepa

3.8. Eikö Japanista saa todellakaan terottimia? Pitää tilata lisää.
- Tepa

10.8. Missä on karkkipussi? Missä jäätelö? Missä voin käyttää nettiä? Mistä voin ostaa sateenvarjon? Ongen? Missä on Marski?...HERMOROMAHDUS!
- Tepa

12.8. Aamu. Rakas päiväkirja. Tällä hetkellä ei sada. Mitä kummaa?

Klo 16.26 Ei sada vieläkään. Täällä on ihan oikeita asiakkaita. Nyt ei ole kaikki ihan kohdallaan.
- Napa

16.8. Mä olen kalvastympönen. Mulla on kostealla säällä kyynelehtivät heltat.
- Napa

18.8. Täällä on paljon ruotsalaisia huivipäisiä ruotsalaisia, jotka näyttää vähän partiolaisilta. Sanoinko jo, ett ne on ruotsalaisia?

Tepa sanoi, ett ne onkin virolaisia. No... sama jätkä, eri kalsarit. - Napa

20.8. Yhdellä asiakkaalla on kirja kädessä. Pääsenköhän käyttämään kassakonetta?
- Tepa

29.8. Hanuristi on bäk! - Malla (nimi muutettu)

30.8. Tirilimpsis, hiiteen kaikki nihkeät mummot! - Napa

12.9. No nyt kiinalaisetkin nuolee niitä tarrapostimerkkejä. - Napa

12.9. - Voiko näitä magneetteja laittaa muualle kuin jääkaapin oveen?
- Joo, kyllä voi. Kaikkeen metalliin, mihin ne tarttuvat.
- Ai voiko? Eikö tarvitse olla jääkaapin ovi?
- Ei, ei tässä seinässäkään ole jääkaapin ovea, missä nämä magneetit ovat esillä.
- Niin, joo, ei ole, mutta ei siis voi laittaa puuhun kiinni?
- No ei voi.

- Malla

13.9. Siis kuinka tyhmäksi asiakas saa heittäytyä? - Tepa

14.9. Mikä asiakas? -Napa



( Tepan tekemä)

Ylösnousemus tietokoneitten vanhalla hautausmaalla

Morjens, kaivoin ikivanhan tietsikan pölykerroksen alta ja ihme tapahtui. Olen tässä...tädää! Pakko käyttää tilaisuus hyväkseen, koska toista ei ehkä tule.

Olen huvittanut itseäni lukemalla vanhoja vihkomerkintöjä, joita myyjättäret ovat taaannoisen kesän hikisinä ja hiljaisina päivinä eräässä maanpäällisessä kaupassa kassan takana kirjoitelleet.

26.4 Kysyin just asiakkaalta, joka osti kortteja, että: "Otatteko postimerkkejä?"
Se sanoi: "Kyllä ottaisin. Myyttekö te niitä?" - Napa (nimi muutettu)

13.5 Klo 17.01 Andre Wiksröm käveli just ohi.
Klo 18.48 Japanilaiset kävi kysymässä missä ne on. - Napa

14.5 Sauli Niinistö käveli just ohi. - Tepa (nimi muutettu)

18.5 klo 11.25 On ollut hiljaista koko aamun, paitsi Minttu Mustakallio käveli just ohi.
klo 13.08 Japanilaiset kävi kysymässä, monenko bussilla niitten pitää lähteä, että ne ehtii huomisella lennolla Nipponiin. - Napa

19.5 klo 11.27 Tulis vaikka vesivahinko tai jotain... Anna Ericsson ja Sipe Santapukki käveli just ohi.
klo 14.27 Oletko ikinä yrittänyt pitää pokkaa, kun espanjalainen tursti yrittää vieressä nuolla TARRApostimerkkejä. Huomasin liian myöhään, eikä minulla ollut sydäntä keskeyttää.
- Napa

19.5 klo 17.48 Kamalan pimeetä täällä, tai sitten mulla on silmät kiinni. Tosi tylsiä nää meidän potilaat, ne ei järjestä mitään mainittavia katastrofeja. Henkilökunta joutuu ite tekemään kaiken. - Tepa

20.5 Pimeetä joo, Napa ei ollut laittanut aamulla kaikkia valoja päälle. - Tepa

23.5 Joku on taas lintannut hampurilaisen ikkunaan... no hyvä ettei oksennusta tällä kertaa.
- Tepa

23.5 Ben Zyzkowitz (en tod. tiedä miten se kirjoitetaan) käveli just ohi. Sillä oli korvalappustereo-systeemi korvilla.
Klo 19.15 Tänne tuli satatuhatta kiinalaista, puolet ei mahtunut kauppaan. Ne jäi ulos osoittelmaan sormella niitä toisia. - Napa

27.5 Mulla oli siellä kaksi banaania, mutta joku oli syönyt ne.
- Tepa

28.5 Lukeeko meidän ikkunassa ulkopuolella, että Info-piste?
- Napa

29.5 Martti Suosalo käveli ohi. -Tepa

30.5 Ystävämme haitarinsoittaja on palannut. Se aloitti kymmenen maissa... uuuuh.

Klo 15.47 HAH, lopetti!

Klo 15.58 Eeeeih, aloitti taas. Se vaan lepuutti. - Napa

30.5 klo 19.37 Yksi asiakas kävi. Vettä sataa tauotta. No, luonto tarvitsee vettä, me emme. - Tepa

31.5. Mä joudun kohta velkavankeuteen; velka Tepalle kasvanut kolmeen banaaniin.
- Napa

1.6. Klo 14.11 Sataa, sataa ropisee. Ei asiakkaita, mutta kännikala kusi meidän ikkunaan. Hanuristi lopetti siksi aikaa, mutta jatkoi sitten pullonpohjalasit huurussa. - Napa

1.6. Klo 19.35 Hohhoijaa, ampukaa hanuristi! - Tepa

2.6. Klo 10.09 Aurinkoinen aamu, kauppa käy kuin siimaa, eli ohuena ja läpinäkyvänä. - Napa
PS. Banaanivelka 5 kpl

Klo 10.20 Ei ole hanuristia vielä näkynyt...

Klo 11.20 ... Jep... se tuli...

Klo 11.27 Se soittaa hautajaismusiikkia.

Klo 12.03 Jos vain olis haulikko....
- Napa


... jatkuu jonakin kauniina päivänä.

Pääsiäiskokolla

Eilinen meni koko päivän pihalla. Tämän tontin pienestä hoitamattomasta metsästä on nyt kaivettu jokainen puoli metriä pidempi risu ja poltettu. Myrskyt olivat katkoneet puita ja metsään oli rojahtanut jumalattomia karahkoita viime talven aikana. Ja muutaman muunkin talven aikana. Kaikki on pistetty moottorisahalla palasiksi ja poltettu. Meillä kun isäntä saa moottorisahan käteen, se alkaa hulluna katkoa sillä kaikkia puita ja minun pitää juosta perässä huutamassa eijeiei... EI SITÄ! Niitä et kyllä perkele katko... Ja se katsoo minua hölmönä ja sormet lämpimästi moottorisahaa hyväillen ja kysyy enkö?


Liekkeihin on myös heitetty edelliskesän humalanvarret ja kolmen vuoden joulukuuset ja kun kaikki poltettava oli lopussa, hain vielä naapurinkin oksat poltettavaksi ja haravoin tieltä pienemmätkin risut ja männynkävyt.



Tässä kuvassa on kurkiaura. On on. Se on oltava tosi nopea, kun kuulee kurkiauran lähestyvän. Silloin heitetään harava sivuun ja kaivetaan känny taskusta henkeä pidätellen ja osoitetaan puhelinta summamutikassa taivaalle vähän niin kuin pyydettäisiin yhtäkkisen hurskauskohtauksen vallassa hyvä Jumala, soita minulle. Sitten painetaan nappia ja kurkiaura joko osuu tai ei osu pikkuriikkiseen objektiiviin. Minullapa osui.



Tällä kertaa en aio väittää tietäväni mikä tämä on. Se kasvoi maassa kiinni lehtien seassa. Luultavasti se on sieni.

Iltasella istuin sitten itsekseni nuotiolla ja join oluen. En muista kaljan maistuneen koskaan niin hyvältä. Sitten menin saunaan pesemään savun hajun pois itsestäni ja join oluen. En muista kaljan maistuneen koskaan niin hyvältä. Isäntä juotti sitten minulle ikään kuin vaivihkaa punaviiniä ja minähän join. En muista milloinkaan punaviinin maistuneen niin hyvältä. Sitten söin suklaata... En muista koskaan olleeni näin läski.

Tänä aamuna meinasin hakea tuhkaa pensaille, mutta hillos kärysi yhä ja lasten muovinen lumilapio alkoi sulaa, kun yritin sillä kauhoa tuhkaa.

Pääsiäistä ja Mäkkäriä

Meillä juhlitaan tänään koiran syntymäpäiviä. Kyllä vain. Mac on nyt 4 v., mitä ei oikeastaan huomaa muusta kuin koosta. Se on yhtä höpö kuin silloin aikoinaan. Ulos lähtiessään se pitää hihnaa suussaan ja vetää minua. Sitten se kiljuu asvalttitielle asti ja alkaa puuskuttaa, ei näe, eikä kuule mitään. Haistaa vain ja läähättää kuin höyryveturi näkymättömien koirien perässä. Se on aina ollut aivan varma, että niiden hajujen päässä on lopulta koira, kunhan tarpeeksi kauas ja mahdollisimman nopeasti edetään. Ja sillä mentaaliteetilla niiden hajujen perässä sitten mennään molemmat. Tähän en ole saanut mitään muutosta näin vajaana neljänä vuotena, mitkä Mac on meillä ollut.

Silloin kun Macia lähdettiin oikein Kannonkoskelta asti hakemaan, se tulla tupsahti jalkojeni juuren ja nukahti siihen. Ei ollut valinnan vaikeuksia, että minkä pennun niistä kahdeksasta pikkukopiosta olisi mukaansa ottanut. Mac valitsi minut. Silloin se oli kahdeksanviikkoinen ja nykyisen päänsä kokoinen nyytti, joka unisen uteliaana ja hyvin kiinnostuneena meidän matkaan lähti. Se istui pitkän automatkan jokaisen sylissä vuorollaan, ei itkenyt eikä pissannut, vaan luottavaisin mielin otti parempaa asentoa jatkaakseen uniaan. Perillä se sitten vähän tihruisin silmin ihmetteli missä ollaan. Siitä asti sen häntä on heilunut enemmän tai vähemmän, mutta pienessä liikkeessä se on jatkuvasti ja kiihtyy puhuteltaessa.

Ensimmäisen yönsä Mac nukkui tietenkin sängyssä, kun säälitti pieni koiranpentu parka vieraassa talossa. Mitään muuta Mac ei sen koommin ole pesäkseen huolinut, vaikka väsäsin sille vauvan retkisängystä petinkin. Silittelin sitä aina niin pitkään, kunnes se nukahti, mutta heti kun astuin askeleen kauemmaksi, se heräsi uikuttamaan hiljaa mutta sydäntäsärkevästi. Sitä se jatkoi pehmustetussa vankilassaan siihen asti, kunnes kerran käpälät vilkkuen kampesi itsensä reunaa pitkin ylös ja muksahti sitten reunan yli lattialle. Hetken mietittyään pikkuinen Mac nousi sängyn reunaa vasten ja urheasti takatassut tyhjää potkien se vihdoin pääsi pesäänsä. Ja sinne se sitten jäi. Ikävintähän tässä on se, että se kuljettaa niitä nakkejaan ja maksalaatikoitaan sinne myös mutusteltavaksi. Minun on siis putsattava peti joka ikinen ilta.

***

Hyvää pääsiäistä. Paljon munia ja ja muuta kivaa. En tiijä mitä muuta, meillä kun ei niin pääsiäistä oikeastaan vietetä. Mitä nyt rairuohot kasvaa, narsissit nuokkuvat ja kissallekin on omat ohransa oraalla.

Hei, se on vain yksi novelli

Aamulla luin junassa oikein uutislehti Satasesta, että

"Veijo Meren sensuroitu seksinovelli julkaistaan vihdoin. Ensimmäinen kerta -novelli ilmestyy Parnasso-lehdessä tänään.
Vuonna 1954 kirjoitettu kertomus jäi pois Meren esikoiskokoelmasta sen sisältämän seksikuvauksen johdosta."

Odotin tietenkin kovin malttamattomana, että pääsisin pian kotiin ja Porno-Parnasson kimppuun ja pikaisesti lukemaan tämän jo ennen ilmestymistään pienen hypetyksen uhriksi joutuneen seksinovellin. Kädet täristen sitten avasin tämän salaperäiseen kelmuun käärityn lehden ja aloin lukea. Minun piti palata heti alkajaisiksi kaksi kertaa alkuun, että ymmärtäisin mistä on kyse; selkeästi tarinassa oli joitakin kaivinkoneen kuljettajia, mutta sitten tajusin, että ei, ne ovatkin asvalttimiehiä ja novelli muuttui heti paljon seksikkäämmäksi, koska asvalttimiehet ovat tunnetusti älyttömän seksikkäitä. Mutta kuinka ollakaan, olin ymmärtänyt väärin, ja ne heput kaivoivatkin niljaista turvetta ja kantoivat klönttejä saappaissaan. Muuta minä en sitten ymmärtänytkään, joten yritin lukea novellin toiseen kertaan. Ei, ei se siitä tekstistä luettavampaa saanut. Siinä oli jotakin, mikä sai minut töksähtämään jokaisen lauseen kohdalle ja palaaman jatkuvasti alkuun ymmärtääkseni, kuka puhuu ja mistä se puhuu.

Papinniemelle tämä novellilöytö oli pyhä. Hän kertoi siitä pääkirjoituksessaan.

Minusta se oli sekava ja vaikeasti ymmärrettävä novelli. Seksiä siinä oli saman verran kuin Oharin unessakin:"... suoraan rautatieasemalta - puf - rautatieasemalle". Ei sillä että olisin jotenkin pettynyt. Alkoi vaan pirusti naurattaa tuo Satasen ja Parnasson hehkutus.

Kaikkea ne keksii.

Jaarittelen niitä näitä...

Aurinko suostui eilen vihdoin esiintymään parin minuutin ajan. Uskottava se on; on se vielä siellä! Silmistä ihan vihlaisi, kun minä möngin kolostani sitä silmät tihrussa ihmettelemään ja ikuistamaan sen kännykän kameraan siltä varalta, ettei sitä toiste enää näy. Tämä on ollut tumma ja luminen kevät. Tämä on ollut se kevät, jolloin katot sortuivat lumen painosta ja lintuja odotettiin henkeä pidätellen.

Nyt ne ovat tulleet, peipposet visertävät täysin rinnoin ja sepelkyyhkytkin soittelevat huilullaan sitä hieman pelottavaa ja alakuloista sävelmäänsä, vaikka ihan tyytyväisiltä ne muutoin vaikuttavat, lentävät pellon poikki siipiä lätkytellen, pitävät tauon, kakkivat ja jatkavat sitten tyytyväisenä menoaan kuusen nokkaan. Mustarastaskoiraat kinastelevat ja väkättävät toisilleen, talitintitkin yrittävät vielä saada ääntään kuuluville. Meteli on kova ja se tuntuu hullulta, kun pelto on vielä lumen alla.

Tässä minä jaarittelen niitä näitä, vaikka mehevä juoru on muhinut mielessäni jo pari päivää. Ongelma on siinä, ettei se kiinnosta ketään. Saman tien kun asia selvisi, juoksin sitä silmät palaen siellä keilaamassa ollessani kaikille kertomaan, mutta vastauksena oli vain nauraen sanottu evvk, heitä nyt sitä palloa. Kuitenkin tuo juoru yllätti minut täysin, sillä se nosti esiin muistoja nuoruudestani, joihin en uskonut enää koskaan törmääväni. Yritin soittaa äidillekin, mutta sillä oli jokin kirjoittajapiiri menossa ja se vain kuiskaili kännykkäänsä. On kamalaa olla täpinöissään eikä ketään, jonka kanssa sen voisi jakaa, ei ketään, joka sen ymmärtäisi. Sähköposti tuntuu tavattoman laimealta siihen verrattuna, että saisi aidosti ääneen haukkoa henkeään: - Aattele, niin, voit sä kuvitella! Siis uskomatonta!

Harmittaa myös, kun en ottanut illallisravintolan tarjoiluastiastosta kuvaa. Lienevät olleet Arabian taattua laatua, mutta minulta alkaa mennä yli hilseen kaikenlainen nostalginen näppäryys desingtuotekehittylyssä. Ne kahvikupit olivat nimittäin kopioita ruttuun menneistä valkoisista peruskertakäyttömukeista. Monien mielestä ne olivat hauskoja. Siinä ravintolassa kahvi tarjoiltiin Airamin retrohenkisistä termospulloista. Minulle muistui niistä mieleen jyväskyläläinen huonomainenen tyttö, jota Airamiksi yleisesti kutsuttiin. Tuijotin sitä pulloa, ja ajattelin hämilläni Airamin elämää.

Miksi ihminen elää menneisyydessä koko ajan. Vähitellen on edetty kellohameesta pillifarkkuihin. Kahdeksankymmenluvun alussa viiskytluku oli muotia, yhdeksänkymmentäluvulla kuuskytluku, nyt seitkyt- ja kahdeksankytluku. Hei mentäisiin jo eteenpäin. Mikseivät tuotekehittelijät voisi keksiä jotakin uutta? Tässä nyt ollaan taantuvasti elelty vuosikymmenten ajan ja uusi sukupolviparka saa pyöritellä näitä samoja muistoja sitten myöhemmin. Meillekin soitellaan nuoruuden biisejä radiosta nyt yhtenään ikään kuin nostalgia kykenisi syttymään yhä uudelleen ja uudelleen. Ei, ei se voi, kun tuhannennen kerran kuulee Hurriganesin I Will Stayn, se lakkaa tuntumasta enää miltään. Monet näyttävät silti uskovan vielä lujasti tähän kasaribuumiin, varsinkin vanhat bändit kautta maailman. Lavalle nousee aina vaan rähjäisempää käppänää seksiä hehkumaan. Eikö se Kake Randelin ja Jamppa Tuominenkin ole yrittänyt jo comebackia.

Voittajaolo

No nih, tässä sitä nyt istutaan taas perse kipeänä. Sitä kun vanhemmalla iällä joutuu opettelemaan uusia harrasteita, ei siitä ilman sivuoireita selviä. Nimittäin ikinä en ole ennen keilannut. Keilahallissakaan en ole konsanaan käynyt. Lukioaikana meidän luokalla oli keilaajapoika, jota minä pidin ihan kahelina. En sitten niin kauheasti innostunut, kun myyntikokouksen jälkeen ohjelmistoon oli ilmestynyt keilaaminen, tarkemmin sanottuna hohtokeilaaminen Miljonääri-Jussin keilahallilla. Yritin vetkuttaa ja keksiä kaikki mahdolliset tekosyyt, mutta koska luvassa oli myös runsaasti dopingia muiden kohtalotovereitten kanssa, ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan.

Olihan se noloa, kun kaikki näkivät. Pallo liukui ensimmäisen pelikierroksen ajan yhtämittaa ränniin, milloin oikeaan ja milloin vasempaan. Ajattelin sitten ottaa isomman pallon, mutta se ei pysynyt hyppysissä ja pomppi naapuriradalle. Kaikki nauroivat. Olin jo niin masentunut, että niiskutin. Mä olen luuseri, minä sanoin ja otin lisää juovuttavaa juotavaa. Loppujen lopuksi otin sitä niin paljon, että aloin osua keiloihinkin yksi kerrallaan ja vähitellen keiloja alkoi kaatuilla sitä tahtia, että olin vaarassa joutua ratojen parhaitten kisaan.

Ja sinne minä sitten hyvin vertyneenä etenin.



Hyvä Saara, paina perseellä huudot kiirivät korviini ja minähän painoin. Pääsin huimaan vauhtiin ja kolmella peräkkäisellä täyskaadolla olin vetänyt niin hirveän kaulan kahteen muuhun kilpailijaan, ettei niillä ollut mitään toivoa. Joten tässä näette koko korporaation keilaajamestarin. Se olen minä.

Tuulen varjon jälkimainingeissa

Koska olen pitkästä aikaa saanut luettua kirjan loppuun, sitä pitää juhlistaa. Liputuspäivähän se onkin.

Hyvä suomen kieli!

No onhan se kumma homma, että tässä työssä mitä minäkin teen, en kerta kaikkiaan ole jaksanut pitkään aikaan lukea mitään muuta kuin takakansia. Toisaalta kun opin lukemaan suhteellisen varhain,



olen ehkä myös vähän kyllästynyt. Mutta nyt olen vihdoin saanut luettua kirjan, minkä täytyy osaltaan olla myös kirjan ansiota.



Carlos Ruiz Zafón on saanut ensimmäiselle romaanilleen mahtavaa hypetystä muualla maailmassa. Tuulen varjoa ( Otava 2004, suom. Tarja Härkönen) on myyty euroopassa lähes miljoona kappaletta ja se on ilmestynyt 25 maassa. Tämä kaikki on sikäli kummallista, että minusta kirjan seitti oli kyllä tiukkaan ja monimutkaisesti kudottu, mutta siellä oli myös valtava reikä. Jouduin pari kertaa miettimään, miten tällainen leväperäisyys on mahdollista. Lukijat ovat todennäköisesti hyvinkin armollisia, kunhan tarina vie mennessään. Kertoisin sen reiän teille, jos joku joka on juuri aikeissa lukea Tuulen varjoa, ei vetäisi siitä hirveitä pultteja.

Pari kertaa ennen nukkumaan menoa jouduin tuhahtaen heittämään kirjan pois käsistäni. Kirja oli rakennettu selityksien varaan ja se selittävä teksti on jumalattoman pitkäveteistä. Kirjasta olisi saanut hienon tuhatsivuisen eepoksen näyttämällä kaiken, sen sijaan että tyydyttiin kirjoittamaan kirjeitä ja kuuntelemaan vanhuksen jaarituksia. Valintakysymyksiähän nämä kirjailijalle ovat, että millä tavalla haluaa tarinansa kertoa. Parasta tekstiä Zafón kuitenkin sai aikaan kuvaamalla tapahtumaa suoraan. Ne pitkät selittävät osiot olivat puisia paasauksia ja tekivät kirjasta esanssin makuisen, vähän niin kuin espanjalainen tortilla olisi täytetty pelkillä synteettisillä mausteilla.

Kun ajattelen, miten pienestä tarina loppujen lopuksi on kiinni, en voi kuin ihmetellä joidenkin kirjojen huimaa suosiota. Tämäkin perustui pitkälti ylireagointiin ja rumaan typeryyteen. Ilman ylidramaattista espanjalaista pässinpäätä ei olisi koko tarinaa, mikä hieman lopussa ärsytti. Se teki kirjasta niin naiivin.

Kirja on peili, josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme... tässä kirjassa sanotaan. Jäin miettimään, että onko minulla tosiaan sisälläni espanjalainen tuhkanharmaa taivas, usvan peittämiä kujia, kaarikäytäviä, katakombeja, pieniä palatseja kadun kulmissa... ja jos on, miten ne ovat sinne joutuneet. Lisäksi jouduin käymään taistelua itseni kanssa siitä, onko vähälevikkisellä kirjallisuudella sittenkin suurempi merkitys kuin olin ajatellut. Sadan kappaleen myyntiluvut saavuttanut kirja nousi pakkomielteeksi ja eli omaa elämäänsä Espanjan yössä. Ah, niin romanttista, niin jännittävää.

Kirjalla on ansionsakin. Mielessä häivähti hetkittäin Marquezin kosteat ja rehevät kuvaukset, mutta milloinkaan teksti ei jatkunut samanalaisella ryöpytyksellä kovin pitkään. Ne olivat pieniä hetkiä, mutta hyviä.

Hänen nimensä oli Marisela, tai sillä nimellä Jausá häntä kutsui, ja hänen arvoituksellisesta persoonastaan ja käytöksestään tuli pian kaupungin seurapiirirouvien suosituin päivittelyn aihe, kun he kokoontuivat maistamaan hunajaleivonnaisia ja tappamaan aikaansa tukahduttavina syyskesän päivinä. Näillä kutsuilla kerrottiin vahvistamattomia huhuja siitä, että tuo afrikkalaisnainen harrasti haureutta rakastajansa kanssa istualtaan, toisin sanoen kuin kiimainen tamma, mikä rikkoi ainakin viittä kuutta vakavinta kuolemansyntiä. Niinpä jotkut kirjoittivat piispalle anoen suojelua ja siunausta Barcelonan hyvien perheiden vitivalkoisille ja saastumattomille sieluille moisten vaikutteiden edessä. Kaiken muun julkeuden lisäksi Jausá kävi sunnuntaisin aamupäivällä hevoskärryajelulla vaimonsa Mariselan kanssa ja toi babylonialaisen turmeluksensa kaikkien puhtoisten nuorten poikien ja tyttöjen silmien eteen heidän kävellessään Paseo de Graciaa pitkin kello yhdentoista messuun. Jopa päivälehdet kirjoittivat tästä ylpeästä ja kopeakatsesesta neekerinaisesta, joka tarkkaili barcelonalaisyleisöä "niin kuin viidakon kuningatar katsoisi pygmien veljeskuntaa".

Huorapäre

Teemu Mäki on mies, joka aika ajoin ikään kuin nousee helvetin kauhukabinetista ihmisten ilmoille happamasti myrkynvihreitä kupliansa röyhtäillen. Nyt se haisi nenääni jostakin Voima lehden numerosta, jonne eksyin provosoituna Loistavan puhalluksen kautta. Mäki on mies, jonka pelkän kuvan näkeminen aiheuttaa minussa masennusta, saatika se, kun Mäki kirjoittaa mielipiteitään. En halua enää nähdä yhtäkään. Niistä ei koskaan tule viisaammaksi.

Nyt tuo myös eläinrääkkäyksellä maailmaan maineeseen noussut kuva- ja videotaiteilija on ottanut asiakseen laillistaaa huoraamisen pätevin perustein. Kaikesta näkee, että Mäki arvostaa huoria aivan siis hirveästi; on kovasti huolissaan heidän psyykestään, terveydestään sekä toimeentulostaan. Mäki tietää, että huora on hyvä äiti, joka käy vuorotöissä kuin kuka tahansa äiti ja uurastaa perheensä vuoksi iloisesti lauleskellen ja työstään nautiskellen. Mieskin on ymmärtäväinen, eikä hakkaa akkaansa koskaan. Lapsikin on riemuissaan, kun äiti saa vähän rahnaa, jolla sitten voi ostaa barbeja ja kenejä ja pistää pikku bordellin pihan lasten kanssa pyörimään. Täs olis äiti ja tää olis asiakas. Sit ne menis jonnekin, joo, vaiks sen asiakkaan autoon ja äiti ottais sit siltä suikkiin. Sit se asiakas laukeis ja maksais ja äiti olis kauheen ilonen kun sillä olis niin paljon rahaa. Mut sit tulis tää! Tää on sutenööri, joka veis äitin rahoista puolet ja sit äiti alkais itkee. Mut hei, ja sit tulis tää diileri, joka antais äitille vähän huumetta ja sit äiti olis taas ilonen, vaiks sillei ois enää yhtään euroo.

Mäki on sitä mieltä, että huoran ammatti on ihan jees, koska prostituoidut saavat parempaa "palkkaa" kuin mitä siivojat saavat. Että eikö sen verran älli helvetti leikkaa, että vika on siivoojien palkoissa, ei huoran ammatin ihanuudessa. Kyllä se on 99 % naisista, jotka huoran ammattiin ajautuvat. Ne eivät sitä valitse. Nimenomaan rahan puute on se, mikä tässä mättää.

Eikö ensin pitäisi saada naisvaltaisten alojen ammattien palkat kohdalleen, kuin että ensin luodaan tällainen hieno mahdollisuus kaikille vähäpalkkaisille naisille laillistamalla huoruus. Jospa nostettaisiinkin naisvaltaisten alojen palkkoja ja vasta sen jälkeen alettaisiin tutkia, kuinka vapaaehtoisesti huorat tosiaan työtään tekevät sutenöörien ja huumekauppiaiden keskellä.

Mäen mallilla naisen elämä muuttuu hyväksi, kun se on jalat levällään ja teeskentelee orgasmia miesten mieliksi. Raha tuo sitten sitä extraonneakin siihen vielä lisäksi, mitä huora jo ammattia harjoittaessaan saa muutenkin tuntea auttaessaan puutteesta kärsiviä miehiä pääsemästä paineistaan. Ajatella, miten naisen luonne voi ollakin niin ihana, että se on valmis uhraamaan maineensa, psyykensä, terveytensä ja monesti jopa henkensä miesten vuoksi. Huorat ovat ihania, sehän on selvää, mutta ammatinvalintana se on surkea. Sitä ei ehkä niin nuorena ajattele, mitä kaikkea huorana olemisesta seuraa. Näytä minulle onnellinen huora. Ja näytä samalla ihmeen kaupalla henkiin jäänyt onnekas ja hyvin toimeentuleva huoramummo, jonka jalanjälkiä untuvaposkinen lapsenlapsensa seuraa.

Munasarjojensa vankina

Kävin eilen aamuna gynekologilla. Siitä olikin kahdeksan vuotta edellisestä kerrasta. Gynekologille meneminen on vielä pahempaa kuin hammaslääkärin tapaaminen. Tässä suomalaisessa kulttuurissa se vaan on niin, että kylmän steriilissä odotushuoneessa vapistaan vatsa sekaisin lääkärin kohtaamista. Amerikkalaisten hömppäelokuvien (kaikella kunnioituksella) käsitys gynekologien vastaanotosta on tyystin toisenlainen. Gynekologin tarkistus tuntuu olevan mukavaa ajanvietettä. Sinne piipahdetaan tapaamaan lääkäriä, vastaanottoapulaista ja muita potilaita sekä kuulemaan viimeisimpiä juoruja. Pehmeillä sohvilla lueskellaan iloisen kalkatuksen keskellä naistenlehtiä eikä kenelläkään tunnu olevan vaikeuksia mennä levittämään henkilökohtaista tavaraansa lääkärin sorkittavaksi. Minulla on, joten tällaisen tempauksen läpikäyminen tuntuu suurelta saavutukselta.

Siinä kapealla käytävällä yksin istuessani ajattelin, että mitä minä tässä oikein teen. Jos sieltä vaikka syöpä löytyisi, niin johonkinhan minä kuitenkin kuolen. Se on aina vain ajan kysymys. Melkein olin valmis pakenemaan paikalta, mutta kun olin niin pitkälle jo päässyt, tilannut ajan, lähtenyt kotoa puolitoista tuntia aikaisemmin ennen työvuoron alkua, joten siihen sitten jäin alistuneena odottelemaan. Sitten vastaanottohuoneesta tuli ulos nuori nainen, jonka naama oli mutkalla. Tyttö meni suoraan vastapäiseen vessaan ja jäi sinne suihkua lorisuttamaan. Siinä vaiheessa mietin, onko kaikki varmasti steriiliä kun minä siihen huoneeseen menen ja asetan jalkani telineisiin.

Eniten gynekologin vastaanotolla minua kuitenkin ärsyttää se, että ne aina osoittavat jotakin verhonkauhtanaa ja sanovat: Tuolla voit ottaa vähän pöksyjä pois. Ensinnäkin se on ihan sama, onko siinä sitä verhoa ollenkaan, kun sitä kohta pasteerataan kalseassa huoneessa alapää paljaana. Toisekseen pöksyjä ei voi ottaa pois vain vähän. Ja kolmannekseen, miksi ne aina sanovat pöksyjä.

Toista lastani odottaessa jouduin kerran ottamaan esikoisen mukaan lääkärintarkastukseen. Pistin pojan lattialle leikkimään palikoitten ja dinosaurusten kanssa ja kävin ottamassa verhon takana vähän pöksyjä pois ja kapusin telineille. Lääkäri, joka oli melko nuori mies, alkoi sitten alakautta tutkia raskauden edistymistä. Esikoiseni yllättäen päätti, että se onkin paljon mielenkiintoisempaa kuin dinosaurukset ja tuli silmät selällään tapittamaan lääkärin vierelle tätä hienoa näkymää. Se nousi oikein varpailleen ja kurkotti kaulaansa.
- Juu, katsopas sitä. Mitä mieltä olet, eikö taida olla ihan leijonanpentu sieltä tulosssa, kysyi lääkäri.
- Varmaan, poika vastasi vakavana.

Olette varmasti huomanneet, että olen hieman ailahtelevainen tätä nykyä. Ehkä enemmän kuin ennen. Minulla on näet premenopaussi, jota voi kestää kymmenenkin vuotta ennen varsinaisia vaihdevuosia. Tästä tulee kuulkaa mukavaa aikaa ja vielä hauskempaa on siis odotettavissa. Lääkäri kirjoitti minulle keltarauhashormonia, jolla voin sitten huijata kroppaani käyttäytymään asiallisesti ja ennen kaikkea ajallaan. Nythän se käyttäytyy niin kuin minulle ei olisi mitää vaivaa siitä, että nämä idiootit, joiden panttivankina joudun elämään vielä vuosikymmenen, toimivat silloin kun niitä sattuu huvittamaan.


Kuvassa pahikset.

Historian havinaa 3

Kuten tuossa aiemmin rehvastelin mallinhommillani ja sain kertakaikkisen ihastuneita kiljaduksia villistä kuvastani, en malta olla tunnustamatta, että olen ollut myös alastonmallina Yhteishyvä -nimisen lehden sivuilla,





...mikä on tietenkin ollut erityisen raskas muisto elämäni varrella, kuin tumma ja syntinen pilvi olisi varjostanut loistavaa tulevaisuuttani iäti. Siitä syystä olen moneen kertaan miettinyt, onko se vaikuttanut ammatinvalintaani, joka jo pienestä pitäen on ollut minulle harvinaisen selvä, mutta jota vastaan olen joutunut aina taistelemaan tässä pyhän boheemissa suvussa. Taiteen ja busineksen ristiaallokossa olen joutunut luovimaan ymmärtämättä, että olen kenties sittenkin saanut hyppygeenin joltakin kaupparatsulta tässä sukupolvien saatossa.



Näettehän, kunniallinen ammatti rahan parissa on aina ollut haaveeni. Haastattelu on tehty kenties neljän-viiden vanhana, joten kaiketi on selvää, että olen kutsumusammatissani, koska kassakonetta on niin mukava käyttää.

Vanhasta Tiilitalosta muutimme pois uuteen ja edistykselliseen lähiöön, Kangasvuoreen. Asuimme kolmannessa kerroksessa ja se oli ihmeellistä. Talossa vilisi lapsia, muun muassa tuleva maineikas lätkävalmentaja, joka haukkui kaikkia pihan tyttöjä läskeiksi, minua etunenässä. Joka kerta kun näen sen hyypiön kuvan lehdessä, alan repiä läskejäni ja sitten sen jälkeen tuon hyypiön kuvaa. Lopulta hypin tasajalkaa sen silputun lärvin päällä ja heitän palaset vessanpönttöön. Sitten pissin. Mitään traumoja ei ole jäänyt. Ei yhtään mitään. Olen selvinnyt todella hienosti.

Jouluksi menimme koko suku yhä tiilitaloon viettämään juhlaa ja odotimme baskeripäisiä sukulaisiamme monesti jopa iltaan asti, sillä aina niistä joku myöhästyi tai eksyi tai kadotti lahjansa... se oli ainaista odottamista. Se on yhä. Ne eivät vain kerta kaikkiaan ehdi ajoissa paikalle. Jouluisin lapset sitten puettiin keijuiksi ja tontuiksi ja kerran siipeni leimahtivat liekkeihin. Voi keiju parkaa. Isäni veljen vaimo pelasti minut hyppäämällä päälleni. Se on ainoa kerta, kun muistan olleeni kosketuksissa kummitätiini.

Historian havinaa 2

Vanha Tiilitalo on rakennettu 1928 ja sen suunnitteli rakennusmestari K.A. Nylund. Talossa sijaitsi aikoinaan ravintola Musta Karhu ja siihen avattiin myös Jyväskylän ensimmäinen Alko. Nyt siinä on kapakoita ja pikkuliikkeitä. Se taidegalleria on kyllä mystisesti hävinnyt.

Ennen tiilitalon rakentamista samalla paikalla oli runoilija Irene Mendelinin koti ja tiheäkasvustoinen puutarha. Asuimme koko pikkuperhe siinä suuressa huoneistossa mummon ja papan kanssa, jotka olivat hurskaita raittiusseuraihmisiä molemmat, sekä kirjailijoita ja toimittajia. Mummo ei ollut mikään talousihme kylläkään. Kirjoitti paremmin kuin tiskasi ja arvosteli muitten kirjoituksia paremmin kuin pesi pyykkiä, minkä mummo teki kylpyammeesssa ja unohti veden valumaan niin pitkäksi aikaa, että alakerrassa lorisi vähän väliä. Äitini sisko muutti 15-kesäisenä savosta Jyväskylään ja tuli hoitamaan minua sekä piikomaan huushollia. Nuori tätini oli hävennyt silmät päästään minua rattaissa työnnellessään, kun rakennusmiehet olivat telineiltään huudelleet, että onpas äitinsä näköinen tyttö. Siis siihen aikaan teiniäiteja ei hyvällä katsottu. Meidät on sittemmin sekoitettu jopa samaksi henkilöksi, mikä vain kertoo siitä, että tätini on kovin nuorena säilynyt ja minä taas... ou tsiis. Mutta olen siitä huolimatta ollut hyvin valokuvauksellinen joskus ja mallina monissa lehtikuvissa, kuten tässä villissä otoksessa, joka on julkaistu Keskisuomalaisessa toukokuussa -66.



Tiilitaloa vastapäätä oli kauppa, edistysmielinen osuuskauppaliike eli E-liike. Sinne minä pääsin äidin kanssa silloin tällöin ostoksille. Kun vanhempana vaihdoin työpaikkaa, siellä oli töissä nainen, joka oli työskennellyt tuossa samaisessa E-liikkeessä ja muisti minut ulkonäöltä, vaikka olin suunnilleen kolmevuotias silloin, kun se oli viimeksi minut nähnyt. Siitä ei tullut kovin hyvä työsuhde. Se nainen lonksutti tekohampaitaan leuka pitkällään joka hetki. Se ei voinut sietää ajatusta, että joku nuorempi olisi osannut tehdä yhtään mitään. Kerran eräissä pikkujouluissa se alkoi mesota, että yritin iskeä hänen kymmenen vuotta nuoremman parisataa kiloisen miesystävänsä. Se oli kamalan noloa, koska oma poikaystäväni istui vieressäni, enkä ollut huomioinut mokomaa pariskuntaa koko iltana. En tiennyt mitä sanoa. Myöhemmin sen naisen oma tytär tuli kesäapulaiseksi meille ja jätti kaljakorin kaveriltaan kassaan lyömättä ja pihisteli muutakin. Kenkäähän se sai. Minä olen tainnut kertoa tämän jo joskus.

Mummo oli kotoisin hämeestä. Pappa kävi syntymässä Massachusettsissa 1903 ja perhe muutti takaisin Karstulaan vuosia myöhemmin. Mummo tapasi pappani toimittajakoulussa Tampereella. Jonkinlainen napanuora papalle siitä amerikassa olemisesta kuitenkin jäi ja niitä intiaani- ja siirtolaistarinoita tuli jonkin verran kuultua ja luettuakin. Pecos Bill korttipelissä oli intiaanityttö ja minä ihailin sitä kortin kuvaa tavattomasti. Piirtelin intiaaneja kaiken aikaa ja pidin harakan sulkaa hiuksissani. Tiesitkö muuten sitä, että ensimmäinen suomalainen, joka jalallaan amerikkaan todistettavasti astui, oli alkujaan savolainen sotilaskarkuri Peter Rambo. Ah, siis missäpä muualla sen legendaarisen Rambon alkujuuret voisivatkaan olla kuin Suomessa. Ja Pamela Anderssonin tissit. Näin nostakaamme itsetuntoamme hetkeksi... hyvä. Ja nöyrtykäämme katselemalla hetken tätä viehkoa videota (via Marginaali) unohtamatta muitakaan ihanuuksia aina euroviisumenestyksestä lähtien. Ei ole hyvä ylpistyä liiaksi.

Historian havinaa

Tässä sitä on sunnuntaiaamupäivä mennyt vanhaan malliin blogeja lukiessa. Siinä sitä olisi ollut Blogisanomiin ainesta vaikka kuinka. Tuntuu hölmöltä tuntea omantunnon tuskia tämän takia. Taidankin poistaa lehden blogilistalta nyt vihdoin ja viimein. Napin painallus vähän riipaisee sielusta.

Blogin tila

Listalla Poistetaan listalta Ei enää olemassa

Jos haluat poistaa blogisi listoilta, valitse "Poistetaan listalta". Jos tätä blogia ei ole enää olemassa, valitse "Ei enää olemassa".

Tallennus

Nyt se on poissa.

Eksyn aika usein Jyväskylän blogeihin etsimään jotakin tuttua mihin takertua. Täällä etelässä on pitänyt rakentaa omaa historiaansa, mutta Jyväskylässä se olisi ollut valmiina ja läsnä koko ajan. Tutut paikat, maisemat... jo pelkästään se, että kun joku sanoo jyväskyläläisen kadun nimen, pystyn sen paikallistamaan oikeaan lähiöön, vaikka se olisi uusikin katu. Tietäisin siellä bussien numeroista mikä menee minnekin ja millä pysäkillä pitäisi jäädä pois. Muistaisin, että naapurin kumminkaima asuu Köhniöllä, veljen entinen tyttöystävä uuden perheensä kanssa Kypärämäessä, Keltinmäessä asuu Jani ja monta muuta tuttua, Mäyrämäestä on kotoisin ensimmäinen suuri rakkaus, Kangasvuoressa asuin itsekin, Kangaslammellakin olen asunut, olen asunut Keljossa, Kuokkalassa, Jyskässä ja Ruokkeella, ja ollut töissä Mäkimatin K-Ruokavinkissä ja Kortepohjassa... Jyväskylässä tietäisin suoraan, minkä terveyskeskuksen alueeseen kuuluisin. Siellä tiedän mistä mennään mihinkin, mutta täällä joudun katsomaan kartasta, missä kukakin synttärisankari asuu ja mihin päin ylipäätään pitää lähteä muksuja viemään, kun ne vaihtavat urheiluseuraa tai alkavat saada kavereita kotipihaa kauempaa. Kaikki sellainen tuttu ja turvallinen on ollut poissa jo yli kaksitoista vuotta. Miten ihmiset ylipäätään jaksavat muuttaa ulkomaille ja olla koko ajan pyörällä päästään. Minulle ei ole vielä edes hahmottunut Helsinki, vaikka olen ollut siellä jo usean vuoden töissäkin. Turistit tulevat kauppaan aina kyselemään, miten pääsee nopeinta reittiä Suurkirkolle tai satamaan, eikä minulla ole aavistustakaan. Usein joudun sanomaan, etten tiedä, koska minäkin olen maalta.

Synnyin tähän taloon Jyväskylän keskustassa. Se on Vanha Tiilitalo nimeltään ja siellä kummitteli. Joku piikatyttö oli kuristettu hengiltä ja jäi ikuisiksi ajoiksi leijailemaan talon vangiksi. Se kummitus oli jostain syystä aina pahalla päällä ja paiskoi tavaroita. Keittiön kaapitkaan eivät aina pysyneet seinällä, kun piikakummitus sai kohtauksen. Muistan ihan natiaisena tuijottaneeni hölmistyneenä seinältä singahtavaa kaappia. Toki talo oli mukulakivikadun varrella ja liikennekin alkoi lisääntyä huimaa vauhtia, mutta minusta on jotenkin mukavampi ajatella, että se kuristettu tyttö päästeli pahoja energioitaan pihalle paiskomalla tai siirtelemällä tavaroita paikasta toiseen. Joitakin vuosia sitten vastapäiseen asuntoon perustettiin taidegalleria ja minua ihmetytti, miten ne aikoivat saada ne taulut pysymään siellä seinillä.

Jatkuu...

Flunssan parannusriitti

Olen käyttänyt koiraa pissillä pitkin päivää tuossa talon nurkalta aukeavalla pellolla. Siinä on oikein hyvä paikka käyttää koiraa, kun kukaan ei siinä niityllä voi punkkien pelossa kesäisinkään käyskennellä. Äsken sitten katkesi hihna ja Mac tajusi sen heti. Yleensähän se ei paljon mitään tajuakaan. Se lähti juoksemaan pitkin lumista peltoa ja minä perässä pitkä ja musta toppatakki auki liehuen. Kai siinä tuli huudettua pari kirosanaa samaan aikaan, kun närhet rääkyivät kuusen latvassa. Olin työntänyt paljaat varpaani esikoisen skeittikenkiin ja sinne hankeen se toinen kenkä sitten jäi ja toiseen kenkään tunki litran verran lunta. Jostain syystä jäin kaivamaan niitä lumia siitä toisesta kengästä pois, ikään kuin sillä olisin voinut pelastaa vielä jotakin. Mac kyllästyi pian juoksemaan peltoa ympäriinsä ja loikki siitä kotipihaan haukkumaan ja näyttämään närhille kuka niinku määrää tällä tontilla. Nyt minulla on niin hiki, että paranemaan päin tässä vissiin ollaan. Jos ottaisi tilkan viiniä taas. Lääkkeeksi.