pysyit aina pikkuveljenä ja
me kaikki rakastettiin sinua
vedettiin turpaan puolestasi
haettiin putkasta
ei poliisikaan uskonut
sinusta pahaa
olit nappisilmä, silmäterä
sait sirpaleenkin silmääsi
ja me kaikki oltiin sairaalassa
pysyit pikkuveljenä
kun menit naimisiin ja tulit isäksi
ehkä me rakastettiin liikaa
kun et kestänytkään elämää
enkä tunnista sinua enää
pikkuveljeni
kun pummaat pää pöhnässä
mesoat mömmöissäsi
ja haiset lasolille
kehut panneesi kylän naisia
ja hakanneesi heidän miehiään
sinä, pikkuveljeni,
nappisilmä, silmäterämme.
Runotorstai, muutos
Saturday Classics – 14122024
4 päivää sitten
Tekstit
13 kommenttia:
Raju stoori, koskettava, uskottava, surullinen. Hyvin kiteytetty.
En osaa sanoa muuta kuin että pidin kovasti.
(haluaisin kovasti antaa palautetta ja osallistua siten vähän aktiivisemmin tähän runotorstaihin, mutta päädyn joka paikassa vain hymistelemään että tykkään. minkas sille voi, että tykkää!)
Muutoin pidän kovasti kirjoitelmistasi ylipäänsä,esim. edellinen postaus naurattaa ja itkettää kun tulee omat mökkimuistot mieleen. Ja ei nuo otsakkeet nyt niin huonoja ole... :)
Tämä järkytti aika lailla.
Eipä tähän paljoa voi sanoa. Vereslihaa (ymmärrän yhtä aikaisempaa kommenttiasikin paremmin). Kontrasti vedetään hyvin läpi, ei paatosta, toteavan hellä kerronta sitoo kokonaiseksi. Ja lopussa haikeankatkerannostalginen piste.
Kurkkua kuristaa. Lämmin ja raju."Ehkä me rakastettiin liikaa" johtaa mielen syyn ja syyllisyyden pohdintaan. Vastausta ei löydy.
"Silmäterämme". Rakkaus ei niin vain kuole, vaikka välillä oksettaakin. Voimakas runo!
Uh! Sydäntä särkee. Olet osannut keskittyä oleelliseen. Joskus elämä menee näin.
Ei kai tätä voi liikaa kehua, mutta tunne on niin raju, ettei löydä sanoja.
Fantastinen poikkeus Runotorstain antiin.
-minh-
Kiitos Mediaope ja Sari oikein kovasti, Sylvistä, Hanhensulasta, Sikurista, Ittestä ja Minhistä nyt puhumattakaan. Minua nimittäin kovasti arvelutti kirjoittaa tästä liian läheistä aiheesta, vereslihalla, niin kuin Hanhis jo sanoikin.
En ollut vielä itkenyt kovin paljon tätä pikkuveljeni osittaista menetystä, sitä hirveää muutosta, jonka juuri hänessä juhannuksena näin. Olen ollut etupäässä vihainen ja turhautunut. Mutta nyt tapani mukaan liikutuin omista sanoistani tuota runoa kirjoittaessani, enkä oikein vieläkään kärsi sitä lukea. Jotenkin se menetys tulee liian konkreettiseksi. Tosin PMS on myös pahoin päällä :)
Myös minä diggasin. Karua. Tosi no-nonsense meininki.
Kiinnostaa onko viittaus Noitalinna Huraaseen tahallinen vai sattuma?
Jää mieleen ja koskettaa arkirealismissään.
Heh,no-nonsense meininki. Kiitos, Theokratie.
Joo, oli se tahallinen viittaus, Tristan. Isosiskoilla on tapana toivoa pikkuveljien jäävän pikkuveljiksi.
Silti kaikkien noiden sanojen jälkeen on olemassa mielikuva välittämisestä. Se ei ole kadonnut, vaikka mieli on paha.
Helpompaa kai olisikin, jos osaisi olla välittämättä.
Lähetä kommentti