Koko tarina

Valokuvatorstai: "Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan."

Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu (Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)

Kyl se tästä taas lähtee

Pikkuhiljaa alkaa päässä olla edes jonkinlaista aivotoimintaa, mikä ei välttämättä ole positiivista. Esimerkiksi viime yönä kahden aikaan, kun mereltä kantautui pauketta sekä jylinää ja samaan aikaan avonaisista ikkunoista tulvi korviini kummaa kailotusta, kun joku hyypiö kylänraittia kulkeissaan hoilotti jotakin venäläistä kansanlaulua. Siis very weird. Ihan ensimmäisenä tuli mieleen, että mitä helvettiä nyt tapahtuu, ja sitten vasta ukonilma ja joku känninen.

Olen myös kyennyt lukemaan niinkin ansiokasta julkaisua kuin Iltalehti, tosin eilistä. En aio sanoa sanaakaan siitä kyläkauppiaasta, joka yritti nukkua isosiskon vieressä, mutta unetonna päättikin lähteä vintille harrastamaan pikkusiskon kanssa "kiihkeää seksiä". Sen sijaan huomattavasti tärkeämpi uutinen oli se, mitä maailman julkkistarat vaativat pukuhuoneiltaan. Niin kuin itse pillunpaljastelun pioneeri Mariah Carey 37 v., jonka takahuoneesta pitää ennen keikkaa löytyä tuoreita koiranpentuja, pupuja ja kissanpoikasia, sekä taipuvia pillejä skumpan imutteluun. Kai se niin on, että lahjakkuus on aina jostakin pois.

Kiropraktikolla

Kävin kiropraktikolla tänään. Aivan ihanaa! Toisin kuin lääkäreille, tälle ei tarvinnut sanoa mihin sattuu. Se kyllä löysi sen ihan käsikopelolla itsekin. Vaikka lääkärille näyttää, että tässä on kipeä kohta, se hajamielisesti kokeilee ja sanoo, ettei siinä mitään tunnu. Nyt ei siis tarvinnut sanoa. On turvotusta välilevyn ympärillä, joka painaa iskiashermoa ja nivelsidekin vaurioitunut.

Selän varovainen hieronta tuntui taivaalliselta takaraivosta varpaisiin, ja välilevyn venytys myös, mutta kyllä se selkärangan rusauttelu on upeaa. Ihan niin kuin tehtäisiin uutta asentoa ääniefekteillä. Aivan ihanaa. Homma meni siis näin:

- Se on tu... mika se nyt on... tama kieli on niin vaikea... englantia vai ruotsia?
- Mielummin englantia.
- Aha... no kuitenkin se tur... tur...?
- Turvotus
- Niin! se turvotus on paha. Pakkas... pakkaus... pakkaste... noh, siis se kylmapussi.
- Pakastepussi!
- Niin! Pakastepussi. Se pitaa laittaa joka tunti. Aina viisi minuutti ja pois. Sitten tunnin... no... jälk-keen taas viisi minuutti. Four times, niin se turvotus pi... pi... noh... getting smaller!
- Pienenee?
- Niin! Oolrait! Ja sitten viikon kuluttua tahdon katsoa sen uudestaan.
- Oolrait.

Päiväni papukaijana

- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Onks ne ollu siinä koko yön?
- Ei kai. Oli ne siinä jo, kun tulin töihin puoli kahdeksan.
- Hmph.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Jaa jaa.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Hulluja.

















- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Jaa, ei sitä vaan ennen vanhaan.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Eiks o liikuttavaa?


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Hirveä meteli!
- Niin no.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Voi reppanoita.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Mitä? Mikä bändi?
- Joku japanilainen.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Mitä?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Mitä?
- Bändi! Nimmareita!
- Mitä?
- Nimmareita.


- Päivää.
- Päivää.
- Mitä nuo tytöt tuossa tekee?
- Jonottaa Topteniin. Sinne tulee joku bändi jakamaan nimmareita.
- Typerää. Eikö ne yhtään ajattele, että tässä menee ihmisiä.

...

Yks hailee

Päässä ei tapahdu vieläkään mitään. Pitäisiköhän tästä alkaa olla huolissaan? No, kaikki muu paitsi puutarhanhoito on turhaa. Ja sekin oikeastaan yks hailee viimeistään syksyllä.

Päässäin on tyhjää vain

Kylläpä ramasee. Kävin uimahallissa ja loikoilin terapia-altaassa tunnin verran. Välillä tosin piti olla yleisönä tyttärelle, kun kävi hyppimässä kolmosesta. Sitä minä vaan aina ihmettelen, että miten siinä vesihieronnassa voi olla rentona ja nauttia, kun hukkumiskuolo on niin lähellä niiden vaahtoavien tyrskyjen syövereissä, jos ei tarraa hampaat irveessä tangosta kiinni. Nenäänkin meni vettä.

Kotiin tullessa oli ihan hervoton nälkä. Kattilassa oli kuivahtaneita makaroneja ja pannulla jäähtynyt kananfile. Jälkiruuaksi dallaspullaa, jota kahvin kanssa mussuttaessani ajauduin jotenkin tänne. Siinäkin oli tukehtumiskuolo lähellä.

Pitäisi varmaan nauttia tästä olotilasta, kun päässä ei tapahdu mitään. Jotenkin se on vaan niin outoa. Opiskeluistakin alkoi muuten kesäloma nyt! Sain sairaslomalla kaikki tehtävät tehtyä ja syksyllä on enää yksi kurssi, jossa perehdytään viestinnän instituutioihin. Sitten se olis sit niinku siinä. Voi olla että lyö tyhjää ihan vaan senkin takia. On tässä tullut hampaita narskuteltua vähäksi aikaa.

Naapurin nartun juoksuaika

No niin, naapurin nartulla on juoksuaika. Mac ei näinä viitenä elinvuotenaan ole kertaakaan heittäytynyt hankalaksi, ei ole vinkunut, ei läähättänyt, ei yrittänyt pökkiä kaikkea vastaantulevaa, niin kuin entinen koirani Kuitti, jonka käsittelyssä pehmolelutkin saivat tuta uroskoiran raisun hellyyden.

Mac on ollut hitaasti kehittyvää sorttia, se on niin kertakaikkisen lapsellinen koira. Nämä pari päivää ovat olleet sille hämmentäviä. Se kulkee perässäni herkeämättä, eikä ymmärrä, mikä sitä vaivaa. Katsoo epätoivoisena silmiin ja läähättää. Koko ajan. Välillä se hyppii kuin sirkuskoira. Tiedän kyllä mitä se yrittää, mutta tuima katse ja murahdus saa sen painamaan takapuolensa lattiaan, vetämään korvat luimuun, niin että valkuaiset vilkkuvat sen silmissä. Minulta menee siihen kohta hermo.



Kuvat on otettu juuri äsken.

Demokraattisen perheen jäsen

Hesarissa oli tänään pikku-uutinen saksalaisesta 9-vuotiaasta tytöstä, joka oli menettänyt hermonsa, koska äitinsä oli käskenyt neitokaisen siivoamaan huoneensa. Tyttö pisti ikkunaan kyltin, jossa pyysi soittamaan poliisit. Ja poliisit tulivat, käskivät tytön siivoamaan huoneensa ja ihme tapahtui, tyttö siivosi. Minunkin jälkikasvuni on vastaavassa tilanteessa uhannut ottaa yhteyttä mannelheimin lattentuojeluliittoon. Mikä näitä nykyajan lapsia oikein vaivaa? Niin ovat pilalle lellittyjä ja huonosti kasvatettuja. Vanhemmilla on aina niin kiire, töitä vain tehdään, eikä panosteta lapseen lainkaan. Mitä lie niistäkin tulee mokomista, kun poliisia tarvitaan jo komentamaan lapset kotitöihin. Minkäänlaista auktoriteettia kun ei vanhemmilla ole. Minäkin täällä selkävaivainen ihminen, eikä kukaan ole sen koommin tehnyt yhtään mitään, kun jäin sairaslomalle. Entinen himosiivooja on vähän niin kuin alkoholisti. Lattialle kerääntyneet koirankarvat, hiekka ja roiskeet ovat kuin houkutuksia. Melkein jo tartuin vapisevin käsin imurin letkuun, sydän hakkasi rajusti, mutta minulla on selkärankaa, joka nyt varsin muistuttaa olemassaolostaan.

Noh, aloin etsiä valokuvatorstaihin sopivaa otosta ja siinä penkoessani silmiini osui isältäni jääneitä lehtileikkeitä, jotka vastikään tulivat tänne veljeni jäämistön mukana. Otsikolla Lapselle kuuluu oikeus kotiin ja rakkauteen on Keskisuomalaisessa juhlistettu YK:n lapsen oikeuksien julistuksen 12-vuotista olemassaoloa marraskuussa 1970. Laittaisin sen tähän, jos skanneri suostuisi toimimaan. Mutta koska se ei suostu, jatkan naputtelua. Yhtenä tärkeimmistä pointeista on nostettu kohta, jossa sanotaan: Lasta on kasvatettava ymmärtämykseen, suvaitsevaisuuden, kansojenvälisen ystävyyden, rauhan ja yleismmaailmallisen veljeyden hengessä täysin tietäen, että hänen tarmonsa ja kykynsä olisi saatettava palvelemaan hänen lähimmäisiään. Vähintäänkin epäilyttävä pointti. Lehdessä haastatellaan myös Oikeusneuvosmiestä (?) ja sosiaalitoimiston osastosihteeriä sekä kerrotaan kahdesta lapsesta. Joista toinen olen minä:

S. siivoaa syntymäpäiväksi

Seitsemänvuotias S. on demokraattisen perheen jäsen. Hänen äitinsä sanoo, että S. on itsenäinen lapsi, päättäväinen ja omatoiminen. Esimerkiksi nukkumaanmeno on sellainen asia, ettei siihen vanhempien vaikutusvalta tehoa. S. menee nukkumaan silloin kuin itse haluaa, silloin kun häntä väsyttää.
S. on aloittanut koulun viime syksynä. Hän sanoo, että aamulla ei ole mukava mennä kouluun, mutta siellä on mukava olla [...] Vanhempien käskyt ja kiellot eivät ole S:lle ehdottomia, niistä joudutaan aina tilanteen mukaan tinkimään. S.:n äiti sanoo, ettei jokapäiväisissä asioissa tule sellaisia tilanteita, joista ei voisi hiukan tinkiä.
S. joutuu olemaan päivällä paljon yksin kotona, sillä hänen molemmat vanhempansa ovat työssä kodin ulkopuolella. Joskus yksinolo tuottaa vaikeuksia ja S. soittaa äidilleen monta kertaa ennen työajan päättymistä. Kuitenkin useimmiten aika kuluu niin, ettei vanhempien poissaoloa huomaakaan.
S.:lla ei ole velvollisuuksia hoidettavanaan. Hänen äitinsä sanoo, ettei S.:n tarvitse korjata edes lelujaan lattioilta. Silloin kun on syntymäpäivävieraita tulossa, S. omatoimisesti etsii pölynimurin ja siivoaa.

Mikä oikeastaan on muuttunut 35 vuodessa?

Lintu, joka törmäili ikkunoihin

Täällä minä olen, rengas vyötäisillä ja pää auttamattoman tyhjänä. Linnut törmäilevät ikkunaan, kopse käy yhtenään. Jotkut taittavat niskansa, mutta useimmat jäävät tällin saaneina pihakiveykselle tärisemään ja lentävät sitten jonkin ajan päästä tiehensä. Kaiken kokeneet talitintit eivät edes putoa. Ne näyttävät kimpoavan ikkunasta ja tarttuvat lennosta vielä tyhjillään roikkuvan pajuamppelin reunaan, ravistavat päitään, sukivat höyhenensä ja pyrähtävät asioilleen. Heikkopäisempien kohtalo ei nyt pesimäaikaan tunnu oikein mukavalta. Poikaset odottavat ruokaa, höyhenettömät kirkuvat pesässään kurkkusuorana ja nokka auki, kun emo makaa taju kankaalla ruohonjuuressa. Tämä on niin sydäntäsärkevää, että minun pitäisi tehdä asialle jotakin.














Silloin kun etsittiin kotia, halusin välttämättä talon, jossa on isot ikkunat. Neljän vuoden etsimisen jälkeen sellaisen sitten löysinkin. 70-luvulla niitä tehtiin vielä. Todellista energian säästämistä. Olin joka tapauksessa saanut tarpeekseni luola-asumisesta, ensin rivitalon mitättömistä luukuista, sitten kerrostalon pohjakerroksen pienistä ikkunoista ja niiden eteen tiiviisti vedetyistä verhoista. Nuoruuden kotitalossani oli ateljee. Sen yksi seinä oli kattoon asti ikkunoita täynnä. Taivas oli jatkuvasti läsnä, milloin kirkkaana, milloin pilvisenä. Myrsky näytti joskus tunkevan sisälle asti. Naapuri liimaili haukan kuvia laseihin, eivätkä linnut törmäilleet meidänkään ikkunoihin sen jälkeen. Koska en pysty vaivaamaan tänään kivistävää päätäni millään älyllisellä, olen päättänyt ruveta askartelemaan haukan kuvia. Toisaalta karkottaako se linnut sitten kokonaan tästä pihapiiristä? Mitä minä teen?

Kohti ääretöntä ja sen yli

Voitteko kuvitella, että Internetistä loppuu pian tila? Minä luulin, että tämä on jo nyt ääretön, mutta vääriin luulin. Vaan apua on tulossa, mutta tuleeko se ajoissa, siinäpä pulma.

Amerikan internetnumeroiden rekisteri Arin (American Registry for Internet Numbers) hoputtaa maailmaa siirtymään uuteen ip-aikaan. Eikä huoli ole ihan aiheeton.Nykyinen ipv4 riittää enää maksimissaan vuoteen 2013 asti ennen kuin tila loppuu. Tilaa on nyt jäljellä enää 19 prosenttia kaikkiaan reilusta neljästä miljardista ipv4-osoitteesta.

Seuraavaan versioon, ipv6:een, mahtuisi 16 kvadriljoonaa eli 16 miljardi miljardia osoitetta.

Stephen M. Ryan ja Raymond A. Plzak Arinista varoittavat, että jos toimiin ei ryhdytä, seurauksena on "hiljainen tekninen kriisi", joka hiipii yllemme ilman erillistä ilmoitusta tulostaan.

Ryan ja Plzak uskovat, että niukka ip-tila johtaa ip-osoitteiden mustan pörssin kauppaan.

(Tietoviikko 22.5.2007)

Huvittelen hetkittäin lukemalla kaikenlaista ja minusta on eri vinhaa lukea silmät tapillaan jotakin, josta en ymmärrä mitään. Ajatelkaa, että ip-osoitteista voidaan alkaa käydä mustan pörssin kauppaa. Ai hemmetti, miten ihanan surrealistista. Onko 1 kvadrimiljoona siis 1 miljardi miljardia?

Olen vieläkin sairaslomalla. Olen koko viikon. En tajua, miten selkä voi vaikuttaa päähän niin totaalisesti, etten saa tehtyä edes läksyjä. Keskittymiskyky on aivan olematon. Selässä tuntuu, niin kuin jokin elämää sykkivä alien roikkuisi siellä ja vetäisi välillä jostakin hermosta, niin että reittä repii ja jalkapöytää kiristää. Varasin ajan kiropraktikolle. En minä jaksa vain olla ja odottaa, että tämä paranee itsekseen. Ei se parantunut viimeksikään. Lääkäri sen silloin rusautti, olin kyllä jumalattoman kauhuissani, mutta selän kanssa pystyi sen jälkeen elämään. Nyt ei oikein pysty. Ei saisi edelleenkään istua, mutta kun aikansa tässä haahuilee tekemättä mitään, niin kyllä vain alkaa tehdä mieli istua. Sain lääkäriltä sentään jumppaohjeet ja yöksi määräyksen laittaa renkaan vyötäisille. Siinä taas muuten yksi sukkahousuvinkki. Tunkee vaan nyloniin jotakin tukevaa pehmikettä ja kietoo putkilon pelastusrenkaaksi. Olenhan näky, en kiellä. Vähän kuin jokin sarjakuvahahmo. Friikki, joka pelkää maailmanlopun tulvaa.

... jolla ei enää ole uteliaisuutta eikä kunnianhimoa...

Valokuvatorstai: "Satama on ihastuttava tyyssija elämän taisteluihin uupuneelle hengelle. Taivaan avaruus, liikkuvien pilvien rakennelmat, meren vaihtuvat väriasteikot, merkkivalojen tuike ovat ihmeen sopiva kuvastin, joka virkistää silmiä väsyttämättä niitä koskaan. Linjakkaat, takilaltaan monimutkaiset alukset, joita mainingit viihdyttävästi keinuttavat, ovat omiaan pitämään mielessä yllä rytmin ja kauneuden tajua. Ja se, jolla ei enää ole uteliaisuutta eikä kunnianhimoa, hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua." (Charles Baudelaire: Pariisin ikävä 1869, suom. Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo, Karisto 2000)

Sairaskertomus

Eilen illalla selkää alkoi tuikkia. Sohvalta ylös kampeaminen alkoi käydä tuskallisemmaksi illan edetessä. Sitä aina välillä sattuu ja oletin, että selkä on aamulla kunnossa. Vaan kellon soidessa totuus tuikkaa selkähermoon, enkä pääse sängystä omin avuin ylös. Tuska pistää parahtamaan ja työntää kyyneleet silmistä. Kävellessä se nöyryyttää niiamaan, pahimmillaan polvistumaan. Jalat lähtee alta. Kuljen seinistä tukea ottaen, vedän itseäni eteenpäin pitkin naulakoita, sohvan selkämystä ja tuolin selkänojia. Käytän pyörillä kulkevaa konttorituolia rollaattorina. Sain käytyä suihkussa, mutta lapset pukivat päälleni, laittoivat läppärin keittiön pöydän ääreen ja asettivat ruokatarvikkeita jääkaappiin sopivalle korkeudelle. En uskalla mennä makaamaan, koska en pääsisi enää ylös, enkä pysty kunnolla kävelemään. Seisominen onnistuu ja istuminen, mutta seisomaan alkaminen ja istumaan meneminen ovat kovan työn takana. Vessassa yksin käyminen arveluttaa. Lääkäri on vasta iltapäivällä. Iloinen vastaanottoapulainen heilautti luurin toisessa päässä kättään ja pulputti: Varmaan kuule noidannuoli vain. Tiedän, ettei se ole. Siellä on taas hermo puristuksissa välilevyn välissä. Johan sen kanssa oli pystynytkin elämään jo monta vuotta melkein normaalia elämää. Pahinta tässä tietenkin on se, että töistä on jo yksi sairaslomalla ja nyt minäkin. Se, jolle aamulla soitin ei myöskään kuulostanut kovin terveeltä ja suuttui, kun hälytin niin aikaisin; ei ollut saanut flunssaltaan yöllä nukuttua kunnolla. Olisi niin helpottavaa olla potematta tämän kaiken päälle omantunnon tuskia, mutta ei se taida tällä porukalla onnistua.

Sori tästä.

Illmanin lausunto on aiheuttanut kuhinaa pitkin blogistaniaa. Marginaalin Janin kanssa siitä jo keskusteltiinkin ja sen jälkeen lueskelin vielä Lindholmin, Effin, Sekamediasopan ansiokkaan kirjoituksen ja Mertenin pohdinnan. Kemppisellä oli lakipykälätkin esillä. Varmaan muualtakin löytyy lisää. Mielipiteeni on vielä hieman hutera. Huonoja kokemuksia anonyymeistä häiriköistä on vuosien ajalta, eikä sen kokemuksen osuutta voi mitenkään vähätellä. Itse asiassa minusta tuntuu, että häirikkö voi pahimmillaan tehdä toisen ihmisen hulluksi. Itselleni herjaus on menettänyt merkityksensä, vaikkakaan sen seurauksia ei voi ennustaa. Joskus ne voivat olla hirveitäkin. On aivan sama huoritteleeko minua joku vai ei, mutta lapsille ja vanhemmalle sukupolvelle herjaus on todellista. Siksi toivoisin, että keskusteluissa otettaisiin sanavapauden puolustamisen lisäksi huomioon sekin, että tässä tietoyhteiskunnassa pitäisi jokaisen pystyä olemaan mukana. Jotakin pitäisi siis tehdä, vaikkakaan ei sentään sakon uhalla.

Huomenna siis Kanada

No okei, en väitä, että voittobiisi olisi ollut huono, päinvastoin, se oli täynnä... hmm... tunnetta, siis hyvä, hyvä niin. Mutta ei Hanna kyllä noin huono ollut! Jotenkin oletin, että koko instituutio olisi Lordin myötä menettänyt sen konservatiivisen pointtinsa, mutta paskat, ei ollut. Ne haluavat sen tilulinunsa aina vaan, joten olkoot niin. Jatkossa saavat seurata euroviisunsa ilman minua. Plääh.

Jotta että huomenna Suomi saa luvan peitota Kanadan or else...

Tauon paikka

Ei hitto kuulkaa, nyt otti ohraleipä. Jopa on kurssi. Pitäisi kirjoittaa kolme tehtävää, liuska per tehtävä. Tulostin eilen ja tänään ensimmäistä tehtävää varten annetun lukuosuuden. Joo. Ehken olisi millään jaksanut sitä netistä lukea. Sitä tuli reilusti yli viidensadan arkin verran. Tiedän siitä, että koko riisi meni ja vähän päällekin. Minusta tämä on vähän kohtuutonta, mutta mikäs minä olen arvostelemaan. Aika tavalla pitää siis tiivistää, että saa ne viisisataa arkillista siihen yhteen liuskaan mahtumaaan. Jos tästä urakasta selviän ja pääsen joskus niihin toisiinkin tehtäviin, eikä paperi lopu tästä kaupungista ja väri tulostimesta, niin minusta tuntuu, etten vähään aikaa ehdi bloggailemaan.

Muistakaa nyt kuitenkin, että huomenna on Kirjan ja ruusun päivä. Olemmekin varautuneet siihen kirjoin ja ruusuin, kuten viime vuonnakin. Täytyy myöntää, että se oli aikamoinen suksee.

Vapautus

Äitienpäiväaamuna Rouva M. joi kahvia ja hypisteli lastensa omin sormin kirjomia tyynyliinoja ja virkattuja patalappuja. Hän viikkasi ne hellästi ruusumaljakon viereen. Lapset olivat juosseet jo tiehensä, kuka minnekin.

- Minulla on sinulle vielä yksi lahja, Herra M. sanoi noustessaan tuolilta. Vaimo katsoi hämmentyneenä miehensä perään. Vasta perjantaina Herra M. oli uhannut avioerolla, koska rouva oli vongannut seksiä jo toisen kerran joulun jälkeen. Vaimon silmäluomet olivat vieläkin itkusta turvonneet.

Herra M. veti pitkän pahvilaatikon esiin sängyn alta ja Rouva M. polvistui vetämään kantta auki.

- Oi! Oma kotirobotti. Mutta… sehän on ihan minun näköiseni!

- Niin, en tarvitse sinua enää.

***

Vastaan Susun haasteisiin ja haastan edelleen Tappisen, Helinin, Hanhiksen, Minhin ja Janin tähän sadan sanan tarina -haasteeseen elikäs krapumeemiin.

Raskaan työn robotti

Onkohan kukaan ynnännyt, kuinka paljon työpaikkoja Suomesta on kadonnut kertarysäyksillä parin viime vuoden aikana. Uusimpana irtisanojana Nokia Siemens. Lainaan vieläkin sitä Tietoyhteiskuntaraporttia, koska se ei näytä oikein ketään kiinnostavan. Olenkin ottanut tämän missiokseni, ja jankutan asiaa niin pitkään, että se menee jokaiselle jakeluun: Varovaisen arvion mukaan tietointensiivisten palvelutehtävien automatisointi vapauttaa Suomessa ensi vuosikymmenen loppuun mennessä noin 10 % palvelusektorin työpaikoista eli 160 000 työpaikkaa (Matti Lehti). Hyvään suuntaan ollaan siis menossa. Se on aina positiivista, kun työpaikkoja sillä tavalla vapautetaan... jostakin. Siis ahdistuuhan se työpaikkakin jo siitä, että sen on oltava aina olemassa.

Kyllähän tässä alkaa mietityttää, että josko se oma työ olisi sittenkin arvokas. Vähän niin kuin ennen vanhaan, siis silloin kun minä olin nuori, niin työpaikka oli ihme. Ja kohta se on sitä jälleen. Eli jos jotain hyvää tästä voisi uumoilla, niin luulisi nuoremman sukupolven ainakin pikkuhiljaa alkavan ottaa työnteon tosisssaan. Josko se meikäläisenkin elämä siitä helpottuisi.

Tiedän, että olen valittanut työasioista ihan liikaa, mutta kyllä se joka kerta ihmetyttää, kun saa soitella perään, että missä sitä taas viivytään vai ollaanko unohdettu, että tänään olisi työpäivä. Eilen viimeksi. Itse asiassa se alkaa olla ihan rutiinitoimenpide perjantaisin, että soittelen porukan läpi ja kyselen, muistavatko viikonlopun työvuoronsa ja onko avaimet. Tuuri sentään kävi sen onnettoman tapauksen vuoksi, kun työntekijää ei koskaan töihin tullutkaan. Muuttuu se mieli joillakin joskus toiseenkin suuntaan ja työt alkavat äkisti kiinnostaa, kun rahapula iskee. Eli toistaiseksi viikonloput ovat minullakin vapaina.

Yksi vaihtoehto tietty olisi, että kauppoihin alettaisiin ottaa robotteja töihin. Minä sitten siellä komentelisin niitä terminarttuja ja -naattoreita, jotta käyttäytyisivät eettisten sääntöjen mukaan. Mutta kyllä tosiaan kun robotit Etelä-Korean perässä meilläkin yleistyvät, palvelusektorilta alkaa syystäkin päitä putoilla. Robotti jaksaa seistä koko työpäivän syömättä ja pissimättä. Vähän vaseliinia niveliin vaan ja kuormalavoja hulluna purkamaan. Eivätkä ne koskaan sairasta. Ehkä. Eikä niille tarvitse maksaa palkkaa kovin paljon, mitä nyt ylläpitokustannukset ja sen sellaista. Eli ei paljon eroa meikäläiseen.


Joka tapauksessa se on asiakkaillekin
hyvä juttu, sillä robotin voi ohjemoida
hymyilemään aina vaan.
(Kuva Reuters-TV)




Minäkin hymyilin perjantaina kassalla neljä tuntia putkeen. Ihan totta. Robottivaihde päällä olin oikein aurinkoinen ja puhelias, mutta ei se mitään pelastanut. Kyllä oli taas monenlaista kyykyttäjää liikenteessä. Se on ihan sama miten niitä palvelee, kun on se jokin vaje siellä itsetunnossa, että sitä on nostettava muiden kustannuksella. Ei se minua haittaa. Minulta kyllä riittää itsetuntoa vaikka muille jakaa. Itse asiassa pitäisi ottaa siitä jo pikkuhiljaa maksu, koska kyllä se imu neljässä tunnissa alkaa tuntua. Ainakin tupakkaa alkaa tehdä mieli niin paljon, että takaraivossa humisee. Päivän pelastus olikin postikortti, jonka postimies siihen kassalle minulle ojensi. Kiitos lähettäjälle.

Kohti läsnä-älyä

No niin, jankuttaisin vielä tuosta Tietoyhteiskuntaraportista. On se kuulkaa niin huikeaa luettavaa. Itsehän en ole koskaan ollut mikään uusiutuvaan teknologiaan nihkeästi suhtautuva kalkkiaivo, mutta kyllähän nämä visiot verkottuvasta Suomesta ja samalla koko maailmasta ovat melko päätä huimaavia. Vuoteen 2020 mennessä kaikki tietointensiiviset tuotteet ja palvelut ovat verkossa, koko maan kattava infrastruktuuri on rakennettu ja kansalaiset on valmennettu verkkopalvelujen käyttöön (Matti Lehti, TietoEnator Oyj:n konsernijohtaja ja Helsingin kauppakorkeakoulun kansleri). Myös Teppo Turkki on samoilla linjoilla: kaavaillussa läsnä-äly-yhteiskunnassa eri tietotekniset palvelut ja verkot on integroitu siten, että julkiset palvelut, työelämän kommunikaatio ja transaktiot samoin kuin yksityisten kansalaisten viihde, tiedonhallinta ja heidän keskinäinen kommunikaationsa liikkuvat saumattomasti eri verkkojen ja alustojen päällä sekä myös niiden välillä.

Suomi on siis sitoutunut näihin visioihin. Me ihan totta vieraannumme läsnä-älyttömyysyhteiskunnasta ja siirrymme läsnä-äly-yhteiskuntaan, joka siis sijaitsee virtuaalissa. Tekijänoikeuslakiin se tietää ihan väistämättä muutoksia. Artistit, kirjailijat ja luovat tekijät, pitäkäähän tekeleistänne kiinni. Tietoyhteiskuntaraportissa suositellaan Creative Commons -lisenssin käyttöönottoa julkisin varoin tuotetun tiedon suhteen. Siinähän ei ongelmaa noin olekaan. Joku on töissä ja saa palkkaa siitä, että tuottaa nettiin julkista tietoa, joka on sitten kaikille vapaata. Ei siinäkään ole ongelmaa, että joku toinen tekee vaikka väitöskirjan ja julkaisee sen netissä. Tekisihän se sen väitöskirjansa kuitenkin ilman palkkaa. Netissä siitä saa sentään kunniaa. Mutta monilla on visioita siitä, että kaikki luovan työn tulokset pitäisi olla digitaalisesti vapaasti kopioitavissa ja muunneltavissa. Creative Commonsia tutkiessani törmäsin Open Sourcea palvovaan kirjaan. Henrik Ingon kirjoittama kirja Avoin Elämä - Näin toimii Open Source haastaa miettimään vaihtoehtoa liian tiukalle tekijänoikeuslaille. Kirjoittajan mukaan monet ihmiset tekevät mielellään töitä kaikille yhteisesti jaettavaksi hyväntekeväisyysperiaatteella. Eli palkkaa saa sitten muista asioista, jos saa. Sopii hyväsydämisille nörteille, jotka Ingon mukaan ovatkin harvinaisen laiskoja tekemään esimerkiksi kotitöitä, mutta todella ahkeria ohjelmoimaan.

Mesenaattimalli, tai modernimmin sponsorointi, on osoittautunut käytännössä toimivaksi tavaksi hankkia leipää Open Source -hakkerin pöytään, mutta soveltuu ehkä kuitenkin paremmin kuuluisille hakkeritähdille kuin keskiverto rivikoodareille. Eettisesti malli saa luonnollisesti arvosanan 10+. Se ei ainoastaan läpäise eettistä tarkastelua, vaan suorastaan huokuu hakkerietiikkaa ja jakamisen iloa.(Avoin Elämä)

Kirjan kirjoittaminen ei ole niin kovin vaikeaa, etteikö sitä voisi jakaa digitaalisesti netissä niin paljon kuin vain joku haluaa lukea. Palkkio tulee sitten "tippeinä", jos joku lukija nyt haluaa tekeleestä maksaa. Creative Commons -lisenssin voi kuka tahansa liittää omien tuotoksiensa yhteyteen, esimerkiksi juuri näihin novellihaaroihin, joita kai yhdellä jos toisella bloggarillakin on. Minultakin on muuten pyydetty yhtä sun toista sieltä lainattavaksi, mm. pätkää monologikilpailuun tai johonkin vastaavaan. Kyllähän minä vaadin, että jos käyttää sitä, niin nimeni pitää sitten olla siinä, mutta en voi koskaan tietää oliko vaiko eikö. Enkä edes tiedä, pärjäsikö se vai ei. Olisi siis ollut kai aivan sama, olisiko novellihaarani vapaasti käytettävissä, vai yritänkö tässä nyt muka jotakin omia omia tuotoksiani, hyvänen aika, nettiaikana.

Miksei sitten kirjoja ole tapana julkaista Open Source -periaatteita noudattaen? Ehkäpä niinkin yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei ole tullut ajatelleeksi, että niinkin voisi tehdä.(Avoin Elämä)

Toisaalta, voi myös olla, että Open Sourcesta ei ole kirjan kirjoittamisessa samanlaista etua, kuin siitä on tietokoneohjelmoinnissa. Tietokoneohjelman tekeminenhän on yleensä monimutkainen prosessi, johon vaaditaan joskus jopa usean sadan hengen monen vuoden työpanos. Tässä monimutkaisessa prosessissa avoimuudesta saatava etu on suljettuihin ohjelmiin selvä (ja tästä siis ovat todisteena Linux, Apache ja niin edelleen). (Avoin Elämä)

Mutta kirjan kirjoittaminen ei ole yhtä monimutkaista. Itse asiassa tyypillisen kirjan pystyy ihan hyvin kirjoittamaan yksinään, eikä siihen yleensä mene edes yhtä vuotta, paitsi jos kirjaa kirjoittaa viikonloppuisin sivutöinään, niinkuin minä nyt tätä kirjaa. Toisekseen, jotta kirjaa voisi kirjoittaa yhteistyössä muiden kanssa, pitäisi kirjoitustyötä pystyä jotenkin järkevästi jakamaan osiin. Monen kirjan kanssa tämä voisi olla hyvinkin vaikeaa. Esimerkiksi kirjailijoiden pitäisi keskustella todella tarkasti yhteisestä juonesta, henkilöhahmoista ja niin edelleen, jotta kirjaprojekti säilyisi yhtenä kokonaisuutena. Loppujen lopuksi olisi varmasti helpompaa, että joku kirjoittaa kirjan ihan itse.(Avoin Elämä)

Jotkut artistit ovat jo näyttäneet avoimen elämän tietä muille ja julkaisseet musiikkiansa netissä. Suomalaiset muusikot ovat luonnollisesti huolissaan nettipiratismista ja miettivät kuumeisesti, millä ajalla ja millä rahalla tekevät musiikkiansa, jos joutuvat päivätöihin niin kuin muutkin ihmiset. Olisihan se kamalaa tietenkin. Suomi on pieni maa. Täällä ei hyväntekeväisyyttä tekemällä elä. Täällä eivät mesenaatit palkkaa älykkönörttejä mainosmielessä töihin, eikä täällä muutenkaan tapahdu koskaan mitään satumaista.

Kulttuuri on aina ollut Suomelle henkisesti tärkeää. Nyt se on sitä myös taloudellisesti. Luova ala - kuten elokuva, musiikki ja tietokonepelit - on maailman nopeimmin kasvavia toimialoja. Lähivuodet ratkaisevat, hyötyykö Suomi tästä kasvusta. Tähän mahdollisuuteen on tartuttava. Kyse on sekä työpaikoista että kansallisesta kulttuuri-identiteetistä - siitä, mikä on kotimaisen kulttuurin ja viihteen elinvoima Suomessa ja vientimahdollisuudet ulkomaille (Kulttuuriuutiset)

Open Sourcessa on juuri kysymys tekemisen ilosta, monimuotoisuuden ja jokaisen tekijän yksilöllisyyden arvostamisesta! (Avoin Elämä)

Epäilemättä. En vain ymmärrä, missä se yksilöllisyys sitten näkyy. Kirjoittaja kertoo esimerkkeinä saksalaisista ja tsekkiläisistä Potter-faneista, jotka kärsimättöminä ja yhteisvoimin käänsivät uusimman Potterin parissa kuukaudessa, ettei heidän tarvinnut odottaa virallista, jonkun yksittäisen salaälvänäkääntäjän pitkän työn tulosta.

Kuten arvata saattaa, joutui tällainen projekti äkkiä napit vastakkain virallisen saksankielisen Harry Potterin kustantajan lakimiesten kanssa. Nythän onkin niin, että tällaisten epävirallisten käännösten levittäminen internetissä ei ilman alkuperäisen kirjailijan lupaa ole sallittua ollenkaan. Harry-auf-Deutsch -sivusto sai onneksi riidan sovittua kustantajan kanssa siten, että sivustosta tehtiin suljettu kerho ja käännöstyön lopullinen tulos ei ole julkisesti saatavana vaan sitä jaetaan vain työhön osallistuneiden kesken.

Yhtä hyvin ei käynyt joidenkin muiden maiden Potter-faneille. Muun muassa tsekkiläiset potteristit olivat myös tympääntyneet odottelemaan yhdeksän kuukautta kestävää virallista käännösprosessia ja saksalaisten fanien tavoin he pulauttivat omin päin epävirallisen käännöksen huomattavasti nopeammin. Tämän käännöksen webbisivu kuitenkin suljettiin tsekkiläisen Potter-kustantamon toimesta, mikä myöhemmin herätti kustantamon nuorissa asiakkaissa ansaittua suuttumusta.

Vaikka nämä Potter-käännökset vähän venyttävätkin tekijänoikeuslain rajoja, niin ne ovat kuitenkin osoitus Open Source -ajattelun voimasta. Siinä missä useimmat ammattikääntäjät käyttävät yhden romaanin kääntämiseen vajaan vuoden, esimerkiksi Tsekissä ja Suomessa yli yhdeksän kuukautta, saa satojen tai jopa tuhansien vapaaehtoisten kääntäjien joukko työn tehtyä parissa kuukaudessa, tai parissa viikossa, jos laadusta tingitään. Eikä ole mitään syytä epäillä, että lopputulos välttämättä olisi mitenkään puutteellisempi viralliseen versioon verrattuna. Päinvastoin. Mikäli Linux-ilmiön taika on siirrettävissä romaanien kääntämiseen, on hyvinkin mahdollista, että Open Source -käännöstä on paljon hauskempi lukea, kuin kustantajan suljettua ja virallista versiota.(Avoin Elämä)

Vappuvaikerrusta

Viime päivien kiire on imenyt minut kuiviin. Sormenpäät ovat halkeileet. Pieniä tulehtuneita haavoja on joka sormessa, niin ettei näpeissä pysy enää mikään. Kolikoiden kaivaminen kassalaatikosta pistää vaikertamaan ja kirjat karkaavat otteestani lattialle putoillen. Tietokoneen naputtelua ei ole voinut enää vapaa-ajalla edes ajattella. Ruokakauppojen kassoilla näyttävät nykyisin pitävän hansikkaita. Kaipa sitä pitää alkaa vakavasti harkita tai ainakin kokeilla.

Samalla kun tekemättömien töiden suma purkautuu toisesta päästä, ne alkavat kasautua toisaalle. Uuden tytön piti huomenna aloittaa työt, mutta eilen se laittoi sähköpostia, ettei tulekaan. Positiivista oli sentään se, että edes ilmoitti. Hommasin kyllä jo uuden ihmisen kesäkuun alusta töihin. En jaksa alkaa kysellä ympäriinsä, kuka nyt näin lyhyellä varoitusajalla töihin pääsisi heti huomenna. Kaipa se on ruvettava tekemään seitsemänpäiväistä työviikkoa itse nyt toukokuun ajan, kun ei tähän hätään ehdi ketään enää opettamaankaan. Omat opiskelutehtävätkin ovat kasautuneet suureksi pelottavaksi möykyksi, jolloin niiden aloittaminen vaatii yliluonnollisia ponnistuksia. Ehkä en enää koskaan ehdi bloggaamaan, mikä näillä postauksilla ei liene suuri vahinko.