Olen viime aikoina miettinyt pahuutta pahemman kerran. Siis ihmisessä olevaa pahuutta, johon meillä on valmiudet, mutta jota vastaan meillä on myös kyky toimia. Minulle äärimmäistä pahuutta edustaa muiden hyväksikäyttö, ja sillä saralla pahiten pedofiili, joka raiskaa lapsen ja tappaa sitten. Turha tulla tähän väliin sanomaan, että parempi kuin tappaa, kuin että jättää kitumaan ja elämään lopun ikänsä mieleltään sairastuneena.
Satuin katselemaan televisiosta lääkärisarjaa, jossa naapuri oli hakannut pedofiilin henkihieveriin. Lääkäreillä ja hoitajilla oli vaikeuksia antaa pedofiilille asianmukaista hoitoa. Ihmisen mieli on sellainen, että se päättää kostaa. Ei se ole sen huonompi mieli, kuin näennäisesti ylvään mieli, joka armollisesti antaa pedofiilille anteeksi. Vaikka tuo lapsiin sekaantuja katuikin tekoaan ja aneli kastraatiota päästäkseen pahasta tavastaan, minä jäin miettimään, miten se tapahtuu. Mitä pedofiilin mielessä liikkuu silloin, kun se tietää tekevänsä väärin, mutta tekee kuitenkin. Mikä ihmisen mekanismissa voi niin sumentaa mielen, että se päästää sairaan seksuaalisuutensa valloilleen? Miten ei voi pidättäytyä hyväksikäyttämästä lasta, kun monet ihmiset pidättäytyvät seksistä kaiken aikaa. Onko kyse seksistä lainkaan, vai onko se vain jokin toimintamalli, jolla halutaan alistaa toista ja pedofiilillä ei ole keinoja alistaa muita kuin lapsia. Eivätkö sen resurssit riitä pyrkiä alistamaan samankokoista vai onko kyse sellaisesta toimintamallista, joka on opittu jo kotoa sukupolvien ajan. Elääkö pedofiili esi-isiensä rakentamassa oravanpyörässä pääsemättä sieltä pois, vaikka haluaisikin? Mikä alun perin on syynä siihen, että jollakin voi päässä sumentua niin totaalisesti, ettei se pysty hallitsemaan omaa pahuuttaan. Pystymme kyllä erinomaisen hyvin vastustamaan sisällämme olevaa hyvyyttä ja kääntämään selkämme apua tarvitseville – jopa itsellemme, mutta pahuuden vastustaminen ei ole lähellekään niin helppoa. Ihmisen mieli antaa mieluusti luvan tappaa ja jakaa oman käden oikeutta, mutta anteeksi antamaan se ei hevin pysty. Hyvyys on aina ollut heikkoutta ja armo kääntyy kuitenkin vain sen toisen eduksi, jolle sitä jaetaan. Ja jo seuraavassa käänteessä armahdettu käyttää kuitenkin sinua hyväkseen. Ihminen oppii olemaan varuillaan. Siksi yksi virhe yleensä kattaa koko elämän. Ihmisen resurssit eivät riitä uskomaan hyvään, vaikka se purisi meitä perseestä.
Entä se alistaminen sitten? Onko se ihmisen normaali ominaisuus vaiko vain huonon itsetunnon kohentamiseksi tarkoitettu toimintamalli. Miten minun on vaikea kuvitella evoluution saatossa eläneitten luolamiesten pohtineen huonon itsetuntonsa syitä ja nuotion räiskeessä analysoineen omia motiivejaan siihen, miksi tappoi naapuriklaanin päällysmiehen tai raiskasi viereisen luolan lapsen.
- Mitä sää ny menit sen naapurin lapsen raiskaamaan. Et taida olla ihan terve.
- No vittu ku on niin huono tää itsetunto.
- Sillä alistamisellako se nyt sitten paranoo?
- No kyllä yks helvetin hyvä alistamissessio aina mieltä kohottaa.
- Eikö sitä voi alistaa niitä äijiä?
- Älähän sää saatanan muija ala taas nalkuttaa tai väännän niskas nuritte. Niin tässä klaanissa on aina tehty. Vihollinen mikä vihollinen, vaikka vähän pienempikin.
En siis usko, että luolaihmisillä oli kykyä katua mitään. Ne toimivat niin kuin omalle laumalle oli parasta ja lapsikin oli siihen aikaan vihollinen. Tässä törmätään nyt siihen ajatukseen, ettei ihmisellä olekaan syntyjään minkäänlaista moraalia, ihminen on ollut eläin. Ihan eläin vain. Eli alun perin ihmisellä ja eläimellä onkin syntyjään vain ja ainoastaan hyväksytyksi tulemisen tarve ja se hyväksyttävyys on pitänyt saavuttaa urotöillä, joihin on kuulunut kaikki surkeat ja nykyihmisen näkövinkkelistä katsottuna moraalittomat teot. Eivätkä ne luolaihmiset yrittäneet miellyttää kaikkia, niin kuin nykyään on tapana yrittää. Luolaihmisille riitti se oma lauma ja kenties suvunjalostuksen kannalta naapuriluolan päällikön tyttäret, jotka sitten väkisin maattiin oman luolan jäseniksi. Biologia ohjaa meitä kummallisilla tavoilla yhä ja kun miesten on pitänyt todistaa mahtavuutensa tappamalla, raiskaamalla, alistamalla ynnä muilla moraalisesti arveluttavilla keinoilla, on nykyihmisen ollut sivistyksen myötä pakko tukahduttaa nämä arveluttavat keinot, jottei jäisi yhteiskunnan ulkopuolelle luopiona, jota ei hyväksytä. Hyväksytyksi tulemisen tarve pistää meidät tekemään tekoja tai olemaan niitä tekemättä. Uskoisin, että tästä syystä, koska asiat ovat kääntyneet päälaelleen evoluutiota ajatellen niin nopeasti, jokin primitiivinen pahuus pääsee yhä yllättämään aika monet ja ajatuksissa tappaminen käy hyvin usean mielessä. Siihen on vaikea mennä sanomaan mitään, jos ei itse ole päässyt yllätetyksi. Moni taas tietää siitä hyvyydestä jonkin verran ja voi varmuudella sanoa, ettei haluaisi tappaa ketään. Se, mitä toisen päässä liikkuu on aina suuri mysteeri, emmekä ole ihan varmoja edes siitä, onko ihminen edes itse syypää pahuuksiinsa tai hyvyyksiinsä, vai liikuttaako meitä jokin suurempi voima. Pystyykö edes rakastava kasvatus kitkemään meistä biologisen pahuuden pois, niin kuin huono kasvatus näyttäisi tekevän hyvyydelle? Riittääkö rakkaus tosiaan muka peittoamaan sen tosiasian, että lajin säilyvyyden kannalta ihmisen on käytettävä hyväkseen kaikkia. Lajin säilyvyydessä tosin ei enää ole mitään puolustettavaa, mutta biologinen evoluutio laahaa auttamattomasti perässä. Me toimimme yhä joissakin asioissa niin kuin eläimet tai vain vaivoin saamme pidäteltyä itseämme sortumasta väkivaltaisiin tekoihin. Siksi usein on virkistävää tuomita heidät, jotka siihen niin helposti sortuvat. Vai laahaako evoluutio sittenkään? Eikö meitä olekin jo liikaa? Mitä puolustettavaa biologiallamme on? Raha? Onko meidät valjastettu rahan kaupparatsuiksi? Miksi ei luonnon? Millä perusteella me teemme näitä hulluja valintoja?
Näyttäisi siltä, että en pääse näissä mietteissäni mihinkään. Itse asiassa epätoivo meinaa vallata minut täysin. Ihmisen vertaaminen eläimeen on tuhoavaa, sillä ihmisellä on yksi ominaisuus mikä erottaa sen eläimestä, ja se on katumus. Ilman katumustakin toki pystyy elämään, mutta katumus on silti merkki siitä, että ihminen miettii syitä ja seurauksia, eikä yleensä enää aidon ja syvän katumuksen jälkeen tee sitä samaa asiaa uudestaan. Jokaisen ei tarvitse kantapään kautta oppia mitä voi katumatta tehdä ja mitä ei, mutta jo pelkkä katumus on osoitus siitä, että se on kasvattanut ihmisestä toisenlaisen. Ilman sitä tekoaan katuvakaan ei olisi sellainen kuin on nyt, mutta kuka voi arvottaa kuinka valmiita me syntyjämme olemme? Mitä vauva katuu syntymästään asti? Minkä me oikeastaan sille mahdamme, mitä me olemme? Siksi pitäisi muistaa myös armahtaa silloin kuin se on tarpeen ja kun sitä anotaan. Myös itsemme.
Tämä kirjoitus nyt näytti saavuttavan melko uskonnollisia piirteitä aitoine katumuksineen ja armoineen. Kenties Raamattu onkin sen vuoksi klassikko, että sieltä löytyy näitä täysin Jumalasta riippumattomia ajatusmalleja, joille on vain annettu typerät termit, niin kuin esimerkiksi synti, jonka arvolataus on niin mahtipontinen ja kuvottava, ettei sellaisen kanssa kukaan pysty elämään saati antamaan anteeksi. Synti on yhtä kuin teot, jotka ajasta tai paikasta riippuen ovat vääriä tai oikeita, eivät sen ihmeellisempiä. Ja perisynti taas voi olla jotakin sinne päin, mitä vauva tietää jo syntymästään katua ja mitä sen ei välttämättä tarvitse tehdä tietääkseen mikä on oikein ja mikä väärin ja elääkseen siten elämänsä ajattelevana ja toiset huomioon ottavana yksilönä.
Tarkoitus ei ole tapella tämän postauksen sisällöllisyydestä. Nämä ovat vain mietteitä, eivät väittämiä.
Tekstit
25 kommenttia:
Voi, kuinka tuhtia hengenravintoa! Toivottavasti maltan palata tähän myöhemmin uudestaan ja kirjoitella omia mietteitäni tämän johdosta, koska sen verran paljon aineksia tässä oli. Kunhan en vain sitten onnistuisi masentamaan sinua ihan lopullisesti niillä ajatuksillani, koska voi olla, että ne pureutuisivat juuri noihin pieniin toivonkipeneisiisi ja nielisivät ne ahneeseen kitaansa.
No, ehkä tämä ei muutenkaan ole niin valmis, etteikö se kestäisi arvostelua. Mutta se toivonkipinä, mikä tästä mukamas ehkä kuulsi läpi, on jotain, mitä minussa on kai itsessäni ja jota ei kai siten sanoilla voi mitenkään nujertaa. Ehkä. En tiedä. Sen näkee sitten.
Niin, siis minä ajattelen niin että moraali erottaa ihmisen eläimestä. Vaikka voi eläimilläkin olla tietysti moraalia, en mene vannomaan, mutta ihmisellä ainakin on. Se että luolamies on alistanut naapuriklaanin jäseniä ja se on ollut vallitseva käytäntö, ei minun mielestäni tarkoita etteikö hän silti olisi voinut sisimmässään tietää tekevänsä väärin. Mutta ihminen on tilannesidonnainen ja raakalaismaisissa tilanteissa raaistuu itsekin ja vasta olojen rauhoittuessa omatunto herää. Tuttu ilmiö nykyaikanakin kun sotilaat sodassa "puolustavat" maataan ja rauhan aikana alkaa juopottelu ja itsemurhaus koska syyllisyys on niin suuri. Minulle moraali on universaali, käsitän että se on sellainen tosiasia jonka tuolle puolen ei kukaan pääse. Oikea ja väärä eivät vaihtele kulttuureittain, toisin kuin väitetään. Ihmiset vain eivät aina toimi moraalinsa mukaan. Se että moraalin mukaan ei toimita, ei tarkoita etteikö sisimmässä kuuluisi sitä ääntä joka sanoo mikä olisi oikein, mikä väärin.
Minusta ihmiset taas hyvinkin paljon aivan spontaanisti toimivat oikein ja ovat hyvän puolella. Hyvyys vain ei ole yhtä raflaavaa kuin pahuus eikä siitä saada yhtä loistavia elokuvia. Pidämme hyvyyttä itsestään selvyytenä ja minusta se on kyllä ihan hyvä niin. On hyvä että vain huonot uutiset ovat uutisia. Sitten kun uutisissa aletaan uutisoida hyviä tekoja minä huolestun.
Olen Kirstin linjoilla ja uskallan väittää, että hyvyys on paljon tavallisempaa kuin pahuus. Välinpitämättömyyttäkin on paljon, se ei ole noista kumpaakaan, vaikka saattaa tehdä tietä kummallekin.
Brecht tuumasi, että ensin leipä ja sitten moraali. Jos on yllin kyllin leipää, myös hyvyys ja pahuus pääsevät kukoistamaan. Yhteisön yhteisessä pulassa kukoistaa yleensä käytännöllisyys ennen muuta.
Lisäänpä myös, että ihmiselle ovat altruismi, yhteispeli, eläytyminen toisen asemaan jne. biologisia välttämättömyyksiä, kun olemme tämmöisiä suojattomia, karvattomia laumaeläimiä emmekä pärjää ilman toisia samanmoisia. Pahat ihmiset ovat laumalle, itselleen ja läheisilleen haitaksi enkä keksi, miksi pahuus tai voimakas itsekkyys olisivat jotenkin biologisesti perusteltuja.
Minä en enää taida uskoa moraaliin. Se ihmistä vasta kaduttaa, kun hänet hylätään yhteisönsä ulkopuolelle hänen tekojensa tähden. Helvetin enkelitä kaduttaa tappamatta jättäminen ja joitakin muita toisin päin. Synnynnäinen moraali olisi estänyt tässä maailmassa paljon enemmän, kuin mitä käytännössä tapahtuu. Huonoja uutisia toki uutisoidaan juuri siksi, että ne ovat olevinaan ihmeellisiä, mutta tosiasia valitettavasti on, että hyvällä uutisella alkaisi jo olla uutisarvoa. Niitä ei vain ole.
Siis pahuus on ollut pahuutta vain toisesta suunnasta katsottuna, Kaura. Biologisesti toisten heimolaisten tappaminen on ollut hyvä teko.
En usko että on kysymys moraalista jos helvetin enkeliä kaduttaa tappamatta jättäminen. Kuten sanoin, ihmiset useinkin toimivat eri syistä moraaliaan vastaan, mutta se ei silti tee moraalista merkityksetöntä asiaa.
Enhän minä niin sanonutkaan, että kyse on moraalista, vaan juuri päin vastoin. Ei ole mitään moraalia, on vain tekoja, jotka ovat toisaalta katsottuna hyviä ja toisaalta pahoja. Riippuen siitä mitä niillä haetaan ja ihminenhän hakee koko ajan laumansa hyväksyntää. Loputtomasti.
On mahdollista, että hyvien ja pahojen tekojen jäljet kulkevat meissä geneettisesti (memeettisesti?) esi-isistämme lähtien. Mutta en usko, että se on ollut ihmisessä alun alkaen, koska eläimiähän me olemme olleet, emmekä juuri siitä paljon nykyisellään poikkea.
Ihmiset käyttävät toisiaan hyväkseen minkä ehtivät. Rikkaat rikastuvat ja nyhtävät yhä työläisten selkänahasta kaiken. Koko ajan ihmiset tappavat ja raiskaavat, pelaavat omaan pussiinsa ja välittävät ainoastaan itsestään, jotkut kenties jonkun aikaa jopa lapsistaan, mutta sen jälkeen kaikki muu on vapaata riistämisen riistaa. Mikään ei ole muuttunut, eikä koskaan muutu.
No tässä olemme eri mieltä. Ihminen voi kyllä hakea laumansa hyväksyntää esimerkiksi tappamalla, mutta se ei tarkoita etteikö hän tietäisi tekevänsä väärin. Etteikö hänellä sisimmässä olisi käsitys oikeasta ja väärästä ja etteikö tämä käsitys olisi universaali. Sitä en voi tietenkään kiistää etteikö maailmassa olisi paljon käsittämätöntä pahuutta, sekä ihmisten tekemää, että myös maailmasta itsestään johtuvaa kärsimystä (esim. maanjäristykset). Omalla kohdalla näen kuitenkin asian niin että haluan kiinnittää huomioni siihen mikä maailmassa on hyvää ja vahvistaa sitä itsessäni, koska en näe sen toisen vaihtoehdon johtavan mihinkään parempaan lopputulokseen. Vaikka asiat olisivat juuri niin surkeasti kuin sanot, uskon mieluummin omaa näkemystäni. Olen siis mieluummin onnellinen kuin oikeassa.
Mutta miten se on mahdollista, kun eläimellä ei ole moraalia, eikä se erota sitä mikä on meidän mielestämme oikein ja mikä väärin. Ja ihminenhän on polveutunut eläimestä. Missä välissä siihen tuli synnynäinen moraali? Ja miksi? Millä perusteilla? Mikä sen siihen ihmiseen sitten muka lykkäsi?
En osaa sanoa synnynnäisestä moraalista ja olen aina vähän ulalla kun puhutaan hyvästä ja pahasta, kun ne tuntuvat niin maalailevilta ja romanttisilta sanoilta. Itse puhun mieluummin rakentavuudesta ja tuhoavuudesta. Molempia tarvitaan, mutta enemmän rakentavuutta, noin lauman selviytymisen kannalta. Moraali ja etiikka ovat kuitenkin ihmisille hyvin tärkeitä asioita, ovatpa ne synnynnäisiä tai sosialisaation kautta muodostuneita.
Olisi mielenkiintoista opiskella laumaeläinten käyttäytymisestä enemmänkin, vaikka joka tapauksessa pidän biologia-argumentteja aina melko arveluttavina, usein puhtaana spekulointina. Tämänkin uhalla väitän, että lauman ja näin ollen myös yksilön selviytymisen kannalta on paaaaaljon tärkeämpää keskittyä ravinnonhankintaan ja jälkeläisten saamiseen sekä hoivaamiseen kuin lajitoverien (vaikka olisivat kilpailevassa laumassa tai vödevö) tuhoamiseen. En osta tuota "biologiselta kannalta tappaminen on hyvä" -argumenttia ihan sellaisenaan.
Olen itse synnynnäisesti voimakas empaatti, joten toisille aiheutettu paha tekee myös itselleni suoraan pahaa. Siksi en osaa kovin hyvin ottaa kantaa moraaliin yms. Joka tapauksessa pidän lajin selviytymisen kannalta oleellisen tärkeänä, että empaattisia ja altruistisia jäseniä on laumassa enemmän kuin tuhoamisessa loistavia eläytymiseltään ja piittaamiseltaan heikompia yksilöitä. Ilman sen kummempia moraalipohdintoja. Luullakseni hallitsematon tuhoaminen on käytännössä aina melko paha virhe ihmisyksilössä niin yksilön, oman lauman kuin koko lajinkin kannalta.
Tarkoitin siis sitä, että kun ravintoa on ollut vähän ja lähin lauma on ollut aina jakamassa siitä omansa, on ollut rakentavuuden ja ihmislajin säilymisen kannalta hyvä asia tappaa ravinnosta kilpailevat yksilöt. Kyse ei siis omasta laumasta katsottuna ole ollut piittaamattomuudesta, vaan päinvastoin. Ja nimenomaan kyse on juuri siitä ravinnon turvaamisesta omalle laumalle.
Villemmät visiot sen aikaisesta toiminnasta eivät oikein moraaliteoriaa tue. Muistaakseni jossakin väitettiin, että kannibalismi oli täysin yleistä, eli ihmiset söivät naapuriheimolaisten herkullisia aivoja myös.
Siis onhan tämä kaikki ikävää, mutta semmoista se kai on ollut. Kuitenkin.
Ei minulla ole kompetenssia kertoa mistä se moraali on tullut. Minä vain tiedän että se on. Se on minusta tosiasia. Pohdinnat oikeasta ja väärästä kuuluvat ihmisyyteen niin kuin paska Junttilan tuvan seinään. Ja ne pohdinnat ovat yllättävän samanlaisia ajasta ja paikasta ja kulttuurista riippumatta.
No minä nyt jämähdin tähän käytäntöön, että miten se on voinut tapahtua. Periaatteessa moraalin pitäisi siten olla kaikissa elollisissa olioissa, mutta käytönnössähän näin ei ole. Ja sitten se pitäisi myös jotenkin pilkkoa koko moraali, oikea kun on joskus väärä ja väärä oikea.
No ihan samalla tavalla voisit sanoa sitten, että jos ihminen on polveutunut eläimestä, että miksi ihminen kykenee tekemään valintoja ja eläin ei. (Muutenhan eläimellä pitäisi olla vastuu tekemisistään)Tai miten ihminen erottaa itsensä muista lajeista ja lajitovereistaan ja eläin ei. Missä vaiheessa nämä erot ovat tulleet?
En tiedä onko moraali synnynnäistä vai opittua, mutta olen samaa mieltä Kirstin kanssa moraalin universaaliudesta. Jos ajatellaan, että pikkulasten kiduttaminen huvikseen on moraalitonta, niin emme voi mennä minnekkään tässä maailmassa eikä edes maailman ulkopuolelle, missä tämä ei pitäisi paikkaansa. (Jos siis olemme yhteisymmärryksessä siinä, mitä sanat "kiduttaa", "pikkulapsi" tai "huvikseen" tarkoittaa. Meinaan, ettei joku tule sanomaan, että no Marsissa tämä ei ole moraalitonta, koska Marsissa itseasiassa pikkulapset rakastavat olla kidutuksen uhreja)
Muuten, silloin kun pikkuvauvat itkevät kun näkevät lajitoverivauvan itkevän, niin onko se vaistomainen reaktio vai empatiaa vai opittua käyttäytymistä. Aattelin vaan, että jos vauva pystyy heti syntyessään samaistumaan toiseen vauvaan (tietenkin vauva on itsekäs ja varmaan itkee itsekkäistä syistä) mutta meinaan, että jos pystyy tajuamaan jollain asteella miltä siitä toisesta vauvasta tuntuu, niin ehkä silloin ihmisellä on joku sisäsyntyinen empatiakyky ja näinollen moraali. Tai sitä en tiedä, että miten se pitää päätellä, että jos osaa asettua toisen asemaan, että tajuaa siitä, että se toinen on myös tunteva olio ja näin ollen arvokas. Mutta kun lapset ovat narsisteja niin ehkä moraali ei kuitenkaan voi olla sisäsyntyinen.
Itse asiassa en ole ihan varma siitä, etteikö eläin pystyisi tekemään pieniä valintoja nillä resursseilla mitä sille on annettu. Sitä en teidä voiko eläin valita muutoin kuin tappaa tai tulla tapetuksi, syödä tai tulla syödyksi. Mutta tappaako eläin, jos sen ei ole pakko? Onko se jo valintaa?
Mutta tarkoitit kai tietoisuutta, siis sitä, että ihminen tiedostaa itsensä ja eläin ei. Ihminen tietää oman rajallisuutensa ja kuolevaisuutensa, eläin vain yksinkertaisesti elää kyseenalaistamatta sen rajallisuutta. Ja jossakin vaiheessa ihmisestä on tullut tietoinen olento. Siinä samalla hänelle olisi syntynyt myös moraali, joka mielestäni ei kuitenkaan ole sama kuin empatiakyky. Vai onko? Ihminenhän voi moralisoimatta tuntea empatiaa jotakin sellaista ihmistä kohtaan, joka on toiminut moraalisesti väärin.
Kaikki vauvat eivät itke, jos toinen vauva itkee. Silti niistä vauvoista kaiketi kasvaa ihan empaattisia tyyppejä. Vauvan itku voi myös säikäyttää toisen vauvan ja se itku onkin silloin pelkoitkua. Mutta ei se tosiaan mitenkään synnynnäiseen moraaliinn voi liittyä.
Sitä en sanonut etteikö pikkulasten kiduttaminen olisi moraalitonta. Tietenkin on. Se on väärin. Kerta kaikkisen julmaa. Mutta kyse olikin siitä, että pedofiili tietää sen olevan väärin, mutta tekee sen silti. Urokset ovat aina tappaneet myös saman lajin jälkeläisiä, eläimet päästäkseen parittelemaan ja taatakseen omien geeniensä säilyvyyden parhaalla mahdollisella tavalla, riippumatta siitä, että se on meidän mielestämme väärin. Eivätkä ihmiset tässä ole olleet paljon sen parempia. Sodissa on aina tapettu lapsia, samoin silloin luolaihmisten aikaan. Ei tämä minusta kamalan moraaliselta touhulta vaikuta. Ja mitä se moraali nyt sitten on.
Jos eläin pystyy tekemään valintoja niin sen pitäisi joutua jonkinlaiseen vastuuseen tekemisistään. Esim. meidän koira hyökkäsi naapurin pienemmän koiran kimppuun ilman mitään syytä. Mitään syytettä tästä ei koskaan nostettu ja koira pääsi kuin koira veräjästä, (excuse the pun). En siis usko, että eläin pystyy tekemään valintoja vaan toimii vaistojensa varassa pelkästään.
Noista pedofiileistä sen verran, että en tiedä miksi ne päättävät tietoisesti pilata jonkun lapsen elämän. Pedofiili itse sanoo, että joku ottaa vallan hänessä, yleensä pedofiili itse on hyväksikäytetty. En tiedä, miten sellainen psyyke toimii, olen itse ajatellut vähän samaa koska ei pedofiili voi elää yhteiskunnassamme tietämättä sitä, että pilaa teoillaan lapsen elämän. Ja silti tietoisesti tekee tämän valinnan.
Niin, siksi sanoinkin että kiduttaminen huvikseen on väärin, koska niillä luolamiehillä on voinut olla käytännöllisiä syitä tappaa jälkeläisiään vaikkeivat ehkä olisi kiksejä saaneet. Mutta onko niillä ollut "toiselle lajitoverille ei turhaan aiheuteta kärsimystä" ajatuksia, ja missä vaiheessa ne on tullut. Ei ne ainakaan raamatusta ole käskyjä opetelleet. Otin tuon empatian siksi esille, että jos vaikka luolamies jo pystyy erottamaan itsensä lajitoveristaan ja ajattelemaan, että tuo toinen myös tuntee kipua, tuskaa, ja on samanlainen ja samanarvoinen kuin minä. Pienet vauvat ei edes erota itseään muista, joten ei se synnynnäistä voi olla. Vai voiko. Tietenkään moraalilla ei ole mitään tekemistä empatian kanssa, koska ihminen voi olla täysin moraalinen tuntematta mitään. Kanthan itseasiassa oli sitä mieltä, että moraali ei vaadi empatiaa ollenkaan.
Tätä eläimien valintakysymystä minä olen tässä miettinyt jo jonkin aikaa. Se jotenkin on ehkä liian läsnä tässä, kun koira ei suostu menemään tyhjälle sohvalle, vaan haluaa sen oman paikkansa vaikka väkisin. Se kaapii käpälällään kaikki tavarat (lehdet, tyynyt, peitot, jopa minut) alas, ja käy paikallaeen makaamaan. Sitten se murahtaa, ikään kuin että tämä on mun oikeuteni.
Mietin sitä samaa vielä, kun meidän kissa ja kuopus alkoivat eilen pelata rypäleellä palloa. Ne syöttelivät toisilleen viitisen minuuttia ihan suvereenisti. Jos kissalta rypäle karkasi vähän huonoon paikkaan, se kaapi sen käpäläänsä ja syötti uudestaan kuopukselle. Olin niin hämmentynyt, etten älynnyt ottaa tätä kännykän videolle. En oikeastaan uskaltanut edes liikkua. Se oli lumoavaa.
Meidän koira käyttää henkistä väkivaltaa, menee ikkunaan kun lähden kotoa, katsoo pää kallellaan ja syyttävästi, on mestari manipuloija.
Kolistelee ruokakuppia kunnes saa ruokaa, vie sen vaikka toiselle puolelle taloa, heittää sen jalkojeni juureen..
Menee vierashuoneen sängylle nukkumaan vaikka sillä on kaksi omaa sänkyä. Tietää varsin hyvin, että ei saisi, mutta menee silloin kun en ole kotona. Lekottelee siellä ja jättää kauheat karvaläjät todistusaineistoksi, mutta kun olen näkösällä niin kiltisti nukkuu omassa sängyssä ja katsoo viattomasti, että tässähän mä olen ollut koko ajan.
Hassu tuo kuopuksen ja kisun pallopeli. Mä leikin pienenä meidän kissan kanssa piilosta. Menin piiloon ja kissa etsi minut. Ainoa ongelma oli ettei kolli olisi suostunut odottamaan, että olisin löytänyt piilopaikan (oli kai liian innoissaan), joten telkesin sen makuuhuoneeseen ovi kiinni. (Se osasi itse avata oven hyppäämällä kahvaan). Sillä tavalla sain aikaa etsiä piilopaikan. Vaikka olin ihan hiljaa niin aina se löysi minut.
No niin, siis kyllä niillä jonkinlainen kyky on tehdä valintoja ja hahmottaa jollakin tavalla syy ja seuraus. Ilman ehdollistamista siis.
Lähetä kommentti