tiistaina, heinäkuuta 18, 2006

Kesämuistoja ainakin osa 1




















Pienenä tyttönä poimin kerran mummolle kukkakimpun. Ei saareen niin moni laji vielä ollut ehtinyt. Nyt siellä on kieloa ja lupiinia, silloin päivänkakkaroita ja harakankelloja ja kuin ihmeenkaupalla tuo kuvan valkoinen kaunokainen, joka kasvoi varjoissa. Sen minä poimin siihen kimppuun ja kiikutin mummolle.

- Tyhmä tyttö! Mitä sinä olet mennyt tekemään? Tämä on rauhoitettu kukka. Lehdokki, ymmärrätkö. Älä enää koskaan poimi tätä kukkaa. Nyt se on mennyttä.

En muista lapsuudestani kovin paljon. Minulle ei kasvanut minuutta missään vaiheessa. En tiennyt kuka olin ja miksi olin tänne syntynyt. En edes ajatellut sitä. En edes tiennyt miksi minun olisi pitänyt sanoa vastaan tai kasvattaa kiukkua. Minä vain olin olemassa. Vasta nyt tänä kesänä kun näin tuon lehdokin saaressa, muistin yhtäkkiä koko tapauksen. Sitä en muista itkinkö ja oliko minulla käsitystä siitä, kohdeltiinko minua oikein vai väärin.

Joka tapauksessa minut ja veljeni vietiin joka kesä saareen mummon ja papan luokse. Mummo oli harras raittiusihminen ja pappa kirjoitti vintillä juttujansa. Vintin ikkuna oli auki, ja sieltä kuului ainainen kirjoituskoneen naputus. Pappaa ei saanut häiritä. Minä kitkin kasvimaan, kastelin sen peltisellä suurella kastelukannulla, jonka olin järvessä täyttänyt. Söin raakoja retiisejä, mitä raaempia sen parempi, vaikka vesi tuli silmistä. Muut serkut väittävät, että olin mummon kanssa niin läheinen, että siksi hän pisti juuri minut tekemään kaikki työt muiden noustessa pedeistään suoraan yöpaitasillaan rantaan. Minun piti sijata petini aina, vaikka se oli yleensä vintin pimeimmässä sopessa. Rullasin aamuisin makuupussini ja laitoin sen pussiin. Varmaan siinä toivossa, että minut haettaisiin sieltä minä hetkenä hyvänsä, tai siinä pelossa, että jos joku tulee vielä, minut siirrettäisiin vieläkin pimeämpään soppeen. Sellainenkin oli. Siellä kun hautautui makuupussiin kokonaan, eivät hämähäkit päässeet munimaan korvaani tietämättäni, eivätkä hiireet tulleet nuuskimaan hiuksiani. Muistan myös mummon limaisen rusinasopan ja tunkkaiset talkkunajauhot, ne kamferitipat ja jodin, jolla hän paransi huonoa omaatuntoaan sivelemällä sitä ranteisiini iltaisin. Että pysyisin terveenä.

Hieman vanhempana ihastuin sokeasti kaikkiin. Ei siihen mitään syytä ollut. Ehkä siihen riitti yksi katse. Jos joku huomasi minut, sydämeni läkähtyi. Seurasin ihastukseni kohteita kuin noiduttuna. Joskus epäilen, onko minulle kasvanut edes aivoja. Ei minulla mitään sanottavaa koskaan ollut, jos sitä olisi kukaan kysynyt. Ei minulla ollut mielipidettä edes minusta.

Seurasin jotakin ihailemaani kovista jonakin yönä Viitaniemen rantaan ja se heitti hollannikkaani järveen. Etsin sitä kenkää tyynestä vedestä pitkään. Hollannikas oli ruskea ja niin oli vesikin. En muista, että olisin hätääntynyt, vaikka tiesin, että olisin joutunut kävelemään kotiin varmastikin kymmenen kilometriä ilman toista kenkää. Se vain oli asia, joka osui kohdalle. Istuin sitten takaisin rantaan ja heitin toisenkin kenkäni järveen, koska en minä olisi sillä yhdellä kuitenkaan enää mitään tehnyt. Uteliaisuuttani menin sitä järvestä hakemaan. Se oli pudonnut toisen hollannikkaan päälle.

Samana yönä istuin Savelan Esson yöbaarissa ja pelasin pajatsoa. Kovis ja sen kaveri nauroivat, eikä minulla ollut mitään tietoa siitä, mille ne nauroivat. Minulle tietenkin. Olin vasta kaksitoista, vaikka näytinkin muutaman vuoden vanhemmalta. Se onkin petollista, kun ihminen ei ole vielä lähellekään kokonainen sisältä, mutta näyttää päältä päin siltä kuin olisi, mitä tahansa voi tapahtua. Ja tapahtuikin vähän myöhemmin, mutta ei vielä sinä yönä. Ostin tupakkaa voittorahoilla ja kysyin taksikuskilta neuvoa, miten pääsen kaupunkiin, koska kovis ja sen kaveri vain nauroivat, kun kysyin minne päin minun pitäisi lähteä. Vähän matkaa käveltyäni aloin tunnistaa rakennuksia, paloaseman, Voionmaan koulun, yliopiston. Kadut olivat autiot ja aurinko värjäsi lehmukset vihreimmiksi. Kaupungista osasin jo kotiin. En minä muista, että olisin herätessä ollut millänikään. En usko, että edes kykenin tuntemaan itseäni loukatuksi. Silloinhan minä olisin ollut joku.

27 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

(((Saara)))

Saara kirjoitti...

:) Onko tuo halaus?

Anonyymi kirjoitti...

On se :) Joskus vain ei ole sanoja, silloin halaan, nyt näin virtuaalisesti : )

Saara kirjoitti...

No halaukselta se näyttikin, mutta kun en ollut varma. Minä halaan takaisin. Kun ei ole kenelläkään ollut elämä kovin ruusuista.

Anonyymi kirjoitti...

Niin, ei ole ollut ruusuista, siksi tekikin mieli halata.

Anonyymi kirjoitti...

Olipa surullinen tarina. Ja siis miten tämä nyt poikkeaa jostain novellitaiteen helmestä? Ei kai mitenkään.

Meillä putkahti viime kesänä tuollainen valkolehdokksi mökillä esiin metsätien viereen, mutta tänä kesänä sitä ei enää näkynyt.

Saara kirjoitti...

Ehkä sitä ymmärtää halata, kun se ei ole ollut ruusuista.

Jaa, no mutta kyllä se oikea helmi ei ole. Jos tämä edes olisi novelli, sen ylä- ja alapään pitäisi nivoutua yhteen. Ehkä se voisikin nivoutua, sillä teemalla, miten hukassa minuus voi olla ja miten se tulee esiin pieninä asioina kuitenkin. Se hollannikkaan heittäminen vaikka. Ja se ihastumisen vimma kai jotenkin voisi tukea tuota alkua, koska ehkä minä etsin vimmaisesti itseäni jokaisesta, kun olin sisältäni niin tavattoman ontto. Mutta silloin kaikki pitäisi vain näyttää, eikä selittää mitään.

Hei niitä lehdokkeja oli nyt kymmenittäin siellä. Enkä voinut sitten olla kertomatta koko juttua lapsilleni. Tytär alkoi heti analysoida, miten mummon olisi pitänyt asiansa esittää. Se tietenkin kysyi ensin itkinkö ja sanoi sitten, mitä mummoni olisi pitänyt sanoa: "Onpa kaunis kimppu, kiitos kovasti, mutta kuule, tämä yksi tässä, se on rauhoitettu kukka ja niitä ei saisi enempää kerätä."

Minusta se oli jotenkin hupaisaa. Kai se jotenkin tämä lapsi korjasi tuntemattoman isomummovainaansa virheen. Ihan peruuttamattomasti.

Anonyymi kirjoitti...

Niin, siis ei tuo minusta suurta säätämistä tarvitsisi. Ja se tuossa tarinassa juuri on niin riipaisevaa kun ei sitä minuutta ole ja niin tärkeä kuin se ihmisellä olisi olemassa.

Anonyymi kirjoitti...

Sinulla on kyllä fiksu tyttö.

Helen kirjoitti...

Satuttavan osuva kuvaus 12-vuotiaan ihastumisesta. Tuntui tutulta, kuten maisematkin (vaikken yhtään muista missä olisi ollut Savelan Esso).

Saara kirjoitti...

Ilmeisesti minuus tarvitsee rakentuakseen jotakin, mikä minulta puuttui. Läheinen ihmisisuhde ehkä. Hyvä tai paha. Jokin mistä peilata itseään tai mitä vastaan taistella.

On se kyllä niin jumalattoman fiksu, mutta se lukeekin ihan älyttömästi.

Saara kirjoitti...

Hei, Helen. Se oli tietty Savelassa :) Siinä mutkassa (missä nykyään on risteys, silloin siinä oli vain pyörätie), kun Kypärämäestä tultiin ja kurvattiin oikealle paloasemalle päin, niin se Esso jäi siihen vasemmalle, metsän reunaan, jonka takana alkoi Kortepohjan ylioppilaskylä. Nykyisin siinä on kai Neste. En ole käynyt sielläpäin vuosikausiin.

Anonyymi kirjoitti...

Nauratti tuo hollannikas-kohta. Se on kai sitä moukan tuuria?

Saara kirjoitti...

Just, Palva mieli. Siia lapioimistahan tämä just on.

Other, se on aivan käsittämätöntä, millainen mäihä meikäläisellä silloin oli. Ihan hullua.

Saara kirjoitti...

Hehe. No, eiks se palvattu ole jotakin sinnepäin...

Anonyymi kirjoitti...

Luitko uusimmasta Parnassosta sen novellin jossa mies eli piebnen pojan kanssa. Tässä on samanlainen henki. Olen samaa mieltä Kirstin kanssa, tämä kirjoitus on tosi hieno. Ja toi kommetti jossa selitit misä on savelan esso niin siinä on sama tyyli ja se sopisi osaksi tota kertomustasi.

Hyvä saara.

Saara kirjoitti...

Luin sen novellin ja se jäi mun mieleenkin. Se oli hirveän hyvä. Vaikuttava.

Kiitti, Karpalo.

Jani kirjoitti...

Moi.

Minä en tuota ylintä pystynyt kommentoimaan, kun sen avaamalla sain vain tyhjän sivun. Eikä tämä nyt sinne kyllä olisi kuulunut, eikä ehkä tähänkään, mutta piti tämä jonnekin roiskasta. Jos nimittäin muistat sen jonkin aikaa sitten olleen ongelman, kun Atomisi oli rikki. Niin se näyttää nyt taas olevan.

Hoksin tämän sitä kautta että yhtäkkiä vaan tajusin, että Saaran blogin Saara ei ole päivittänyt ammo iesuksen aikoihin, ja kun tulin tänne, niin täällähän oli uutta tekstiä vaikka kuinka. Minulta oli mennyt sivu suun niin eeppinen maalaissota kuin makuupussiposeerauksetkin.

En kyllä ite ihan tarkkaan muista että miten tämä silloin viimeksi ratkaistiin, mutta olikohan jotakin tekemistä Wordista copy-pasteamisen kanssa sillä? Sitä epäilen siksi että tällä kertaa se tuo Atomi näyttää pykivän tuon Muistoja ja tunnustuksia -tekstin kohdalla, ja siihen olet vissiin kopioinut tekstiä jostain muualta. Että jos sen tekstin muotoiluja kävisit vähäsen saksimassa niin saattaisimme me blogilistan syötteidenseuraamiseen vaihtaneetkin jälleen pysytellä ajan tasalla.

Ei mulla muuta, kiitos hei!

Saara kirjoitti...

Ahaa! No nih, ja taas atomit säpäleinä. Öö, kattotaan.

Saara kirjoitti...

Hahhah, ei taida onnistua näillä aivoilla. Sehän on ihan kauhea sotku! Siellä on kai miljoona niitä merkkejä, jotka pitäisi poistaa. Kai.

Saara kirjoitti...

Siis hei, "...etuliite ei ole sidottu nimiavaruuteen". Nää on niin hyviä!

Jani kirjoitti...

Ne ovat nuo <o:p>...</o:p>-parit kaikkine muunnelmineen jotka ovat pahoja. Siis jokainen OoPee väkäsineen (< ja >) ja niiden sisällä olevine roskineen sieltä pois, niin sen pitäisi toimia.

Saara kirjoitti...

Niin mut niitä just oli miljoona. Mä en ala.

En muuten saanut sitä bloggerin wordia toimimaan. Just silloin kokeilin. Mä olen ihan kesäterässä nykyään.

Saara kirjoitti...

No mä yritin edes. Silmissä vilisee vieläkin. Varmaan sinne joku oo-pari jäi.

Jani kirjoitti...

He-hei, sehän toimii! Hienoa, paljon kiitoksia!

Saara kirjoitti...

Oikeesti? Jahuu!

Saara kirjoitti...

Tai no, nyt mä vasta katsoin sitä jälkeä, mikä siitä seurasi. Voi kauheeta minkä näkönen.

Ei voi mitään. Ehkä sitä ei kukaan enää lue ja jos lukee, niin mä korvaan sen jotenkin.