tiistaina, joulukuuta 12, 2006

...vedin kermaleivosta napaan

Outo tunne. Eilisen pettymyksen jälkeen tuntuu niin kuin olisin huolissani siitä ihmisestä. Minulla on vähän ikäväkin niitä sen juttuja. Tämä ei ole hyvä asia. Miksi ei vain voisi olla ajattelematta tai välittämättä. Samaan aikaan kun huoli syvenee, syvenee myös pelko. Toisaalta työntekijöitteni elämä ja vapaa-aika ei kuulu minulle yhtään, mutta kuitenkin sitä on nyt nämä pari päivää tullut ajatelleeksi näitä vapaa-ajanviettotapoja ainakin siinä tapauksessa, jos ne tavat alkavat vaikuttaa työntekoon. Minulla suoraan sanoen on ollut rintalastan alla ontto olo. Ikään kuin olisin alkanut pelätä... en edes tiedä onko se pelkoa... vai onko se pettymystä jo valmiiksi, että entäpä jos joku tekee sen kuitenkin taas. Nytkin tätä ajatellessa minulla nousee hiki pintaan. Vaikka mikä oikeus minulla on edes odottaa, että ihmiset olisivat jotenkin sitoutuneita työhönsä? Mistä minä oikeastaan mitään tiedän. Väkisinhän niistä välittää. En tietenkään pystyisi edes olemaan välittämättä, se on selvää, mutta kunpa pystyisin olemaan niin kuin osan aikaa tänään olenkin ollut... hieman sumussa... ahaa, kauppa, joulukortti, kirja, kassa... kas, tuossapa on juna... ahaa, koti... hmm... ei ole kahvia...televisio... blogi. Kunpa mikään ajatus ei johtaisi mihinkään.

Kun itse on rahattomana ja pakosta lähtenyt 17-vuotiaana täyspäiväisesti tekemään töitä ja opetettu sellaiseen kurinalaiseen vastuuseen, jota tänä päivänä ei (toisaalta onneksi) enää ole, en tiedä miten näihin asioihin pitäisi suhtautua. Tuskin ennen vanhaan kauppias pelkäsi, ettenkö olisi ilmestynyt töihin. Oli itse asiassa onni päästä töihin ja kunnia-asia tienata palkkansa työllä. Vaikka yöt joskus valvottiinkin, niin töihin kyllä mentiin. Sinnehän mentiin, vaikka olisi ollut pää kainalossa. Olen minä kassallekin kerran nukahtanut. Koskaan ei niin kipeä ole, etteikö töihin pysty, sanoi kauppiaan rouvakin, kun olin erehdyksissä mennyt kerran hakemaan sairaslomaa. En oikein vieläkään ole suonut sitä itselleni. Se oli kuin joku hemmetin sisäoppilaitos. Työpäivätkin olivat useinmiten varttia vailla aamukahdeksasta vartin yli iltakahdeksaan. Se oli edistyksellinen kauppa. Harva pulju siihen aikaan oli kahdeksaan asti auki. Lauantaisin oli yhteen ja sunnuntait oli onneksi kiinni, että sai levätä edes yhden päivän viikossa.

Silloin kauppiailla oli ikkunalliset kopit, josta ne kyttäsivät, mitä kaupassa tapahtui, mikäli siltä röökin savulta mitään erottivat. Toinen kauppias veti kopissaan pilsneriä ja tupakkaa päivät pitkät. Mutta tämä ensimmäinen kauppias oli varsinainen patriarkka. Olihan se hullua, että piti pomoa pelätä, mutta pelolla se kyllä hallitsi. Koppiin joutui kuulusteltavaksi milloin mistäkin ja jokainen vuorollaan. Siellä sai kuulla nuhteita väärin tehdyistä töistä tai väärässä järjestyksessä tehdyistä töistä, kassaheitoista... kerran heitin kaalisäkin vihanneskaapin hyllylle niin rajusti, että hyllyt putosivat. Voi jumankauta että tärisin. Siitä vasta tulikin sanomista. Parissa vuodessa siihen tottui. Kun vastaan ei uskaltanut sanoa, piti keksiä muita kostonkeinoja. Tuulikin pullatiski oli siinä kauppiaan ikkunan alapuolella, ja minä sitä Tuulikkia aina ruokatunnit tuurailin, niin kuin tuurailin kaikkien muittenkin ruokatunnit. Vaihdoin vain paikasta toiseen; pullatiskin Tuulikki, lihatiskin Jari, kassan Kaija ja toisenkin kassan Kaija. Itse pääsin nuorimpana syömään viimeisenä. Tuulikkia tuuraillessa asettelin aina leivoksia alahyllylle ja kyykistelin tiskin takana niin, ettei kauppias voinut nähdä, mitä siellä puuhailin. Minä vedin kermaleivosta napaan minkä ehdin ja hähättelin. Joskus piti aika tohinalla pyyhkiä suupielet hihaan, jos asiakas sattui yllättämään. Lihatiskiltä syöminen ei ollut yhtään niin jännittävää, koska siihen kauppias ei nähnyt. Leikkelemakkaransiivuja tuli kierrettyä rullalle tämän tästä ja tungettua suuhun. Olihan minulla kyllä nälkäkin aina, kun sitä omaa ruokatuntia joutui aina odottamaan niin kauan. Että näin rankkaa meikäläiseltä.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

On ihan normaalia välittää niiden ihmisten hyvinvoinnista, joita tuntee. Ihan sama lukeeko rintapielessä ´´kauppa-apulainen´´ vaiko ´´paras ystävä´´.
Ja oikeestihan on niin, että ihmisistä voi välittää, mutta niiden elämää ei voi niiden puolesta elää. Ei siinä auta muuta kuin tehdä parhaansa ja tarjota olkapää/työpaikka/kahvikupponen, jos joku kaipaa. Sitten tyyppi on taas päästettävä omilleen. -ruu

Anonyymi kirjoitti...

Totta witussa sä välität. Saatoit vaan tehdä sille palveluksen mini-interventiollasi, kun et enää hyssytellyt sitä dokaamis-asiaa. Joko se ryhistäytyy tai menee deekikselle. Sä et ole siitä vastuussa mutta ymmärrettävästi se tuntuu.

Työmoraali on kummallinen asia. Mä olin aikoinani niin sitoutunut siihen yhteen baariin, että näin painajaisia konkursseista ja että se räjähtää kappaleina ilmaan. Siellä oli hyvä henki: kukaan ei koskaan jäänyt pois ellei ollut hoitanut itse sijaista tai ollut sairaalassa. Aina voi luottaa siihen, että homma pyöri ja kaikki teki asioita sen eteen, vaikkei saatu kuin paskaa palkkaa ja toiselta pomolta kyyläystä ja käslaukkujen tonkimista kiitokseksi. Toinen sitten sujautteli salabonuksia muutaman kerran vuodessa taskuihin..:)

Vaikka tää oli ikävä juttu varsinkin sen ihmisen ittensä kannalta, niin ehkä siitä jotain asiaa(opetusta jne) jää loppujenlopuksi käteen..?
-minh-

Anonyymi kirjoitti...

Saara, hyvä että muistutit, millaista se oli. Sinä et mainitse mitään niistä kaupan paljon vanhemmista jätkistä ja asiakkaista, jotka aina olivat vetämässä alaikäistä likkaa jonkin rekin taakse tai kivirappuja kellarivarastoon.
Mulla on nämäkin kokemukset.

Lähdin vielä nuorempana kuin sinä rundaamaan kauppaan: makkaraa, metallia, talvitakkeja; kaikkea on tullut myydyksi, melkein.

Ja mulla oli vielä kaksi muutakin duunia vedettävänä samaan aikana: poljin vanhalla pyörällä imettämään ensimmäistä poikaa. Ja lukio ja yliopistokin piti selvittää. Ja kuunnella taas ne vanhojen äijien nalkun-nalkun-narinat, että "eikös neidin paikka olisi muualla kun".

Miksi kaikki, koko roska kaatui syliin yhtä aikaa? On tullut usein funtsittua.
Se oli jonkinlaista vapauden ja itsemäärämisen tunnetta. Meikäläinen pärjää!
(Eikä se tähän jäänyt >))

Pärjäämistä, Saara. Olet empaattinen ihminen.
Minä en, velvollisuudentuntoinen kyllä olen. Edelleen.

Saara kirjoitti...

Niinpä, Ruu. On se silti vaan niin kumma, miten ristiriitaisia tuntemuksia tämä minussa herättää.

Ja Minh, ihan totta. Oppia ikä kaikki. Toivottavasti se ryhdistäytyy. Onhan se kamalan sisukas, kun sille päälle sattuu.

Liisa, kyllähän se empatia varmaan karisee itse kultakin. Elämä kun on vähän paskaa enimmän aikaa. Mutta toisaalta sinähän sait hyvän ammatin ja koulutuksen. Minä en olisi siinä iässä tuollaiseen alkanut. Enkä alkanutkaan. Eipä siinä tainnut olla aikaakaan, kun oli ne päivät niin pitkiä.

Anonyymi kirjoitti...

Sinulla kun on tuota luppoaikaa runsaasti, Saara, niin heti, kun kermaleivoksilta ehdit, käypä blogissani. Sinut on nimittäin haastettu.
Sori...
(en ole oikeasti pahoillani, leikisti vaan)

Anonyymi kirjoitti...

Olisi perin ikävää, jos et tuntisi mitään, ettet välittäisi. Tuohan on merkki siitä että on ihminen joka vielä tuntee. Inhimillinen.

Saara kirjoitti...

Joo, kiitos Susuliini. Tämä tuli just oikeaan aikaan.

Kata, niin no. Onhan se hyvä niin, kai. Ehkä.