Korkeajännitys

Kävin eilen Lidlissä ensimmäisen kerran. Olin vähän niin kuin neitsyt siinäkin suhteessa. Mitä siitä pitäisi sanoa? Paljon melua tyhjästä? Matka sinne ja takaisin poiki kuitenkin nuoruusmuistoja. Ajoin sen risteyksen ohi, jossa pääni meni Mini Cooperin tuulilasista läpi, koska sen auton matka tyssäsi liikenteenjakajaan. Minulle ei käynyt kuinkaan. Pari pintanaarmua vain. Kuskille ei käynyt sitäkään vähää, vaikka oli selvinpäin. Hänellä ei tosin ollut ajokorttia, autokoulun omistajan poika kun kerran oli. Siksi siitä sitten vain vähin äänin häivyttiin ja työnnettiin Mini kotiin, koska siitä halkesi jäähdyttäjä tai jotain. Sillä pojalla oli sitten ilkeä isoveli. Se hankki jostakin sellaisen irtomallia olevan poliisivalon ja eräänä myöhäisenä iltana lähti ajamaan meitä takaa. Kortiton poikaystävä kaahasi hiekkamontulle karkuun. Me istuttiin autossa sydämet tykyttäen.Isoveli hyppäsi autostaan ulos ja nauroi paskaista naurua. Se ei ollut yhtään hauskaa. Niille tuli siitä nyrkkitappelu.

Täällä kävi juuri sähkömies mittaamassa jännitteitä. Sain alkuviikosta pari sähköiskua hellasta, kun hämmensin teräskattilassa haarukalla nuudeleita. En heti ensimmäisestä uskonut, vaan saatana piti työntää se haarukka siihen nuudeliin toisenkin kerran. Ja taas tujahti. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Silloin kun oltiin vielä nuorempia ja kamalampia, tehtiin ilkivaltaa niin sivistyneesti, että irrotettiin pyörätien katulampuista sulakkeet. Yhdestä sain niin pahan sätkyn, että tärisin kaksi viikkoa, mutta sentään jäin henkiin. Toisen kerran sain sähköiskun, kun odotin keskimmäistä vauvaani. Silitin varmaan alushousuja tai jotakin muuta yhtä järkkyä, (koska olin silloin vielä pedantti siivoushullu ja nyt olen sen vastakohta) kun silitysraudan johto murtui liiasta käytöstä ja se tuikkasi ranteeseeni. Siihen tuli kaksi reikää niin kuin käärmeenpurema olisi ollut. Sähkö nuoli koko käsivarren ja pomppasi siitä sitten naulakossa roikkuvaan satiiniseen aamutakkiin, joka leimahti kerran siniseksi ja rauhoittui sitten. Minä kyllä pitkään pelkäsin, että minkälainen käkkäräpää sieltä mahtaa syntyä, kun taas oli hirmuiset tärinät päällä pitkän aikaa. Siinä olisi pian isyystestiin lähdetty, vaan eipä ollut käkkärää ollenkaan. Nyt sillä pukkaa ruuhkatukkaa persauksiin asti ja se on ihan suorakin vielä. Puberteettikään ei enää suostu parturiin. Sen pää on ihan moppina. Ja nuorimmainen tahtoo aina vaan millin sängen. Mikäs siinä, pitäkööt päänsä.

No niin, siis täällä on pitänyt ruokaa laittaa kumpparit jalassa ja hämmentää on saanut vain puisilla välineillä. No nyt täällä on upouusi hella eikä hengenvaaraa enää ole. Jostain syystä näinkin unta Syrjäsen Harrista. Siis siitä kokista.

Melkein näin auringon

On se taas ilmoja pidellyt. Eilen tuli rakeita. Lapset on siitä kummaa porukkaa, että uimaan pitää päästä hypotermian uhallakin. Alkuviikosta Päijänne nousi muutamalla sentillä. Me oltiin ongella rankkasateessa.Saatiin yksi särki, joka oli niin hemmetin fiksu, että älysi karata ämpäristä. Se kokeili ensin kerran, mutta jäi kiinni. Nostettiin se laiturilta takaisin ämpäriin, mutta ei sitä sitten enää siellä ollut, kun oltiin lähdössä. Ihme porukkaa nuo särjetkin nykyään.

Mutta kyllä kai tämä tästä vielä kesäksi muuttuu ja pääsee saareen kalastamaan oikein kunnolla. Siitä muistinkin, että viime kesänä täältä löytyi punainen ahven. Se on sittemmin viety eläintieteelliseen museoon, mutta ei sitä siellä näkynyt, kun eilen käytiin katsomassa. Tässä se nyt kuitenkin on.

Olen minä täällä vielä...

Tämä loma alkaa ottaa voimille. Olen tosiaankin vain syönyt ja juonut ja välillä nyppinyt muiden kissoista punkkeja. Minusta alkaakin vähitellen tulla täällä kuuluisa juuri punkkien nyppijänä. Olen jopa ajatellut vaihtaa ammattia. Perustaisin punkkiennyppimisvastaanoton. Ajatelkaa, kuinka kissat jonottaisivat oveni takana seteleitä pienissä terävissä hampaissaan ja minä saisin pitää valkoista takkia ja huutaa "seuraava". Talvet saisin lomailla ja kesällä nyhtäisin rahat punkeista. Kyllä se aina... voittaa se.

Blogien sijaan olen lukenut oikeita lehtiä. Niissä on sitä journalismia, lausutaan siis tsurnalismi. Aamusella olen herännyt aina samaan aikaan kuin jos olisin lähdössä töihin eli puoli kuusi. Eipä ole ollut paljon väliä, vaikka olisi valvonut viiteen. Aina tikkana puoli kuusi ylhäällä kuin joku samperin sätkyukko. Siinä on sitten tullut haettua päivän lehdet laatikosta aamutakki päällä ja tukka pystyssä. Onneksi kukaan ei ole vielä ajanut ojaan, vaikka koira onkin vetänyt minut perässään yleiselle tielle. Sehän ei välitä paskan vertaa, miltä se muija siinä narun päässä näyttää. Kyllä ihminen voisi ottaa eläimistä vähän enemmän oppia. Ei nyt kaikessa tietenkään, niin kuin esimerkiksi siitä sonnista, joka oli vähän härillään paukauttanut hehkeän lehmäneitokaisen perässä kirjakauppaan ja puksuttanut menemään niin, että kirjakaupasta oli hajonnut sen seitsemän näyteikkunaa. En minä sitä, etteikö niin saa tehdä, mutta että kirjakaupassa... sitä minä en hyväksy.

Keskisuomalaisessa oli alkuviikosta päivän tekstiviestikysymyksenä "pelkäätkö punkkeja?" Tietenkin jännitti hirveästi, kunnes saatiin kauan odotetut vastaukset. Puolet pelkäsi, puolet ei. Se oli hyvä tietää. Ja ajatella, eikä se edes ollut kansalaisjournalismia, vaan sitä ihteään; tsurnalismia.

Kävin minä kyllä patikoimassakin tuossa äidin takapihalla. Koska bloggeriin on näköjään tullut uusi toiminto, ajattelin jakaa patikkaretkeni kuvasarjalla, mutta äidin tietokone alkoi vinkua ja sanoi, että levytila on vähissä ja että ala akka vetää siitä ja vähän äkkiä. Hitto näitä vempaimia. Nähdään taas... joskus.

Lomaterveiset

Terveisiä täältä Päijänteen rannalta. Meillä on ollut mukavaa ja kelit on olleet hyvät. Voikaa hyvin.

T. Saara

Päreet palaa

Olkaahan varovaisia. Älkää juoko liikaa ja syökää hyvin. Ei saa tapella eikä lyödä ketään varsinkaan päähän. Pissikää ainoastaan pusikkoon tahi veneillessä pulloon. Älkääkä kekkuloiko alasti pelloilla ja ojissa, älkääkä kurkottako kaivoon. Sieltä ei sulhoa löydy ja jos löytyy, niin eipä ole kummoinen.

Päre

Blogistaniaan on pesiytynyt hyvin vahvasti eräs lajityyppi, jonka haluaisin ottaa puheeksi, koska siitä on viime aikoina niin monta näköhavaintoa. Tuon lajin edustaja ei oikein pidä siitä, että ympärillä on muita blogeja, varsinkin, jos niissä syödään aamupalaa. Ei hän mitään pahaa tarkoita, hän vain tykkää eniten omasta blogistaan, eikä voi ymmärtää, että joku toinen kirjoittaa niin kuollettavan tylsästi hänen omien säkenöivien ajatustensa singahdellessa eetteriin tuhansien haltioituneitten silmäparien nähtäviksi. Hänen mielestään muita blogeja ei oikeastaan edes tarvita, koska ne eivät juuri häntä kiinnosta. Hänen mielestään paremmuusjärjestys on perseestä. Kuukkelikisakin on turhanpäiväinen kisa niin kauan kunnes hän voittaa ja kunhan paremmuusjärjestys on kuitenkin hänen itsensä päättämä tai sen kanssa identtinen.

Kaikki muutkin blogien kiertäjät viihtyisivät hyvin ainoastaan hänen blogissaan, jos olisivat kyllin fiksuja. Mutta valitettavasti näin ei ole, ja onhan se toki hävytöntä, että jotkut voivat viihtyä muualla kuin hänen erinomaisessa atmosfäärissään.

Parasta olisi, että jokainen blogin pitäjä muistaisi kirjoittaa vain häntä kiinnostavista asioista. Me tavikset olemme syntyneet miellyttämään juuri häntä. Mikäli emme niin tee, hän alkaa kitistä. Meidän ei tule ihmetellä, miksi hän ylipäätään käy meidän blogeissamme happamien röyhtäisyjen kera. Ymmärrän kyllä, että muiden oman navan kaivelu vituttaa, kun se ei ole hänen napansa, tai jonkun julkkiksen napa, jonka napa on eittämättä kaiveluun paremmin soveltuva kuin taviksen napa.

Kiteyttäen: Kunpa Aamuradiota voisi jokainen kuunnella onnellisena, pensein mielin median räpättäessä taustalla.

Kesäfiilis

Olipa taas uni. Eipä näillä leukaluilla paljon nikotiinipurkkaa jauheta. Takahampaatkin on pilalle narskutettu: Loma oli lusittu ja olin menossa töihin. Seisoin junaseisakkeella ja katselin jo Helsinkiin päin, missä yleensä on aina ollut maantiesilta, jonka alitse junarata kulkee. Nythän se silta onkin remontissa, ettei varsinaisesti ole mikään ihme, ettei siltaa unessa enää ollut. Sen tilalle oli kasvanut kallio ja kallioon oli tietenkin tehty tunneli, mikä sekään ei ollut ihme, koska Jyväskylään päin mennessä tunneleita on aivan tolkuttomasti ja vastahan minä niissä menin edestakaisin. Ja niin pitkiäkin ne tunnelit olivat, että siinä ehti ajatella olevansa korvat lukossa kallion sisällä. No, siinä tunnelin suuaukon yläpuolella välkkyi mainoskyltti, joka muuttui yhtenään vihreästä punaiseksi ja toisinpäin. Siinä luki Atria. Mikä sekään ei ole ihme, sillä kun viikko takaperin tulin töistä kotiin, näin oravan loikkivan iloisesti vastaantulevalla radalla Kilon aseman kohdalla. Samalla tuli juna. Niinpä ei sekään ole ihme, että kallion sisällä oli teurastamo. Ja kun junat menivät tunneliin...

Näihin tunnelmiin. Kohtahan se on juhannnus.





Top 6

Tämä tulee taas vähän jälkijunassa, mutta Karpalo heitti musameemilla ja taisi heittää Mocakin, ehkä, siitä kun ei aina ota selvää. Muistin meemin, kun lykkäsin Pendolinossa kuulokkeet korville. Mietin kuumeisesti kuutta biisiä koko matkan Jyväskylään, mutta ei se oikein onnistunut. Popin puolelta ainoastaan Cat Stevensin Wild Worldista olen varma. Siihen en kyllästy ikinä. Mutta tässä pitää olla tarkkana. Jos kumarran jollekin, pyllistän toiselle. Kyse on taas vain siitä, millaisen illuusion tahtoisin itsestäni luoda. Kuuntelen lähes mitä vain ja laulan aina mukana, vaikka kyse olisi numibialaisesta kansanlaulusta. Musiikin pitämisessä tarkeintä on mieliala. Matti ja Teppo laulattavat minua aika ajoin kamalasti. R-a-k-a-s on ihan vastustamaton. Ei sille vaan mitään voi. Vivaldin Talven allegro non molto taas saa minut taivaisiin, Albinonin Adagio kyyneliin, 80-luvun discobiisit panevat joraamaan. Jouluna kuuntelen eestaas Loirin Tähden, tähdistä kirkkaimman eikä joululaulujen jatkuva virta vaivaa minua lainkaan. Tulkitsen myös hyvin tunteikkaasti Hopeisen kuun.

1-vuotiaana tanssin pöydällä Kaikki joukolla jäätä särkemään tahdissa. Pikkutyttönä ostin Beirutin torilta sellaisen myrkynvihreänkukertavan singlen ihan ulkonäkönsä perusteella. Se oli jotakin arabialaista laulua. Ja hyvää. Kuuntelin sitä päivät pääksytysten.Vähän vanhempana sain Italian tuliaisina singlen. Sen nimi oli Per Chi tai jotakin sinne päin. Kuuntelin sitä kuukauden päivät yhtä soittoa. Vuosia myöhemmin tämä biisi on noussut kerran jos toisenkin soittolistojen kärkeen ja meille suomalaisillehan sen tulkitsi niin kovin populaarisydämeenkäyvästi ikinuori turkulainen käännöksellään "hei älä mee". Kuuntelin vaatekomerossa myös Tom Jonesin She is a ladya, koska kukaan muu ei jaksanut enää sitä kuunnella.

Nuorena fanitin tietty Hurriganesta. Nojasin Ainolan tanssilavan backstagella Ile Kallion olkapäähän. Idioottimainen hymy kesti naamalla viikon, yhtä pitkään kuin Ilen nimmari kämmenselässä. Sitä ennen Helsingin serkku tartutti Alvin Stardust -kuumeen. Yritettiin kuunnella kesämökillä molemmat omilla mankoillamme yhtä aikaa samaa Alvinin biisiä (You, You, You, My Coo-ca-choo... ) stereoina, mutta eihän se mitenkään onnistunut, kun toisen nauha vouvasi ja toisen patterit olivat väsyneet jatkuvasta parhaimpien palojen kelaamisesta. Marc Bolankin oli aika kova sana. Vähän rajumpaa tuli sitten perässä. Smoke on the water piti ihan opetella kitarallakin soittamaan. Landola meni kyllä myöhemmin rikki, kun Jönni löi sillä Köpää päähän.

Sitten keksin jostakin ELO:n ja Santanan. Ja sadat muut perässä. Ei tee oikeutta mainita edes noita kahta, kun niin moni jää mainitsematta. Ne vain tulivat ensimmäisinä mieleen. Keksin sitten ne kuusi biisiäkin, mutta siitä toisesta päästä eli mitkä biisit saavat kuulokkeet lentämään korvilta.

Ällötyksien Top 6.

1. Save The Last Dance For Me/ The Drifters
2. Dirlandaa/ Kai Hyttinen
3. Ikkunaprinsessa/ Rauli Badding
4. Pretty Woman/ Roy Orbison
5. Vuonna '85/ Eppu Normaali
6. Born In The USA/Bruce Springsteen


Kunniamaininnan antaisin Eppu Normaalien liki koko tuotannolle lukuunottamatta paria hyvää osumaa. Irwiniäkään en ole oikein koskaan kestänyt kuunnella, Baddingista puhumattakaan. Roy Orbison on kerta kaikkiaan kamala. U2:n suosio on minusta jokin suuri erhe. Ihmisillä täytyy olla jotakin vikaa päässä tai korvissa. Varmaan sanomattakin on selvää, että hirveitä kappaleita on miljoonittain. Tuo lista ei tietenkään tee oikeutta mainitsematta jääneille. Yleensäkin suomalaiset ovat kyllä sanoituksen kökkömestareita. Anna Erikssonin lauluja ei oikein uskalla kuunnella ettei mene hermot. Jore Marjarannan sanoitukset ovat niin kamalia, että kuunnellessa alkaa hävettää. Tampereen paikallinen yleisradio soitti perjantaina noin kello 17.00 ihan hirveän kappaleen. En voi ymmärtää että joku on sellaisen tehnyt ja että joku sitä ihan soittaa. Luulin että se on vitsi, mutta ei. Tai sitten tämä on niitä biisejä, jotka ovat niin huonoja, että ovat sen takia ihan älyttömän hyviä. Se alkoi jotenkin niin, että kävin suihkussa, on perjantai ja kello on seitsemän, ei ole kiire minnekään..." mutta johonkin tansseihin se oli menossa ja puki siinä päällensäkin sitten. Jösses, mikä tsipale.


Jaa niin, muuten menomatka menikin oikein hyvin. Näin kesän ensimmäiset lehmät. Ihan syömmestä otti. Tulomatka olikin sitten ihan perseestä. Vieressä istuvan naisen hajuvesi oli ehkä eltaantunutta, junan lämpötila tavoitteli neljääkymmentä ja vauhti hetkittäin kahtasataa. Oli hiki, huimasi ja migreeni tuli liki.

Pää kolmantena jalkana (siis mikä tuokin sanonta on olevinaan)

Ei tästä tule mitään. Töissä ei ehdi syömään, ei kahvia juomaan. Täällä en ehdi pysähtyä jutustelemaan ollenkaan kenenkään kanssa. Rästiin jää paljon kerrottavaa ja sitten ne unohtuu. Kun tulin töistä, lähdin melkein siltä seisomalta kauppaan. Palasin juuri. Vielä on pakkaamatta, kun huomenna lähden töistä suoraan Jyväskylän junaan. Illalla perillä Päijänteen rannalla. Puolelta päivin takaisin Jyväskylään ja Pendolinolla muksujen kanssa illaksi kotiin synttärivalmistelujen tekoon. Palataan.

Lapsia ja puberteettipoikia

Loma lähestyy ja töitä on enemmän kuin koskaan. Tuntuupahan sitten loma lomemmalta. Justiin. Kolmen viikon lomassa on se vika, että ensimmäinen viikko menee totuttelussa, seuraava hyvällä onnella lomaillessa ja kolmas viikko sitä kiroillessa, että kohta se loma loppuu. Mutta silti sitä yhtä lomaviikkoa on niin hemmetin mukava pihistellä syksyyn.

Pienimmät lähtivät maananataina junalla Jyväskylään veljen vaimon ja sen jo aikaisemmin tutuksi tulleen The Undercover-vauvan kanssa. Vauva oli lukenut turvaistuimessaan koko matkan kirjoja ja keskustellut aiheesta "gaagaa". Meidän kuopus oli Pasilassa kysynyt, että joko me ollaan Tampereella. Siitä pitäen veljen vaimo oli saanut juosta ravintolavaunusta hakemassa meidän lapsille pikkupurtavaa, sipsii, limsaa, jätskii... Vauva oli vähän kohotellut kulmiaan ja jatkanut lukemistaan. Haluan kuitenkin muistuttaa, että meidän lapsemme ovat kullanmuruja, eivätkä mitään lomaterroristeja. He eivät möykkää yleisillä paikoilla eivätkä hauku muita ihmisiä blogeissaan niin kuin olisivat ainoita, joilla on oikeus elää, eivätkä järjestä kohtauksia, mistä tulikin mieleen, että

onhan täällä vähän outoa olla tuon puberteetin kanssa. Se ei paljon huuda, jos sille ei puhu mitään, eikä katso siihen päinkään. Ruokapöydässä yritän olla niin kuin en huomaisikaan koko jätkää, mutta jos vähänkin silmä eksyy sinne päin, niin se karjaisee, että MITÄ? Se ei enää pysty puhumaan normaalisti. Kaikki mitä sen suusta tulee, tulee karjaisten tai näsäviisastellen. Mutta onhan se hirmu söpö muuten, niin kuin kaikki murrosikäiset miehet. Meillä on todella pitkä talo. Puberteetin kaaosmaiseen luolaan on kolmekymmentä askelta matkaa, joten ei siitä paljon muuten meteliä lähde kuin silloin, kun osutaan kohdakkain. Ongelma on oikeastaan siinä, että se on koko ajan vähän raivona. Mutta kun ihmisellä on diabetes ja jos veren sokeri laskee liian alas, diabeetikosta tulee kokonaan raivopää. No minä sitten siinä vaiheessa ryntään verensokerimittarin kanssa sen luokse, että mitataanko josko se on liian matalalla, niin jumalauta, siitä se raivokohtaus vasta tuleekin. Ei siihen paljon auta enää mennä neulaa sormenpäähän tyrkkäämään. Yksi päivä en saanut kurkkusalaattipurkkia auki ja työnsin sen niine hyvineen pöytään. Jätkä veivasi sen auki tuosta vain. Niin että en minä enää uskalla sille enää mitään sanoa. Kieriskelkööt puberteettituskissaan rauhassa. Näin ne äidit pannaan ojennukseen. Uskallan minä sille aamuisin käydä toivottamassa mukavaa päivää ja käsken sen olla varovainen ja huolehtimaan syömisistään, kun on tällä viikolla päivät maalivahtikoulussa. Ei se mitään siihen sano. Nukkuu vain.

On se taas kiirettä pitäny

Melkein se on sillä tavalla, ettei tässä kannata hirveästi ruveta höpöttämään omiaan. Kyllä on taas kiirettä pitäny. Meillä oli aikoinaan Keljossa yksi kylähullu, Kylänpojaksi sitä sanottiin. Se ajeli nahkakypärä päässään mopolla eestaas ja välillä kurvasi sanomaan, että on se taas kiirettä pitäny.




Tuli vaan mieleen.

Muuttuvat laulut ja parantaja Mac

Yksityinen päiväkirja on tietysti ihan erilainen, joskus vähän hävettää kun katsoo sitä, toisinaan taas tulee hämmästyneen iloinen olo, että: hei juuri noinhan minä ajattelen! Ihan kuin olisi lukenut jonkun toisen tekstiä. Ja "toinenhan" sen kirjoittikin, kaikki ne viikot tai vuodet sitten. Kirjoitti Hanhensulka bloginsa kommenttilaatikossa.

Törmäsin tähän ongelmaan tehdessäni jotakin hömppätestiä jälleen kerran. En ole enää sama kuin ennen. Muutokset ovat kouriintuntuvia. On vaikea valita vastauksista ne oikeat, koska ennen tämänpäivästä Saaraa tein ja ajattelin toisin. Elämässä tapahtuu joskus jotakin niin radikaalia, että ihminen muuttuu. Ei ole helppoa olla, kun ei tunne itseään enää samaksi. Suhde rakkauteen on muuttanut maailman tyystin toiseksi. Suhde kuolemaan on käynyt konkreettisemmaksi. Nyt sitä tähtää siihen onnelliseen kuolemaan, kun ennen tavoitteena oli vain onnellinen elämä. Ja mikä tärkeintä, onnellinen kuolema tuntuu tärkeämmältä kuin onnellinen elämä. Se merkitsee tiettyjen faktojen hyväksymistä. Kuolinvuoteella on helpompi jättää elämä, kun jäljelle jääneiden onnen eteen on joskus tehnyt uhrauksia, jotka lopulta eivät edes uhrauksia ole olleetkaan. Ne olivat vain päätöksiä.

Join pari giniä jääteellä, kun tonic oli lopussa. Se oli aika hyvä cocktail. Oikein raikas. Mutta siinä ginissä oli niitä hemmetin yrttejä ja minä näin ihan sairaan unen. Entiset kauppiaat taluttivat vanhaa, jo edesmennyttä koiraani Kuittia, joka unessa oli todella aivan kuitti. Se näytti surkealta kaakilta, jolla oli lapaluun takana mieletön mätäpaise. Unessa Sissi-kissallekin oli tullut siamilainenkaksonen, pienempi tosin, mutta siinä se kulki niin kuin mitään ongelmaa ei olisi ollut. En yhtään tajua, mitä se edes liittyi koko uneen. No, Kuitin paise kasvoi vain ja lopulta se oli metrin mittainen sarvi. Minä sitä rupesin ihmettelemään, että mitä siitä märkäpaiseesta oikein tulee, niin jumankauta, erivärisiä superpalloja siinä pöjötti ketjussa koiraparan lapaluusta.






Tästä kaakinsillasta pääsemmekin siihen, että Sissillä oli vielä pari päivää sitten silmän yläpuolella paise. Sillä on nykyään aina jotakin. Viime viikolla sen poski oli turpeana. Siitä on kerran aiemminkin joku eläin napsannut poskeen oikein kunnolla. Silloin siitä lähti karvatkin. No, nythän on niin, että kun en enää joka pikkuasian takia juokse eläinlääkärille kissa kainalossa, niin tämä meidän Mac-koira on alkanut hoitaa sitä kissaa. Se jo silloin taannoin nuoli sen posken kuntoon parissa päivässä. Nyt se on nuollut tuon pään paiseen kuntoon vuorokaudessa. Minua kieltämättä ällöttää, kun koira kuola nenästä ja suusta valuen kulkee kissan perässä, että saisi nuolla tämän märkäpaisetta. Yäk. Sissi kyllä antaa vähän aikaa kerrallaan koiran hoitaa itseään ja kehrääkin siinä aikansa, mutta sitten siltä menee hermot, kun koira ei lopettaisi sitä lutkutustaan ikinä. Sissi pakenee vintille tai saunaan ja tuo Mac itkee sitten sen perään, kun ei saa hoitaa.

Niin että kysymys kuuluu, onko tämä ihan normaalia?









Vastuuta paossa

Jos ihan vakavasti puhutaan, niin olen ollut fyysisesti suhteellisen romuna, vaikka eräässä testissä valehtelin olevani elinvoimainen. Sitten en jaksanut tehdä edes koko testiä loppuun. On meillä tässä varsinainen rakastaja.

Janin innostamana menin ja testasin myös homotutkani, joka pelasikin 75 prosenttisesti. Mitä kaikkea ihminen tekeekään, että olisi tekemättä mitään. Da Vinci -koodikin oli jo kerran kädessäni, mutta unohdin sen onneksi jonnekin. Levitin jo aurinkovoidetta olkapäille. Virhe. Mollukka meni saman tien pilveen, puut alkoivat suhista ja riehua tuulesta sekaisina. Kukaan tuolla tarkene enää loikoilla.

Viime päivinä olen yrittänyt elpyä. Olen niin vanha, että niveliä kolottaa. Enimmäkseen olenkin katsellut televisiota sohvalla maaten, vaikka sekin sattuu, jos ei vaihda asentoa vähän väliä. Eilen ja toissapäivän on tullut toinen toistaan parempia elokuvia. Käki oli vallan riemastuttava. Samaten Billy Wilderin Etusivu uusiksi, niin kuin aina. Eilen tymähdin vielä myöhään yöllä sohvalle tuijottamaan Marlon Brandoa pyörätuolissa. Brandon paras rooli. Debyyteissä on aina jotakin ylen herkkää.

Katsoin myös Miami Vicen vanhaa jaksoa. Esikoinen kysyi: "Onko tämä oikeasti vakava poliisisarja", ja nauroi päälle. Voi, Don Johnson olikin sydämeenkäyvä, yhtä hohtavan valkoista olkatoppausta koko mies. Ja se Tubbs (oikea nimi on antanut aivoista tilaa jollekin toiselle muistettavalle asialle) nostelee nenäänsä söpösti kuin pieni jyrsijä.

Tämä postaus on pelkkää imurin pakoilua enkä onneksenne voi jatkaa tätä enää yhtään pidempään.

Aikansa elukka

Tälle päivälle oli paljon suunnitelmia. Piti lukea blogeja ja kirjoittaa, piti siivota ja laittaa ruokaa, ja syödä! Piti syödä oikein ihania ruokia ja piti pestä pihalla matto ja piirtää pari kuvaa. Loppujen lopuksi hukkasin tänään tunteja. En tehnyt mitään, vaikka luultavasti olin olemassa. Sitä on vaikea käsittää, koska en ole ollut unessa. Miten hemmetissä sitä voi olla edes laiskottelematta eikä silti saa aikaan mitään?

En löytänyt oikeita vesikasveja lähialueen puutarhoilta, joten lasten toivomuksesta ostin pari typerää tekolummetta pihalammen pinnalle kellumaan. Myyjä sanoi, että ne ovat säänkestäviä. Pidin sitä melko merkittävänä tietona, olivathan ne tarkoitettu vedessä lilluviksi lurpakkeiksi. Eilen siihen lampeen sitten muutti sammakko. Voi olla sama kuin viime kesänä. Se on vähän kasvanut. Siinä se löllöttelee lumpeen lehdellä kuin laulussa ikään. Välillä sen silmät muljahtelevat. Lapset kuskaavat sille pieniä hyönteisiä ja sammakko popsii ne suuhunsa.

Pikapano

Ah, upea ilma ja vapaapäivä! Tätä yhtälöä harvoin tapaa. Itse asiassa niin harvoin, että mitäs hittoa minä tässä vielä istun.

Lepotilassa

Jahka olin eilen syönyt mahan täyteen, katsoin ihanat Muumit. Näkymätön Ninni tuli Muumilaaksoon hoitoon, että tulisi jälleen näkyväksi. Kuopus pompotteli palloa ohi mennessään ja sanoi lempeästi: Muumilaaksossa aina sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Sitten hän juoksi pallonsa kanssa ulos ja minä jäin koiran kanssa sohvalle. Nukuin parin tunnin päiväunet, heräsin joksikin aikaa haahuilemaan. Tuntui siltä, että aivot jäivät peiton alle jatkamaan unosiaan. Siinä minä sitten ilman aivojani läksin lukemaan blogeja läpi. Ei mitään muistikuvia niistä, paitsi Kirstin kissa syöpyi takaraivoon, koska ajattelin sitä vähän väliä vielä katsoessani 24:sta. Näitä uusia tunteja en olekaan vielä seurannut, mutta hyvin se sujui ilman aivojakin. Yhtään en tiedä miksi virus matkusti metrolla ja miksi sillä presidentin ex-vaimolla oli lääkepurkki selkään teipattuna ja miksi toinen täti sen ampui ja sitten itsensä. Mutta hirveästi siinä tapahtui kaikkea, joka oli ehkä hirveän jännittävää.

Heräsin juuri. Tänään onkin hyvä päivä lähteä iltavuoroon maan alle töihin, sillä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, lupiinit ovat auenneet ja kaikki puut ovat yhtä aikaa kukassa. Se täällä etelässä on hölmöä, että omenapuut, sireenit, pihlajat, kirsikkapuut ja hernepensaat kukkivat yhtäaikaa, kun ihan hyvin voisivat kukkia vuoronperään. Kesä tulee muutenkin liian nopeasti ja yhdellä kertaa taas. Ja kohta se on ohi.

Syöppöhullun päiväkirja osa 1.

Tulin töistä kotiin ja pistin uudet perunat kiehumaan. Söin kylmää makaronilaatikkoa suoraan jääkaapista sillä aikaa. Paistoin perheelle kalapuikkoja ja keitin nakkeja. Söin niitä sitten itsekin perunoitten kanssa. Ja sämpylän. Sitten keitin kahvit ja söin saksalaista suklaata muutaman palasen. Se oli niin makeaa, että kitalakea kutitti. Nukahdin sohvalle ja heräsin kun suomalainen vaatesuunnittelija esitteli televisiossa huovutettua hääpukua, jossa oli valoja. Oli pakko saada nikotiinipurkkaa. Tytär toi kaksi kaveriaan yökylään. Niillä oli heti nälkä. Keitin mannapuuroa kattilallisen ja söin itsekin vähän marjojen kanssa. Nyt voisin taas sammua.

Miksi minä en kärsi juhlia

Minulla ei ollut tekosyytä, joten käväisin ylioppilasjuhlissa. Tapaan sukulaisiani suhteellisen harvoin, vaikka heistä suuri osa asuu ihan lähellä. Isävainaan sukulaiset ovat syntyjään tarinankertojia. Kuuntelen aina korvat hörölläni ja silmät selällään juttuja tutuista ja tuntemattomista ihmisistä.



Siinä boolia siemaillessa tuli yllättäen puheeksi narsistinen persoonallisuushäiriö ja julkisuus. Se toi monelle sukulaiselle mieleen takavuosien tapauksia. Tätini kertoi, että eräs kuuluisa taiteilija oli taannoin uhannut tappaa hänet. Syystä tietenkin, kukapa sitä syyttä suotta. Tämä kuuluisa taiteilija on sittemmin charmillaan hurmannut monet poliitikotkin, mutta onneksi on olemassa kylmäpäinen mies, joka kieltäytyy jakamasta kaikenlaisia nimityksiä tittelinkipeille kavereille.


Tabe Sliooristakin puhuttiin paljon (mainio videopätkä). Tuo aikansa salarakas viritytti monta muistoa. Joskus tulevaisuudessa Fingerroosiakin kenties muistellaan jossakin sukukouksessa kaiholla.

Myös omista sukulaisista puhuttiin. Serkkuni poika opiskelee amerikkalaisessa yliopistossa. Siellä saa valita opiskeleeko maailman historiaa vai maailman geologiaa. Molempia ei tarvitse opiskella. Ja sitten niistä ihmisistä tulee kuvernöörejä, presidenttejä ja kenraaleja tietämättä mitään siitä, mitä esimerkiksi euroopassa on koskaan tapahtunut.

Samainen serkkuni muistutti vielä, että mummoni äidillä oli tapana hokea kärsi, kärsi, kirkkammaan kruunun saat. Oppi meni perille ja mummoni kärsikin aika tavalla eläessään, mutta en tiedä olisiko kärsinyt niin paljon, jos ei olisi tavoitellut tuota kruunua, jolle meistä kukaan ei pienen mietinnänkään jälkeen keksinyt mitään käyttöä.


Ylioppilas oli kaunis pitsisomisteisessa mintunvihreässä leningissään. Hän oli lähdössä New Yorkiin lomamatkalle ja sen jälkeen au pairiksi Brysseliin. Hän oli kiitollinen pienestä rahalahjoituksesta, jonka olin hätäpäissäni tunkenut "Sitaateista tyhmimmät" -kirjan väliin. Meillä on oleva parhaiten koulutettu Amerikan kansa koko maailmassa. - George W. Bush




Kliseinen merkintä. Älkää lukeko, jos ei ole ihan pakko.

Taas on takana yksi suvivirsi. Se tuli tällä kertaa laulettua savunhajuisessa jumppasalissa. Meidän muksujen koulun ruokala, sali ja terveydenhoitajan tilat paloivat vajaa vuosi takaperin. Jonkun tihulaisen töitä se kai oli. Nyt sali juuri viime viikolla oli saatu valmiiksi näitä juhlia varten.

Puolitoista tuntia katseltiin erilaisia esityksiä, joista ei saanut mitään selvää. Paitsi yhdestä, jossa naapurin tokaluokkalainen tyttö esiintyi hirvenä. Siinä oli kunnon meininkiä. Vanhimman lapseni luokan esitys oli koko kuusivuotisen koulujuhlien seurantahistorian pitkäveteisin näytelmä. Se apinoi diiliä ilman käsikirjoitusta ja kesti ja kesti ja kesti. Tuskanhiki alkoi valua, kun puheestakaan ei saanut mitään selvää. Nakkeja niiden kai piti myydä mahdollisimman paljon, siis nakkikojuista päätellen. On hirveää seurata esityksiä silloin, kun paikan äänentoisto on nollatasoa jopa mikrofoninkin kanssa. Ainoa kerta kun sain selvää, oli se, että oma lapseni, joka toimi näytelmävastaavana, oli kadonnut ja häntä huudeltiin. Hän huusi verhon takaa olevansa Tampereella. Sekään ei kai kuulunut käsikirjoitukseen. Toisen kuudesluokan esitys apinoi jotakin gaalaa. Välissä nähtiin mainoksiakin.

Esikoiseni kukitettiin muiden koulusta lähtevien kuudesluokkalaisten joukossa perinteisen "Me ollaan sankareita kaikki"-lauluesityksen jälkeen. Luulin, että kyyneleet putoilisivat syliini hallitsemattomasti. Tsemppasin sitä varten todella paljon ja päätin etukäteen ajatella ihan muita asioita, ettei itkuni laukeaisi varsinkaan ennenaikaisesti. Loppujen lopuksi en tarvinnut edes nenäliinaa. Että minua suututti. Mistään ei saanut sen vertaa selvää, että olisi päässyt itkeä tirauttamaan edes muutaman kyyneleen! Suvivirsikin tuntui hukkuvan yleisen hälinän alle.

Se oli vuosi, kun kaikki kolme lastani olivat samassa koulussa; ensimmäisellä, kolmannella ja kuudennella luokalla. Söpöt todistukset olivat kaikilla, nuorimmaisellakin sellainen niin kuin pikkupojilla pitääkin vielä olla. Paljon hyvää, vähän unohteluja, vähän häsläämistä ja liikunnasta erinomainen.

Ja nyt sukulaistytön ylioppilasjuhliin. Viimeksi kun tapasimme, meidän koiramme, Pekka ja Mac, rakastuivat toisiinsa intohimoisesti. Juu. Sillä silmällä.

Nappien kapina

Sellainen merkillinen tapaus sattui tänään, että minulta lähti aamulla farkuista nappi. Singahti vain...tsip.... kop. Että se siitä jääkaapin ovessa roikkumisesta sitten. Noh, ei tuo vielä mitään. Menen töihin ja L. tulee vessasta samalla oven avauksella ja kysyy, onko minulla neulaa ja lankaa, häneltä kun lähti housuista nappi. Ei, me emme töissä roiku porukalla jääkaapin ovessa. Emmehän me ehdi siellä kunnolla syömäänkään. Meillä on muutakin tekemistä. Mutta ei tässä kaikki. V. syöksyy tästä nappifarssista tietämättömänä töihin pari tuntia myöhemmin ja hihkuu, miten housut puttoo ku nappi lähti.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Onko tämä jokin enne ja jos on, niin mikä?