Sairaskertomus

Eilen illalla selkää alkoi tuikkia. Sohvalta ylös kampeaminen alkoi käydä tuskallisemmaksi illan edetessä. Sitä aina välillä sattuu ja oletin, että selkä on aamulla kunnossa. Vaan kellon soidessa totuus tuikkaa selkähermoon, enkä pääse sängystä omin avuin ylös. Tuska pistää parahtamaan ja työntää kyyneleet silmistä. Kävellessä se nöyryyttää niiamaan, pahimmillaan polvistumaan. Jalat lähtee alta. Kuljen seinistä tukea ottaen, vedän itseäni eteenpäin pitkin naulakoita, sohvan selkämystä ja tuolin selkänojia. Käytän pyörillä kulkevaa konttorituolia rollaattorina. Sain käytyä suihkussa, mutta lapset pukivat päälleni, laittoivat läppärin keittiön pöydän ääreen ja asettivat ruokatarvikkeita jääkaappiin sopivalle korkeudelle. En uskalla mennä makaamaan, koska en pääsisi enää ylös, enkä pysty kunnolla kävelemään. Seisominen onnistuu ja istuminen, mutta seisomaan alkaminen ja istumaan meneminen ovat kovan työn takana. Vessassa yksin käyminen arveluttaa. Lääkäri on vasta iltapäivällä. Iloinen vastaanottoapulainen heilautti luurin toisessa päässä kättään ja pulputti: Varmaan kuule noidannuoli vain. Tiedän, ettei se ole. Siellä on taas hermo puristuksissa välilevyn välissä. Johan sen kanssa oli pystynytkin elämään jo monta vuotta melkein normaalia elämää. Pahinta tässä tietenkin on se, että töistä on jo yksi sairaslomalla ja nyt minäkin. Se, jolle aamulla soitin ei myöskään kuulostanut kovin terveeltä ja suuttui, kun hälytin niin aikaisin; ei ollut saanut flunssaltaan yöllä nukuttua kunnolla. Olisi niin helpottavaa olla potematta tämän kaiken päälle omantunnon tuskia, mutta ei se taida tällä porukalla onnistua.

Sori tästä.

Illmanin lausunto on aiheuttanut kuhinaa pitkin blogistaniaa. Marginaalin Janin kanssa siitä jo keskusteltiinkin ja sen jälkeen lueskelin vielä Lindholmin, Effin, Sekamediasopan ansiokkaan kirjoituksen ja Mertenin pohdinnan. Kemppisellä oli lakipykälätkin esillä. Varmaan muualtakin löytyy lisää. Mielipiteeni on vielä hieman hutera. Huonoja kokemuksia anonyymeistä häiriköistä on vuosien ajalta, eikä sen kokemuksen osuutta voi mitenkään vähätellä. Itse asiassa minusta tuntuu, että häirikkö voi pahimmillaan tehdä toisen ihmisen hulluksi. Itselleni herjaus on menettänyt merkityksensä, vaikkakaan sen seurauksia ei voi ennustaa. Joskus ne voivat olla hirveitäkin. On aivan sama huoritteleeko minua joku vai ei, mutta lapsille ja vanhemmalle sukupolvelle herjaus on todellista. Siksi toivoisin, että keskusteluissa otettaisiin sanavapauden puolustamisen lisäksi huomioon sekin, että tässä tietoyhteiskunnassa pitäisi jokaisen pystyä olemaan mukana. Jotakin pitäisi siis tehdä, vaikkakaan ei sentään sakon uhalla.