Kun kerran haastettiin, olen tunnollisesti monta päivää miettinyt pääni puhki, kenen muun vielä haluaisin bloggaaavan. Entisissäkin on niin hemmetisti lukemista, että päätä huippaa. No kenen? Jonkun suustaan niin karkean, että sen kielellä voisi tervata veneen (vai miten se meni) ja istuu samassa junassa joka päivä kuin minä ja kirjoittaisi minusta. Tietenkin. Ehkä konduktöörin, joka vahtaa matkustajia salaisilla kameroilla, joita paikallisjuniin on lehdestä saamani tiedon mukaan piilotettu yli kolmekymmentä, ja joiden tarkkaa lukumäärää ei haluta paljastaa.
Se tulee joka päivä junaan pimeältä asemalta vaunun valoista häikäistyneenä otsa kurtussa, etsii uutislehti satasta tyhjiltä hattuhyllyiltä ja päästää hampaidensa välistä tukahtuneen kirouksen, istuu alas ja yrittää avata mustan toppatakkinsa vetoketjua. Se tuntuu jäävän aina jumiin, joten sitä pitää nykiä välillä takaisinpäin, jotta se taas kulkisi. Ehkä siinä on hänen elämänsä tarina: Vuoren väliin jumittunut vetoketju. Sitten se alkaa kaivaa kassiaan. Sitä kestää aina Espooseen saakka, kunnes siitä puuhapussista vihdoin on löytynyt kännykkä ja kuulokkeet. Kuulokkeet hän pistää korvilleen typerän näköisenä, tarkistaa niistä kirjaimet; R niin kuin right, L niin kuin left sen huulet näyttävät tapailevan.
Sen naamasta näkee... (ettei... hahahah.... )... että se on keski-ikäinen ämmä, vihainen kanttura kaiketi. Mutta siitä näkee myös sen, mitä se kuuntelee. Sillä on radio päällä. Se naurahtaa välillä ja pistää käden suunsa eteen ja katselee ulos. Välillä se hymähtää närkästyneenä ja silloin se pälyilee sivuilleen huomasiko kukaan. Sen silmät ovat levottomat. Ne jotenkin harittavat; katselevat heijastusten kautta ihmisiä ja jo kohta taas vilisevät maiseman mukana. Se häiritsee sitä aamuisin. Silloin se sulkee silmänsä, mutta luomien alla silmämunat vielä muljahtelevat siihen tahtiin, että sen on nostettava käsi suojaksi, jotta olisi vieläkin pimeämpää. Joskus se avaa silmänsä kesken kaiken aivan ammolleen, näkee kuvansa ikkunasta ja tärisee säikähdyksestä vähän aikaa...
Ei se oikeastaan olekaan yhtään hauskaa. Blogatkoon se, joka tekee sen intohimoisesti ja tosissaan. Kyllähän semmoista lukee aina mielellään. Tai toisaalta olisi kyllä hauska lukea myös semmoisen verkkopäiväkirjaa, jolle koko blogikulttuuri olisi äärimmäisen vastenmielinen ilmiö: Juha Seppälä tai se Benropen jo mainitsema Jyrki Lehtola esimerkiksi, mutta veikkaan, ettei niillä taida riittää rahkeet pitämään mielenkiintoa yllä muutoin kuin nimensä antamalla statuksella.
How to Survive November 2024 – 22
4 tuntia sitten
15 kommenttia:
Pyydä vain sitä konnaria bloggamaan. Kyllä minä lukisin myös uudenlaista näkökulmaa Saaran arjesta :)
Tuli mieleen tuosta Siljan kommentista, että uudenlainen näkökulma Saaran arkeen voisi löytyä myös Saaran miehen blogista...voisin lukea sitä mielelläni ja kommentoida ahkerasti :)
Petra
Heh, mä en tosta kyllä, Petra, olisi ihan varma. Mutta toinen näkökulma olisi kyllä kiva, vaikka se sitten olisikin konnarin.
Aivan,pitkään bloganneiden naisten miehet, poikaystävät, epäviralliset suhteentyngät ja rakastajat( ja varsinki exät, miel. katkerat) toisivat ihan uutta näkökulmaa kaikkiin naisblogihenkilöihinja miksei toisinpäinkin?).
Joka kerta, kun avaisi listan ja katsoisi, että nyt se perkele on päivittänyt, niin sydän kurkussa katsoisi, että mitä paljastuksia tulee. Tyyliin:(A:n henkilökohtainen suhdepäiväkirja)" Tuo saatanan minh ei vaivaudu ajelemaan inhottavia mustia karvojaan säännöllisesti. Töissä on kivannäköinen toimiston tyttö, joka taatusti ei kasva karvaa eikä kiukuttele. Vittu että pitää olla jumissa tuohonkin horatsuun. Aina mäkättää ja känisee ja päätä särkee ja ahistaa ja se vaan lukee ja puhuu seinille.. Vittu kun pääsis jo kaljalle kavereiden kanssa haukkumaan sitä ja muistelmaan ex-rakastajattaria".
Kommenttilootassa sitten keskusteltaisiin MINUSTA!
Ajatelkaa, hei! Minä lopettaisin bloggaamisen, menisin kasvoleikkaukseen ja vaipuisin maan alle...
-minh-
Jotain tuollaista minäkin ajattelin -minh- ehdottaessani Saaran miehen blogia.
Vaan ajattele, jos sieltä saisikin lukea postauksen tyyliin:
"Miten voin olla näin onnellinen, minä A. Miten hän jaksaa minua, tuo luonnonlapsi karvaisine kainaloineen, enhän minä tee muuta kuin äksyilen ja menen kaljalle kavereitten kanssa ja kuitenkin hän jaksaa."
Petra
Heh, minh, ei tainnut olla kovin hyvä idea. Eh.
Mutta jännitystä se toisi totisesti elämään.
Luken & Lakun blogi voisi myös olla aika mielenkiintoinen.
Höh, tosissaanko ne nykyisin juniin ihan piilottavat kameroita? Ei nääs saisi, pitäisi olla ainakin sellainen kameratarra kuin uusissa lähijunissa. Mikä lehti kertoi?
Bloggaava konnari voisi olla jännittävää, varsinkin jos se Saaran junan henkilökunnaksi osuisi. Kyllä jokunen Vr:n setä netissä harhailee ja kuviakin lähettelee.
Mun sisko on konnarina lähiliikenteessä ja niissä teidän seudun junissakin, niin mähän voisin vinkata sille, että se rupeis bloggaamaan konnarin elmästä. Siitä vois tulla mielenkiintoinen blogi. Tyyliin "tänään oli kaksi allejääntiä, rumaa jälkeä, toivottavasti ei tule uniin" täytyykin ehdottaa.
Jaa, enpä muista enää lehteä. Täytyy miettiä. Ei siitä kovin kauan ole - ennen joulua kumminkin. Olisiko voinut sitten olla se uutislehti satanen.
Aha, vai on sisko konnarina. Kyllä se varmaan useasti paikalle osuu, kun joku alle jää. Ja muutenkin aikamoista häsläähän se välillä on. Vaikka siinä samassa lehdessä kyllä sanottiin, että lähijunissa sattuu hyvin harvoin mitään mielenkiintoista tai ikävää.
Todellakin, jonain päivänä sitä vielä lukee blogia missä tajuaa kerrottavan itsestä! Aika kaamea ajatus, nyt voikin miettiä kenen ei missään nimessä toivoisi pitävän blogia...
No mutta tuohan kuulostaa hyvältä!
minä tässä sitä mietin, että miten se pää tietää mikä on oikea tai vasen musa? itekki aina värkkkään sen just. mutta miks? lomalla. vielä.
Mulla on muuten ihan ihme kuulokkeet, ne eivät edes käy väärään korvaan, eikä vasemmasta napista kuulu mitään oikeaan korvaan. Uskomatonta, eikö? Mutta se on totta. Niissä on semmoiset oudot värkkikiemurat, jotka pannaan korvan takaa tueksi, että se nappi pysyy siinä korvan... ei voi sanoa sisässä... mutta siis siinä aukossa. Voi herranjestas.
""Laku: kävelin tänään taas puoli päivää nenä kiinni Luken perseessä, miten se voikin olla niin kiinnostava?
Luke: Perhanan Laku on taas kävellyt puoli päivää nenä kiinni perseessäni. En tajua, mikä siinä voi olla niin kiinnostavaa.""
Hahhah, ensimmäinen ääneen nauraminen tänään.
Lähetä kommentti