Kiiltomadossa on kovasti kuhistu siitä, millainen kirjallisuus ylipäätään on tapetille nostamisen arvoista. Siihen minulla ei ole paljoakaan lisättävää, mitä ei Kirsti jo olisi blogissaan läpikäynyt.
Sen sijaan näiden keskustelujen seuraamisen aikoina tulee aina mieleen oman kirjoittamisen surkeus ja niiden syiden pohtiminen, miksi kirjoittamiseni lopahti. Monta vuotta olin innoissani kuin pikkuinen possu. Kävin kaikki etäkurssit mitä oli mahdollista käydä, mutta se approbatur jäi sitten saamatta, koska koko touhun ainoaa muutaman päivän lähiopetusjaksoa ei vähäisen osanottajamäärän takia koskaan järjestetty. Olin ehtinyt maksaakin sen jo. Sinne ne rahat nyt sitten upposivat Oriveden opiston parempiin suihin ja minulle tarjottiin sellaista parin viikon kurssia tilalle, jonne en olisi voinut millään päästä töiden ja lastenhoidollisten ongelmien takia. Lähettelin kyllä viestiä perään, että eikö millään tätäkin olisi voinut tehdä etänä. Kyseessä kun oli ihan alkeiden opettelua, ja minä olin aloittanut kurssien suorittamisen sieltä peräpäästä. Mutta ei se käynyt. Arvosanan saamisen tärkeys menetti merkityksensä ja kuinka ollakaan, myös kirjoittaminen menetti merkityksensä siinä mielessä, että se olisi vakavasti otettavaa tai tämä kirjoittajaksi ryhtyminen olisi siten julkista. Koska ketään muutakaan ei kiinnostanut yhden joutavan arvosanan toteutuminen, miten ihmeessä olisin löytänyt itsestäni niin paljon turhamaisuutta, että olisin alkanut vaatimalla vaatia rahoilleni vastinetta. Bäh, kyse oli yhden pöytälaatikkorustailijan naiivista toiveesta tulla kirjoittajaksi. Niin minä ajattelen suurimmasta osasta kirjoituskursseille osallistuvista nykyään. En toki kaikista. En esimerkiksi niistä, joihin uskon kirjoittajana muutenkin. Loput edustavat minulle näitä samanlaisia tuulihattuja kuin minä itse. Sain muuten tehtävistä aina kiitettäviä, mikä osaltaan vain aiheutti minussa epäuskoa koko touhua kohtaan. Opettajat olivat mielestäni arvostelukyvyttömiä, tuherrukseni kun olivat siihen aikaan lähinnä naurettavia.
Kirjoittamista ei tietenkään harjoiteta arvosanojen takia. Se ei ollut tässä se pointti. Mutta maailma tarvitsee todisteita, jotta kirjoittaja tulee vakavasti otetuksi. Siihen asti kirjoittaja on onneton pöytälaatikkoon tuhertaja, kunnes siitä on varmaa tietoa, että joku on joskus uskonut tähän ihmiseen kirjoittajana. Luulisi, että pelkkä kirjoittaminen riittää, mutta ei se riitä. Siihen tarvitaan paljon enemmän uskoa kuin monen muun asian toteuttamiseen. Esimerkiksi taulun voi katsoa yhdellä silmäyksellä ja arvioida, onko maalaajalla kykyä maalata tauluja. Kirjoittamiseen pitää perehtyä. Ensimmäinen lause voi olla perseestä, mutta ihminen voi silti osata kirjoittaa ja rakentaa romaaneja, runoja, novelleja, näytelmiä...
En ole ollut kiinnostunut kirjoittamisesta enää aikoihin. Tämä blogi tuntuu riittävän aivan hyvin. Sitä paitsi tällä on enemmän sosiaalista arvoakin. Oli onni, että lähdin listoilta, sillä minä kirjoitan nyt omilla ehdoillani, en sen listan aiheuttaman suosion tai sen tippumisen takia joudu paniikkiin ja keksimällä keksi jotakin massoja kosiskelevia aiheita. Moni on sen jälkeen heivannut minut linkkilistoiltaankin, lakannut uskomasta, koska siitä ei ole varsinaista näyttöä, että joku muukin uskoisi. Toisaalta nämä jutut on kyllä olleet viime aikoina aivan pelkkää joutavaa paskaa. Valitan. On ollut niin pirusti muuta ajateltavaa, eikä silloin pitäisi olla tällainen blogin sisällöntuottaja ollenkaan, koska se kääntyy pian itseään vastaan. Välillä minulla on jopa stressiä siitä, etten pysty enää miellytämään ketään. En kerta kaikkiaan jaksa. Olen stressaantunut jo töistä ja tästä perheen pyörittämisestä. En koskaan käy missään enkä jaksa paljon mitään ylimääräistä nyt ajatella. Narskutan hampaitani öisin ja hartiat ovat kroonisesti jumissa. Olen harkinnut kovasti lopettamistakin, koska tämä syö kaiken energian siltä pieneltäkin kipinältä, jonka avulla voisi ehkä kirjoittaa jotakin muuta. En vain ole löytänyt siihen mitään syytä, miksi pitäisi kirjoittaa jotakin muuta. Miten ihmiset, jotka kirjoittavat työkseen, edes viitsivät valittaa, kun saavat sentään tehdä työkseen sitä, mitä ovat aina halunneetkin?
Olen kirjoittanut pari aivan idioottimaista romaanin käsikirjoitusta. Ihan totta. Silloin kun lapset olivat pieniä, kirjoitin öisin siihen asti, kunnes nuorimmainen heräsi ja piti syöttää. Se oli helvettiä. Päivätyöhön en olisi kyllä pystynyt, enkä ymmärrä niitä naisia, jotka väittävät siihen psytyvänsä. Pitäisi ehkä kysyä sellaisten läheisiltä, että kuinka paljon tällainen nainen todella huomioi perhettään, joka ei minusta koskaan tule olemaan kirjoittamista vähäpätöisempi asia. Ihminen on aina tärkeämpi. Minulle. Lapset kasvavat, aikaa on sen jälkeen, jos kuolo ei korjaa sitä ennen ja jos korjaa, kukaan ei ole menettänyt mitään. No, sen turhan helvetin jälkeen olen kirjoittanutkin enää novelleja ja runoja. Kursseissa on se hyvä puoli, että niistä saa kirjoittamiselleen aiheita. En ole koskaan oikein pystynyt pitämään mitään itselleni tärkeää kirjoittamisen aihetta tärkeänä myös muille. Sen vuoksi kurssilla säästyy tällaisilta itsekritiikin aiheuttamilta turhautumisilta. On ikään kuin lupa kirjoittaa mistä vain. Silloinhan se käykin kuin tanssi.
Lähetin kyllä niitä älyttömyyksiä kustantamoonkin, mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä, ettei kukaan niistä innostunut. Jösses, mitä soopaa. Toinen niistä kirjoista haukuttiin Tammella minun kotiäitiyteni kautta aivan paskaksi, vähän siihen tyyliin, että taitaa olla kotiäidillä vähän liian suuret luulot itsestään ja sitä rataa. Väitti jopa, että olin kirjoittanut suoraan omasta elämästäni, vaikka siis herranjumala, ikinä en ollut siihen mennessä käynyt kirjoituskurssia saaressa, enkä ole vieläkään. Se oli kyllä aika todentuntuinen tosiaan, mutta se todentuntu kääntyikin tässä tapauksessa itseään vastaan ja hersytti kustannustoimittajan raikuvaan vittuiluun. Mutta muutenhan se tekele oli aika hirveä. Toisessa kustantamossa sitä kehoitettiin sentään karsimaan pienoisromaaniksi ja jos sen tekisin, niin sitten katsottaisiin uudestaan. No ei paljon kiinnostanut, kun se saatanan femakko oli jo haukkunut tuotokseni niin lyttyyn, eikä ollut oikein ketään tai mitään muutakaan mihin nojata, paitsi usko omaan itseensä ja sitä ei riittänyt. Sitä ensimmäistä käsikirjoitusta kukaan ei noteerannut ja hyvä niin. Ovathan nämä tempaukset olleet kyllä aika opettavaisia ja harjoiteltukin siis on oikein kovasti, mutta mikään ei vieläkään todista sitä, että osaisin kirjoittaa.
Keksin kuitenkin eilen mielettömän romaanin idean. Siitä saisi loputtoman lypsylehmän. Ei tarvitsisi kuin kirjoittaa. Samantien minua alkoi ahdistaa. Päähän nousi paineaalto ja tuskanhiki puski ohimoille. Antaisinko itseni upota mielikuvitusihmisten maailmaan kenties vuosiksi? Olisinko entistä enemmän poissaoleva kuin nyt, vaikka läsnä olisinkin. Istuisinko pitkät tovit ajatuksiini vaipuneena zombiena ruokapöydässä, lasten kanssa teeveetä katsellessa... Paneutuisinko toden teolla kirjoittamaan yksikseni ja jättäisin bloggaamisen? Minun pitäisi uskoa itseeni aivan helvetisti paljon enemmän kuin mitä nyt teen. Ja minkä takia? Että kirjoittaisin kirjan. So? Ja mikä siinä ny sitten on niin ihmeellistä? Mitä sanottavaa minulla muka olisi? Vai viihdyttäisinkö vain? Miksi? Uskoani nakertaa itseni lisäksi myös läheiseni, sekä koko joukko muita ihmisiä, jotka lokeroivat minut minne tahtovat, mutta eivät todellakaan kirjoittajiksi. Minä olen kaikkea muuta kuin kirjoittaja, vaikka blogia kirjoitankin.
Petra kävi eilen läpi kirjallisia blogeja, eikä löytänyt mieleistään koko bloginneasta. Ei ollut olemassa pelkkää kirjallista blogia, joka päivittyisi tiheään ja pysyttelisi fiktiivisessä kerronnassa. Paitsi SusuPetalin blogi on kyllä, mutta kuinka moni on hänet noteerannut kirjoittajana? Kukaan ei tiedä, kuka SusuPetal on, joten hänen lahjojensa arviointi jää jokaisen omalle kontolle. Minä nostaisin SusuPetalin kirjallisten blogien ykköseksi, jos minulta kysyttäisiin ja jos kategorioisin blogeja. Mutta en sitä tee, koska mielestäni jokainen bloggari on kirjoittaja ja tekee omasta elämästään jonkinlaista tarinaa, eikä niistä voi erottaa faktaa eikä fiktiota. Mutta sellaiset bloggarit, jotka ovat kaikesta huolimatta kategorioineet päiväkirjansa ja meemien majapaikkansa kirjallisiksi blogeiksi, eivät varsinaisesti edusta mitään kirjallista sen enempää kuin kuka tahansa bloggari. Heillä vain on todiste siitä, että he osaavat kirjoittaa muutakin kuin blogia (pyörittää muutakin kuin tahkoa), vaikka eivät sitä täällä edes tee. Niille on joku jo antanut arvosanansa tai todistuksensa tai he ovat julkaisevia kirjailijoita. Pelkkien kirjojen arvioimiseen perehtyneet blogit ovat toki kirjallisia, mutta kyse on kirjoittajista itsestään. Tämä kategoriointi antaa oikeutta vain kirjailijoille, sillä me onnettomat olemme heidän alueellaan. Tosi asiassa minä myyn ammatikseni kirjoja. Olisiko blogini siten ehkä libristinen, jotta se voisi olla jotakin hienoa ja ennen kaikkea uskottavaa.
Itse asiassa tämä on se syy, miksi joitakin nostetaan esiin ja joitakin ei. Suomalainen ei usko mihinkään, ennen kuin joku rohkea ja arvostettu sekä uskottava hyypiö nostaa esiin jonkin tyypin, alan, tyylin tai minkä tahansa alueen. Siihen asti sen tyylilajin edustajat saavat rauhassa ruikuttaa. On paljon helpompaa kulkea muitten perässä ajattelematta itse ikinä. Siihen tarvitaan jokin hyvä syy, jokin todiste, että luutuneita ajatuksiaan kannattaisi ruveta ravistelemaan. Tai ajattelemaan ihan itse.
How to Survive November 2024 – 22
4 tuntia sitten
18 kommenttia:
Ihan voi olla omaa sokeuttani, etten löytänyt puhtaasti fiktiivistä ja sellaiseksi tarkoitettua blogia, voihan niitä olla, mutta väsy alkoi jo siinä vaiheessa iltaa painaa silmiä. Noita ns. päiväkirjoja, jotka ovat selvästi kuitenkin fiktiota(erilaiset paljastuspäiväkirjat) en ottanut mukaan etsintään.
**********
Minä en ole koskaan uskonut Oriveteen ja taas saan varmaan tuhkaa päälleni tai jotain muuta. Mitään haittaahan ei kai tuollaisista kursseista ja koulutuksista ole, mutta ei niistä kirjoittajia synny, jos ihmisellä ei ole tatsia valmiiksi. Mieluummin elettyä elämää kuin kesä kurssitellen.
Silkkaa ennakkoluuloa varmaan, koska en ole osallistunut noihin kursseihin. Enkä julkaissut kirjaa eletystä elämästä huolimatta, hahhah. Tai sen takia.
Älä Saara stressaa, kohta mukulat on isoja ja huomaat, että aikaa on ja rutkasti ja silloin -jos huvittaa- otat sen romaaniaiheen, josta mainitsit ja alat kirjoittaa. Tai jotain muuta.
IsoHali!
"Mitä sanottavaa minulla muka olisi?"
Mitä sanottavaa kenelläkään on, kaikki on jo kirjotettu niin maan tuhanteen kertaan. Sen taakse älä ainakaan mee, perkele. Ja kirjottaa sä jo osaat!
reiska
Kiitos, Saara, yllättävästä huomiostasi blogini suhteen.
SusuPetal on todellakin virtuaalihahmo, eikä Susua kirjoittavan ihmisen henkilöllisyys ole mitenkään tärkeä. Hänen henkilöllisyytensä ei vaikuta tekstin arvoon tai arvottomuuteen.
Moni on noteerannut Susun, anonyymiteetistä huolimatta, blogilla on tilaajia paljon, tilastot näyttävät mukavia kävijämääriä kuukaudessa ja ennen kaikkea, niin kuin kirjoitit, bloggaaminen on sosiaalinen tapahtuma myös, ja tämä näkyy ihanissa kommenteissa, joita ihanat lukijat jättävät.
Tietysti, jos tavoitteenani olisi päästä kirjallisten blogien linkkilistoille, niin voisin olla pettynyt, mutta, suoraan sanoen, jos valita täytyy, olen mielummin Saaran linkkilistalla kuin esim. Parnasson :)
Tuo Reiskan kommentti on totta, allekirjoitan sen myös täysin.
Niin mäkin ajattelisin kuin Petra, että äkkiähän ne mukulat on isoja ja sitten sulla huomattavasti enemmän vaihtoehtoja. Kuka tietää, myöhemmin ehkä tajuat miten merkittävää aikaa taiteesi kannalta on ollut tämä hiljaiselo ja annat siitä jälkiviisaita lausuntoja naistenlehdissä. Muutenkin olen sitä mieltä, että kannattaisi olla ylpeä kustannustoimittajan antamasta murskakritiikistä, suurin osahan tarjokkaista ei kykene herättämään ammattilukijassa muuta reaktiota kuin kiitos luottamuksesta, mutta ei kiitos.
Äh, tarkoitus ei ollut kalastella mitään kyllä sä osaat -kiljahduksia, mutta kiitos hanit.
Joo, mä en Susu tarkoittanutkaan, ettei sulla olisi tilaajia. En kyllä tosin tarkkaile toistenkaan tilaajamääriä tai listasijoituksia, joten siinä suhteessa homma menee harakoille. Tarkoitin ylipäätään, mutta mitäs sen on väliä, jos tilaajia riittää :)
No ei sitä oikein voi ylpeänä ajatella moista "kritiikkiä". Ei se edes ollut kritiikkiä, vaan oli henkilöön (kotiäiti) menevää vittuilua, enkä minä aio muuttaa henkilöyttäni jonkun helvetin femakon takia.
Minun korvaani aina särähtää se, kun puhutaan "kirjoittamisesta" siten, että sillä halutaan erottaa vanhanaikainen kirjainten latominen paperille odottamaan kuolemaansa tästä, mitä sinäkin täällä teet. Näin siksi, että ainakin minusta tämä on paljon elävämpää ja suoraan sanottuna parempaa ilmaisua kuin mihin perinteisin menetelmin koskaan voidaan päästä.
En nyt toki väitä, että kirjat tai muu paperillekirjoittaminen on historiaa, mutta esimerkiksi minä saan näistä enemmän irti kuin kirjoista, ja siksi minusta on sääli, jos kovastikin arvostamani kirjoittaja vähättelee omaa tai muiden kirjoittamista sillä, että vertaa sitä "kirjoittamiseen" ikään kuin olisi vain "oikeaa kirjoittamista" (tarkoittaen paperille kirjoittamista) ja sitten tätä blogiin tuhertelua, josta ei ole niin väliä.
Oho, olipa ihmistunnistin x:kkäällä päällä: nxxsx.
Öö, tosi asiassa minä juuri tuossa kyllä kritisoin juuri sitä asettelua, mutta jotenkin mun ironiani ei enää nykyään mene perille.
No kun meidän välillä on sitä kemiaa. Ei siitä näköjään pääse mihinkään!
Kyllä!
Oletpa söpö tänään.
Nöf.
Voi Saara. Olet pukenut sanoiksi minun turhautumiseni. Minä en ole kirjoittaja siinä mielessä kun netissä kirjoittava, bloggaaja tai Oriveden opistossa etäopiskeleva nyt voidaan katsoa kirjoittajaksi. Mutta olen kirjoittava ihminen, kuten sinäkin ja sitä ei pidä väheksyä. Joka väheksyy, saa turpiinsa minulta.
Mietit, että jos alat toteuttaa ideaasi romaanista tai romaanisarjasta, että olisitko silloin "vielä poissaolevampi", mutta minä väitän, ettet olisi. Jos saat perheen uskomaan itseesi, että olet onnellinen, jos teet jotain, mistä nautit, niin silloin sulla on tuki takanasi. Miehen tukea en lähtisi odottamaan(omanikaan, ei se tajua), mutta lasten kyllä. Monilla on hyvä puoliso, joka tukee, mutta suurimmalla osalla ei. He voivat näennäisesti tukea ja sanoa:"kirjota vaan, sä olet lahjakas, tee vaan, kyllä mä tienaan meille rahaa", mutta tosiasiassa henkistä tukea ei vaan tule. Eikä sitä kai pidä muilta ihmisiltä niin kauheasti odottaakaan. Mutta onko romaaninkirjoittamisen hinta se, että lopetat blogin, jota niin moni rakastaa?
Jos aloittaisit lukujärjestyksellä. Antaisit kämpän olla ja laittaisit muut siivoamaan ja kokkaamaan, kun kirjoitat. Tunti päivässä kirjoittamiselle on paljon. Oikeasti, tajuan mistä puhut.
Minä käyn samaa kriisiä läpi juuri nyt ja olen käynyt jo vuoden. Nyt, kun romaani on tekeillä, kukaan ei halua uskoa mitään, minulle jankutetaan töihinmenosta ja siitä, etteä "en ole saanut mitään näkyvää aikaan". Mutta sitä on jatkettava, koska omaa mielenterveyttäni, haaveitani ja hyvinvointiani(kirjoittamisen ihanuus, kun se sujuu) en jumalauta enää uhraa kenenkään vuoksi! Älä sinäkään!
Minulle Oriveden opisto on ollut aivan fantastinen opiskelupaikka. Se on ollut ensimmäinen, missä olen näyttänyt muille, antanut arvosteltavaksi omia tekstejäni, oppinut hiomaan niitä, oppinut ottamaan palautetta vastaan ja se on tällaiselle huonoitsetuntoiselle valtava asia.
Petra sanoi, että "ei niistä kirjoittajia synny, jos ihmisellä ei ole tatsia valmiiksi". Tatsilla voi tarkoittaa mitä vaan. Joidenkin kohdalla se on itseluottamus, että uskaltaa antaa tekstejä muiden luettaviksi, toisilla kilpailuihin osallistuminen, toisilla taas kokoelman työstäminen. Noista kursseista ajatellaan negatiivisesti jos ei niillä ole käyty.
Approbatrureista tms en osaa sanoa mitään, kun en ole edes tohtinut ajatella sellaisen tavoittelemista. Kirjoittaminen, vireessäpysyminen on kai pääasia, jos pitää itseään kirjoittavana ihmisenä. Blogi on yksi tapa pitää itsensä vireessä.
-minh-
Voi minh, sua mä kyllä just ajattelin, kun tarkoitin noita joitakuita, joihin uskon kirjoittajana muutoinkin. Kyllä kurssista voi olla apua vaikka tatsia olisikin, että oppii ainakin olemaan kärsivällisempi sen tekstinsä kanssa (mitä minä en ole vieläkään) ja että saa kirjoittaa mistä tahansa sydämensä kyllyydestä.
Mutta, mulla kun on se päivätyö, niin kyllä sillä saa mehut lähtemään aika hyvin. Se aika, jonka olen nyt tässä koneella, alkaa olla menossa minimiin muutenkin. Tulee käytyä levottomasti kymmeniä kertoja illassa, mutta en varsinaisesti enää ole paikoillani niin pitkään tässä, että uskaltaisin haaveilla enemmästä ajasta tietokoneen kimpussa. Siinä on niin paljon muitakin, mistä en nyt oikein voi puhua. Sopu kuitenkin säilyy paremmin näin. Tarvitsen nyt enemmän mielenrauhaa kuin taistelua omasta elintilasta. Se on se työ. Ei jaksa muuta.
Sillä poissaolevuudella tarkoitin ajatuksiini vaipumista, mitä nykyisin teen yhtenään. Mietin vain, millaista se sitten olisi, kun päästäisin sen mielikuvitusmaailman päähäni. Olisinko ihan hurahtanut, kulkisin silmät harittaen, kylpytakki päällä, tukka pystyssä ja vastailisin hajamielisesti lasten esittämiin kysymyksiin. Kyllähän ne pennut tukisivat, se on selvä. Ne ovat innoissaan jopa tästä blogista ja... niin, olisivat kyllä siitäkin.
Joo kirjoita vaan muutama kirjakin. Sanottavaa ja taitoa ainakin on. Kyllä Petra ja kumppanit paikkaa hetken blogipuolta jos siihen jää jotain paikkaamista. Muutamasta femakkokritiikistä ei pidä lannistua.
tv Moca
Niin, tässähän on tietty asioita, joista me blogin lukijat eivoida mitään tietää, eikä ne meille kuulukkaan. Mutta elämä ei ole ohi. Minun äitini, joka sai neljännen lapsen tuossa 36-vuotiaana ja on itse asiassa aina ollut kiinni perheessä, yksinhuoltajana, on vasta nyt, viidenkympin paremalla puolella saanut työn(jokaon usein 8-20 tai joa 8-22)lisäksi tehtyä kaikkea muutakin. Joka toisen viikonlopun hän varaa kirjoittamiselle ja on tehnyt kaikki luovuuskirjat(Julia Cameron, Naomi Goldberg yms) alusta loppuun, saanut niistä hyvin ideoita siihen, miten voi kirjoittaa jos on työssäkäyvä ja lainojamakseleva yksinhuoltaja.
Sulla on kyllä kans niin raskas työ+kotihommat päälle, että mitäs, jos ottaisit läppärin junaan ja kirjottaisit siinä jotain, ihan itsellesi vaan. Se on ainakin omaa aikaa se junassaistuminen.
Se on muuten kumma, että lapset yleensä tukee, mutta miehet ei(joo, tämä on yleistys, ei tarvitse riehaantua, tunnen tukevia puolisojakin:). Ja niiden kumppaneiden tuki kun olisi niin helvetin tärkeää.
Tai sitten, onhan aina mahdollisuus blogata ja tehdä kirjaa tai novellikokoelmaa blogissa.
Sulla on lahjoja ja sanottavaa, elämänkokemusta ja suomen kieli hallussa. Kyllä sä vielä ehdit ja jaksat, ehkä myöhemmin, mutta joskus kuitenkin. Minä uskon siihen.
-minh-
No, en varmasti paikkaa blogipuolta, höh, Moka. Ei tätä tarvi ylipäänsä paikata, jäädytetään tämä blogi, kun Saara rupeaa kirjoittamaan.
Äää... te olette aina niin suloisia kaikki.
Aah, olipa herkkuva lukea näitä kommentteja :-) Tiedät sitten, Saara, että täällä on monta intomielistä tyyppiä jonossa kirjakaupan oven takana, jos joskus siihen suuntaan äidyt viemään kirjoittajauraasi! Muista vaatia kustantajaa varaamaan kirjaasi tilaa kommenteille :-D
Mun äitini muuten (seitsemän lasta) alkoi elää enempi omaa elämäänsä viisikymppisenä ja olen siitä saanut semmoisen mallin, että turha murehtia ikävuosia. Aikaa on. Nyt on tämä tilanne (itse esim. olen päälakea myöten suossa just nyt) ja vuoden päästä on toisenmoinen, kymmenen vuoden kuluttua iiiihan eri.
Huomenta, Kaura. Juu, kyllähän se tietty voi odottaa, enhän minä sitä. Joskus sitä vaan ajattelee saaneensa "aivan mielettömän hyvän idean", jonka käyttämättä jättämisessä on olevinaan jokin riski. Että se jää käyttämättä kokonaan tai joku muu ehtii sen tehdä. Mutta tottahan se on, että ehtiihän niitä ja jos ei ehdi, niin sitten... ei ehdi. :)
Lähetä kommentti